Paavo Susitaival

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Paavo Susitaival
Paavo Susitaival 1935.jpg
Syntynyt 9. helmikuuta 1896
Helsinki
Kuollut 27. joulukuuta 1993 (97 vuotta)
Lappeenranta
Puolue IKL
Asema kansanedustaja
Vaalipiiri Viipurin läänin itäinen vaalipiiri
Puoliso Elna Aurora Zitting

Paavo Oskar Edvard Susitaival (vuoteen 1927 Sivén, 9. helmikuuta 1896 Helsinki27. joulukuuta 1993 Lappeenranta) oli everstiluutnantti, kansanedustaja ja Isänmaallisen kansanliikkeen aktiivi.

Elämäkerta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Susitaival oli aktivisti, joka oli valmis ratkomaan asioita suoraan ja ilman tarpeettomaksi katsomaansa poliittista korrektiutta, eikä kaihtanut laittomiakaan keinoja, mikäli katsoi tilanteen niin vaativan. Häntä pidetään organisaattorina ja johtajana, sekä neuvottelukykyisenä suojeluskuntamiehenä ja oikeistoaktiivina.

Hän oli veljensä Bobi Sivénin kanssa myös todennäköisesti Suomen ensimmäinen partiopoika. Bobi Sivén ampui itsensä toimiessaan Repolan ja Porajärven väliaikaisena nimismiehenä vastalauseena Tarton rauhansopimukselle, jossa kyseiset kunnat luovutettiin Neuvosto-Venäjälle.

Paavo Susitaival toimi aktivistina jääkäriliikkeessä ja joutui jättäytymään pois Saksan koulutusmatkalta, sillä santarmit ja suomalaiset viranomaiset seurasivat hänen isäänsä Valter Osvald Sivéniä. Teknisesti Suomen suuriruhtinaskunta osana Venäjän keisarikuntaa oli myös sodassa Saksan keisarikuntaa vastaan, minkä vuoksi jääkäriliikkeeseen osallistuminen ja sen tukeminen oli maanpetos.

Susitaival osallistui etappitoimintaan, pyöritti värväystä Elmo Kailan kanssa ja toimi Suomen sisällissodassa lentävän osaston päällikkönä Venäjänsaaren retkellä, jonne Susitaival lähti omatoimisesti Joensuun sotilaspiirin päällikön tehtävistä, joita hän hoiti peitenimellä Paul Sandberg.[1] Myöhemmin hänen hiihtojoukkonsa alistettiin Karjalan ryhmän X pataljoonalle ja hän juuttui joukkoineen asemasotaan Ahvolaan.

Sisällissota loppui, ja Susitaival jäi Suomen armeijan palvelukseen. Hän järjesti Saksassa ensimmäisen suomalaisille upseereille suunnatun sotakorkeakoulukurssin. Kurssin johtajana toimi yleisesikuntamajuri Wilhelm Brückner. Myös Susitaival osallistui kurssille oppilaana.

Lapuan liike ja IKL[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1920-luvun lopulla Susitaival radikalisoitui entisestään. Mukaan kuvaan tulivat vapaamuurariuden vastustaminen ja antisemitismi. Japanilaisiin Susitaival suhtautui kunnioittaen.

Susitaival siirtyi suojeluskuntajärjestön palvelukseen ja toimi sotilastarkastajana sekä opettajana Suojeluskuntain päällystökoululla. Siellä hän opetti ainoana opettajana myös ruotsiksi. Vuonna 1926 Susitaipaleen opettaessa taktiikan soveltamista ruotsinkielisille, kurssi kieltäytyi menemästä kirkkoon yhdessä suomenkielisen kurssin kanssa. "Suutuin silmittömästi, nyt loppui ruotsalainen härkäpäisyys!" Hän hajotti kurssin omavaltaisesti, lähti kotiinsa ja muutti nimensä Susitaipaleeksi.

Pohjois-Uudenmaan suojeluskuntapiirin käsivarsikilpi.

Syyskuussa 1930 Susitaival nimitettiin Pohjois-Uudenmaan suojeluskuntapiirin päälliköksi. Hän suututti maaherra Bruno Jalanderin liputtamalla suurella Lapuan liikkeen lipulla.

Susitaival pyrki mustamaalaamaan tiukat laillisuusmiehet, sisäministeri Ernst von Bornin, maaherra Jalanderin ja vapaamuurarien maineet ja teki heistä vuonna 1932 rikosilmoituksen, jossa väitti ns. Tattarisuon tapauksen yhteydessä kaatopaikalta löytyneiden ihmisruumiin osien kuuluneen vapaamuurareiden rituaaleihin ja von Bornin ja Jalanderin vapaamuurareina olevan jäävejä johtamaan poliisitutkimuksia. Vastustajiinsa kohdistuneen vainon vuoksi Susitaival sai pilkkanimen "Hukkareissu", kun vapaamuurareilla ei ollut tapauksensa kanssa mitään tekemistä.[2]

Susitaival lähti myös Mäntsälän kapinan loppuselvitykseen – vaikka ei itse siihen ollut osallistunutkaan – ja otti osasyyn niskoilleen. Hänet irtisanottiin suojeluskuntajärjestöstä, ja hän sai vankeustuomion.

Tämän jälkeen Susitaival oli luomassa IKL:n poliittista ideologiaa sekä koko järjestöä 1930-luvulla. Tässä tehtävässä hän oli avainasemassa liikkeen sisällä. Hän rakensi liikkeen kenttäorganisaation virallisine ja ei-virallisine ketjuineen. Tästä taas oli apua "Kekkosen konstien" aikana 22. marraskuuta 1938. Susitaival oli myös taitava kirjoittaja ja pakinoitsija. Nimimerkkinään hän käytti "Huccareissua". 1930-luvulla hän oli neljästi poliittisista syistä vankilassa.

Paavo Susitaival toimi kansanedustajana IKL:n eduskuntaryhmässä 1939. Hän tuli kuuluisaksi terävistä mielipiteistään ja siitä, että saattoi pitää puheen joko vasemmasta tai oikeasta puhujanpöntöstä. "IKL ei ole vasemmistoa eikä oikeistoa – se edustaa Suomen kansaa". Hän toimi IKL:n kansanedustajana vuosina 19391940. Hän sai vapautuksen kansanedustajan toimesta siirryttyään puolustusvoimien aktiivipalvelukseen alkuvuodesta 1940 talvisodassa.

Sotien aikaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Susitaival oli yksi kolmesta talvisotaan lähteneestä kansanedustajasta, muut kaksi olivat Väinö Havas ja Heikki Niskanen. Talvisodassa everstiluutnantti Susitaival toimi Suomussalmeen sijoitetun Ryhmä Suden komentajana. Hänen toimintansa sodassa jäi Hjalmar Siilasvuon toiminnan ja sen uutisoinnin varjoon. Kuvaavaa Siilasvuon ja Susitaipaleen yhteistyölle oli se, etteivät he pitäneet naapurilohkojen komentajina yhteyttä keskenään. Ulkomaalaiset lehtimiehet haastattelivat myös Susitaivalta talvisodan aikana. He kuulivat, että demokraattisen maan kansanedustaja on puolustamassa rintamakomentajana maataan. Lehtimiesten kysymykseen, mitä puoluetta hän edustaa, Susitaival vastasi silmääkään räpäyttämättä "I am a Fascist!" Tämä tieto ei juurikaan kantautunut ulkomaille.

Välirauhan aikana silloinen everstiluutnantti Susitaival toimi Kuhmon Paloniemessä sijainneen 10.Prikaatin II pataljoonan komentajana.[3]

Jatkosodan sytyttyä hän toimi Jalkaväkirykmentti 29:n (JR 29) komentajana kesän 1941 hyökkäysvaiheen aikana. Tuolloin hän katsoi joutuneensa upseeritovereidensa kaltoinkohtelemaksi, hän syytti heitä vääristelystä ja valehtelemisesta. Ylipäällikkö palkitsi Susitaipaleen 5.8.1941 vapauden ristin 2. luokan vapaudenristillä tammenlehvien kera. Kyseessä oli – Mannerheim-ristiä lukuun ottamatta – korkein kunniamerkki, mitä yleensä everstiluutnantille myönnettiin.

Tämän jälkeen Susitaival siirrettiin Äänisen rannikkoprikaatin jalkaväenkomentajaksi. Sieltä hänet komennettiin nopeasti Äänislinnan varuskunnan päälliköksi. Täältä hänet siirrettiin alkuvuodesta 1943 Aunuksen ryhmän tiedotustoimiston päälliköksi. Siirto oli Susitaipaleelle mieluinen: valistustoiminta oli lähellä vanhan propagandistin sydäntä. Syksyllä 1943 hän kirjoitti kiistellyn pamfletin "Maamme asema". Pamflettia ei jaettu lainkaan. Susitaival siirrettiin Karhumäen varuskunnan päälliköksi. Susitaival toimi Joensuun komendanttina aina joulukuun alkuun 1944, jolloin hänen sotilasuransa päättyi poliittisista syistä.

Myöhemmät vaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sotien jälkeen Susitaival toimi tuotteliaana kirjailijana. Hän tuotti proosan lisäksi useita historiikkeja. Lisäksi hän toimi "Suomen 1920–1940 luvun säätiön" asiamiehenä ja kiersi Suomea pari vuotta 1950-luvulla. Säätiö keräsi aineistoa, jonka tehtävänä oli asettaa IKL:n tekemä työ "oikeaan valoon" tulevassa historiankirjoituksessa. Aineisto on luovutettu valtionarkistoon, ja sitä ovat käyttäneet muun muassa Mikko Uola IKL-tutkimuksessaan "Sinimusta veljeskunta, Isänmaallinen Kansanliike 1932–1944" (1982) ja Martti Ahti Mäntsälän kapina -tutkimuksessaan (1990).

Susitaival tuli toimeen myös poliittisten vastustajiensa kanssa. Hän käytti usein 1960–1970-luvuilla hyväkseen esimerkiksi sosiaalidemokraattisen senaattorin Oskari Tokoin lausuntoa, jonka mukaan oli sittenkin parempi, että valkoiset voittivat. Susitaival ei ollut työväen vihollinen, vaan piti vasemmistolaisia harhaan johdettuina. Jo 1930-luvulla hän piti vaalipuheita Sörnäisissä ja Kalliossa – Helsingin työväenkaupunginosissa.

Susitaival toimi sotien jälkeisen ajan Suomen "virallisena" anti-kekkoslaisena. Riita oli alkanut jo 1930-luvulla: "Yksityiselämältään törkyinen pyrkyri ja takinkääntäjä!" oli Susitaipaleen kommentti Kekkosesta. 1950-luvulla hän järjesti Kekkosen vastaisen kampanjan; hän ilmoitti Suojelupoliisille olevansa valmis vastaamaan puheistaan oikeudessa, jos tarvitsee. "Pääasia, ettei Kekkosesta tule presidenttiä".

Asevelitoiminta oli myös lähellä Susitaipaleen sydäntä. Susitaival esiintyi etenkin keskipohjalaisista kootun entisen rykmenttinsä JR 29:n tilaisuuksissa.

"Vanha Vaskisti" kuoli 27.12.1993 Lappeenrannassa. Hänet haudattiin vajaat kaksikymmentä vuotta aikaisemmin kuolleen vaimonsa viereen Ruokolahden hautausmaalle. Susitaipaleen omin sanoin hänen elämänsä käsitti "Kolme sotaa. Kaksi kapinaa. Neljä linnareissua. Kerran valitettavasti myös eduskunnassa...".

Susitaipaletta on dokumentoitu 1970-luvulla TV-sarjassa Sodan ja rauhan miehet, sekä 1990 esitetyssä Tuntematon Talvisota dokumenttisarjassa. L. J. Niinistö julkaisi Susitaivalta käsitelleen väitöskirjan Paavo Susitaival 1896–1993. Aktivismi elämänasenteena vuonna 1998.

Kunniamerkit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • 2. luokan vapaudenristi tammenlehvien kera (1941)
  • 2. luokan vapaudenristi (1940)
  • 3. luokan vapaudenristi (1919)
  • 4. luokan vapaudenristi miekan kera (1918)
  • Suomen Valkoisen Ruusun 1. luokan ritarimerkki
  • Verdienstkretz fur Kriegshilfe (1918)
  • Rote Kreuz-Medaille 3. Klasse (1919)
  • Eiserne Kreuz 2. Klasse (1941)
  • Aktivistimitali
  • Muistomitaleja

Tuotanto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Ahvola (1937)
  • Lentävä komppania (1938)
  • Rykmentti taistelee (1948)
  • Korpivaruskunta (1954)
  • Karjalainen pataljoona talvisodassa (1963)
  • Ryhmä Susi talvisodassa (1973)
  • Aktivistit toimivat (1968)
  • Aktivisti ei hellitä (1981)
  • Suomen lääkäriliiton historia (1960)
  • Kajaani Oy 1907–1957 (1957)
  • Suomen puusepänteollisuuden vaiheita (1950)
  • Testamentti (1991)

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Mikko Uola; "Sinimusta veljeskunta, Isänmaallinen Kansanliike 1932–1944", 1982.
  • Martti Ahti; "Mäntsälän kapina", 1990.
  • Paavo Susitaival; "Aktivisti ei hellitä", 1981.
  • L. J. Niinistö; "Paavo Susitaival 1896–1993. Aktivismi elämänasenteena", 1998.
  • Paavo Susitaival, Ahvola, WSOY Porvoo 1937.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Susitaival, Ahvola s. 217
  2. Kirja-arvosteluja, L.J. Niinistö: Paavo Susitaival 1896–1993. Aktivismi elämänasenteena. Genos. Viitattu 01.01.2008.
  3. Paavo Susitaival: Korpivaruskunta. WSOY, 1954.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]