Nelson Mandela

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Nelson Mandela Nobelin rauhanpalkinto
Nelson Mandela vuonna 2008
Mandela vuonna 2008.
Etelä-Afrikan 11. presidentti
27. huhtikuuta 1994 – 14. kesäkuuta 1999
Edeltäjä Frederik Willem de Klerk
Seuraaja Thabo Mbeki
Sitoutumattomien maiden liikkeen puheenjohtaja
3. syyskuuta 1998 – 14. kesäkuuta 1999
Edeltäjä Andrés Pastrana Arango
Seuraaja Thabo Mbeki
Tiedot
Syntynyt 18. heinäkuuta 1918
Mvezo, Itä-Kap, Etelä-Afrikan unioni
Kuollut 5. joulukuuta 2013 (95 vuotta)
Johannesburg
Puolue Afrikan kansalliskongressi
Puoliso Evelyn Ntoko Mase (1944–1957)
Winnie Mandela (1957–1998)
Graça Machel (1998–)
Ammatti lakimies
Uskonto metodismi
Arvonimet OM, CC, AC, QC
Allekirjoitus Nelson Mandela Signature.svg

Nelson Rolihlahla Mandela (18. heinäkuuta 1918 Mvezo5. joulukuuta 2013[1] Johannesburg) oli xhosa-kansan thembu-heimoon kuuluva eteläafrikkalainen poliitikko, joka toimi myös asianajajana. Etelä-Afrikassa hänet tunnettiin usein xhosankielisellä klaaninimellä Madiba tai nimellä tata, joka tarkoittaa khosaksi "isää".[2]

Mandela teki merkittävää rotusorron vastaista työtä Etelä-Afrikassa. Hän sai Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 1993 Frederik de Klerkin kanssa ja oli Etelä-Afrikan ensimmäinen musta presidentti 1994–1999. Nelson Mandela oli 1900-luvun tunnetuimpia poliittisia vankeja ja merkittävimpiä Afrikan poliittisia johtajia.[3][4][5]

Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lapsuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Perhe[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Xhosa-lapsia Transkeissa vuonna 2004.

Mandelan isä Gadla Henry Mphakanyiswa oli xhosa-heimon johtaja Transkeissa, joka oli osa Britannian Kapmaan siirtomaata. Mandelan isällä oli neljä vaimoa. Kolmas heistä oli Mandelan äiti Nosekeni Fanny, joka kuului xhosien Amampemvu-klaaniin. Rolihlahlan isällä oli 13 lasta, joista Rolihlahla oli pojista nuorin.[6] Mandelan ollessa vielä lapsi perhe muutti Transkein pääkaupungin Umtatan lähellä sijaitsevaan Qunun kylään, sillä perheen isä oli menettänyt koko omaisuutensa ja asemansa niskoiteltuaan tuomarille. Kylässä ihmiset asuivat ympyrän muotoisissa majoissa. Mandelan perheellä oli kolme majaa, yksi nukkumista, yksi ruoanlaittoa varten, ja yhtä pidettiin vajana.[6]

Mandelan äiti Fanny kääntyi lapsineen kristinuskoon, kun Rolihlahla Mandela oli seitsenvuotias. Mandelan isän ystävät George ja Ben Mbekela vaikuttivat siihen, että nuori Rolihlahla pääsi opiskelemaan. Hän aloitti pian koulun, jossa sai englanninkielisen nimen Nelson.[6] Nelson oli yhdeksänvuotias, kun hänen isänsä kuoli, todennäköisesti jonkinlaiseen keuhkotautiin.[6]

Muutto Mqhekezweniin ja opiskelu (1927–1941)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mphakanyiswan kuoltua Nelson Mandela muutti yksin Qunusta Mqhekezweniin, koska Thembujen sijaishallitsija, päällikkö Jongintaba Dalindyebon oli lupautunut Nelsonin holhoojaksi. Mandela kävi palatsin vieressä olevaa koulua ja menestyi hyvin.[6]

Kuudentoista ikäisenä Mandelalle tehtiin xhosien perinteiden mukaisesti ympärileikkaus, ja hänestä tuli mies. Pian hän muutti opiskelemaan Clarkeburyn sisäoppilaitokseen, jossa hän suoritti kolmivuotisen alemman tutkinnon kahdessa vuodessa, minkä jälkeen hän vuonna 1937 meni metodistiopistoon Healdtowniin Fort Beaufortiin.[6]

21-vuotiaana Mandela pääsi Alicen kunnassa sijainneeseen Fort Haren yliopistoon. Opiskeluaikana hän liittyi opiskelijoiden kristilliseen yhdistykseen ja piti raamattutunteja lähikylissä. Opiskelijoiden edustajistoon liittyneiden erimielisyyksien vuoksi hänet kuitenkin erotettiin koulusta, ja vuonna 1941 hän palasi Mqhekezweniin. Järjestettyä avioliitoa välttääkseen Mandela karkasi Mqhekezwenista pian Johannesburgiin.[6]

Johannesburg (1941–1943)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Witwatersrandin yliopiston päärakennus, jossa pidetään esimerkiksi valmistujaisseremoniat.

Mandela löysi Johannesburgissa aluksi kultakaivokselta vartijan töitä. Pian kaivoksen johtajalle kuitenkin selvisi, että Mandela oli karannut, ja hänet erotettiin. Mandela siirtyi töihin lakiasiaintoimistoon toimistoapulaiseksi. Iltaisin hän opiskeli University of South Africassa, sillä hän halusi suorittaa Fort Haressa kesken jääneen tutkintonsa loppuun.[6] Johannesburgissa Mandela kävi ystäviensä kanssa muun muassa kommunistisen puolueen kokouksissa, joissa hän tutustui Etelä-Afrikan rotusorron historiaan.[6]

Mandela valmistui yliopistosta vuoden 1942 lopulla ja jatkoi seuraavana vuonna opintoja Witwatersrandin yliopiston oikeustieteen laitoksella.[6]

Avioliitot ja lapset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mandela tapasi tulevan vaimonsa Evelyn Masen Sisulujen olohuoneessa. He menivät naimisiin jo parin kuukauden tuttavuuden jälkeen. Vuoden 1945 alussa pariskunnalle syntyi esikoispoika Madiba Thembekilen ja perhe pääsi muuttamaan uuteen taloon. Vuonna 1947 syntynyt toinen lapsi Makaziwen kuoli vain yhdeksän kuukauden ikäisenä. Vuonna 1953 Mandelan perheeseen syntyi tytär, joka sai nimekseen aiemmin kuolleen tyttären nimen Makaziwe.[6]

Evelyn ja Nelson Mandela erosivat 1957, sillä avioliitto ei enää toiminut. Samana vuonna Mandela tapasi tulevan vaimonsa Nomzamo Winnifred Madikizelan, joka tunnetaan paremmin nimellä Winnie Mandela. Winnie ja Nelson Mandela avioituivat 1958. Mandela anoi pannamääräyksen lievennystä, ja hän sai luvan poistua Johannesburgista kuudeksi päiväksi. Samana vuonna Winnie synnytti pariskunnan ensimmäisen lapsen, tyttären Zenanin.[6] Toinen tytär Zindziswa syntyi vuonna 1960. Nelson ja Winnie Mandela erosivat vuonna 1994, ja vuonna 1998 Nelson Mandela meni kolmannen kerran naimisiin. Morsian oli entisen Mosambikin presidentin leski Graca Machel.[7]

Vapaustaistelijan synty[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Loukkauksia (1944–1948)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rotuerottelujärjestelmään kuuluneet loukkaukset ja nöyryytykset saivat Mandelan liittymään vuonna 1944 ystävänsä Walter Sisulun aloitteesta ANC:hen. Toisen maailmansodan jälkeen Mandela ja Sisulu olivat perustamassa ANC:n nuorisojärjestöä Congress Youth Leagueta, jonka tavoitteena oli painostaa ANC:tä aktiivisempaan toimintaan rotuerottelun vastaisessa taistelussa. CYL:n mukaan käyttöön tuli ottaa lakot, boikotit ja kansalaistottelemattomuus.[6]

Kaivostyöläisten lakko ja uusi aasialaisten maanhallintolaki vuonna 1946 vaikuttivat Mandelan poliittiseen toimintaan. Ammattiliittojohtajana oli tuolloin ANC:n pitkäaikainen jäsen J. B. Marks, jonka toiminta teki Mandelaan vaikutuksen. Lakon jatkuttua viikon kaivostyöläisten liiton johtajat, myös Marks, pidätettiin ja 12 työläistä kuoli. Mandela vieraili kaivostyöläisten luona ja kertoi arvostavansa heitä. Myös intialaisten maahanmuuttolakia vastustanut kahden vuoden passiivinen vastarintakampanja toimi esimerkkinä ANC:lle ja muille apartheidia vastustaneille järjestöille.[6][8]

Vuoden 1948 vaaleissa valtaan nousi afrikaanerinationalistinen kansallispuolue, joka aloitti uuden politiikan apartheidin toimeenpanon.[6]

Lait (1949–1952)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1949 säädettiin laki, jolla kiellettiin seka-avioliitot. Pian tuli voimaan myös moraalittomuuslaki, jonka tarkoituksena oli tehdä valkoisten ja ei-valkoisten sukupuolisuhteet laittomiksi. Seuraavaksi tuli ryhmäalueiden laki, jossa määrättiin kaikille roduille omat asuinalueet, jotka valkoiset saivat milloin vain julistaa omakseen.[6]

CYL onnistui syrjäyttämään ANC:n puheenjohtajan Alfred Xuman, joka suhtautui kyseisiin menetelmiin kielteisesti, ja otti ANC:n yleiskokouksessa vuonna 1949 hänen tilalleen James Morokan. Samassa kokouksessa Tambo, Sisulu ja Mandela nousivat ANC:n toimeenpanevaan komiteaan. Mandela oli yhä töissä toisessa lakiasiaintoimistossa. Vuonna 1950 säädettiin passilaki, joka määräsi mustat aina kantamaan asuinalueensa ulkopuolella passia. Lain vuoksi järjestettiin toukokuussa 1950 vapauden lakko. Sen päivän aikana viranomaiset kielsivät kaikki kokoukset, mutta silti sinä päivänä yli kaksi kolmasosaa afrikkalaisista työläisistä jäi kotiinsa. Illalla mielenosoittajia kokoontui kaduille. Paikalle tuli poliiseja, jotka rupesivat ampumaan mielenosoittajia. Seurauksena oli, että 18 afrikkalaista kuoli ja useita haavoittui. Muutaman viikon kuluttua tuli voimaan kommunismin hävittämislaki. Vuonna 1950 säädettiin myös väestö- ja rekisteröintilaki, joka tarkoitti, että kaikki eteläafrikkalaiset luokiteltiin rotunsa mukaan.[6]

Mandela valittiin 1951 CYL:n puheenjohtajaksi. ANC:n yleiskokouksessa tehtiin 1952 päätös, että hallitusta vaaditaan kumoamaan kommunismin hävittämislaki, ryhmäalueiden laki, äänestäjien erillisedustuksen laki, bantuhallinnon laki, passilait ja karjanrajoittamislaki, joka astui voimaan helmikuussa 1952. Käytännössä se supisti afrikkalaisten maita entisestään. Koska hallitus ei kumonnut lakeja, järjestettiin lakeja vastaan uhmakampanja. Kampanja alkoi 26. kesäkuuta 1952. Samana päivänä Mandelalle syntyi toinen poika Makgatho Lewanika.[6] Mandela matkusti ympäri maata keräten kannattajia väkivallattomiin protesteihin syrjintälakeja vastaan.[9]

Vapaustaistelu (1952–1953)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

ANC sai loppuvuodesta 1952 uuden puheenjohtajan Albert Luthulin. Mandelasta tuli varapuheenjohtaja, ja sen lisäksi hän oli Transvaalin ANC:n puheenjohtaja. Apartheidin vastaisen kampanjoinnin vuoksi Mandela sai ensimmäisen puolen vuoden mittaisen pannamääräyksensä. Pannamääräyksen saanut henkilö ei saanut esiintyä julkisesti, ja hänen asumistaan ja liikkumistaan rajoitettiin.[6] Koska ANC:ssä pelättiin valtion lopettavan järjestön toiminnan, Mandelaa pyydettiin tekemään suunnitelma maanalaista toimintaa varten. Niin syntyi M-suunnitelma eli Mandela-suunnitelma. Suunnitelma toteutui vain pieneltä osin joissakin paikoissa, ja se kohtasi paljon vaikeuksia.[6]

Mandela työskenteli vuoden verran Terblanche & Briggishillä, minkä jälkeen hän siirtyi Helman ja Michelin toimistoon. Samalla hän opiskeli pätevyystutkintoa saadakseen oikeuden toimia asianajajana. Oikeustieteen kandidaatin tutkinnon hän oli jo suorittanut. Asianajajatutkinnon suoritettuaan Mandela meni vähäksi aikaa asianajajaksi H. M. Basnerin toimistoon ja perusti sen jälkeen vuonna 1952 Johannesburgiin oman asianajajatoimiston toisen ANC:n johtajan Oliver Tambon kanssa.[9] Toimistolla oli alusta asti paljon asiakkaita. "Mandela ja Tambo" olikin siihen aikaan Etelä-Afrikan ainoa afrikkalainen lakiasiaintoimisto.[10]

Laki bantuopetuksesta tuli voimaan 1953, ja niin koulutuskin sai apartheidleiman. ANC:ssä lakia pidettiin katalana, ja siksi ruvettiin suunnittelemaan kouluboikottia. Boikotti kesti viikon, mutta sen noudattaminen jäi satunnaiseksi, ja siksi se epäonnistui. Samana vuonna 35-vuotias Mandela sai pannamääräyksen, ja hän joutui eroamaan ANC:stä.[6]

Maanpetossyyte (1956–1961)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mandela pidätettiin joulukuussa 1956 yhdessä ANC:n johtajan Albert Luthulin kanssa, ja hän sai syytteen maanpetoksesta. 144 pidätettyä pysyi pidätettyinä kaksi viikkoa, minkä jälkeen heidät vapautettiin takuita vastaan.[6]

Joulukuussa 1959 pidettiin ANC:n yleiskokous, jossa päätettiin järjestää passien vastainen kampanja. Maaliskuussa 1960 tunnelma oli kampanjan vuoksi koko maassa kireä, sillä hallitus uhkaili jo järjestön kieltämisellä. Kaikkialla maassa puhkesi mielenosoituksia. Poliisit ampuivat kohti mielenosoittajia, ja erityisen paha oli tilanne Sharpevillessä, jossa kuoli 69 ihmistä ja satoja haavoittui. Viikon kuluttua Sharpevillen verilöylystä Mandela poltti passinsa. Hänet pidätettiin yhteyksistä Sharpevillen verilöylyn jälkeen alkaneisiin mielenosoituksiin, ensin laittomasti, mutta seuraavana päivänä laillisesti. Hänet vietiin Pretorian paikallisvankilaan, jossa hän oli viisi kuukautta. Oikeudenkäynnit tosin jatkuivat vielä vankeuden jälkeenkin.[9] Huhtikuussa 1960, Mandelan ollessa vankilassa, mielenosoitukset järjestäneet järjestöt ANC ja PAC kiellettiin.[11] "Mandela ja Tambo" sulki ovensa 1960. Joulukuussa Mandela ja hänen vaimonsa saivat toisen tyttären Zindziswan.[6]

Maaliskuussa 1961 julistettiin maanpetosoikeudenkäynnin tuomio. Oikeudenkäynti oli kestänyt monta vuotta, ja tuloksena oli syytettyjen vapauttaminen syytteistä. Pian sen jälkeen Mandela siirtyi maan alle, eli hän hoiti ANC:n asioita salaisesti ja hänestä tuli Etelä-Afrikan etsityin mies ”Musta neilikka”. Koska Mandela oli lainsuojaton ja piileskeli poliiseilta, hän esitti milloin mitäkin työläistä ja matkusti vain öisin. Hän käytti peitenimeä ja asui muiden luona.[6]

Väkivallan tie (1960–1962)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Umkhonto we Sizwen logo.

ANC:n aseellinen siipi Umkhonto we Sizwe perustettiin maaliskuussa 1960 tapahtuneen Sharpevillen verilöylyn jälkeen tarkoituksena rakentaa nykyaikainen sissiarmeija osaksi laajempaa Etelä-Afrikan vapautusliikettä ja tukemaan ANC:n ajamaa poliittista ohjelmaa. Umkhonto we Sizweä ei aluksi liitetty suoraan ANC:hen, vaan sitä sanottiin Etelä-Afrikan väestöä edustavaksi kansanarmeijaksi.[12] Etelä-Afrikan hallitus tuomitsi ANC:n terroristijärjestöksi, mikä sai myös monen länsimaan tuen.[13]

Hallitukselle tuli joulukuussa 1961 täytenä yllätyksenä MK:n räjäytykset kesken valkoisten juhlien, ja poliisien tärkeimpänä tehtävänä oli vangita MK:n jäsenet. Helmikuussa 1962 Mandelaa pyydettiin johtajaksi ANC:n valtuuskuntaan, joka lähtisi konferenssiin, mikä tarkoitti myös sitä, että hän pääsisi näkemään Afrikkaa. Matkalla hän tapasi vanhan ystävänsä Oliver Tambon, joka oli perustanut ANC:n toimistot Ghanaan, Englantiin, Egyptiin ja Tanganjikaan (nyk. Tansania). Kokouksen päätyttyä Mandela lähti erään Robbien kanssa kiertämään Afrikan maissa ja kertomaan Etelä-Afrikan tilanteesta. Sotilaskoulutuksen Mandela sai Addis Abebassa Etiopiassa.[6]

Vangitseminen (1962–1964)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mandela oli ollut paossa lähes puolitoista vuotta ja kiertänyt useissa Afrikan maissa etsimässä taloudellista ja sotilaallista apua. Elokuussa 1962 aseistettu poliisi pysäytti Howickissa auton, jonka takapenkillä istui valkoinen mies, jonka autonkuljettajaksi Mandela oli naamioitunut. Pitkään ei tiedetty, miten poliisi oli päässyt Mandelan jäljille, mutta 1986 eteläafrikkalaisissa lehdessä kerrottiin, että CIA:n agentti Donald C. Rickard oli paljastanut Erityisosastolle, että Mandela saattoi olla matkalla Durbaniin naamioituneena autonkuljettajaksi. Tiedon tästä Rickard oli saanut eräältä ANC:n soluttautujalta. Vuotta myöhemmin Rickard kertoi, että tuona yönä hänen oli määrä tavata Mandela, mutta sen sijaan hän menikin poliisille ilmoittamaan Mandelasta.[14] Tiedon vahvisti myös entinen CIA:n agentti, joka halusi pysyä nimettömänä antaessaan haastattelua The Atlanta Journal and Constitute -lehdelle. Hän kertoi entisen CIA-agentin, Paul Ecklin todenneen pari tuntia Mandelan pidätyksen jälkeen "Me olemme paljastaneet Mandelan Etelä-Afrikan Turvallisuusjaostolle. Me annoimme heille tarkat tiedot – miten hän on pukeutunut, ajankohdan, missä hän liikkuu. He ovat napanneet Mandelan. Tämä on yksi parhaista kaappauksistamme."[15]

Mandelan käytyä oikeudessa hänet vietiin Johannesburgin Linnakkeen sairaalaan, sieltä hänet siirrettiin Pretorian paikallisvankilaan ja pian taas takaisin Johannesburgiin. Lokakuussa pidetyn oikeuskäsittelyn tuloksena oli viisi vuotta vankeutta, joista kaksi vuotta yllytyksestä lakkoon ja kaksi vuotta maasta poistumisesta ilman passia. Oikeudesta Mandela vietiin Pretoriaan, jossa hän tarjoutui menemään erityisselliin, jotta saisi pitkät housut. Eristyksessä muista oli kuitenkin hirveää, joten hän suostui ottamaan polvihousut ja pääsi yhteen poliittisten vankien kanssa.[6] Kesäkuussa 1962 oli säädetty sabotaasilaki, joka salli kotiarestissa pitämisen ja tiukemman pannamääräykset, joista ei saanut valittaa oikeuteen. Toukokuussa 1963 hallitus sääti yhdeksänkymmenen päivän pidätyslain, joka tarkoitti, että poliisi voi pidättää kenet tahansa ilman pidätysmääräystä.[6]

Vuonna 1963 Mandela siirrettiin vähäksi aikaa vankilasaarelle Robben Islandille ja sieltä takaisin Pretorian vankilaan, jossa oli pidätettynä MK:n jäseniä enimmäkseen ylimmästä johtoryhmästä. Poliisi oli pidättänyt heidät MK:n päämajasta Rivoniasta. Nyt heitä kaikkia, myös Mandelaa, syytettiin sabotaasista ja salaliitosta. Seuraavana oli vuorossa pitkä oikeudenkäynti, joka sai nimen Rivonia. Oikeudessa kaikki syytetyt kielsivät syyllisyytensä ja syyttivät sen sijaan hallitusta. Lopulta kesäkuussa 1964 Mandela sai muiden tavoin kuulla tuomionsa, jossa hänet tuomittiin syylliseksi kaikkiin syytteisiin. Rangaistukseksi hän sai kuolemantuomion sijasta elinkautisen vankeusrangaistuksen. Oikeudesta vangit kuljetettiin Pretorian vankilaan, josta heidät vietiin Robben Islandille.[6][3]

Robben Island ja ankeat vuodet (1964–1982)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Robben Islandin vankilan piha.
Nelson Mandelan selli Robben Islandilla.

Selli, johon Mandela joutui, oli kostea ja ahdas. Sen ulkopuolella luki "N Mandela 466/64", joka tarkoitti hänen olevan 466:s saarelle tuotu vanki vuonna 1964. Heti alkuaikoina Mandela teki sellin seinälle kalenterin, koska saarella ei saanut olla kelloja tai muita ajannäyttäjiä, mutta oli tärkeää, ettei hän menettäisi ajantajua.[6] Vankilassa ruoka kuului syrjintään: intialaiset ja sekarotuiset saivat parempaa ruokaa kuin afrikkalaiset.[6]

Robben Islandin vankilassa Mandelalla sai käydä vain yksi vieras puolessa vuodessa, ja hän sai vastaanottaa ja lähettää vain yhden kirjeen puolessa vuodessa. Hän teki raskasta työtä kalkkikivikaivoksella.[16]

Apartheidin vastainen taistelu jatkui myös vankilassa, jossa vangit joutuivat taistelemaan pitkistä housuista, opiskeluoikeudesta, ruoasta ja aurinkolaseista, jotka olivat erittäin tärkeät louhoksella, jossa aurinko paistoi voimakkaasti. Aurinkolasit sai hankkia itse vasta kolmen vuoden ponnistelun jälkeen. Vaatteisiin saatiin parannusta Punaisen Ristin kautta, vangit saivat pitkät housut ja muutenkin vaatetus parani. Myös opiskelu onnistui: Mandelan oltua saarella muutaman kuukauden heille ilmoitettiin, että halukkaat saisivat anoa lupaa opiskeluun.[6] Sanomalehtien hallussapito oli vankilassa kiellettyä, ja siitä seurasi rangaistus. Mandela jäi kerran kiinni sanomalehden lukemisesta, ja hän joutui eristysselliin kolmeksi päiväksi ilman ruokaa.[6] Vuonna 1966 vangit järjestivät hyvin onnistuneen syömälakon vastustaakseen huonoja oloja.[6]

Rivonian jälkeen suurin osa maanalaisesta verkosta oli tuhottu ja ANC:n johtajia vangittu. Vuonna 1967 ANC teki liiton afrikkalaisen kansanliiton kanssa. ANC:llä oli myös saarella oma järjestöelimensä, joka koostui siellä olevista ANC:n johtajista, jotka olivat kuuluneet myös toimeenpanevaan komiteaan. He tekivät päätöksiä vankilaelämään liittyvistä vaikeuksista.[6]

Vuonna 1968 Mandelan äiti kuoli, mutta Mandelaa ei päästetty vankilasta hautajaisiin. Seuraavana vuonna hänen esikoispoikansa Madiba Thembikile kuoli auto-onnettomuudessa, eikä Mandela päässyt hänenkään hautajaisiinsa.[6] Vuonna 1969 vankilaolot paranivat lisää, sillä vangit saivat omat vankilahousut, jotka olivat oikeankokoiset. Samana vuonna tuli uusi, nuori vartija, joka esitti olevansa Mandelan ystävä ja auttaja lupasi auttaa häntä pakenemaan vankilasta. Mandela kuitenkin epäili nuorta miestä, ja epäilys osui oikeaan, sillä "pako" olikin salajuoni, jolla Mandelaa yritettiin saada pois saarelta, jotta hänet voitaisiin murhata. Salajuonia tuli myöhemmin lisää.[6]

Vuonna 1976 puhkesi Soweton kansannousu, jossa tuhansia lapsia nousi vastustamaan hallituksen määräystä kielestä, jolla he saavat opetusta koulussa. Syntyi kaaos, ja satoja lapsia haavoittui.[6] Vuoden 1977 alussa vankien työ louhoksella päättyi, ja heillä oli enemmän vapaa-aikaa. Nyt Mandelalla oli aikaa esimerkiksi puutarhan hoitamiseen ja tenniksen pelaamiseen. Vuonna 1978 tehtiin kompromissi, ja viranomaiset ryhtyivät tarjoamaan omia radiouutisia vangeille. Vuonna 1979 tehtiin toinen uudistus, jonka jälkeen erirotuiset saivat samaa ruokaa. Vuonna 1980 vangit saivat ostaa viranomaisten sensuroimia sanomalehtiä.[6] Vuonna 1982 Mandela siirrettiin Pollsmoorin vankilaan.[9]

Vapauden maistelua (1982–1988)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pollsmoorissa kaikki oli erilaista kuin saarella, jossa Mandelalla oli ollut oma vihannestarha ja paljon vapaa-aika- ja urheilumahdollisuuksia. Pollsmoorissa sellit olivat kosteita, ja hän oli samassa sellissä viiden muun miehen kanssa. Vuonna 1987 Mandelalta poistettiinkin rintakehästä vettä, jossa oli tuberkuloosibakteereja. Taudin oli aiheuttanut sellin liika kosteus.[6]

Vuonna 1986 ANC aloitti "Vapauttakaa Mandela" -kampanjan. Samana vuonna Mandela sai maistella vapautta useita kertoja, kun viranomaiset veivät hänet katselemaan maan elämää. Tarkoituksena oli taivutella Mandelaa kompromissiin, jolloin hän saisi vapauden.[6] Vuonna 1987 oli ANC:n yleiskokous, jossa päätettiin aseellisen taistelun jatkumisesta, kunnes hallitus olisi valmis puhumaan rotusorron poistamisesta.[6]

Mandela oli eristyksissä vuoteen 1988 asti, jolloin hänet siirrettiin vankilasta "omaan asuntoon", joka oli kuin kultainen häkki. Hän oli asunnossa vankina, mutta silti hän saattoi elää talossa mukavasti. Taloon sai myös kutsua vieraita.[6] Hallitus tarjosi Mandelalle ajoittain vapautta sillä ehdolla, että tämä asettuisi ”itsenäiseen” Transkein valtioon ja tunnustaisi sen olemassaolon virallisesti, mutta Mandela kieltäytyi.[9]

Neuvottelut Mandelan ja hallituksen välillä (1985–1989)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäinen epävirallinen ja salainen Mandelan ja Kansallispuolueen muodostaman hallituksen välinen neuvottelu käytiin lokakuussa 1985 Kapkaupungissa Volksin sairaalassa, jossa Mandela oli hoidettavana suurentuneen eturauhasen vuoksi. Mandela oli pyytänyt tapaamista kirjeitse maan oikeusministeriltä Kobie Coetseelta jo vuonna 1984, ja vaikka ministeri ei tuolloin vastannut, hän saapui tapaamaan Mandelaa sairaalaan.[17]

Tapaamisen jälkeen Mandelan juristi George Bizos kävi tapaamassa Lusakassa maanpaossa ollutta ANC:n johtajaa Oliver Tamboa ja haki järjestön johdolta valtuutuksen, että Mandela sai jatkaa alustavia keskusteluja hallituksen kanssa. Coetsee puolestaan raportoi tapaamisesta maan presidentille P.W. Bothalle, joka kehotti häntä jatkamaan yhteydenpitoa Mandelan kanssa. Seuraavan vuoden aikana Coetsee ja Mandela tapasivat useasti ministerin kartanossa, Palismoorin vankilan sivurakennuksessa ja maan vankiloiden johtajan kenraali Johan Willemsen asunnossa.[18] Botha ja Mandela tapasivat henkilökohtaisesti presidentin virka-asunnolla 5. heinäkuuta 1989. Mandela kuljetettiin presidentin virka-asuntoon Tuynhuysiin salaa turvallisuuspoliisin ohi. Tapaamisessa ei sovittu mitään konkreettista, mutta sen symbolinen merkitys oli suuri.[19]

De Klerkin valtaannousu ja Mandelan vapauttaminen (1989)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansallispuolueen kenttäväki oli ollut yhä tyytymättömämpi Bothaan, ja vihdoin 15. elokuuta Botha joutui eroamaan presidentin tehtävästä painostuksen edessä. Uudeksi presidentiksi nousi Frederik de Klerk, joka oli valittu helmikuussa puolueen puheenjohtajaksi.[20]

Lokakuussa de Klerk vapautti Walter Sisulun ja viisi muuta ANC:n jäsentä, jotka oli tuomittu elinkautisiin vankeusrangaistuksiin, kuten myös PAC:n sotilaallisen siiven perustajan Jafta Masemolan. Samanaikaisesti Mandela jatkoi neuvotteluja Kobie Coetseen johtaman komitean kanssa.[21] Mandela vapautettiin vankilasta ”kymmenentuhannen vankilapäivän” jälkeen 11. helmikuuta. Tuhansille kannattajilleen pitämässään puheessa hän ilmoitti, että taistelua apartheidia vastaan ja kansanvallan puolesta oli tehostettava ja että tavoitteena oli yleinen ja yhtäläinen äänioikeus yhdistyneessä ja roduttomassa Etelä-Afrikassa. Hän myös pyrki rauhoittelemaan maanpaossa ollutta ANC:n johtoa, joka oli tietämätön niiden neuvottelujen sisällöstä, joita hän oli käynyt hallituksen edustajien kanssa. Hän korosti, ettei ollut missään vaiheessa neuvotellut maan tulevaisuudesta vaan vaatinut hallituksen ja ANC:n tapaamista.[22][23][24]

Vapaus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

ANC:n ja hallituksen väliset neuvottelut (1989–1993)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mandela ja Yhdysvaltojen presidentti Bill Clinton tapaamassa 4. heinäkuuta 1993.

Ensimmäiset ANC:n ja hallituksen väliset neuvottelut käytiin 2.–4. toukokuuta 1989 Pöytävuoren juurella sijaitsevassa Groote Schuurin kartanossa, jonka Cecil Rhodes oli testamentannut maan pääministerien virka-asunnoksi. Neuvottelujen tuloksena syntyneessä Groote Schuurin pöytäkirjassa sovittiin loppujen poliittisten vankien vapauttamisesta, maanpaossa olleiden paluuoikeudesta sekä turvallisuuslakien muutoksista. Elokuussa neuvottelut jatkuivat Pretoriassa, ja niiden aikana Mandela ilmoitti ANC:n yksipuolisesti keskeyttävän aseellisen taistelun.[25]

Vuonna 1990 Mandela valittiin ANC:n varapuheenjohtajaksi. Hän matkusti puoli vuotta ympäri Afrikkaa ja tapasi innostuneita kansalaisia. Myöhemmin samana vuonna Mandela kävi Robben Islandilla ja tunsi pienoista haikeutta. He olivat vaimonsa Winnien kanssa myös kiertämässä Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa. Vuonna 1991 järjestettiin ANC:n yleiskokous, jossa Mandela valittiin ANC:n puheenjohtajaksi.[6]

Tammikuussa 1991 Mandela ehdotti, että Etelä-Afrikassa järjestettäisiin kaikkien puolueiden kokous, jossa tehtäisiin väliaikainen perustuslaki ja valmisteltaisiin demokraattisia vaaleja. Vaaleilla valittu parlamentti säätäisi tämän jälkeen lopullisen perustuslain. ANC:n hallitus hyväksyi ehdotuksen 22. lokakuuta, ja pian kaikki kokoukseen osallistuvat ryhmät pitivät varsinaista Demokraattisen Etelä-Afrikan kokousta valmistelevan kokouksen.[26] Pitkien, vaikeiden ja useaan otteeseen keskeytyneidenkin neuvottelujen jälkeen uuden perustuslain viimeinen pykälä saatiin sovituksi 18. marraskuuta 1993.[27]

Winnie ja Nelson Mandela päättivät huhtikuussa 1992 erota.[6]

Presidentti (1994–1999)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaikka Inkatha ja AWB yrittivät häiritä vaalikampanjaa ja poliittinen väkivalta jatkui aina vaalipäiviin saakka, vaalit pidettiin siitä huolimatta 26.–29. huhtikuuta 1994. Näissä Etelä-Afrikan ensimmäisissä demokraattisissa vaaleissa äänesti noin 91 prosenttia äänioikeutetuista eli yli 19 miljoonaa ihmistä. Mustat äänestivät pääsääntöisesti ANC:tä, ja vain KwaZulu-Natalissa Inkathan onnistui kerätä ANC:tä laajempi kannatus. ANC nousi ylivoimaisesti suurimmaksi puolueeksi 62,6 prosentin kannatuksella, mutta varsinkin Inkathan menestyksen vuoksi (10,5 prosenttia äänistä) se ei saavuttanut tarvittavaa määräenemmistöä perustuslain muuttamiseksi. Maan toiseksi suurimmaksi puolueeksi nousi Kansallispuolue 20,4 prosentin kannatuksella, ja de Klerk nousi siten toiseksi varapresidentiksi Thabo Mbekin kanssa. Äärioikeisto sai alle 2 prosenttia äänistä ja PAC hädin tuskin yhden. 9. toukokuuta Etelä-Afrikan uusi parlamentti valitsi yksimielisesti Mandelan maan uudeksi presidentiksi.[28]

Mandelan presidenttikauden keskeisin tavoite oli maan edelleen kireän sisäpoliittisen tilanteen rauhoittaminen ja maan talouden kehittäminen. Hän pyrki saamaan maahan ulkomaisia investointeja ja aloitti toimet mustilta vuoden 1913 jälkeen takavarikoitujen maiden takaisinhankkimiseksi. Mandelan avioliitto Winnie Mandelaan päättyi presidenttikauden aikana. Asumusero astui voimaan 1993 ja avioero vuonna 1996.[5] Mandela meni 80-vuotispäivänään vuonna 1998 naimisiin Graça Machelin kanssa.

Mandelan presidenttikautta pidetään yleisesti erittäin onnistuneena. Hänen onnistui luoda yksimielisyyttä maan vastakkaisten poliittisten ryhmien välille osittain merkittävän henkilökohtaisen arvovaltansa ansiosta. Hän vaikutti merkittävältä osalta myös totuuskomission perustamiseen.[5]

Presidenttikauden jälkeen (1999–2013)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mandela oli eläkkeelle jäätyään edelleen kansainvälisesti vaikutusvaltainen hahmo, eräänlainen apartheidista vapautumisen symboli. Hän oli Unescon hyvän tahdon lähettiläs ja osallistui muun muassa AIDSin vastaiseen kampanjointiin. Mandelan mukaan AIDS-epidemia on Etelä-Afrikan tämän hetken vakavimpia ongelmia. 85-vuotias Mandela ilmoitti vuonna 2004 vetäytyvänsä julkisuudesta.[29]

18. heinäkuuta 2007 Mandela ilmoitti perustaneensa Global Elders -nimisen neuvoston. Neuvoston muodostaa ryhmä entisiä presidenttejä, valtiomiehiä, johtajia ja aktivisteja, ja sen on tarkoitus käyttää asiantuntemustaan maailman kriisien ratkomiseen.[30]

Yhdysvaltain hallitus poisti 90 vuotta täyttävän Mandelan terroristilistalta heinäkuussa 2008.[31]

Mandela sairastui keuhkoinfektioon ja joutui sairaalaan kesäkuussa 2013. Hänellä oli diagnosoitu alkuvaiheen tuberkuloosi jo vankeusaikanaan vuonna 1988.[32] Heinäkuussa lääkärit kertoivat Mandelan olevan koomassa, ja että hänen elintoimintonsa voitaisiin lopettaa.[33] Syyskuussa Mandela siirrettiin kotihoitoon,[34] jossa hän kuoli 5. joulukuuta 2013.[35]

Arkisto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mandelan henkilökohtainen arkisto avattiin 2012 internetiin. Arkisto sisältää käsin kirjoitettuja muistiinpanoja, kalenterimerkintöjä, valokuvia ja videoita. Aineiston julkaisusta ovat vastanneet Mandela Centre of Memory, joka säilyttää alkuperäisasiakirjoja ja omistaa ne yhdessä Googlen kanssa, joka avusti taloudellisesti ja teknisesti. Arkisto on vapaasti käytettävissä.[36]

Kunnianosoitukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Etelä-Afrikan vapaustaistelija Nelson Mandela neuvostoliittolaisessa postimerkissä vuodelta 1988.
Mandelan patsas Parliament Squarella Lontoossa.

Kunniamerkit, arvonimet ja palkinnot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mandela vastaanotti yhteensä yli 250 palkintoa, joista huomattavin on vuoden 1993 Nobelin rauhanpalkinto (Frederik Willem de Klerkin kanssa).[3][37] Hän oli ansioritarikunnan kunniajäsen ja Johanniittain ritarikunnassa sekä hän vastaanotti Presidential Medal of Freedomin George W. Bushilta. Heinäkuussa 2004 Johannesburgin kaupunki myönsi hänelle Freedom of the city -kunniaosoituksen Orlandossa Sowetossa.[37]

Mandela oli ensimmäinen elävä ihminen, joka sai Honorary Canadian citizenship of Canada -arvonimen. Hänellä oli myös Order of Canada -kunniamerkki. Vuonna 1990 hän vastaanotti Intian hallitukselta Bharat Ratna -palkinnon. Samana vuonna hänelle myönnettiin Leninin kansainvälinen rauhanpalkinto.[37]

Vuonna 1992 Mandelalle myönnettiin Turkin Atatürk Peace -palkinto, mutta hän ei vastaanottanut sitä, koska Turkki loukkasi kurdien ihmisoikeuksia.[38] Tämän seurauksena turkkilaiset lehdet kritisoivat Mandelaa karkein ilmaisuin. Mandela vastaanotti palkinnon myöhemmin, vuonna 1999.[39]

Setelistö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 2012 Etelä-Afrikka uusi koko setelisarjansa niin, että jokaisessa setelissä on Mandelan kuva. Randit julkistettiin Mandelan vapauttamisen 22-vuotispäivänä 11. helmikuuta 2012.[40]

Musiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Monet artistit ovat omistaneet Mandelalle kappaleitaan. Tunnetuimpia on The Specialsin (nimellä The Special AKA levyttämä) kappale ”(Free) Nelson Mandela” (1984). Stevie Wonder omisti vuoden 1985 Oscar-palkitun kappaleensa ”I Just Called to Say I Love You” Mandelalle, ja siksi Wonderin musiikki kiellettiin Etelä-Afrikassa.[41]

Vuonna 1988, järjestettiin Lontoon Wembleyllä Nelson Mandela 70th Birthday Tribute -konsertti, jolla vastustettiin apartheidia. Simple Minds nauhoitti konserttiin kappaleen ”Mandela Day”, Santana nauhoitti instrumentaalin kappaleen ”Mandela” ja Tracy Chapman esitti kappaleen ”Freedom Now”, joka oli omistettu Mandelalle.[42] Konsertissa soittanut Salif Keita Malista vieraili myöhemmin Etelä-Afrikassa ja äänitti vuonna 1995 kappaleen ”Mandela”.[43]

Brenda Fassien vuoden 1989 kappale ”Black President”, joka oli osoitettu Mandelalle, oli hyvin suosittu, vaikka se oli kielletty Etelä-Afrikassa.[44]

Mandelan elämäntarina oli Nickelbackin vuoden 2006 musiikkivideolla ”If Everyone Cared”.

Mandelan 90-vuotissyntymäpäivän kunniaksi järjestettiin Lontoon Hyde Parkissa 27. kesäkuuta 2008 hyväntekeväisyyskonsertti. Ympäri maailmaa televisioidulla konsertilla kerättiin rahaa Mandelan aidsin vastaiselle kampanjalle 46664:lle, joka on saanut nimensä Mandelan vankinumerosta.[45]

Elokuvat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1997 valmistunut elokuva Mandela and De Klerk kertoi Mandelan vankeudesta vapautumisesta. Mandelaa näytteli Sidney Poitier.[46] Mandelan elämään keskittyvässä elokuvassa Goodbye Bafana (2007) Mandelaa näyttelee Dennis Haysbert.[47]

Vuonna 2009 Clint Eastwoodin ohjaaman elokuvan Invictus – voittamaton tapahtumat sijoittuvat Etelä-Afrikassa vuonna 1995 pelatun Rugby World Cup -turnauksen ympärille. Elokuvassa Mandelaa näyttelee Morgan Freeman.[48] Vuonna 2013 julkaistiin Justin Chadwickin ohjaama ja Idris Elban tähdittämä Nelson Mandelan omaelämänkertaan pohjautuva elokuva Pitkä tie vapauteen.[49]

Patsaat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sandton-aukio Johannesburgissa nimettiin Nelson Mandelan aukioksi 31. maaliskuuta 2004, jolloin aukiolla paljastettiin kuusimetrinen Nelson Mandelan patsas.[50]

Lontoossa Parliament Squarella paljastettiin 2007 Mandelan patsas. Paljastajina toimivat Richard Attenborough, Ken Livingstone, Wendy Woods ja Gordon Brown. Kampanjan patsaan puolesta alloitti vuonna 2000 Donald Woods. Mandela sanoi, ettei patsas kuvaa vain häntä, vaan kaikkia jotka ovat vastustaneet sortoa, erityisesti niitä, jotka ovat tehneet sitä Etelä-Afrikassa.[51]

Muut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eläintieteilijät Brent E. Hendrixson ja Jason E. Bond nimesivät vuonna 2004 eteläafrikkalaisen Ctenizidae-sukuisen hämähäkin Mandelan mukaan Stasimopus mandelaiksi.[52]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Mandela, Nelson: Pitkä tie vapauteen: Omaelämäkerta. (Long Walk to Freedom: The Autobiography of Nelson Mandela, 1995.) Suomentanut Heikki Älli. Helsinki: WSOY, 1995. ISBN 951-0-20444-7.
  • Sparks, Allister: Tomorrow Is Another Country. The University of Chicago Press, 1995. ISBN 0-226-76855-4.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Husser, Amy & Janus, Andrea: Nelson Mandela: South Africa loses its 'greatest son' at age 95 CTV News. 5.12.2013. Viitattu 6.12.2013. (englanniksi)
  2. Nelson Mandela Digital Archive > Names Nelson Mandela Foundation. Viitattu 16.6.2012. (englanniksi)
  3. a b c The Nobel Peace Prize 1993 Nelson Mandela, F.W. de Klerk (rom Nobel Lectures, Peace 1991-1995, Editor Irwin Abrams, World Scientific Publishing Co., Singapore, 1999) nobelprize.org. Viitattu 30.6.2012. (englanniksi)
  4. 1990: Nelson Mandela addresses Canadian Parliament 1990. CBC. Viitattu 14.7.2012.
  5. a b c "Nelson Mandela." Biographies. Answers Corporation, 2006. Answers.com 20 Feb. 2008. Answers.com
  6. a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w x y z aa ab ac ad ae af ag ah ai aj ak al am an ao ap aq ar Mandela, Nelson; Älli, Heikki: Pitkä tie vapauteen : omaelämäkerta. Juva: WSOY, 1995. ISBN 951-0-20444-7.
  7. The Family of Nelson nelsonmandelas.com. Viitattu 5.7.2012. (englanniksi)
  8. Nelson Mandela and his life as a freedom fighter Mount Holyoke College. Viitattu 5.7.2012. (englanniksi)
  9. a b c d e Nelson Mandela Encyclopedia Britannica. Viitattu 14.7.2012. (englanniksi)
  10. Long Walk to Freedom law.gsu.edu. Viitattu 4.7.2012. (englanniksi)
  11. PAC Origins: Formation, Sharpeville and banning, 1959-1960 South African History Online. Viitattu 14.7.2012. (englanniksi)
  12. Rocky Williams: The other armies: A brief historical overview of Umkhonto We Sizwe (MK), 1961-1994. Military History Journal, {{{Vuosi}}}, nro Vol 11 No 5. The South African Military History Society - Die Suid-Afrikaanse Krygshistoriese Vereniging. Artikkelin verkkoversio.
  13. U.S. has Mandela on terrorist list USA Today. Viitattu 9.8.2008. (englanniksi)
  14. The Guardian (Lontoo) 15.8.1986, The Times (Lontoo) 4.8.1986
  15. Blum W: ”luku 23 "Kuinka CIA passitti Nelson Mandelan vankilaan 28 vuodeksi”, Roistovaltio. The Atlanta Journal and Constitute 11.6.1990. Suom. Jaakko Yli-Juonikas. , 2006. ISBN 9789524830294.
  16. The Prisoner PBS. Viitattu 14.7.2012. (englanniksi)
  17. Sparks 1995, s. 23–25
  18. Sparks 1995, s. 30–31
  19. Sparks 1995, s. 48–56
  20. Clark, Nancy L. & Worger, William H.: Seminar Studies in History: South Africa - The Rise and Fall of Apartheid, s. 102. Pearson Education Limited, 2004. ISBN 0-582-41437-7. (englanniksi)
  21. Sparks 1995, s. 100-101
  22. Sparks 1995, s. 120–121
  23. Clark, Nancy L. & Worger, William H.: Seminar Studies in History: South Africa - The Rise and Fall of Apartheid, s. 103. Pearson Education Limited, 2004. ISBN 0-582-41437-7. (englanniksi)
  24. Nelson Mandela: Nelson Mandela's address to rally in Cape Town on his release from prison 11.2.1990. ANC. Viitattu 1.6.2007. (englanniksi)
  25. Sparks 1995, s. 121–124
  26. Sparks 1995, s. 125–128
  27. Sparks 1995, s. 194–195
  28. Clark, Nancy L. & Worger, William H.: Seminar Studies in History: South Africa - The Rise and Fall of Apartheid, s. 109. Pearson Education Limited, 2004. ISBN 0-582-41437-7. (englanniksi)
  29. Mandela vetäytyy julkisuudesta Iltasanomat.fi. 2.6.2004. Viitattu 6.12.2013.
  30. Nelson Mandela launches Elders to save world Telegraph. 19.7.2007. Viitattu 6.12.2013. (englanniksi)
  31. Mandela taken off US terror list BBC. Viitattu 6.12.2013. (englanniksi)
  32. Kokkonen, Yrjö: Mandelan tila edelleen vakava Yle Uutiset. 9.6.2013. Viitattu 6.12.2013.
  33. Nelson Mandela 'in permanent vegetative state' news.com.au. 5.7.2013. Viitattu 6.12.2013. (englanniksi)
  34. Nelson Mandela released from hospital cnn.com. 1.9.2013. Viitattu 6.12.2013. (englanniksi)
  35. Töyrylä, Katriina: Nelson Mandela 1918 - 2013 Yle Uutiset. 6.12.2013. Viitattu 6.12.2013.
  36. Nelson Mandelan henkilökohtainen arkisto julkaistiin netissä Yle.fi/uutiset 28.3.2012, viitattu 28.3.2012
  37. a b c Nelson Mandela Who is who in southern Africa. Viitattu 30.6.2012. (englanniksi)
  38. Statement on the Ataturk award given to Nelson Mandela (Internet Archivessa) 12.5.1992. Afrikan kansalliskongressi. Viitattu 6.12.2013. (englanniksi)
  39. Turkish newspapers criticise of ANC leader Nelson Mandela for refusing to accept Turkey's peace award 14.5.1992. South African History Online. Viitattu 6.12.2013.
  40. Etelä-Afrikka kuvitti setelinsä Nelson Mandelan kasvoilla 11.2.2012. Yle. Viitattu 30.6.2012.
  41. Stevie Wonderin musiikki kiellettiin Etelä-Afrikassa The New York Times. 27.3.1985. Viitattu 26.5.2008. (englanniksi)
  42. Peter Ellman: Nelson Mandela 70th Birthday Tribute Tony Hollingsworth Website. Viitattu 30.6.2012. (englanniksi)
  43. Salif Keita Biography RFI Music. Viitattu 5.7.2012. (englanniksi)
  44. Brenda Fassie kuoli 2004. BBC. Viitattu 26.5.2008. (englanniksi)
  45. Mandela's 90th birthday year celebrates diversity of ideas Nelson Mandela Foundation. Viitattu 26.5.2008. (englanniksi)
  46. Sidney Poitier as a Shrewd, Subtle Mandela 1997. NY Times. Viitattu 30.6.2012. (englanniksi)
  47. Goodbye Bafana All Movie. Viitattu 30.6.2012. (englanniksi)
  48. 'Invictus': Morgan Freeman mesmerizes as Nelson Mandela 2009. NY Times. Viitattu 30.6.2012. (englanniksi)
  49. http://www.imdb.com/title/tt2304771/
  50. Joburg unveils Mandela statue South Africa Info. Viitattu 30.6.2012. (englanniksi)
  51. Mandela tekee kunniaan apartheid-sankareille 29.8.2007. News24. Viitattu 26.5.2008. (englanniksi)
  52. Hendrixson, Brent E.; Bond, Jason E.: A new species of Stasimopus from the Eastern Cape Province of South Africa (Araneae, Mygalomorphae, Ctenizidae), with notes on its natural history. Zootaxa, 2004, nro 619, s. 1–14. Artikkelin verkkoversio (PDF) Viitattu 26.5.2008. (englanniksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Nelson Mandela.
Wikiquote-logo-en.svg
Wikisitaateissa on kokoelma Nelson Mandela -sitaatteja.


Edeltäjä:
Andrés Pastrana Arango
Sitoutumattomien maiden liikkeen puheenjohtaja
1998–1999
Seuraaja:
Thabo Mbeki
Edeltäjä:
Oliver Tambo
ANC:n puheenjohtaja
1993–1999
Seuraaja:
Thabo Mbeki