Etelä-Afrikan unioni

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Union of South Africa
Unie van Suid-Afrika
Unie van Zuid-Afrika
19101961
Flag of South Africa 1928-1994.svg   Coat of Arms of South Africa (1932-2000).svg
lippu vaakuna
LocationUnionofSouthAfrica.svg
Etelä-Afrikan Unionin kartta jossa Lounais-Afrikka näytetään kiistanalaisena alueena
Valtiomuoto parlamentaarinen monarkia
monarkki Yrjö V (1910-1936)
Edward VIII(1936-1937)
Yrjö VI (1937-1952)
Elisabet II (1952-1961)
Pääkaupunki Kapkaupunki (lakiasäätävä)
Pretoria (hallinnollinen)
Bloemfontein (juridinen)
Pietermaritzburg (oikeudellinen)
Pinta-ala 2 045 320 km²
Väkiluku 18 216 000 (1961)
Historia
 –Unioni
 –Westminsterin säädös
 –tasavalta

31. toukokuuta 1910 (Dominio)
11. joulukuuta, 1931
31. toukokuuta 1961
Virallinen kieli afrikaans, englanti, hollanti
Valuutta Etelä-Afrikan punta
Seuraaja(t) Flag of South Africa 1928-1994.svg Etelä-Afrikan tasavalta (1961-1994)
Motto Ex Unitate Vires
Kansallislaulu Die Stem van Suid Afrika (Etelä-Afrikan kutsu)
Etelä-Afrikan historia
Varhaishistoria (–1652)
Siirtomaakausi (1652–1880)
Ensimmäinen buurisota, Toinen buurisota (1880–1902)
Etelä-Afrikan unioni (1910–1962)
Apartheid (1948–1991)
Apartheid-järjestelmän purkaminen (1990–1994)
Etelä-Afrikka apartheidin jälkeen (1994–)

Etelä-Afrikan unioni oli nykyisen Etelä-Afrikan tasavallan edeltäjä, joka syntyi 31. toukokuuta vuonna 1910 neljän Britannian siirtomaan (Kapmaan, Natalin, Transvaalin ja Oranjen vapaavaltion) yhdistyessä uudeksi itsehallinnolliseksi liittovaltioksi. Sen ensimmäisenä pääministerinä toimi Louis Botha.

Poliittinen kehitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Etelä-Afrikan unionin perustuslaki oli maan valkoisten väestöryhmien, brittien ja afrikaanerien yhteistyösopimus. Unionissa käytännössä vain valkoisilla oli oikeus äänestää ja parlamentin kaikki jäsenet olivat eurooppalaista alkuperää.[1]

Etelä-Afrikan sisäpolitiikassa vaikutti 1890-luvulta aina 1940-luvulle asti kolme poliittista pääsuuntausta. Näistä South Africa Partyn edustama suuntaus katsoi, että maan valkoisen väestönosan etuja edisti parhaiten läheinen suhde Brittiläisen imperiumin kanssa ja englantilaisen ja afrikaanerikulttuurin yhteensulautuminen. Puolueen kannatus tuli suurimmaksi osaksi afrikaanereilta, mutta kannattajakunnassa ja johtajistossa oli myös merkittävä määrä englanninkielisiä. Unionist Party vastusti kiivaasti kaikkia irtautumispyrkimyksiä imperiumista ja katsoi ettei esimerkiksi englanninkielisillä virkamiehillä pitänyt olla velvollisuutta opetella afrikaansia. Kolmantena voimatekijänä oli afrikaanerien etnonationalistinen, vuonna 1914 perustettu Kansallispuolue (National Party, NP), joka kannatti erillisten englanninkielisten ja afrikaansinkielisten instituutioiden luomista ja painotti Etelä-Afrikan itsenäisiä etuja irrallaan imperiumista. Tämän poliittisen kamppailun seurauksena syntyi uusi, poissulkevampi afrikaaneri-identiteetti ja vanhat identiteetit kuten "buurius" hiipuivat enenevästi urbanisoituvassa yhteiskunnassa.[2]

Maan ensimmäisen hallituksen muodosti South African Party (SAP). Hallituksen keskeisiä poliittisia kysymyksiä olivat Lounais-Afrikan (nykyinen Namibia) siirtyminen Kansainliiton mandaatilla Etelä-Afrikan hallintaan ja mustien ja valkoisten välisen aseman järjestäminen maan kaupungeissa.[3] Hallitus pyrki ratkaisemaan näitä kysymyksiä vuoden 1911 kaivos- ja työlailla (Mines and Works Act). Laki kielsi afrikkalaisilta suurimman osan korkeaa ammattitaitoa vaativista kaivostöistä, jotka varattiin valkoisille. Samana vuonna säädetty alkuasukkaiden työnsäätelylaki (Native's Labor Regulation Act) määritteli mustien työn tekemisen olosuhteet: mustat värvättiin maaseudulta, heiltä otettiin sormenjäljet ja heille myönnettiin "passi", joka oikeutti heidät siirtymään kaupunkeihin. Jos afrikkalaiset rikkoivat työsopimustaan tai jäivät kaupunkiin työsopimuksen päättymisen jälkeen, oli rangaistuksena kaksi kuukautta pakkotyötä.[4]

Bothan jälkeen maan hallituksen muodosti vuosina 1919–1924 Jan Smuts, joka käytti kovia otteita lopettaakseen maata keväällä 1924 repineet hiili- ja kultakaivoslakot. Toimenpiteiden seurauksena valkoiset työläiset äänestivät seuraavissa vaaleissa työväenpuoluetta ja kansallispuoluetta, jotka voittivat vaalit ja muodostivat yhteishallituksen James Barry Munnik Hertzogin johdolla vuoteen 1933 asti. Hertzog jatkoi politiikkaa, jonka tarkoituksena oli turvata ennen kaikkea köyhien valkoisten työläisten edut. Samanaikaisesti afrikaanerinationalismiksi kutsuttu etno-nationalistinen ideologia voimistui ja sen keskeiseksi toteuttajaksi syntyi Kansallispuolueesta eronnut Daniel François Malanin perustama Puhdasoppinen kansallispuolue (afrikaansiksi Gesuiverde Nasionale Party, GNP).[1]

Vuonna 1931 säädetty Westminsterin säädös vahvisti lopullisesti Etelä-Afrikan unionin aseman yhdessä muiden samaan aikaan Kansainyhteisöön liittyneiden maiden kanssa tasavertaisena, itsenäisenä valtiona.[5]

Vuoteen 1948 asti maata hallitsivat Smutsin ja Hertzogin johtamat fuusiohallitukset, joiden kannatus oli peräisin kansallispuolueen ja SAP:n yhteenliittymältä, vuonna 1934 perustetulta United Partylta. Vuonna 1936 Kapmaan äänioikeusjärjestelmä kumottiin alkuasukkaiden edustuslailla ja mustat menettivät viimeisetkin poliittiset oikeutensa. Toisen maailmansodan alla Smuts ja Hertzog ajautuivat riitaan Etelä-Afrikan osallistumisesta sotaan. Hertzog katsoi, että Etelä-Afrikan tuli pysyä puolueettomana, mutta vuonna 1939 pääministeriksi noussut Smuts vei maan sotaan Ison-Britannian rinnalle.[1]

Apartheid[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Apartheid
Etelä-Afrikan vaakuna 1932–2000

Uudelleen yhdistynyt Kansallispuolue (nimellä Herenigde Nasionale Party) lähti kampanjoimaan vuoden 1948 vaaleihin uuden apartheidiksi kutsumansa politiikan puolesta. Se ajoi rotujen välisten avioliittojen kieltämistä ja maassa olevien intialaisten välitöntä kotiuttamista Intiaan Etelä-Afrikalle "vieraina elementteinä". Kansallispuolue lupasi myös turvata "valkoisten työläisten edut ja työmahdollisuudet valkoisten alueilla", ja sen vaalikampanjassa käytettiin iskulauseita kuten Swart gewar (musta vaara) ja Die kaffer op sy plek (Kafferi sinne minne kuuluukin). Puolue voitti vaaleissa parlamentin enemmistön, vaikka saikin alle puolet annetuista äänistä, ja muodosti hallituksen Daniel François Malanin johdolla.[6]

Kansallispuolueen tiukka apartheid-politiikka lisäsi sen suosiota, ja se voitti sekä vuoden 1953 että vuoden 1958 uusintavaalit ja saavutti molemmilla kerroilla entistä suuremman enemmistön parlamentissa. Malanin siirryttyä eläkkeelle vuonna 1954 valtaan nousi Johannes Strijdom.[7] Hänen kuoltuaan vuonna 1958 uudeksi pääministeriksi nousi hollantilaissyntyinen entinen alkuasukasasioiden ministeri Hendrik Verwoerd, joka oli yksi apartheid-järjestelmän pääarkkitehdeistä.[8] Kansallispuolueen menestys ajoi myös pääoppositiopuolueen United Partyn tiukemman rotuerottelupolitiikan taakse, ja ainoastaan siitä eronnut Progressive Federal Party vastusti avoimesti apartheid-politiikkaa. Vuoden 1961 vaaleissa Kansallispuolue sai 105 paikkaa, United Party 45 ja Progressive Federal Party vain yhden.[9]

Etelä-Afrikan unioni muutettiin tasavallaksi vuonna 1960 sen jälkeen kun suurin osa valkoisista äänestäjistä oli kannattanut pääministeri Hendrik Verwoerdin ehdotusta. Pian tämän jälkeen maa erosi myös Kansainyhteisöstä. Päätöksen taustalla oli valkoisten eteläafrikkalaisten kasvava ärtymys apartheid-järjestelmän kansainvälisestä tuomitsemisesta ja erityisesti Kansainyhteisön uusien aasialaisten ja afrikkalaisten jäsenmaiden kritiikistä.[10]

Talous[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Etelä-Afrikan talouden tukijalka oli koko 1900-luvun ajan kaivannaisteollisuus. Vuonna 1910 kulta muodosti 80 % maan kokonaisviennistä. 1930-luvun aikana uusia merkittäviä kultaesiintymiä löydettiin Witwatersrandin länsiosista, Vaaljoen alueelta ja Oranjen vapaavaltiosta. Kullan ja muiden mineraalien vientitulot ja investoinnit kaivostoimintaan toimivat Etelä-Afrikan taloudellisen kehityksen keskeisimpänä voimavarana. Kaivosteollisuuden kasvu myös loi tarpeen laajamittaiselle palkkatyövoiman hyväksikäytölle ja johti maan maatalouden kapitalisoitumiseen.[11]

Maatalouden kaupallistaminen johti itsenäisten mustien maanviljelijöiden katoamiseen, mutta samalla vaikeutti myös buuripienviljeliöiden asemaa. Vuonna 1913 säädetty maalaki kielsi afrikkalaisia ostamasta tai vuokraamasta maata valkoisilta ja rajoitti afrikkalaisten mahdollisuuden omistaa viljelymaata 8 % maan pinta-alasta (vuonna 1936 alue kasvoi 13 %). Afrikkalaisten hallintaan jääneet elinkelvottomat reservaatit muodostivat halvan työvoiman reservin maan kaivosteollisuudelle.[11]

Maan teollisuustuotanto alkoi kasvaa ensimmäisen maailmansodan aikana, jolloin tuontitavaroiden puute loi tarpeen paikallisen teollisuuden kehittämiseen. 1930-luvulla valtio tuki voimakkaasti teollistumista ja teollisen tuotannon osuus maan bruttokansantuotteesta nousi 1970-luvulle saakka. Etelä-Afrikan teollisuustuotanto suuntautui pääasiassa kotimaiseen tarpeeseen.[11]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Kaikkonen, Olli; Rytkönen, Seppo; Sivonen, Seppo: Afrikan historia, s. 233-234. Gaudeamus, 1989. ISBN 951-662-382-4.
  2. Hermann Giliomee: The Afrikaners: biography of a people, s. 355-356. C. Hurst & Co. Publishers, 2003. ISBN 1850657149. Teoksen verkkoversio.
  3. Kaikkonen, Olli; Rytkönen, Seppo; Sivonen, Seppo: Afrikan historia, s. 236. Gaudeamus, 1989. ISBN 951-662-382-4.
  4. Clark, Nancy L. & Worger, William H.: Seminar Studies in History: South Africa - The Rise and Fall of Apartheid, s. 21. Pearson Education Limited, 2004. ISBN 0-582-41437-7. (englanniksi)
  5. "Statute of Westminster." The Concise Oxford Dictionary of Politics. Oxford University Press, 1996, 2003. Answers.com 16.9.2010 : "countries individually controlled their own domestic and foreign affairs as equal members of the British Commonwealth of Nations"
  6. Clark, Nancy L. & Worger, William H.: Seminar Studies in History: South Africa - The Rise and Fall of Apartheid, s. 41-45. Pearson Education Limited, 2004. ISBN 0-582-41437-7. (englanniksi)
  7. Britannica Online
  8. Hendrik Frensch Verwoerd. South African History Online
  9. Rita M. Byrnes (ed.): South Africa - a country study - Legislative Implementation of Apartheid (html) 1996. Federal Research Division, Library of Congress. Viitattu 28.6.2009. (englanniksi)
  10. Clark, Nancy L. & Worger, William H.: Seminar Studies in History: South Africa - The Rise and Fall of Apartheid, s. 52. Pearson Education Limited, 2004. ISBN 0-582-41437-7. (englanniksi)
  11. a b c Kaikkonen, Olli; Rytkönen, Seppo; Sivonen, Seppo: Afrikan historia, s. 234-235. Gaudeamus, 1989. ISBN 951-662-382-4.