Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunta
Wikipedia
Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunta (SVR) perustettiin valtionhoitaja Gustaf Mannerheimin päätöksellä 28. tammikuuta 1919 korvaamaan samalla päivämäärällä keskeytetyn Vapaudenristin ritarikunnan toiminta. Nimi Suomen Valkoinen Ruusu annettiin muistutukseksi valkoisen puolen voitosta punaisista vuotta aiemmin alkaneessa sisällissodassa.lähde?
Ritarikunta on sekä siviili- että sotilasritarikunta. Merkit on suunnitellut Akseli Gallen-Kallela. Suurmestarina toimii tasavallan presidentti. Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan suurristi ketjuineen on korkein suomalainen kunniamerkki.
Keväällä 1963 käsitteli Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan hallitus tasavallan presidentin toivomuksen, että suurristin ketjussa olevat hakaristit korvattaisiin toisella tunnuskuvalla. Tälle pontimena oli edellisvuonna presidentti Urho Kekkosen Ranskaan ja nimenomaan presidentti Charles de Gaullen luo suorittama valtiovierailu, jolloin de Gaullelle luovutettiin suurristi ketjuineen. Presidentti de Gaulle kuitenkin peitteli takillaan hakaristein koristeltua ketjua, sillä juuri hän johti toisessa maailmansodassa ranskalaisten vastarintaa hakaristiä tunnuksenaan käyttänyttä natsi-Saksaa vastaan. Heraldikko Gustaf von Numers sai tehtäväkseen laatia muutosehdotuksia. Monien vaiheiden jälkeen suurmestari hyväksyi lopulta kuusenhavuristin. Itsenäisyyspäivänä 1963 presidentti Kekkonen ensimmäisenä kantoi uutta ketjua.
Kunniamerkki on valkoiseksi emaloitu yrjönristi, jonka keskuksessa on hopeinen ruusu, ks. Suomen vaakuna. Ristin sakaroiden välissä on Suomen leijonan pää kohotettuine miekkoineen.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Kunniamerkit
- Suomen Valkoisen Ruusun suurristi ketjuineen (SVR SR ketj.)
- Suomen Valkoisen Ruusun suurristi (SVR SR)
- Suomen Valkoisen Ruusun I lk:n komentaja (SVR K I)
- Suomen Valkoisen Ruusun komentaja (SVR K)
- Suomen Valkoisen Ruusun I lk:n ritari (SVR R I)
- Suomen Valkoisen Ruusun ritari (SVR R)
- Suomen Valkoisen Ruusun ansioristi (SVR Ar)
- Suomen Valkoisen Ruusun I lk:n mitali kultaristein (SVR M I kr)
- Suomen Valkoisen Ruusun I lk:n mitali (SVR M I)
- Suomen Valkoisen Ruusun mitali (SVR M)
Vaikka SVR:n suurristi ketjuineen on kaikkein korkein suomalainen kunniamerkki, sitä ei ole kaikkein korkeimmalla Suomen valtiollisessa protokollassa olevan tasavallan presidentin lipussa. (Sen sijaan siinä on 3. luokan Vapaudenristi kansalaisansioista ollen järjestyksessään vasta 5. korkein Vapaudenristin kunniamerkki ja kaikkiaan vasta 20. korkein suomalainen kunniamerkki.)
[muokkaa] Kunniamerkkien myöntämisestä
Suurristi ketjuineen myönnetään yleensä vain valtionpäämiehille, ja niitä on myönnetty noin sadalle henkilölle.
Suomen istuvalle pääministerille on perinteisesti myönnetty SVR:n suurristi. Poikkeuksen muodostaa Anneli Jäätteenmäki, jolle presidentti ei tätä huomionosoitusta antanut. Mauno Pekkala ja Väinö Tanner eivät ottaneet kunniamerkkiä vastaan periaatteesta. Rafael Paasio otti vastaan, mutta ei kantanut. Keijo Liinamaalle myönnettiin Suomen Leijonan suurristi.
Presidentti Mauno Koiviston aikana alkoi käytäntö, jonka mukaan tasavallan presidentin puolisolle myönnetään Suomen Valkoisen Ruusun suurristi. Tellervo Koivisto oli ensimmäinen suomalainen nainen, joka sai suurristin.[1]
[muokkaa] Erityisiä huomionosoituksia
- Suurristi jalokivien ja miekkojen kera on myönnetty vain Carl Gustaf Emil Mannerheimille 4.6.1944.
- Suurristi jalokivien kera on myönnetty kolmelle suomalaiselle: senaattori Otto Stenrothille 6.12.1938, ulkoministeri Carl Enckellille 7.6.1946 ja Jean Sibeliukselle 8.12.1950.[2]
- Suurristi miekkojen kera on myönnetty kolmelle suomalaiselle kenraaliluutnantille: Hjalmar Siilasvuolle, Edvard Hanellille ja Aksel Airolle. Merkin on saanut myös muutama korkea ulkomaalainen upseeri kuten saksalainen kenraalieversti Eduard Dietl. [3]
- Vuosittain äitienpäivänä myönnetään I lk: mitaleita kultaristein äideille tunnustukseksi heidän työstään kasvattajana. Tämä perinne alkoi vuonna 1946 Väestöliiton aloitteesta, mutta liitto päätti luopua siitä vuonna 1992, jolloin mitalin sai yhteensä 149 äitiä. Saajien esittäminen siirtyi lääninhallituksille ja Mannerheimin Lastensuojeluliitto otti tehtäväkseen äitienpäiväjuhlan järjestämisen.
[muokkaa] Viitteet
- ↑ Helsingin Sanomat 6.12.1992
- ↑ Juha E. Tetri: Kunniamerkkikirja, s. 52. Ajatus, 2003. ISBN 9789512064045.
- ↑ Juha E. Tetri: Kunniamerkkikirja, s. 52. Ajatus, 2003. ISBN 9789512064045.
