Johannes Virolainen

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Johannes Virolainen
Johannes virolainen 1980.jpg
Johannes Virolainen eduskunnan puhemiehen huoneessa 1980.
Suomen 44. pääministeri[1]
Virolaisen hallitus[2]
12.9.196427.5.1966
Edeltäjä Reino Lehto[1]
Seuraaja Rafael Paasio [1]
Pääministerin sijainen
Fagerholmin II hallitus
11.1.1957–27.5.1957
Sukselaisen hallitus
31.10. 1957–29.11.1957
Fagerholmin III hallitus
29.8.1958–4.12.1958
Karjalaisen I hallitus
13.4.1962–17.12.1963
Koiviston I hallitus
22.3.1968–3.5.1970
Sorsan II hallitus
15.5.1977–26.5.1979
Edeltäjä ?
Aarre Simonen
Tyyne Leivo-Larsson
Eemil Luukka
Reino Oittinen
Ahti Karjalainen
Seuraaja Nils Meinander
Reino Oittinen
Onni Hiltunen
Aarne Nuorvala
Päiviö Hetemäki
Eino Uusitalo
Suomen valtiovarainministeri
Sorsan I hallitus[3]
4.9.1972–13.6.1975
Edeltäjä Mauno Koivisto[4]
Seuraaja Heikki Tuominen[5]
opetusministeri
Kekkosen IV hallitus[6]
9.7.1953–17.11.1953
Törngrenin hallitus[7]
5.5.1954–20.10.1954
Fagerholmin II hallitus[8]
3.3.1956–27.5.1957
Koiviston I hallitus[9]
22.3.1968–14.5.1970
Edeltäjä Reino Oittinen[10]
Arvo Salminen[11]
Kerttu Saalasti[12]
Reino Oittinen[13]
Seuraaja Arvo Salminen[11]
Kerttu Saalasti[12]
Kerttu Saalasti[14]
Jaakko Numminen[15]
ulkoasiainministeri
Kekkosen V hallitus[12]
20.10.1954–3.3.1956
Sukselaisen I hallitus[16]
27.5.1957–29.11.1957
Fagerholmin III hallitus[17]
29.8.1958–4.12.1958
Edeltäjä Urho Kekkonen[7]
Ralf Törngren[18]
Paavo Hynninen[19]
Seuraaja Ralf Törngren[8]
Paavo Hynninen [20]
Karl-August Fagerholm [21]
maatalousministeri
Miettusen I hallitus[22]
14.7.1961–13.4.1962
Karjalaisen I hallitus[23]
13.4.1962–18.12.1963
Miettunen III[24]
29.9.1976–15.5.1977
Sorsa II[25]
15.5.1977–26.5.1979
Edeltäjä Juho Jaakkola[26]
Heimo Linna[27]
Seuraaja Samuli Suomela[28]
Taisto Tähkämaa[29]
Eduskunnan puhemies
19661968
19791983
Edeltäjä Rafael Paasio(I)
Ahti Pekkala
Seuraaja Vieno Johannes Sukselainen (III)
Erkki Pystynen
kansanedustaja
6.4.1945–21.7.1948
22.7.1948–25.3.1983
21.3.1987–21.3.1991
Tiedot
Syntynyt 31. tammikuuta 1914 [30]
Viipurin mlk[30]
Kuollut 11. joulukuuta 2000 (86 vuotta)[30]
Lohja[30]
Puolue Maalaisliitto/Keskusta[30]
Puoliso Kaarina Virolainen (o.s. Päivölä) (aviol. 1939 -erol. 1981)
Kyllikki Virolainen (o.s. Salojärvi, ent.Stenros) (aviol. 1981–) [30]
Koulutus maatalous- ja metsätieteiden tohtori
Ammatti maanviljelijä[30]
Arvonimet valtioneuvos (1989)

Johannes Virolainen (31. tammikuuta 1914 Viipurin maalaiskunta11. joulukuuta 2000 Lohja) oli maalaisliittolainen (sittemmin Suomen Keskusta) poliitikko ja valtioneuvos. Hän kuului sotien jälkeisen ajan merkittävimpiin suomalaisiin poliitikkoihin. Hän on toiminut pisimpään kansanedustajana, yhteensä 42 vuotta vuosina 19451983 ja 19871991. Hän edusti aluksi Kymen läänin vaalipiiriä ja vuodesta 1958 Uudenmaan läänin vaalipiiriä. Valtiopäivin mitattuna hän on 43 valtiopäivillään neljäntenä.[31] Hän on myös Suomen pitkäaikaisin ministeri yhteensä 6 169 ministeripäivällään.[32]

Hänen ensimmäinen vaimonsa oli filosofian maisteri Kaarina Virolainen o.s. Päivölä (1916–2005) ja toinen vaimonsa agronomi Kyllikki Virolainen, ent. Stenros, o.s. Salojärvi (1924–2009).

Nuoruus ja sotavuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Johannes Virolainen syntyi Viipurin maalaiskunnan Yläsommeen kylässä, noin 14 kilometrin päässä Viipurista. Vanhemmat Paavo Virolainen ja Anna-Lydia o.s. Skyttä olivat maanviljelijöitä[33]. Virolainen pääsi kansakoulun jälkeen Viipurin oppikouluun, josta hän kirjoitti sukunsa ja kotikylänsä ensimmäiseksi ylioppilaaksi 1932.

Valkolakin saatuaan Virolainen suoritti varusmiespalveluksen 1932–1933 ja lähti sen jälkeen Helsinkiin opiskelemaan maatalous- ja metsätieteitä ja valmistui 1938 maatalous- ja metsätieteiden kandidaatiksi ja agronomiksi.[34] Myöhemmin hän väitteli poliittisen uransa ohessa maatalous- ja metsätieteiden tohtoriksi väitöskirjalla Maatalousmaan arvioimisesta ja arvosta Suomessa vuosina 1934–38 (1951). Opiskeluaikanaan Virolainen myös lähti mukaan Maalaisliiton poliittiseen toimintaan ja oli mukana perustamassa Maalaisliiton ylioppilasyhdistystä.

Sotien aikana Virolaisen ura kietoutui karjalaisten kohtaloihin. Talvisodan päättäneessä Moskovan rauhassa 1940 Viipuri, Yläsommeen kylä ja Virolaisen kotitila jäivät uuden rajan taakse. Jatkosodan aikana Virolainen työskenteli Palautetun alueen neuvottelukunnan toimistopäällikkönä 1942–1944. Neuvottelukunnan tehtävänä oli organisoida jatkosodan alussa takaisin vallatun Karjalan jälleenrakennus ja -asutustyöt. Kun jatkosota päättyi 1944 ja talvisodan jälkeinen raja vahvistettiin Moskovan välirauhassa, neuvottelukunta lakkautettiin. Virolainen nousi sisäasiainministeriön siirtoväenasiain osaston päälliköksi tehtävänään Karjalan evakoiden asuttaminen. Sota-aikana hän yleni luutnantiksi ja myöhemmin vielä reservissä kapteeniksi.

Virolainen hankki 1952 maatilan Lohjalta, jonne osa Viipurin maalaiskunnan evakoista oli asutettu, ja nimesi sen lapsuudenkotinsa uimapaikan mukaan Vironperäksi. Poliittisen uran rinnalla hän työskenteli koko elämänsä maanviljelijänä. Samalla Virolaisesta tuli yksi Karjalan evakoiden näkyvimmistä keulakuvista. Hän kannatti maltillisesti Karjalan palauttamista Suomelle ja sanoikin, että ainoa tilanne, jolloin hän voisi ottaa ryypyn, on Karjalan palautuksen juhlistaminen. Tämän hänen kerrotaan tokaisseen sekä Anastas Mikojanille että Nikita Hruštšoville. Virolainen oli absolutisti.

Varhainen poliittinen ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Johannes Virolainen nousi eduskuntaan ensimmäisissä sodanjälkeisissä vaaleissa 1945. Hänet valittiin pian Maaseudun nuorten liiton puheenjohtajaksi ja Maalaisliiton varapuheenjohtajaksi, ja hän nousi yhdeksi puolueensa voimahahmon Urho Kekkosen luottomiehistä. 1950-luvulla Virolainen oli Kekkosen yhteistyökumppanina kaikissa tämän hallituksissa: toisena sisäministerinä 1950–1951, kansliaministerinä 1951, pääministerin sihteerinä 1952–1953, opetusministerinä 1953–1954 ja ulkoasiainministerinä 1954–1956. Ulkoministerikautenaan Virolainen sai "tietämättömän ulkoministerin" liikanimen, koska Kekkonen ja presidentti J. K. Paasikivi eivät kertoneet hänelle matkastaan Moskovaan loppuvuodesta 1955. Matkan tuloksena Neuvostoliitto palautti Suomelle Porkkalan vuokra-alueen. Kekkosen noustua presidentiksi 1956 Virolainen jatkoi puolueensa vakioministerinä.

Elokuussa 1958 Virolainen otti vastaan ulkoministerin paikan K. A. Fagerholmin hallituksessa. Hallitus herätti ärtymystä Neuvostoliitossa, koska eduskunnan suurimmaksi puolueeksi noussut SKDL samoin kuin SDP:n vasemmistosiipi oli jätetty oppositioon. Syntyi yöpakkaskriisi: Neuvostoliitto jäädytti taloudelliset neuvottelut Suomen kanssa, kutsui suurlähettiläänsä kotiin Helsingistä ja antoi ymmärtää Fagerholmin hallituksen olevan sille epämieluisa. Ulko- ja sisäpoliittisen painostuksen seurauksena Virolainen ja muut Maalaisliiton ministerit erosivat joulukuussa 1958, mikä hajotti hallituksen.

Yöpakkashallituksen ulkoministerinä toimiminen löi Virolaiseen vuosikymmeniksi leiman, ja poliittiset vastustajat hyödynsivät sitä osoittaakseen hänet "ulkopoliittisesti epäluotettavaksi". Tapaus myös löi ensimmäiset säröt Virolaisen ja Kekkosen väleihin. Vaikka Kekkonen oli nimittänyt yöpakkashallituksen, hän oli aavistanut ikävyyksiä ja varoittanut Virolaista pysymään sen ulkopuolella; Virolainen puolestaan piti Kekkosen toimintaa kaksinaamaisena. Virolainen säilyi Kekkosen suosiossa vielä pitkään, mutta presidentin maalaisliittolaiseen lähipiiriin eli K-linjaan hän ei koskaan kuulunut.

Maalaisliitto-Keskustapuolueen puheenjohtaja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Johannes Virolainen valittiin 1964 Maalaisliiton puheenjohtajaksi Urho Kekkosen ja K-linjan taustatuella. Virolaisen johdolla puolue muutti 1965 ylimääräisessä puoluekokouksessa nimekseen Keskustapuolue tavoitteena laajentaa kannattajapohjaa maaseudulta myös kaupunkeihin. 1964 Virolaisesta tuli myös pääministeri Maalaisliiton, Kokoomuksen sekä suomalaisen ja ruotsalaisen kansanpuolueen muodostamaan enemmistöhallitukseen. Hallituksen ulkoministerinä ja pääministerin sijaisena oli Ahti Karjalainen, K-linjan kärkimies ja Virolaisen tuleva kilpailija. Vuoden 1966 eduskuntavaalien jälkeen Virolainen nousi eduskunnan puhemieheksi, mutta hän palasi 1968 opetusministeriksi Mauno Koiviston I hallitukseen.

Virolaisen opetusministerikauden tärkeimmät saavutukset olivat peruskoulu-uudistus sekä uusien yliopistojen ja korkeakoulujen perustaminen eri puolille Suomea. Virolaisen opetusministerivuosiin osuivat myös Vanhan valtaus 1968 ja opiskelijaliikkeen radikalisoituminen. Virolainen asettui kannattamaan radikaalin opiskelijasiiven ajamaa yliopistojen hallintouudistusta, niin sanottua mies ja ääni -periaatetta, ja piti sitä näkyvästi esillä vuoden 1970 eduskuntavaaleissa.

Virolaisen yritykset tuoda Keskustapuolue kaupunkeihin ja näkyvä toiminta opetusministerinä vaikuttivat osaltaan vuoden 1970 heikkoon vaalitulokseen. Perinteisemmin maaseudun asiaa korostanut Suomen Maaseudun Puolue sai suuren vaalivoiton sekä 18 kansanedustajaa, Keskustapuolueen kärsiessä murskaavan vaalitappion. SMP:n puheenjohtaja Veikko Vennamo kuvaili vaalipuheissaan, miten Keskustapuolue ja sen johtaja touhuavat kaupungeissa samaan aikaan kun maanviljelijät kamppailevat vaikeuksissa ja maaseutu autioituu. Virolaista arvosteltiin voimakkaasti puolueen sisällä, mutta hän säilytti paikkansa lupaamalla palata aitovierille puolueen peruskannattajien luokse. 1970-luvulla Keskustapuolue alkoi jälleen korostaa maaseutua ja maatalouspolitiikkaa.

1970-luvulla Virolainen toimi valtiovarainministerinä Kalevi Sorsan I hallituksessa 1972–1975 ja maatalousministerinä Sorsan II hallituksessa 1977–1979. Virolainen ja Sorsa olivat Keskustan ja SDP:n välisen punamultayhteistyön takuumiehet, ja etenkin Sorsan I hallituksen aikana ajettiin läpi laajoja yhteiskunnallisia uudistushankkeita. Samalla Virolainen piti huolen siitä, että punamultahallitukset toteuttivat vahvaa aluepolitiikkaa ja että maaseutuväestön asiat pidettiin esillä niiden ohjelmissa. Virolainen luopui ministerin tehtävistä viimeisen kerran 1979 ja siirtyi eduskunnan puhemieheksi.

Viimeinen vuosikymmen politiikassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Virolaisen ja presidentti Urho Kekkosen välit alkoivat huonontua 1970-luvulla, ja Kekkosta kannattanut Keskustapuolueen K-linja arvosteli häntä puolueen sisällä. Lopullinen välirikko heidän välillään tapahtui vuoden 1979 eduskuntavaalien jälkeen. Vaaleissa Kokoomus oli saanut suuren vaalivoiton ja noussut Keskustanpuolueen ohi maan toiseksi suurimmaksi puolueeksi. Tästä huolimatta hallitus koottiin totuttuun tapaan Keskustapuolueen ja vasemmiston varaan ja Kokoomus jätettiin oppositioon. Keskustapuolueen puheenjohtaja Virolainen, joka itse oli jättäytynyt pois ministerivastuusta, harmitteli Suomen Kuvalehden haastattelussa sitä, että jatkuvasti kannatustaan kasvattanutta Kokoomusta ei otettu hallitukseen. Virolaisen mukaan taustalla olivat ulkopoliittiset "yleiset syyt", toisin sanoen Neuvostoliiton vastustus ja uusien yöpakkasten pelko.[35] Virolaisen lausunto suututti presidentti Kekkosen, joka moitti Virolaista julkisesti ja sanoi tämän aiheuttaneen Suomen ulkopoliittiselle kuvalle "arvaamatonta vahinkoa". Lehdistö risti kesäkuun lopulla tapahtuneen kiistan "juhannuspommiksi".

Seuraavana vuonna Virolainen hävisi Keskustapuolueen puheenjohtajuuden nuorelle Paavo Väyryselle, joka oli nopeasti noussut Kekkosen suosikiksi ja yhdeksi K-linjan keulahahmoista. Tämän jälkeen Johannes Virolainen tokaisi: "Kansa on puhunut, pulinat pois.", josta syntyi lentävä lause. Puolueen K-linja, keulahahmoinaan Väyrynen ja Ahti Karjalainen, kampanjoi Kekkosen epäsuosioon joutuneen ja "ulkopoliittisesti epäluotettavan" Virolaisen kaatamiseksi. Virolaisen suosiota laski myös avioero Kaarina Virolaisesta ja suhde kansanedustaja Kyllikki Stenrosiin, jonka kanssa hän avioitui 1981. Virolaisen yksityiselämän vanhoillisessa keskustakentässä herättämän pahennuksen on nähty vaikuttaneen myös siihen, että Virolainen putosi eduskunnasta vuoden 1983 vaaleissa 38 edustajavuoden jälkeen.

Virolaisella oli kuitenkin vielä vankka suosio Keskustapuolueen kentällä. Kun Kekkonen oli eronnut virastaan 1981 ja Keskustapuolue äänesti presidenttiehdokastaan Kuopion puoluekokouksessa, Virolainen voitti uuden puoluejohdon tukeman Ahti Karjalaisen selvin luvuin. Tämä oli K-linjalle raskas arvovaltatappio. Itse presidentinvaaleissa 1982 Virolainen tuli kolmanneksi SDP:n Mauno Koiviston ja Kokoomuksen Harri Holkerin jälkeen 16,9 prosentilla äänistä ja 53 valitsijamiehellä.

Avioerojupakan lisäksi niin sanottu rötösherrajahti, jonka yhteydessä Virolainen joutui 1980-luvun alkuvuosina kovaan julkiseen pyöritykseen, oli osasyynä hänen putoamiseensa eduskunnasta. Virolaisen väitettiin vaatineen tamperelaiselta Nopan rakennusliikkeeltä lahjuksia Keskustapuolueelle, mutta tämä syytös osoittautui täysin aiheettomaksi, tosin vasta vuosia kestäneen prosessin jälkeen. Rötösherrajahtia Virolainen kuvasi myöhemmin uransa ikävimmäksi ja epämiellyttävimmäksi kokemukseksi.

Virolainen joutui itse lahjontayrityksen kohteeksi tammikuussa 1983. Pohjois-Korean silloinen Suomen-suurlähettiläs yritti lahjoa Virolaisen, jotta Parlamenttienvälinen liitto (IPU), jonka puheenjohtaja Virolainen tuolloin oli, olisi siirtänyt kokouksensa pois Etelä-Koreasta Togon pääkaupunkiin Lomeen. Suurlähettiläs karkotettiin Suomesta.[36]

Virolainen ei halunnut päättää pitkää poliittista uraansa eduskunnasta putoamiseen, joten hän palasi Arkadianmäelle vuoden 1987 vaaleissa ja luopui kansanedustajuudesta sekä politiikasta 1991.

Valtioneuvos[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Johannes Virolaisen muistomerkki Lohjalla.
Johannes ja Kyllikki Virolaisen hauta Lohjan Pyhän Laurin kirkon hautausmaalla.

Johannes Virolainen nimitettiin 1989 valtioneuvokseksi ja 1996 Suomen Keskustan kunniapuheenjohtajaksi. Hän oli eläkkeelle jäätyäänkin näkyvä hahmo, joka kommentoi ajankohtaisia tapahtumia ja tuki erilaisia poliittisia hankkeita, kuten Suomen EU-jäsenyyttä. Lisäksi hän julkaisi ahkerasti muistelmateoksia, joita monet Suomen poliittisen historian, varsinkin Paasikiven ja Kekkosen kausien, tutkijat ovat käyttäneet lähteinään omissa tutkimuksissaan. Teoksissaan Karjalaiset Suomen kohtaloissa ja Siirtokarjalaiset 1941–44 Virolainen kuvaili karjalaisen siirtoväen vaiheita talvi- ja jatkosodan aikana. Johannes ja Kyllikki Virolainen avasivat kotitilansa Vironperän yleisölle ja näkyivät juhlissa ja lehtien sivuilla. Vironperällä oli julkisesti esillä valmistuttuaan suurta huomiota herättänyt, venäläisen Ilja Glazunovin Virolaisesta maalaama kookas muotokuva.

Vuonna 1984 Virolainen sai hopeisen Axel Olof Freudenthal -mitalin.

Politiikan ulkopuolella Johannes Virolaisella oli lukuisia luottamustoimia mm. maa- ja metsätalousalan järjestöissä ja yrityksissä, 4H-liitossa, osuuspankkijärjestössä ja raittiusjärjestöissä. Lisäksi hän toimi Mannerheimin Lastensuojeluliiton Uudenmaan piirin puheenjohtajana.

Johannes ja Kyllikki Virolainen olivat vakiohahmoja television sketsisarjoissa Hymyhuulet (1987–1988), Pulttibois (1989–1991) ja Manitbois (1992). Sketseissä Johannes Virolaista esitti Aake Kalliala ja Kyllikki Virolaista Pirkka-Pekka Petelius. Niissä kuvattiin pariskunnan toikkarointia erilaisissa seurapiiritapahtumissa tai eri urheilulajien parissa, kuten laskettelurinteessä, golfkentällä ja olympialaisissa. Virolaiset itse suhtautuivat sketseihin huumorintajuisesti. Virolainen kuului erityisesti 1980-luvulla imitaattoreiden suosikki-imitaatiokohteisiin.

Johannes Virolainen kuoli Lohjan sairaalassa joulukuussa 2000 86-vuotiaana. Hänet siunattiin Helsingin Vanhassa kirkossa valtiollisin kunnianosoituksin ja haudattiin Lohjalle. Lohjan kirkkopuistossa paljastettiin 2004 kuvanveistäjä Nora Tapperin veistämä Virolaisen muistopatsas.

Ura lyhyesti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Maatalous- ja metsätieteiden kandidaatti ja agronomi 1938, maatalous- ja metsätieteiden tohtori 1951.
  • Palautetun alueen neuvottelukunnan toimistopäällikkö 1942–1944, sisäministeriön siirtoväenasiain osaston päällikkö 1944–1948.
  • Kansanedustaja (Maalaisliitto/Keskustapuolue) 1945–1983 ja 1987–1991, eduskunnan puhemies 1966–1968 ja 1979–1983. Virolainen valittiin kansanedustajaksi kaikkiaan 12 kertaa viidellä vuosikymmenellä.
  • Maalaisliiton / Keskustapuolueen varapuheenjohtaja 1946–1964, puheenjohtaja 1964–1980.
  • Pääministeri 1964–1966 (porvarihallitus).
  • Lukuisia ministerintehtäviä: ministeri sisäasiainministeriössä 1950–1951; ministeri valtioneuvoston kansliassa 1951; opetusministeri 1953–1954, 1956–1957 ja 1968–1970; ulkoasiainministeri 1954–1956, 1957 ja 1958; maatalousministeri 1961–1963 ja 1977–1979; valtiovarainministeri 1972–1975. Virolainen oli jäsenenä kaikkiaan 16 hallituksessa.
  • Presidentin valitsijamies vuosien 1956, 1962, 1968, 1978 ja 1988 presidentinvaaleissa, Keskustan presidenttiehdokas vuoden 1982 vaalissa.
  • Parlamenttienvälisen liiton (IPU) neuvoston jäsen 1960–1967, hallituksen jäsen 1967–1971 (varapuheenjohtaja 1971), presidentti 1982–1983.

Teokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Pöytäkirjat puhuvat, 1948
  • Maaseutuhenkinen elämänkatsomus, 1949
  • Maatalousmaan arvioimisesta ja arvosta Suomessa vuosina 1934–38, 1951, väitöskirja
  • Karjalainen kotikylä, 1955
  • Maalaisliiton johtavat aatteet, 1961
  • Pääministerinä Suomessa, Kirjayhtymä 1969, Helsinki.
  • Ainoa vaihtoehto – poliittinen keskusta, 1971
  • Kuka ottaa vastuun?, Kirjayhtymä 1978, Helsinki. ISBN 951-26-1564-9.
  • Onko valta kansalla?, Otava 1981, Helsinki. ISBN 951-1-06721-4.
  • Yöpakkasista juhannuspommiin, Otava 1982, Helsinki. ISBN 951-1-07115-7.
  • Sanoi Paasikivi, Otava 1983, Helsinki. ISBN 951-1-07641-8.
  • Muistiinpanoja ja myllykirjeitä, Otava 1984, Helsinki. ISBN 951-1-08037-7.
  • Yhden äänen presidentti, Otava 1985, Helsinki. ISBN 951-1-08731-2.
  • Vallankäyttö Kekkosen kaudella, Otava 1986, Helsinki. ISBN 951-1-09077-1.
  • Karjalaiset Suomen kohtaloissa, Otava 1988, Helsinki. ISBN 951-1-10263-X.
  • Siirtokarjalaiset 1941–44, Otava 1989, Helsinki. ISBN 951-1-10921-9.
  • Viimeinen vaalikausi, Otava 1991, Helsinki. ISBN 951-1-11995-8.
  • Polun varrelta, Otava 1993, Helsinki. ISBN 951-1-12763-2.
  • Kuvat kulkevat, Otava 1994, Helsinki. ISBN 951-1-13165-6.
  • Vain pieni kansanlaulu, 1994 (cd-äänilevy)
  • Politiikan puolustus, Otava 1996, Helsinki. ISBN 951-1-14311-5.
  • Kolmas elämä, yhdessä Kyllikki Virolaisen kanssa, WSOY 1998, Porvoo. ISBN 951-0-22492-8.
  • Valtioneuvos muistelee, Otava 2000, Helsinki. ISBN 951-1-17236-0.

Triviaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1994 Johannes Virolainen lauloi levylle albumillisen suomalaisia kansanlauluja.[37]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Seppinen, Jukka: Isänmaan asiat Johannes Virolaisen elämänkerta. Helsinki: Ajatus kirjat, 2002. ISBN 951-20-6233-X.
  • Jussila, Osmo; Hentilä, Seppo ja Nevakivi, Jukka: Suomen poliittinen historia 1809-1999. Porvoo: WSOY, 1999. ISBN 9510233277.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Suomen hallitukset valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Viitattu 8.6.2010.
  2. Virolaisen hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Viitattu 8.6.2010.
  3. Sorsan I hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Viitattu 8.6.2010.
  4. Paasion II hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Viitattu 8.6.2010.
  5. Liinamaan hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Viitattu 8.6.2010.
  6. Kekkosen IV hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Viitattu 7.6.2010.
  7. a b Törngrenin hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Viitattu 7.6.2010.
  8. a b Fagerholmin II hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Viitattu 7.6.2010.
  9. Koiviston hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Viitattu 7.6.2010.
  10. Kekkosen III hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Viitattu 7.6.2010.
  11. a b Tuomiojan hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Viitattu 7.6.2010.
  12. a b c Kekkosen V hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Viitattu 7.6.2010.
  13. Paasion hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Viitattu 7.6.2010.
  14. Fagerholmin II hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Viitattu 7.6.2010.
  15. Auran hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Viitattu 7.6.2010.
  16. Sukselaisen hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Viitattu 7.6.2010.
  17. Fagerholmin III hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Viitattu 7.6.2010.
  18. Fagerholmin II hallitus valtioneuvosto. Viitattu 8.6.2010.
  19. Kuuskosken hallitus valtioneuvosto. Viitattu 8.6.2010.
  20. Von Fieandtin hallitus valtioneuvosto. Viitattu 8.6.2010.
  21. Fagerholmin III hallitus valtioneuvosto. Viitattu 8.6.2010.
  22. Miettusen hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Viitattu 7.6.2010.
  23. Karjalaisen hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Viitattu 7.6.2010.
  24. Miettusen III hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Viitattu 7.6.2010.
  25. Sorsan II hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Viitattu 7.6.2010.
  26. Sukselaisen II hallitus valtioneuvosto. Viitattu 8.6.2010.
  27. Miettusen II hallitus valtioneuvosto. Viitattu 8.6.2010.
  28. Lehdon hallitus valtioneuvosto. Viitattu 8.6.2010.
  29. Koiviston II hallitus valtioneuvosto. Viitattu 8.6.2010.
  30. a b c d e f g Johannes Virolainen Edustajamatrikkeli eduskunta.fi. Eduskunta. Viitattu 8.6.2010.
  31. Pitkäaikaisimmat kansanedustajat 1907– Eduskunta - edustajamatrikkeli
  32. Suomen ministerit lueteltuna ministeripäivien mukaan Valtioneuvosto.
  33. Seppinen 2002: 14.
  34. Johannes Virolainen Suomen kansanedustajat. Eduskunta.
  35. Jussila, Hentilä, Nevakivi 1999: 307.
  36. Tapahtui vuonna 1983 Yle prodcast
  37. Johannes Virolaisen laulutuotanto Suomen äänitearkistossa

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Johannes Virolainen.


Edeltäjä:
Reino R. Lehto
Suomen pääministeri
19641966
Seuraaja:
Rafael Paasio
Edeltäjä:
Urho Kekkonen
Ralf Törngren
Paavo Hynninen
Suomen ulkoministeri
1954–1956
1957
1958
Seuraaja:
Ralf Törngren
Paavo Hynninen
K.-A. Fagerholm
Edeltäjä:
Reino Oittinen
Arvo Salminen
Kerttu Saalasti
Reino Oittinen
Suomen opetusministeri
1953
1954
19561957
19681970
Seuraaja:
Arvo Salminen
Kerttu Saalasti
Kerttu Saalasti
Jaakko Numminen
Edeltäjä:
Einari Jaakkola
Heimo Linna
Suomen maa- ja metsätalousministeri
19611963 (Maatalousministeri)
19761979
Seuraaja:
Samuli Suomela
Taisto Tähkämaa
Edeltäjä:
Mauno Koivisto
Suomen valtiovarainministeri
19721975
Seuraaja:
Heikki Tuominen
Edeltäjä:
Rafael Paasio
Ahti Pekkala
Eduskunnan puhemies
19661968
19791983
Seuraaja:
V. J. Sukselainen
Erkki Pystynen