Fagerholmin III hallitus

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Fagerholmin III hallitus oli Suomen tasavallan 44. hallitus. Hallitus oli luonteeltaan koalitiohallitus.

Hallitus toimi 29. elokuuta 195813. tammikuuta 1959 138 päivää.

Fagerholmin III hallitus muodostettiin vuoden 1958 eduskuntavaalien jälkeen. Vaaleissa suurimmaksi puolueeksi nousi SKDL, jota ei kuitenkaan hyväksytty hallitusvastuuseen, vaan hallituksen muodosti SDP:n K.-A. Fagerholm. Neuvostoliitto ei luottanut leskisläisiin sosiaalidemokraatteihin, mutta ei toisaalta myöskään pitänyt SKDL:n hallitukseen pääsyä välttämättömänä, mikä viestitettiin eri teitä Kekkosen tietoon. Suome[n ja Neuvostoliiton suhteissa seurasivat niin sanotut yöpakkaset, joiden vuoksi Fagerholmin III hallitus tunnetaan myös nimellä yöpakkashallitus. Kiristynyt ulkopoliittinen tilanne laukesi maalaisliiton erottua Neuvostoliiton myötävaikutuksella hallituksesta, joka sitten kaatui. Hallituksen muodostivat SDP, Maalaisliitto, Kokoomus, Suomen Kansanpuolue ja RKP.

Presidentti Urho Kekkonen antoi eduskuntavaalien jälkeen hallituksen muodostamistehtävän aluksi SKDL:n edustajalle, entiselle sisäministerille ja presidenttiehdokkaalle Eino Kilvelle, mutta kumpikaan sosialidemokraattinen ryhmä ei hyväksynyt Kilpeä pääministeriksi. Myös Neuvostoliiton Helsingin-suurlähetystö ja Neuvostoliiton sanomalehdistö ottivat kantaa hallituksen muodostamiseen suosittelemalla SKDL:n ja SDP:n opposition ottamista hallitukseen ja vastaavasti tannerilaisten sosialidemokraattien jättämistä pois. Muutaman välivaiheen jälkeen eduskunnan puhemies K.-A. Fagerholm sai kokoon viiden puolueen hallituksen, joka nojasi eduskunnassa vahvaan 147 paikan enemmistöön. SDP:lla ja Kokoomuksella oli hallituksessa neljä paikkaa kummallakin, Maalaisliitolla kuusi sekä kummallakin kansanpuolueella yksi. Urho Kekkosen kerrotaan hallituksen nimittäessään sanoneen lukemaansa ministerilistaa huonoimmaksi puheeksi, jonka hän oli koskaan pitänyt, vaikka se ei ollutkaan hänen itse kirjoittamansa.[1]

Hallitus ilmoitti noudattavansa tiukkaa talouspolitiikkaa, mitä helpotti se, että tällaista linjaa kannattivat sekä Kokoomus että SDP:n tannerilainen siipi. Ulkopolitiikassa julistettiin Suomen haluavan pysytellä suurvaltojen välisten eturistiriitojen ulkopuolella ja lujittaa suhteitaan kaikkiin maihin, etenkin naapureihin. Varsin pian saatiin kuitenkin havaita, ettei hallitus voinut millään keinoin saavuttaa Neuvostoliiton luottamusta. Neuvostolehdistöllä oli kuitenkin esitettävänään vain melko vähäpätöisiä tyytymättömyyden aiheita, mm. Suomessa julkaistuja "neuvostovastaisia" muistelmateoksia ja pilapiirroksia, joiden tekijöistä mainittiin nimeltä Helsingin Sanomien Kari Suomalainen. Jollakin tavoin merkittävänä voitiin kylläkin pitää sitä, että Otto Ville Kuusiselta oli evätty viisumi, mikä tosin oli tapahtunut jo Kuuskosken hallituksen aikana.[1] Yksittäisistä ministereistä eniten tyytymättömyyttä herättivät sosiaaliministeri Väinö Leskinen – joka olisi itse halunnut kauppa- ja teollisuusministerin salkun –, kulkulaitosministeri Olavi Lindblom ja kokoomuslainen maatalousministeri Niilo Kosola, jonka isä Vihtori Kosola oli kuulunut 1930-luvulla Lapuanliikkeen johtomiehiin.[2] Hallituksen ulkoministeriksi tullut Johannes Virolainen yritti vedota SDP:n puheenjohtajaan Väinö Tanneriin Leskisen jättämiseksi hallituksen ulkopuolelle, mutta Tanner torjui vetoomuksen tylysti ja korosti, että SDP:n eduskuntaryhmällä oli yksinoikeus nimetä puolueen ministerit.[3]

Konkreettisena tyytymättömyyden ilmauksena Neuvostoliitto veti Helsingin-suurlähettiläänsä Viktor Lebedevin kotiin ilman protokollan edellyttämiä hyvästelykäyntejä syyskuun puolivälissä. Muutamaa viikkoa myöhemmin ilmoitettiin Lebedevin siirtyneen muihin tehtäviin eikä hänelle nimitettäisi seuraajaa Helsinkiin. Lisäksi kauppaneuvottelut ja mm. Saimaan kanavan vuokrausta koskeneet neuvottelut keskeytettiin. Maalaisliiton johto alkoi pitää tilannetta kestämättömänä ja valtuutti puolueen ministerit eroamaan hallituksesta. Ulkoministeri Johannes Virolainen jätti paikkansa perusteluja esittämättä joulukuun alussa ja häntä seurasivat muut maalaisliittlaiset ministerit, minkä jälkeen Fagerholm esitti koko hallituksen eronpyynnön.[1]

Kokoonpano[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

[4]

Ministeri Tehtävissä Puolue
Pääministeri
Karl-August Fagerholm

29.8.1958 – 13.1.1959
 
SDP
Pääministerin sijainen
Johannes Virolainen
Onni Hiltunen

29.8.1958 – 4.12.1958
4.12.1958 – 13.1.1959
 
Maalaisliitto
  SDP
Ulkoasiainministeri
Johannes Virolainen
Karl-August Fagerholm

29.8.1958 – 4.12.1958
4.12.1958 – 13.1.1959
 
Maalaisliitto
  SDP
Oikeusministeri
Sven Högström

29.8.1958 – 13.1.1959
 
RKP
Sisäasiainministeri
Atte Pakkanen

29.8.1958 – 13.1.1959
 
Maalaisliitto
Puolustusministeri
Toivo Wiherheimo

29.8.1958 – 13.1.1959
 
Kokoomus
Valtiovarainministeri
Päiviö Hetemäki

29.8.1958 – 13.1.1959
 
Kokoomus
II valtiovarainministeri
Mauno Jussila

29.8.1958 – 13.1.1959
 
Maalaisliitto
Opetusministeri
Kaarlo Kajatsalo

29.8.1958 – 13.1.1959
 
SK
Maatalousministeri
Martti Miettunen
Urho Kähönen

29.8.1958 – 14.11.1958
14.11.1958 – 13.1.1959
 
Maalaisliitto
Maalaisliitto
II maatalousministeri
Niilo Kosola

29.8.1958 – 13.1.1959
 
Kokoomus
Kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeri
Kustaa Eskola

29.8.1958 – 13.1.1959
 
Maalaisliitto
II kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeri
Olavi Lindblom

29.8.1958 – 13.1.1959
 
SDP
Kauppa- ja teollisuusministeri
Onni Hiltunen

29.8.1958 – 13.1.1959
 
SDP
II kauppa- ja teollisuusministeri
Toivo Wiherheimo

29.8.1958 – 13.1.1959
 
Kokoomus
Sosiaaliministeri
Väinö Leskinen

29.8.1958 – 13.1.1959
 
SDP
II sosiaaliministeri
Rafael Paasio

29.8.1958 – 13.1.1959
 
SDP


Suomi Edeltäjä:
Kuuskosken hallitus
Suomen hallitus
29. elokuuta 195813. tammikuuta 1959.
Seuraaja:
Sukselaisen II hallitus

Lähdeviitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Seppo Zetterberg (toim.): Suomen historian Pikkujättiläinen, s. 853–854. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1987. ISBN 951-0-14253-0.
  2. K.-A. Fagerholm: Puhemiehen ääni, s. 318. Helsinki: Tammi, 1977. ISBN 951-30-3981-1.
  3. Johannes Virolainen: Kuvat kulkevat, s. 202. Helsinki: Otava, 1994. ISBN 951-1-13165-6.
  4. Hallitukset ja ministerit vuodesta 1917 valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Viitattu 20.5.2015.