Välirauha

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämä artikkeli käsittelee talvi- ja jatkosodan välistä aikaa. Muita merkityksiä luetellaan täsmennyssivulla.
Suruliputus talvisodan päättäneen rauhan johdosta Helsingissä 1940.

Välirauha on Suomen historian ajanjakso talvisodan päättäneestä Moskovan rauhasta (13. maaliskuuta 1940) jatkosodan alkuun (25. kesäkuuta 1941).

Moskovan rauhansopimuksen seurauksena puoli miljoonaa suomalaista joutui jättämään kotinsa ja siirtymään uuden valtakunnan rajan sisäpuolelle. Talvisodassa oli kaatunut yli 23 000 suomalaista ja noin 44 000 oli haavoittunut. Menetykset tuntuivat raskailta, ja rauhan tultua joka puolella Suomessa vedettiin Suomen liput puolitankoon.[1]

Kyseistä aikaa leimasi epävakaa maailmanpoliittinen tilanne sekä yleisesti Euroopassa että erityisesti Baltian maissa ja Neuvostoliiton Suomeen kohdistama ajoittainen poliittinen painostus. Samoin myös länsivaltojen poliittinen ja sotilaallinen heikkeneminen vuoden 1940 aikana, kuten myös muun muassa Ranskan, Norjan ja Tanskan valtaus, sekä Suomen aktiivinen hakeutuminen yhä enemmän Saksan liittolaiseksi.

Välirauha-nimitystä on alettu käyttää vasta myöhemmässä historian tutkimuksessa kuvaamaan kyseisen ajanjakson lyhyyttä. Moskovan rauhan ehdot koettiin Suomessa tavallisen kansan keskuudessa kohtuuttomiksi. Tämä saattoi kylläkin johtua voimassa olleesta sensuurista, joka jatkui sodan päättymisen jälkeenkin; vaikka ulkomaisia tiedotusvälineitä seurattiinkin, väestöstä suurin osa ei pystynyt lukemaan tai kuuntelemaan niitä puutteellisen kielitaidon takia.[2]

Nimitystä välirauha ei tule sekoittaa syksyllä 1944 solmittuun ja aktiiviset sotatoimet päättäneeseen Moskovan välirauhansopimukseen tai aikaan, jolloin se oli voimassa, kunnes sopimus vahvistettiin lopullisesti Pariisin rauhansopimuksessa vuonna 1947.

Presidentti, aiempi pääministeri Ryti, ulkoministeri Witting ja pääministeri Rangell neuvonpidossa vuoden 1941 alussa.

Pääjohtaja Risto Ryti muodosti talvisodan päättymisen jälkeen II hallituksensa. Hallituskoalitio pl. vain oikeiston äärilaitaa edustanut IKL muodosti enemmistöhallituksen. Hallitus nimitettiin 27. maaliskuuta 1940.

Puolustusratkaisut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kenttäarmeijan kotiuttaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen maavoimien kenttäarmeijan palveluksessa oli maaliskuun lopussa 1940 vielä 245 000 miestä. Miehiä tarvittiin kuitenkin nopeasti kotiin kevään maataloustöihin ja muiden sodan aiheuttamien vahinkojen korjaamiseen.[3]

Kenttäarmeijan kotiuttaminen tapahtui kireässä maailmantilanteessa. Sen vuoksi suurin osa kenttäarmeijasta lomautettiin, jotta miehet saataisiin tarvittaessa nopeammin palvelukseen uuden sodan alkaessa. Taloudellisista ja yhteiskunnallisista syistä johtuen kotiuttaminen tapahtui ammateittain.[4]

Marsalkka Mannerheim jatkoi talvisodan jälkeen Suomen armeijan ylipäällikkönä, vaikka ylipäällikkyyden olisi pitänyt siirtyä takaisin presidentti Kyösti Kalliolle. Suomen ylimmässä johdossa tiedostettiin mahdollisen uuden sodan uhka, sillä sotatilalaki jäi edelleen voimaan eikä valmiustilaa laskettu rauhanmukaiselle tasolle, vaan puolustusvoimien varustamista jatkettiin.[5] Maavoimat saivat ylipäällikkö marsalkka Mannerheimilta tehtäväksi perustaa maavoimien esikunnan. Esikunta perustettiin 16. maaliskuuta 1940 Mikkeliin ja maavoimien komentajaksi tuli kenraaliluutnantti Erik Heinrichs. Mannerheimin johtama päämaja jakoi tehtäviä, ja maavoimien joukkojen johtoportaaksi määrätty maavoimien esikunta sai tehtäväkseen laatia sotilaalliset maanpuolustussuunnitelmat. Maavoimien esikunta sai valmiiksi käskyn puolustuksen järjestämisestä 18. toukokuuta 1940.[6]

Maavoimien organisaatio koki ison muutoksen talvisodan jälkeen kesällä 1940. Vanhasta divisioonajaosta siirryttiin prikaatikokoonpanoon 1. heinäkuuta 1940. Maavoimien kokoonpano muodostui uudistuksen jälkeen viidestätoista prikaatista.[7]

Sotamateraalin hankinta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Sotamateriaalitilanteen kehitys Suomessa välirauhan aikana

Kesään 1940 mennessä kenttäarmeijan kotiuttamisen päätyttyä puolustusvoimien varastoissa oli laadultaan kirjavaa materiaalia, joka oli pääosin kuitenkin osoittautunut käyttökelpoiseksi sotatilanteessa. Sotamateriaalia ei kuitenkaan ollut riittävästi uusissa suunnitelmissa olleen, noin puolen miljoonan miehen, kenttäarmeijan tarpeisiin. Asehankintoja jatkettiin niin kotimaasta kuin ulkomailta.[8]

Ensimmäiset välirauhan aikana Petsamon Liinahamariin saapuneet laivat toivat nimenomaan aseita. Ensimmäinen alus, SS Greta, toi jo huhtikuussa 1940 Espanjasta ostetut 30 haupitsia ja 50 panssaritorjuntatykkiä. Sotilaat purkivat lastin käsipelillä, koska satamalaitteet olivat sodan jäljiltä käyttökelvottomat.[9]

Salpalinjan rakentaminen käynnistyy[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Salpalinja

Suomen armeija menetti rauhansopimuksessa Karjalankannaksen linnoitetut puolustusasemat, ison osan kasarmeista sekä harjoitusalueista, ja näiden menetysten takia Suomelta hävisi maanpuolustukselle tärkeä pääpuolustusasema.[10]

Päämajassa järjestetyssä tilaisuudessa 22. maaliskuuta 1940 eli reilu viikko talvisodan päättymisen jälkeen Mannerheim päätti tilaisuudessa uuden pääpuolustuslinjan rakentamisesta Suomen läpi ja nimitti kenraalimajuri Edvard Hanellin linnoitustöiden johtajaksi. Hän sai tehtyä puolustuslinjan suunnitelmat valmiiksi 11. toukokuuta 1940 mennessä, ja uusi puolustuslinja suunnitelmien mukaan kulkisi aina Suomenlahdelta Petsamoon. Pääministeri Ryti hyväksyi suunnitelman ja antoi määrärahat puolustuslinjan rakentamiseen. Hanke oli Suomen historian suurimpia hankkeita, sillä esimerkiksi hankkeen parissa työskenteli syyskuussa 1940 noin 20 000 rakentajaa. Puolustuslinja sai vuonna 1944 nimet ”Suomen salpa” sekä ”Salpa-asema”.[11] Suunnitelmissa oli rakentaa Suomenlahden ja Luumäen Kivijärven välille yhtenäinen puolustuslinja. Kivijärven ja Pielisen välille suunniteltiin vesistöihin nojaavat asemat, ja raja Pielisestä Petsamoon kenttälinnoittamalla tiensuunnat.[12]

Suomessa käynnistettiin uuden maanpuolustussuunnitelman laatiminen toukokuussa 1940. Suunnitelma perustui rakenteilla olleeseen linnoitettuun Salpa-asemaan.

Ulkopolitiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yleinen kehitys Euroopassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pian talvisodan päättymisen jälkeen Euroopassa tapahtui isoja muutoksia. Ensiksi Saksa miehitti Tanskan ja Norjan huhtikuussa 1940. Tämän jälkeen Saksa valtasi Ranskan, Alankomaat, Belgian ja Luxemburgin touko–kesäkuussa. Yhdistynyt kuningaskunta jäi yksin vastustamaan Saksaa ja taistelu Britanniasta alkoi.

” Tapaukset Baltian maissa , Virossa, Latviassa ja Liettuassa ovat hirvittävät ... Mikä on niiden vaikutus meihin? ”

– Moskovan lähettiläs, valtioneuvos J.K. Paasikiven raportti 22. heinäkuuta 1940 ulkoministerille.[13]

Baltian maat olivat taipuneet lokakuussa 1939 järjestetyissä neuvotteluissa Neuvostoliiton sotilaallisiin vaatimuksiin, joiden tarkoitus oli antaa puna-armeijalle tukikohtia eri puolilta Baltiaa.[14] Tukikohtakautta kesti lokakuusta 1939 aina kesäkuuhun 1940. Neuvostoliitto miehitti Baltian maat 17. kesäkuuta 1940.[15] Baltian maissa järjestettiin näytösvaalit heinäkuussa 1940 neuvostomielisten hallinnon aikaansaamiseksi.[16] Sen jälkeen ne liitettiin osaksi Neuvostoliittoa loppukesällä 1940.[17] Mahdollisesti myös matkustajakone Kalevan alas ampuminen Tallinnan edustalla liittyi Neuvostoliiton Viron miehitykseen.[18]

Neuvostoliitto vaati Romaniaa luovuttamaan Molotov–Ribbentrop-sopimuksen mukaisesti Bessarabia ja Pohjois-Bukovina Neuvostoliitolle, johon Romanian hallituksen oli suostuttava 28. kesäkuuta 1940.[19]

Ulkopolitiikka Neuvostoliiton kanssa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen Moskovan lähettiläänä talvisodan jälkeen aloitti valtioneuvos J.K. Paasikivi. Hänen katsottiin saavuttaneen arvonantoa "Kremlin johtajien" taholta perustuen talvisotaa ennen ja jälkeen käydyissä neuvotteluissa.[20]

Neuvostoliiton lähettilääksi Helsinkiin lähetettiin Ivan Zotov, joka oli aiemmin toiminut maansa lähettiläänä Riiassa Latviassa. Hän saapui Helsinkiin 16. toukokuuta, jolloin Suomessa vietettiin Kaatuneitten muistopäivää, jonka vuoksi kautta maan liput olivat puolitangossa. Orlov tulkitsi tuntematta asiaa, että liputus johtui hänen tulostaan ja esitti vastalauseen ulkoministeriölle.[21]

Neuvostoliitto kieltää Suomen ja Ruotsin välisen puolustusliiton[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalaiset olivat jo talvisodan aikana pyrkineet selvittämään pohjoismaista puolustusliittoa Ruotsin ja Norjan kanssa. Suomessa ja muissa Pohjoismaissa otettiin hyvinkin jyrkkään sävyyn kantaa vallitsevaan tilanteeseen heti rauhansopimuksen allekirjoittamisen ja ratifioinnin jälkeen.[22]

” pohjoismaiden puolustusliiton välttämättömyys on tämän sodan aikana selvinnyt naapureillemmekin ”

– Presidentti Kyösti Kallio radiopuhe 14. maaliskuuta 1940[22]

Ruotsissa lehdistön enemmistö oli päivää aikaisemmin kirjoittanut vastaavan suuntaisesti ja myös Norjan parlamentin puhemiehen tiedetään ottaneen kantaa eräässä radiopuheessaan positiiviseen sävyyn mahdollisesta pohjoismaisesta yhteistyöstä ja epäilleensä kyseisen rauhansopimuksen olevan lyhytikäinen. Ruotsin hallitus ei kuitenkaan ollut yhtä suopea kyseiselle ajatukselle.[22] Paasikiven vieraillessa Tukholmassa matkalla Moskovaan Ruotsin hallituksen edustaja ilmoitti, että ulkoministeri Molotov oli keskusteluissa tuonut esille, että kyseinen liitto olisi ollut rauhasopimuksen ehtojen vastainen ja toteutuessaan suunnattu Neuvostoliittoa vastaan.

” Nykyinen rauha ei ole Moskovalle muuta kuin etappi, johon se tälle kohtaa on katsonut parhaaksi tyytyä jatkaakseen myöhemmin sopivan tilaisuuden marssimaan länteen. ”

– Helsingin Sanomat 16. maaliskuuta 1940[22]

Heti Paasikiven saavuttua Moskovaan ulkoministeri Molotov ilmoitti peittelemättä hankkeen olevan rauhansopimuksen kolmannen artiklan vastainen. Artikla kielsi Suomea liittymästä Neuvostoliittoa vastaan tähdättyyn liittoutumaan. Hän käytti tekosyynä julkisuudessa esitettyjä puheenvuoroja niin Suomessa kuin muuallakin. Suomen hallitus luopui hankkeesta.[23][22]

” mikään oikeutta loukkaava väärä rauha ei kestä kauan. ”

– Edvard Hambro Norjan parlamentin puhemies 14. maaliskuuta 1940[22]

Uuden rajan ongelmia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uuden rajalinjan määrittäminen kävi lähes ongelmitta. Neuvostoliitto pyrki aluksi tulkitsemaan armeijoiden välistä linjaa. Moskovan rauhansopimuksen toiseen artiklan mukaan asetettiin aluksi sekakomissio, ja tehtävä suoritettiin asiantuntijoiden voimin siten, että Suomi sai lisää aluetta, mutta ainoa hankaluus tuli Suomelle tärkeän Enson teollisuusalueen kohdalla, joka sijaitsi rajalinjalla. Lopulta suomalaiset kuitenkin joutuivat neuvotteluissa hallitukselta saamiensa ohjeiden mukaan taipumaan. Suurlähettiläs Paasikivi yritti vielä pelastaa alueen keskustelemalla Molotovin kanssa, mutta tuloksetta. Ennen kuin rajalinja kerittiin merkitä maastoon puita kaatamalla, sattui muutamia kertoja niin, että ihmisiä eksyi Neuvostoliiton puolelle, ja he katosivat maan vankiloihin tai vankileireille. Suomalaiset saivat kuitenkin pitää rajalinjalta kaadetut puut.[24]

” On todennäköistä, että he vielä tuntevat meitä kohtaan suurta epäluuloa, jonka poistaminen tai edes vähentäminen ei ole helppo asia. ”

– Suurlähettiläs Paasikivi ulkoministeri Rolf Wittingille.[24]

Menetetyn alueen irtaimistoa Neuvostoliitolle[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Moskovan rauhansopimuksen kuudennen artiklan mukaan luovutetuilta alueilta sai viedä vain irtaimiston. Venäläiset vaativat irtaimen omaisuuden takaisin palauttamista, koska tämä olisi kuulunut jättää paikoilleen heidän tulkintansa mukaan, mikä taas ei suomalaisten mielestä kuulunut rauhansopimukseen. Asian selvittämiseksi asetettiin suomalais-venäläinen sekakomissio, joka joutui selvittämään erilaisia tulkintaeroja. Lopulta päästiin kuukausien tinkimisen jälkeen sellaiseen tulkintaan, että maaliskuun 13. päivän jälkeen viedyt koneet ja laitteet piti palauttaa takaisin mutta suomalaiset saivat pitää ennen kyseistä päivää viedyt. Suomen hallitus päätti palauttaa erikseen vielä valtiolle kuuluneen irtaimiston. Muusta omaisuudesta sovittiin, että sellaisesta, mikä oli turmeltu tai viety ennen 13. maaliskuuta, suoritetaan erillinen rahallinen korvaus, mutta korvauksen suuruudesta ei päästy sopimukseen, koska jatkosota ehti syttyä sitä ennen.[24]

Kantalahti-Kemijärvi -rata, uhka Suomelle[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

” Sallan rata, jonka avulla oli määrä yhdistää Suomen rautatieverkosto Muurmannin rataan, merkitsi ilmeisesti uuden hyökkäysreitin asettamista Neuvostoliiton käytettäväksi. ... olo ensi sijassa kuin Suomen selkään suunnattu tikari. ”

– Presidentti Rytin radiopuheesta 26. kesäkuuta 1941.[25]

Suomen ja Venäjän rajan raja. Vanha rautatie Kemijärvi, Suomi – Kantalahti, Venäjä. Kuva vuodelta 2016.

Moskovan rauhansopimuksen seitsemännen artiklan mukaan Suomi ja Neuvostoliitto olivat sitoutuneita rakentamaan kumpikin omalla alueellaan "Mikäli mahdollista vuoden 1940 aikana" rautatien Kemijärven ja Neuvostoliiton Kantalahden välille. Radan pituus oli 259 kilometriä, josta Suomen osuus oli 87 kilometriä. Rauhansopimuksessa uutta rautatietä Neuvostoliitto perusteli Neuvostoliiton ja Ruotsin välisen tavaraliikenteen edistämisellä. Rautatie keskelle Etelä-Lappia nähtiin kuitenkin puna-armeijan hyökkäysurana, jonka kautta puna-armeijalla oli mahdollista edetä nopeasti syvälle Suomeen. Venäläisten osuus radasta valmistui 25. helmikuuta 1941. Suomalaiset saivat omalla puolellaan yhtenäisen kiskotuksen ulottumaan uudelle itärajalle asti vasta toukokuun puolivälissä 1941. Käytännössä rakenteet olivat vielä Suomen puolella hyvin keskeneräisiä.[26]

Petsamon nikkelikysymys kärjistyy[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kesäkuun lopulla Vjatšeslav Molotov kutsui Paasikiven Moskovan Kremliin. Paasikivi pelkäsi tavata Molotovia, kun vain hieman aikaisemmin oli Baltian maat liitetty Neuvostoliittoon arveluttavasti. Molotov aloitti tavallisten kohteliaisuuksien jälkeen esittämällä, että Petsamon Kolosjoen nikkelikaivoksen toimilupa annetaan neuvostoliittolaisille kanadalais-englantilaiselta Mond Nickel Companyltä tai perustetaan suomalais-neuvostoliittolainen yhteisyhtiö korvaamaan aikaisempi yhtiö. Paasikivi huomautti Molotoville että Mond Nickel Company hallitsi toimilupaa mutta varmaankin voisi myydä kaiken nikkelin Neuvostoliitolle. Paasikivi lähetti viestin Suomen hallitukselle ja suositteli saman tyyppistä vastausta. Samaan aikaan Saksan kanssa päättyneiden kauppasopimusneuvotteluiden aikana myös Saksa oli pyytänyt toimilupaa Petsamon nikkelistä mutta oli saanut kieltävän vastauksen. Paasikivi tapasi muutaman päivän kuluttua Molotovin uudestaan ja ilmoitti hallituksen olevan suostuvainen siihen, että Neuvostoliitto ja Saksa voivat jakaa Petsamon nikkelin toistensa kanssa, mutta Molotov vastasi siihen, että Neuvostoliitto ei ollut esittänyt tämän tyyppistä ratkaisua, vaan he halusivat toimiluvan itselleen.[27] Samassa tapaamisessa Molotov huomautti Paasikivelle, että Neuvostoliiton hallitus oli pannut merkille, että Ahvenanmaalla oli varuskunta ja se oli edelleen linnoitettu. Se pitäisi siirtää pois, paitsi jos Suomi olisi halukas linnoittamaan saariston yhteistyössä Neuvostoliiton kanssa.[27]

Rajaloukkaukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös: Matkustajakone Kalevan pudotus
Aeron ja Lufthansan Junkers Ju-52 -lentokoneet 1930-luvun lopulla Helsinki-Malmin lentoasemalla, minne Aeron Ju-52 -mallinen Kaleva-niminen matkustajakone oli matkalla pudotushetkellä.

Välirauhan aikana Neuvostoliitto teki useita rajaloukkauksia Suomen alueella. Uudelta välirauhan mukaiselta rajalta siepattiin ainakin 212 suomalaista sotilasta, joista vain 79 palasi. Lisäksi suomalaisia sotilaita vastaan ammuttiin Neuvostoliiton puolelta.[28] Kaksi neuvostoliittolaista DB-3-pommittajaa ampui 14. kesäkuuta alas Tallinnan ja Helsingin välisellä lennolla olleen matkustajakone Kalevan.

Neuvostoliitto teki myös joukkojenkeskityksiä Suomen rajalle. Tilannetta kiristi vielä Neuvostoliiton lähetystöstään suorittama vakoilu. Elokuussa 1940 syntyi niin sanottu elokuun kriisi, jolloin pidettiin mahdollisena, että Neuvostoliitto aloittaisi uuden hyökkäyksen Suomeen.[29]

Neuvostoliiton junakuljetukset Hankoon[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös: Suomen ja Neuvostoliiton kauttakulkusopimus 1940
” Hangon sotavoima on pääasiallisesti kokoonpantu maitse tapahtuvaa nopeaa hyökkäystä silmällä pitäen. Hanko oli kuin suoraan Suomen sydäntä vastaan tähdätty pistooli ”

– Presidentti Rytin radiopuheesta 26. kesäkuuta 1941.[25]

Neuvostoliitto vaati 8. heinäkuuta 1940 kauttakulkuoikeutta Suomen läpi Neuvostoliiton Hangossa sijaitsevaan tukikohtaan. Neuvostoliitto halusi, että Suomi sallisi sotilaskuljetukset Hangon tukikohtaan rautateitse neuvostoliittolaisilla junilla. Neuvostoliiton esitystä pidettiin Suomessa epäilyttävänä, sillä juna kulkisi Helsingin kautta Hankoon. Suomi solmi lopulta sopimuksen 6. syyskuuta 1940, jossa Neuvostoliitto lupasi kuljettaa junassa aseet ja miehet erillään. Lisäksi junien lukumäärä Suomen alueella saatiin rajoitettua kolmeen junaan kerralla. Heinäkuussa tilanne Suomen kannalta oli hälyttävä ja Neuvostoliiton toimien katsottiin muodostavan suuren sotilaallisen uhkan Suomelle.[30]

Keskustelut Suomen ja Ruotsin valtioliitosta - Molotov vastustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elokuussa 1940 esitettiin valtioliiton muodostamista Ruotsin ja Suomen välille. Asiaa ajoivat näkyvimmin ruotsalaiset Suomen-ystävät eli niin sanottu decemvirien ryhmä. Asiaa pohdittiin syyskuussa kummankin maan hallituksessa. Ruotsin ulkoministeri Christian Günther kuitenkin tarkensi unionin edellytyksiä Suomelle 18. lokakuuta. Suomen tuli luopua kaikista revanssitoiveista Neuvostoliiton suhteen. Lisäksi unionille tuli saada Neuvostoliiton ja Saksan hyväksyntä. Saksa torjui hankkeen lokakuun lopulla ja Neuvostoliitto marraskuun alussa. Neuvostoliitto ilmoitti, että unioni mitätöisi Moskovan rauhansopimuksen, ja hanke siis kariutui ulkovaltojen vastustukseen. Myöhemmin Suomen ja Saksan suhteiden lähentyminen siirsi pohjoismaisen unionin kokonaan pois päiväjärjestyksestä.[18]

Tiedustelutoimintaa molemmin puolin rajaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen sotilastiedustelu välirauhan aikana hoidettiin pääesikunnan ulkomaanosaston kautta. Sitä johti eversti Lars Melander. Suomella oli sotilasasiamies Neuvostoliitossa, Ruotsissa, Italiassa, Saksassa, Ranskassa ja Yhdysvalloissa. Kesään 1940 asti myös Baltiassa asemapaikkanaan Latvia. Ennen jatkosotaa sotilasasiamiesverkostoa laajennettiin Espanjaan, Romaniaan, Sveitsiin, Turkkiin ja Japaniin.[31]

Saksan ilmavoimat suoritti syys-marraskuussa 1940 Norjan Banakista ja myöhemmin Kirkkoniemestä tiedustelulentoja Neuvostoliittoon Suomen ilmatilan kautta. Huhtikuussa 1941 tiedustelulennot Suomen alueen kautta aloitettiin uudelleen usealta eri kentältä.[32]

Tammikuussa 1941 Suomen sotilastiedustelu havaitsi rajalla sellaista liikehdintää, että Suomi oli vähällä julistaa osittaisen liikekannallepanon. Neuvostoliitto oli tuonut talven aikana rajalle muun muassa 20 jalkaväkidivisioonaa, kaksi ratsuväkidivisioonaa, viisi panssarivaunudivisioonaa sekä valtavan määrän kenttätykistöä. Neuvostoliitto oli myös perustanut rajan läheisyyteen useita uusia lentokenttiä ja raivannut uusia teitä jotka mahdollistaisivat neuvostojoukkojen nopean siirron rajan läheisyyteen. Tilanteen johdosta Mannerheim ja Suomen muu sotilasjohto ehdotti liikekannallepanoa, mutta presidentti Ryti ei arvioinut samalla tavalla ja kieltäytyi toimenpiteestä. Muutaman päivän kuluttua tilanne Neuvostoliiton puolella rauhoittui ja arviot Suomen sotilasjohdossa olivat olleet liioiteltuja.[33]

Sisäpolitiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

” Luulen, etten eläissäni ole ollut samalla tavalla kauhuissani kuin kesällä 1940. Baltian maiden sovjetisointi oli menossa, ja Suomeen perustettiin Suomen ja Neuvostoliiton Rauhan ja Ystävyyden Seura. Mielen valtasi pelko ja avuttomuus. Ei ollut tietoa, kuinka tästä selvitään. ”

– Presidentti Koiviston muistelmien neljäs osa - Koulussa ja sodassa.[34]

Kuva on otettu mahdollisesti Suomen-Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuran Helsingissä järjestämästä mielenosoituksesta kesällä 1940.
Pääartikkeli: Suomen-Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seura

Suomalaiset kommunistit perustivat toukokuussa 1940 Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuran (SNS). Neuvostoliiton Helsingin lähettiläs Zotovin toiminta SNS-asiassa oli Suomen kannalta kyseenalaista, sillä hän teki heinäkuussa kiertokäynnin SNS:n maaseutuosastoihin. Neuvostoliiton lehdistö ja radio ottivat aktiivisti kantaa seuran puolesta.[35] Kansanhuoltoministeri Väinö Tanner, joka oli puheissaan useaan otteeseen hyökännyt SNS:aa vastaan ja syyttänyt sitä Neuvostoliiton "viidenneksi kolonnaksi", joutui eroamaan hallituksesta Neuvostoliiton ulkoministerin Vjatšeslav Molotovin vaatimuksesta elokuussa 1940. Seuran ympärillä tapahtuneet levottomuudet ja Baltian miehitys kesällä loivat käsityksen, että seura oli vain peitejärjestö, joka oli luotu Neuvostoliiton solutuskanavaksi ja ns. viidenneksi kolonnaksi. Tilanne kärjistyi edelleen syksyllä ja joulukuussa 1940 Suomen hallitus lakkautti seuran.[18]

Saksan vallattua Etelä-Norjan ja liittoutuneiden aloitettua joukkojensa evakuoinnin Pohjois-Norjasta 7. kesäkuuta 1940 Ruotsissa ja Suomessa suunniteltiin Norjan Ruijan valtaamista, jotta maiden ulkomaankaupalle olisi saatu Liinahamarin reitin rinnalle uusi yhteys valtamerille. Mannerheim kehotti ulkoministeri Rolf Wittingä tutkimaan valtauksen poliittisia vaihtoehtoja ja seurauksia. Tilanne kuitenkin muuttui hyökkäykselle mahdottomaksi saksalaisten vallattua Pohjois-Norjan odotettua nopeammin.[36]

Kyösti Kallio luopui presidentin virasta terveydellisiin syihin vedoten. Uusi presidentti valittiin vaaleilla 19. joulukuuta. Molotov antoi Paasikivelle listan, jossa lueteltiin ei-toivottavat vaihtoehdot presidentiksi: Toivo Kivimäki, Mannerheim, Väinö Tanner ja Svinhufvud. Neuvostoliitolle sopiva Ryti valittiin.[18]

Siirtoväen asuttaminen oli kiperin kysymys Suomen sisäpolitiikassa välirauhan aikana. Asiaa tutkimaan asetettu komitea sai mietintönsä valmiiksi huhtikuussa 1940. Pika-asutuslaki joutui kuitenkin eduskunnan käsittelyssä vastatuuleen. Lakiesitystä vastustivat maalaisliitto ja vankimmin ruotsinkieliset, jotka pitivät pika-asutuslakia suomalaistuttamistoimena. Esitettiin, että laki uhkasi Suomen ja Ruotsin suhteita ja tämä vaikuttikin lain toteuttamiseen ruotsinkielisillä alueilla. Laki tuli voimaan kesällä 1940. Aluksi suunnitelmissa oli noin 40 000 uuden tilan muodostaminen, joita varten tarvittiin yhteensä yli 330 000 hehtaaria. Puolet maasta otettiin yksityisiltä maanviljelijöiltä, loput valtiolta, seurakunnilta, kunnilta ja yhtiöiltä. Jatkosodan syttymisen takia lain toimeenpano keskeytettiin kesäkuussa 1941. Myös karjalaisten talvisodassa kärsimät muut taloudelliset menetykset oli tarkoitus korvata. Asia oli mutkikas ja yhtäkään korvausta ei maksettu ennen jatkosodan alkua.[18]

Talouselämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Liinahamarin satama Petsamossa. Laivaa lastataan, kuorma-autot odottavat vuoroaan. Autojono saattoi olla kilometrien mittainen, ja joskus se ulottui Parkkinaan saakka.[37]
Pääartikkeli: Sotatalous Suomessa välirauhan aikana

Saksan menestys sodassa ja valloitukset Länsi- ja Pohjois-Euroopassa muuttivat Suomen huoltotilannetta ratkaisevasti. Petsamosta tuli tärkeä huoltoreitti. Ongelmana oli kuitenkin se, että satama oli pitkän maantieyhteyden päässä Jäämeren rannalla. Petsamon liikennettä hoitamaan perustettiin Pohjolan Liikenne Oy.[18]

Välirauhan aikana Suomen tuonti supistui voimakkaasti ja vienti romahti. Vuoden 1938 viennin volyymistä saavutettiin 1940 vain 72 %. Erityisesti ruokahuollon järjestäminen oli hankalaa, koska ravinto- ja nautintoaineiden tuonti laski samana aikana 65 %:iin vuoden 1938 tasosta ja lisäksi oli pulaa lannoitteesta ja tuotantomaata oli luovutettu Neuvostoliitolle rauhansopimuksessa. Vuonna 1940 viennin volyymi oli vain 29 % vuoden 1938 määrästä. Suomen ainoat merkittävät kauppakumppanit olivat Ruotsi, Saksa ja Neuvostoliitto. Myöhemmin Petsamon nikkelikaivoksen toimilupakysymys aiheutti Neuvostoliiton kanssa kauppasodan.[18]

Pääartikkeli: Liinahamarin reitti

Ulkopolitiikka Saksan kanssa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

7.–8. syyskuuta 1940 Suomi, Ruotsi ja Saksa kävivät yleisurheilun kolmimaaottelun Helsingin olympiastadionilla, jonka piti olla olympianäyttämönä jo kesällä 1940. Tapahtuma nähtiin merkkinä ajan muuttumisena eli Saksan lähentymisenä Suomen suuntaan. Paikalla oli arvovaltainen kutsuvieraskatsomo. Kuvassa vasemmalta Suomen Urheiluliiton puheenjohtaja Urho Kekkonen, sotamarsalkka Mannerheim, Ruotsin perintöprinssi Kustaa Aadolf, pääministeri Risto Ryti ja Saksan urheilujohtaja Hans von Tschammer und Osten.
Pääartikkeli: Suomen ja Saksan lähentyminen 1940–1941

Suomessa oltiin pettyneitä Saksan toimintaan talvisodan aikana. Pian Baltian maiden jouduttua pakkoliitoksin osaksi Neuvostoliittoa tästä kehityksestä huolestunut Suomi aloitti tunnustelut Saksan suuntaan tunnustamalla Slovakian, vaikka valtio oli Saksan satelliitti. Suomen Berliinin lähettiläs Kivimäki kävi erikseen kyselemässä Saksan vastausta ulkoministeriöstä, mitä tehdä Neuvostoliiton mahdollisesti uusien vaatimuksien kanssa, mutta mitään neuvoa eikä puuttumista asiaan ei tapahtunut.[27]

” Niin kuin asiat nyt ovat, ei Suomi voi välttää sitä, sen on kaikin tavoin pyrittävä ystävällisiin suhteisiin Venäjän kanssa. ”

– Suurlähettiläs Kivimäen ilmoitus tilanteesta.[27]

Aluksi tavoitteena oli aseiden ostaminen. Karl Schnurre saapui Suomeen 5. toukokuuta tunnustelemaan suomalaisten poliittisia mielialoja. Tällöin Ryti tiedusteli mahdollisuutta hankkia aseita Saksasta. Schnurre oli ehdotukselle myötämielinen, mutta Hitler torjui hankkeen. Poliittisista syistä Suomelle ei toistaiseksi voitaisi myydä aseita. Samoihin aikoihin Saksan politiikassa tapahtui muutos, kun Ranskan ja Norjan sotaretkien menestyksen jälkeen oli mahdollista nostaa idänsuunnitelmat uudelleen esiin. Saksalaiset vihjasivat suomalaisille ensi kerran Berliinissä käydyissä kauppaneuvotteluissa, että Saksan todellinen vihollinen oli Neuvostoliitto. Tämän saattoi havaita myös solmitusta kauppasopimuksesta, joka oli hyvin edullinen Suomelle.[18]

Seuraava askel Suomen ja Saksan suhteissa otettiin heinäkuun loppupuolella, kun virkamies Ludwig Weissauer Saksan ulkoministerin henkilökohtaisesta kansliasta tiedusteli Mannerheimilta ja Rytiltä Suomen asennetta mahdollisessa Neuvostoliiton ja Saksan välisessä sodassa. Lisäksi hän tiedusteli Suomen vastausta, jos Neuvostoliitto hyökkäisi Suomeen Saksan ollessa sidottuna Englannin kanssa käytävään sotaan. Taistelu Englannista oli tuolloin kiivaimmillaan.[18]

Kauttakulkusopimus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

” Nyt minä näen hyvin pienen valonsäteen pilkottavan pimeydestä. ”

– Puolustusministeri, kenraali Waldenin kommentti kenraaliluutnantti Heinrichsille.[38]

Pääartikkeli: Suomen ja Saksan kauttakulkusopimus 1940

Seuraava käänne suhteissa oli everstiluutnantti Joseph Veltjensin yllätysvierailu Suomeen 17. elokuuta. Hän oli valtakunnanmarsalkka Hermann Göringin luottomies. Veltjensin käymät neuvottelut pidettiin tarkkaan salassa, mutta myöhemmin on osoitettu, että hän tapasi ainakin Rytin ja Mannerheimin. Neuvotteluissa sovittiin, että Saksa toimittaisi Veltjensin oman yhtiön ja erään ruotsalaisen yhtiön välityksellä runsaasti sotatarvikkeita Suomelle Saksan sotasaalisvarastoista. Käynnin päätarkoitus oli kuitenkin toinen: Veltjens ehdotti, että Saksa saisi huoltaa Pohjois-Norjassa olevia joukkojaan Suomen kautta. Molempien maiden suhteet Neuvostoliittoon olivat kiristymässä ja Neuvostoliitto ei tehnyt asiasta suurta kysymystä. Solmittu kauttakulkusopimus pysyi salassa, kunnes 21. syyskuuta ensimmäiset saksalaiset alukset ilmestyivät Suomen rannikolle. Sopimus otettiin kuitenkin kansan parissa pääasiallisesti myönteisesti vastaan.[18]

Kun Neuvostoliiton edustajat olivat saaneet tiedon kauttakulusta, lähettiläs Zotov lähti lähes välittömästi kiireiselle "kalastusmatkalle" Petsamoon. Vaikka Suomen ulkoministeriö antoi hänen käyttöönsä lentokoneen, Zotov halusi palata autolla "Jäämerentien" kautta etelään saksalaisten kolonnien siirtyessä samanaikaisesti pohjoiseen. Neuvostoliiton viranomaiset ja lehdistö reagoivat jyrkän kielteisesti saksalaisten Suomeen tuloon. Asia aiheutti diplomatian puolella kärkevää kirjeenvaihtoa Neuvostoliiton ja Suomen välillä. Neuvostoliitto tunsi tilanteessa kärsineensä poliittisen tappion.[39]

Kenraali Paavo Talvela matkusti Mannerheimin lähettämänä neljä kertaa Saksaan syksyn 1940 aikana. Ensimmäisellä kerralla hän neuvotteli saksalaisten läpikulusta Suomen alueella. Myöhemmin Talvela selvitti saksalaisten asennetta Suomen ja Ruotsin valtioliittoon. Tärkeä selvitettävä asia oli myös avun saaminen Saksasta, jos Neuvostoliitto hyökkäisi Suomeen.[29]

Eversti Rössing, joka oli Saksan sotilasasiamies Helsingissä, pyysi lokakuussa tietoja Suomen puolustusvalmiudesta ja erityisesti Pohjois-Suomen sotilaallisista laitteista ja maastosta. Rytin, Mannerheimin ja Heinrichsin pitämän neuvottelun jälkeen pyyntöön suostuttiin.[29]

” Kyllähän nyt Führer on pitänyt sateenvarjonsa Suomen yllä. ”

– Suur-Saksan ulkoministeri von Ribbentropin lausunto puhelinkeskustelussa Saksan Helsingin lähetystön lehdistöavustaja Hans Metzgerille.[40]

Neuvostoliiton ulkoministeri Vjatšeslav Molotov vieraili 10.-12. marraskuuta 1940 ison neuvostoliittolaisvaltuuskunnan johtajana Berliinissä tavaten natsi-Saksan johtajat. Kuvassa Molotov saksalaiskolleegansa Joachim von Ribbentropin ja avustajien kanssa. Yhtenä keskeisenä aiheena keskusteluissa oli Neuvostoliiton vaatimus saada ratkaista Suomen kysymys haluamallaan tavalla, johon Molotov ei saanut Hitlerin suostumusta.

Syksyllä suomalaiset saivat tietoonsa, että suhteiden kiristymisestä huolimatta Saksa ei hyökkäisi ennen seuraavaa kevättä Neuvostoliittoon. Neuvostoliitto muistutti Saksaa Molotov–Rippentrop-sopimuksessa sovitun etupiirijaon noudattamisesta. Molotov matkusti Berliiniin 10. marraskuuta 1940. Käydyissä sävyltään kireissä keskusteluissa Molotov oli erityisesti kiinnostunut Suomen kysymyksestä.[18] Molotov vaati jyrkin äänenpainoin oikeutta hyökätä Suomeen ja muutenkin vapaita käsiä Suomen suhteen, ilman että Saksa puuttuisi asioihin. Hitler torjui tiukasti Neuvostoliiton vaatimukset. Tieto tuloksettomiksi jääneistä neuvottelusta tuli Göringin kautta Suomeen.[29] Marraskuun lopulla Neuvostoliitto vaati Saksaa vetämään kaikki joukkonsa Suomesta, mihin Saksa ei reagoinut millään tavoin.

Kohti jatkosotaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sotilasyhteistyö Saksan kanssa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Suomen ja Saksan sotilasyhteistyö 1940–1941

Talvela Berliinissä joulukuussa 1940[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Adolf Hitler allekirjoitti operaatio Barbarossaa koskevan suunnitelman 18. joulukuuta. Talvela vieraili samoihin aikoihin Berliinissä ja tapasi muun muassa Göringin ja Franz Halderin. Tapaamisessa keskusteltiin tulevaisuuden sotilaallisista näkemyksistä, mutta ei vielä välttämättä Operaatio Barbarossasta. Talvelalle kerrottiin, että Saksa ei suunnitellut enää maihinnousua Englantiin. Saksan suunnittelema hyökkäys Neuvostoliittoon alkoi muuttua todeksi. Talvelalle annettiin tehtäväksi viestittää Suomen yleisesikunnalle tiedustelu Suomen sotilaallisesta valmiudesta.[18]

Pääesikunnassa tehtiin 21. joulukuuta ensimmäiset piirrokset Suomen mahdollisista hyökkäyksistä. Tässä vaiheessa Suomen ylimmässä sotilaallisessa ja poliittisessa johdossa oltiin sitä mieltä, että Saksasta oli saatava apua, jos Neuvostoliitto hyökkäisi Suomeen.[18]

Heinrichs Berliinissä tammikuussa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Seuraava yhteydenotto tapahtui 30. tammikuuta 1941, kun kenraali Erik Heinrichs matkusti Berliiniin. Hän tapasi kenraalieversti Franz Halderin ja kenraali Friedrich Pauluksen. Mauno Jokipii kutsuu tätä matkaa nimellä ”kenraali Heinrichsin ratkaiseva Saksan matka.”[29] Käydyissä keskusteluissa esitettiin vaihtoehto, jossa Norjassa olevat saksalaisjoukot hyökkäisivät Pohjois-Suomen kautta Neuvostoliittoon. Helmikuusta eteenpäin suomalaiset ja saksalaiset pitivät Barbarossan tiimoilta jatkuvasti yhteyttä. Kenraali Hans-Georg von Seidel ja eversti Erich Buschenhagen vierailivat Suomessa helmi- ja maaliskuussa. Vierailujen aikana pohdittiin lähinnä erilaisia operatiivisia vaihtoehtoja.[18] Buschenhagen tutustui yhdessä eversti Kustaa Tapolan kanssa Suomen itärajaan Suomussalmelta aina Petsamoon saakka.[29]

Kun kevättalvella 1941 laajemmallekin yleisölle selvisi Saksan ja Neuvostoliiton välirikko, alettiin unelmoida luovutettujen alueiden takaisin saamisesta. Siirtoväen mahdollinen kotiinpaluu painoi Suomen politiikassa.[18] Huhtikuussa poliittinen johto kiinnostui mahdollisuudesta liittää Itä-Karjala Suomeen. Ryti antoi maantieteilijä Väinö Auerin tehtäväksi laatia esitys, joka tieteellisesti perustelisi saksalaisille, miksi Itä-Karjala kuuluisi Suomelle.[18]

Neuvostoliiton asenne Suomeen muuttuu huhtikuussa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Huhtikuussa 1941 tapahtui Neuvostoliiton Suomen politiikassa nopea käänne. Ulkoasiainkomissariaatti vaihtoi Zotovin Pavel Orloviin, joka pyrki lähettiläänä korrekteihin suhteisiin suomalaisten kanssa. Neuvostoliitto lähetti Suomeen viljaa, ja kauppa Suomen ja Neuvostoliiton välillä pääsi laajemminkin käyntiin. Neuvostoliitto katsoi Suomen ja Ruotsin puolustusliittoakin suosiollisemmin kuin aiemmin, mutta suomalaisilla asiaan ei enää ollut kiinnostusta johtuen Suomen voimistuneesta saksalaissuuntauksesta.[41]

Neuvottelut Saksassa toukokuun lopussa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Loppukeväästä näytti siltä, että Saksa lykkäisi hyökkäystään Neuvostoliittoon, mutta 20. toukokuuta Schnurre saapui uudelleen Helsinkiin.[18] Ryti, hallituksen sisäpiiri ja korkein sotilasjohto saivat tällöin lopullisen varmuuden Saksan hyökkäyssuunnitelmasta[42] ja vahvistuksen siitä, että Saksa tukisi sotilaallisesti Suomea siinä tapauksessa, että Neuvostoliitto hyökkäisi maahan.[43] Schnurre kehotti Rytiä lähettämään yleisesikuntavaltuuskunnan Saksaan yhteisten puolustustoimien järjestämiseksi, siltä varalta, että Neuvostoliitto hyökkäisi. Ryti neuvotteli Mannerheimin ja hallituksen sisäpiirin kanssa ja valtuuskunta päätettiin lähettää.[18]

Mannerheim olisi halunnut pitää vierailun tason teknisellä tasolla lähettämällä Saksaan ainoastaan yhden yleisesikunnan osastopäälliköistä.[44] Lopulta saksalaisille ilmoitettiin, että tulossa on upseeridelegaatio johtajanaan eversti Tapola. Saksan sodanjohto kuitenkin vaati, että molempien upseeridelegaatioiden puheenjohtajan tuli olla johtavassa asemassa oleva kenraali.[45] Valtuuskunnan johtajaksi valittiin Heinrichs ja mukana olivat kommodori A. Sundman ja everstit Einar Mäkinen, H. Roos ja Tapola. Valtuuskunta neuvotteli Salzburgissa 25. toukokuuta OKW:n kanssa ja Berliinissä 26. toukokuuta OKH:n kanssa.[29]

Salzburgissa korkea-arvoinen saksalainen sotilasvaltuuskunta johtajanaan pääesikunnan päällikkö kenraali Alfred Jodl selosti Neuvostoliittoon suunnitteilla ollutta hyökkäystä. Jatkoneuvottelut käytiin rautatieasemaa vastapäätä olevassa hotellissa niin ikään Jodlin johdolla samana päivänä.[44]

Jodl lausui henkilökohtaisena käsityksenään, ettei Suomella tällaisen (Neuvostoliiton ja Saksan välisen) sodan sattuessa voisi olla mitään mahdollisuuksia pysytellä puolueettomana, vaan se tulisi ennemmin tai myöhemmin vedetyksi mukaan. Jodl ei puuttunut yksityiskohtiin, mutta ei vihjannut sellaiseen vaatimukseen, että Suomen olisi osallistuttava hyökkäykseen Leningradia vastaan. Pohjois-Suomen osalta Jodl kuitenkin mainitsi, että Pohjois-Norjassa olleet saksalaisjoukot hyökkäisivät kohti Muurmannin rataa Suomen alueen kautta.[44] Saksalaiset esittelivät yhteistyösuunnitelmaa Saksan ja Suomen taistelujoukkojen välille. Suomea pyydettiin sitomaan Neuvostoliiton joukkoja rajoillaan.[44]

Seuraavana päivänä neuvoteltiin Saksan yleisesikunnan päällikön kenraali Franz Halderin kanssa, joka esitti, että suomalaiset joukot olisivat yhteistyössä saksalaisten joukkojen kanssa Leningradia vastaan suunnattavassa hyökkäyksessä. Heinrich ilmoitti, ettei valtuuskunnalla ollut valtuuksia sopia asiasta ja että Suomessa asian hyväksyttäminen poliitikoilla olisi mahdotonta. Myöhemmin esille tulleena asiana Mannerheim kieltäytyi siitä toistuvasti sodan aikana.[44]

Suomen delegaatiossa mukana olleen kommodori Sundmanin mukaan kaikki Suomen neuvottelijat käsittivät neuvottelujen merkinneen ainakin äänettömän sopimuksen syntyä. Suomalaisille oli tullut selväksi, että Saksa lähitulevaisuudessa hyökkää Neuvostoliittoon.[45]

Eri aselajien välillä käydyissä jatkoneuvotteluissa Berliinissä 26.–28. toukokuuta vaihdettiin teknisiä ja taktisia tietoja.

Neuvottelut Helsingissä kesäkuussa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ratkaisevat neuvottelut Suomen liittymisestä Saksan rinnalle käytiin molempien maiden sotilasjohdon välillä Helsingissä 3.–6. kesäkuuta. Helsingin kokouksen jälkeen Saksan sodanjohto katsoi saaneensa varmuuden Suomen liittymisestä sotaan Saksan rinnalle, vaikka poliittinen päätös puuttuikin.[46] Kesäkuussa 1941 Saksa yritti saada Suomelta virallisia takeita liittolaisuudesta, mutta Suomi ilmoitti pysyvänsä puolueettomana ja puolustautuvansa, jos sitä vastaan hyökättäisiin. Epävirallisissa keskusteluissa eduskuntaryhmien puheenjohtajien kanssa hieman ennen sodan syttymistä presidentti Ryti oli kuitenkin todennut, että Saksan ja Neuvostoliiton välisen konfliktin syttyessä ”Suomi ei voi pysyä toimettomana tarkkailijana”. Puolueettomuus oli siten näennäistä: ”Jos Neuvostoliitto ei hyökkää kuuden päivän kuluessa, niin Suomi tekee sen.”[47]

Jatkosodan alkaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäinen sotaa ennakoiva sotilaallinen tapahtuma alkoi 8. kesäkuuta, kun saksalaiset joukot aloittivat siirtymisen Norjasta Lappiin.[18] Kauttakulkusopimuksen suojassa Saksa keskitti kesäkuun alussa Rovaniemen seudulle 40 000 miestä. Norjasta rahdattiin laivoilla kaksi divisioonaa Pohjanmaan satamiin, joista rautatiekuljetukset pohjoiseen kestivät kymmenen päivää. Pohjois-Norjasta siirtyi 7. kesäkuuta SS-taisteluryhmä Nord rajan yli kohti etelää.[43] Saksalaisten kanssa tehtyjen yhteistyösuunnitelmien mukaisesti Suomen tuli suorittaa liikekannallepano. Hallitus hyväksyi liikekannallepanon ja Mannerheim määräsi varsinaiseksi suorituspäivämääräksi 17. kesäkuuta.[18]

Ajopuuteoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Ajopuuteoria

Niin kutsutun ajopuuteorian mukaan Suomi ajautui jatkosotaan väistämättömästi, ilman omia toimiaan. Teoria eli pitkään, mutta nykyisin – alkaen vuonna 1967 Peter Krosbyn aihetta käsittelevästä kirjasta – se on hylätty ja Suomen katsotaan valmistautuneen talvisodassa menetettyjen alueiden takaisin valtaamiseen.[48][49][50][51]

Saksan ja Neuvostoliiton toimet Itämeren ympäristössä sekä maailmanpoliittinen tilanne, jossa lähes koko Länsi-Eurooppa oli sodassa tai Saksan miehittämänä, pakottivat Suomen valitsemaan Saksan ja Neuvostoliiton välillä. Suomen poliittinen liikkumavara oli äärimmäisen vähäinen ja liittoutuminen jommankumman kanssa tiesi välittömästi sotaa toista vastaan. Näistä kahdesta vaihtoehdosta Suomi valitsi Saksan.[48][51] lähde?

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Erfurth, Waldemar: Suomi sodan myrskyssä 1941–1944. Suomentanut Tuompo, W. E.. Porvoo: WSOY, 1951.
  • Hietanen, Silvo: ”Aseistautuva kansakunta 1940–1941”, Itsenäisyyden puolustajat–Rintamalla. Porvoo: WS Bookwell Oy, 2002.
  • Huttunen, Veikko: Kansakunnan historia 7 - Täysi-ikäinen kansakunta. Porvoo: WSOY, 1974.
  • Jatkosodan historia 1–6. Sotatieteen laitoksen sotahistorian toimisto (toim.). Helsinki: Sotatieteen laitos, 1993. ISBN 951-0-15326-5.
  • Lundin, Charles Leonard: Suomi toisessa maailmansodassa. Jyväskylä: K.J Gummerus, 1961.
  • Metzger, Hans: Kolmannen valtakunnan edustajana talvisodan Suomessa. Helsinki: Otava, 1984. ISBN 951-1-08011-3.
  • Myllymäki, Seppo: Baltian kriisi 1938-1941. Helsinki: Otava, 1977.
  • Myllyniemi, Seppo: Suomi sodassa 1939–1945. Keuruu: Otava, 1982.
  • Nevakivi, Jukka: Suomi ja länsivallat talvisodan päättymisestä operaatio Barbarossaan. Teoksessa "Talvisodasta jatkosotaan", toim. Jarl Kronlund. Jyväskylä: Suomen sotahistorian komissio ry & Gummerus, 1991. ISBN 952-90-3091-6.
  • Ratinen, Juha: Kaaderiperustamisesta aluejärjestelmään–Suomalaisen liikekannallepanojärjestelmän kehittyminen vuosina 1918–1945. Helsinki: Maanpuolustuskorkeakoulu, 2018.
  • Reini, K.O.: ”Kevään 1940 sotilaallinen tilanne ja siitä johtuneet järjestelyt”, Suomen sota 1941–1945, 1.osa. Kuopio: Sotateos, 1965.
  • Suomen historian pikkujättiläinen, s. 182–187. Luku: Välirauhan aika (Antti Laine). Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö, 1987. ISBN 951-0-14253-0.
  • Tapola, Päivi: Ajan paino. Jalkaväenkenraali K. A. Tapolan elämä. Helsinki: Tammi, 2004. ISBN 951-31-3037-1.
  • Upton, Anthony F: Välirauha. Helsinki: Kirjapaino Oy, 1964.
  • Valtonen, Hannu: Luftwaffen pohjoinen sivusta. Saksan ilmavoimat Suomessa ja Pohjois-Norjassa 1941–1944. Keski-Suomen ilmailumuseon julkaisuja 6. Jyväskylä: Gummerus, 1997. ISBN 951-95688-5-9.
  • Virkkunen, Sakari: Ryti – Myrskyajan presidentti. Helsinki: Otava 1985. ISBN 951-1-08557-3.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ Myllyniemi: Suomi sodassa 1939–1945, s. 187.
  2. ↑ Upton Anthony F: Suomi ja Moskovan rauhansopimus, s. 34. , 1964.
  3. ↑ Reini 1965, s. 98.
  4. ↑ Hietanen 2002, s. 121.
  5. ↑ Hietanen 2002, s. 119.
  6. ↑ Ratinen 2018, s. 190.
  7. ↑ Reini 1965, s. 105.
  8. ↑ Jatkosodan historia – Osa 1 s. 142
  9. ↑ Jäämerentie oli Suomen henkireikä. Tekniikan Historia, 5/2018, s. 50-59.
  10. ↑ Ratinen 2018, s. 188.
  11. ↑ Visuri, Pekka: Mannerheim ja Heinrichs – Marsalkka ja hänen kenraalinsa, s. 94. Latvia: Livonia Print, 2020.
  12. ↑ Salpalinja odottaa vielä vaalijoitaan. Helsingin Sanomat, 27.11.1988, s. 67. HS Aikakone (vain tilaajille). Viitattu 24.10.2023.
  13. ↑ Paasikivi, J.K.: Toimintani Moskovassa ja Suomessa 1939-1941, s. 71-72. Välirauhan aika. Helsinki: WSOY, 1979. ISBN 951-0-09467-6.
  14. ↑ Myllymäki: Baltian kriisi 1938-1944, s. 60-75.
  15. ↑ Myllymäki: Baltian kriisi 1938-1944, s. 138-150.
  16. ↑ Myllymäki: Baltian kriisi 1938-1944, s. 151-157.
  17. ↑ Myllymäki: Baltian kriisi 1938-1944, s. 158.
  18. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t Suomen historian pikkujättiläinen, s. 712–718.
  19. ↑ Bessarabia luovutettu - Rauhallinen selvitys Neuvostoliiton ja Romanian välillä, myös Bukovinan pohjoisosa Neuvostoliitolle. Helsingin Sanomat, 24.6.2021, s. 4. HS Aikakone (vain tilaajille). Viitattu 23.10.2023.
  20. ↑ Huttunen 1974, s. 88.
  21. ↑ Huttunen 1974, s. 88.
  22. ↑ a b c d e f Upton s. 56–59.
  23. ↑ C. G. E. Mannerheim: Suomen marsalkka Mannerheim Suomen marsalkan muistelmat. (1995) s. 258.
  24. ↑ a b c Upton s. 109–113.
  25. ↑ a b "Käymme taisteluun isänmaan vapauden, kansamme elintilan, isiemme uskon ja vapaan yhteiskuntajärjestyksen puolesta". Helsingin Sanomat, 27.6.1941, s. 3. HS Aikakone (vain tilaajille). Viitattu 24.10.2023.
  26. ↑ Huhtanen, Jarmo; Gröndahl, Jukka: Stalinin tikari Suomen selässäStalinin tikari Suomen selässä. Helsingin Sanomat, 24.6.2021, s. 16-19. HS Aikakone (vain tilaajille). Viitattu 24.10.2023.
  27. ↑ a b c d Upton s. 135–139.
  28. ↑ Niiranen, Pekka: Uusi tutkimus: Välirauhan rajasta tuli suomalaisille surmanloukku – ihmisiä siepattiin ja tapettiin rauhasta huolimatta Yle. 5.9.2016. Viitattu 11.10.2018.
  29. ↑ a b c d e f g Tapola, s. 103–104, 106, 108–110.
  30. ↑ Myllyniemi: Suomi sodassa 1939–1945, s. 196.
  31. ↑ Jukka Halonen: Sotilastiedustelu. Kenttäpostia, 3 /2023, s. 62-63.
  32. ↑ Valtonen 1997, s. 26–30.
  33. ↑ Huttunen 1974, s. 108-109.
  34. ↑ Koivisto, Mauno: Koulussa ja sodassa. Helsinki: Kirjayhtymä, 1998. ISBN 951-26-4384-7.
  35. ↑ Huttunen 1974, s. 969.
  36. ↑ Nevakivi 1991, s. 68–69.
  37. ↑ Skiftesvik 2008, kuvaliite
  38. ↑ Göran Lindgren: Ensi askeleet Saksan syliin. Kenttäpostia, 3 /2023, s. 8-12.
  39. ↑ Huttunen 1974, s. 106.
  40. ↑ Metzger 1984.
  41. ↑ Huttunen 1974, s. 122.
  42. ↑ Metzger 1984, s. 260.
  43. ↑ a b Erno Paasilinna: Maailman kourissa, s. 338. Helsinki: Otava, 1983. ISBN 951-1-07631-0.
  44. ↑ a b c d e Erfurth 1951, s. 24–25.
  45. ↑ a b Metzger, Hans: Kolmannen valtakunnan edustajana talvisodan Suomessa, s. 281-283. Helsinki: Otava, 1984. ISBN 951-1-08011-3.
  46. ↑ Hans Peter Krosby: Nikkelidiplomatiaa Petsamossa 1940-1941, s. 240–245. Helsinki: Kirjayhtymä, 1966.
  47. ↑ Virkkunen 1985, s. 101.
  48. ↑ a b Markku Jokisipilä: Jatkosodan synty suomalaisen menneisyyden kipupisteenä. Turun Sanomat, 21.6.2001, s. aliokirjoitus. Artikkelin verkkoversio (PDF). Viitattu 14.11.2008. [vanhentunut linkki]
  49. ↑ Ilkka Herlin: Ajopuuteorian kaksi käytäntöä. Yliopisto, 1995, nro 19/95. Helsinki: Helsingin yliopisto. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 14.11.2008.
  50. ↑ Ilkka Herlin: ”Tutkijoiden jatkosota”, Suomi 85 Itsenäisyyden puolustajat – Osa I: Rintamalla, s. 284–289. Weilin+Göös, 2002. Teoksen verkkoversio.
  51. ↑ a b Jouni Tilli: Luovutuskeskustelu menneisyyspolitiikkana – Elina Sanan Luovutetut jatkosotaan liittyvän historiapolicyn kritiikkinä – (PDF) (Pro gradu -tutkielma) Syksy 2006. Jyväskylän yliopisto, Yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitos. Viitattu 15.11.2008.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Välirauha.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Välirauha&oldid=22234240”