Tämä on lupaava artikkeli.

Etelä-Afrikan historia

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Etelä-Afrikan historia alkoi jo varhain kivikaudella. Viimeisen 350 vuoden aikana maan historian keskeinen piirre on ollut toisaalta eurooppalaisten siirtolaisten ja maan alkuperäisväestön[1] ja toisaalta eri siirtolaisryhmien väliset jännitteet. Nykyisen Etelä-Afrikan kulttuureista ja väestöryhmistä vanhimpia ovat siirtomaavaltaa edeltäneet afrikkalaiset yhteisöt. Kolonialistinen Etelä-Afrikan syntyyn puolestaan vaikutti 1600-luvun johtava kapitalistinen yhtiö Hollannin Itä-Intian kauppakomppania. Vuonna 1806 alue päätyi Britannian hallintaan, mikä synnytti jännitteitä uusien vallanpitäjien ja pääosin hollantilaisperäisten buurisiirtolaisten välille. Kaivannaisten, erityisesti timanttien ja kullan, löytyminen Etelä-Afrikasta 1800-luvun aikana vaikutti voimakkaasti maan sosiaalisten rakenteiden kehittymiseen ja maan teollistumiseen sekä kaupungistumiseen.[2] Vuosina 1948–1991 maassa harjoitettiin apartheidiksi nimitettyä rotuerottelupolitiikkaa, jossa maan väestö jaettiin valkoisiin, mustiin, intialaisiin ja värillisiin. Apartheid-järjestelmän purkaminen tapahtui Etelä-Afrikassa vuosien 1990 ja 1994 välisenä aikana. Vuonna 1994 maassa pidettiin vaalit, joihin saivat ensimmäistä kertaa osallistua kaikki etniset ryhmät. Vaaleissa maan johtoon nousi ANC:n johtama koalitio.

Esihistoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Etelä-Afrikan varhaishistoria
San-mies Botswanassa.

Vanhin tunnettu merkki alueen asutuksesta on 9. joulukuuta 1998 löydetty Australopithecus africanuksen 3,22–3,58 miljoonaa vuotta vanha fossiloitunut luuranko. Tämän löydön lisäksi myös vuonna 1947 löytyneiden noin 2 miljoonaa vuotta vanhojen "Mrs. Pleas" ja "Sts 14" Australopithecus africanus-luurankojen katsotaan tukevan näkemystä, jonka mukaan moderni ihminen kehittyi Afrikassa.[3]

Nykyihminen, Homo sapiens, ilmaantui noin 100 000 vuotta sitten. Runsaat 10 000 vuotta sitten laajoilla alueilla eteläisessä Afrikassa vallitsi nykyisten sanien esi-isien kulttuuri. Sanien elämänmuoto perustui metsästykseen, kalastukseen ja keräilyyn ja he olivat organisoituneet noin 50–500 ihmisen kierteleviin metsästäjäryhmiin.[4] Noin 2 200 vuotta sitten eräät san-ryhmät nykyisen Botswanan pohjoisosissa kesyttivät ensimmäiset kotieläimet ja alkoivat liikkua kohti etelää. Heidän luomaansa uutta sosioekonomista järjestelmää on antropologien piirissä kutsuttu khoikhoi-metsästäjä-paimentolaisuudeksi.[3]

Bantukieliä puhuvaa väestöä alkoi saapua nykyisen Transvaalin alueelle 300-luvulla. Nguni-tsongat asuttivat 1500-luvulla jo Natalin rannikkoalueita ja sotho-tswanat Oranje- ja Vaaljoen yhtymäkohdan pohjoispuolta. 1700-luvulla nguni-tsongat olivat jo jakautuneet lukuisiin pienempiin etnisiin ryhmiin kuten zuluihin, xhosiin ja swazeihin.[5]

Siirtomaakausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Etelä-Afrikan siirtomaahistoria
Jan van Riebeeck saapuu Etelä-Afrikkaan 6. huhtikuuta 1652.
Trekboereja Karoo-arolla. Maalaus vuodelta 1898.

Portugalilaiset merenkulkijat olivat ensimmäisiä eurooppalaisia, jotka vierailivat Etelä-Afrikan rannikolla säännöllisesti. Portugalilaiset saapuivat alueelle 1500-luvun alkupuolella etsiessään meritietä Intiaan.[6]

Vuonna 1602 perustettu Hollannin Itä-Intian kauppakomppania edisti Hollannin taloudellisia etuja Aasiassa ja pyrki turvaamaan sinne johtavan merireitin Afrikassa. Tämän vuoksi kauppakomppanian palkkaama Jan van Riebeeck saapui vuonna 1652 Kapmaahan tehtävänään järjestää huolto Aasiaan matkaaville laivoille. Muutaman vuoden kuluttua alueelle saapuivat ensimmäiset hollantilaiset siirtolaiset, jotka ryhtyivät harjoittamaan maanviljelyä ja käymään kauppaa kauppakomppanian kanssa.[7] Vuoteen 1707 mennessä Kapmaahan oli asettunut 1 779 hollantilaista, saksalaista ja ranskalaista hugenottia. Siirtokunta kasvoi vuosisadan loppuun mennessä 15 000 ihmiseen ja sen pinta-ala laajeni suhteessa vielä nopeammin. Monet siirtokuntalaiset muuttivat rannikolta sanien ja khoiden asuttamaan sisämaahan. Vuoteen 1770 mennessä hollantilainen asutus oli siirtynyt noin 650 kilometrin päähän Kapkaupungista, missä siirtolaiset elivät puolinomadisina paimentolaisina. Näitä sisämaahan siirtyneitä perheitä ryhdyttiin nimittämään trekboereiksi eli vaeltaviksi maanviljelijöiksi ja nimitys lyheni pian boeriksi. Trekboerit kahakoivat jatkuvasti ympäröivien afrikkalaisheimojen kanssa ja vuosien 1785–1795 välisenä aikana näissä kahakoissa kuoli 2 000 san-heimoon kuulunutta miestä ja naista ja lisäksi 700 joutui orjuuteen.[8]

Buurien lähestyttyä xhosa-heimon aluetta heidän kohtaamansa vastarinta koveni. Vuodesta 1779 alkaen buurien ja xhosien välillä käytiin sarja rajasotia. Trekboerit pettyivät siihen, etteivät Kapmaan hollantilaiset tukeneet heitä sodassa ja julistivat vuonna 1795 Graaff Reinetin alueen itsenäiseksi tasavallaksi. Käytännössä tämä johti buurien ja Kapmaan hollantilaisten lopulliseen irtaantumiseen kahdeksi eri väestöryhmäksi. Trekboerit ryhtyivät myös käyttämään itsestään ilmaisua afrikaanerit korostaakseen sitä, että olivat syntyneet Afrikassa.[8] Itsenäisyyssuunnitelmat kuitenkin kaatuivat samana vuonna brittiläisten saapumiseen Kapmaahan.[9]

Vuonna 1795 britit valloittivat Kapmaan strategiseksi tukikohdaksi ranskalaisia vastaan. Tukikohdan tarkoitus oli hallita meritietä itään. Napoleonin sotien aikana siirtokunta palautui lyhyeksi aikaa hollantilaisille, mutta jo vuonna 1806 britit valtasivat sen uudelleen. Britit uudistivat hollantilaisten merkantilistisen talousjärjestelmän ja Kapmaan siirtokunta integroitiin brittiläisen imperiumin talouteen.[10] Vuonna 1828 siirtokunnan värilliselle väestölle taattiin täydet kansalaisoikeudet ja lakiin perustunut syrjintä kiellettiin. Vuonna 1834 voimaan tulleella lailla alueella lakkautettiin myös orjuus neljän vuoden siirtymäkauden jälkeen. Entisten orjien asema ei kuitenkaan oleellisesti parantunut vapauttamisen jälkeen ja värillisiä syrjittiin edelleen heidän sosiaalisen asemansa sekä rotunsa vuoksi.[10]

Zulu-kuningaskunta ja mfecaneliike[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Mfecaneliike
Shaka Zulu, 1824

Pohjoisten ngunien keskuudessa syntyi poliittisia levottomuuksia liiallisen väestönkasvun ja kaupallisen kilpailun seurauksena 1700-luvun lopulla. Koska ngunien hallitsema rannikkoalue rajoittui Intian valtamereen, Lohikäärmevuoristoon ja eurooppalaisten hallitsemaan Kapmaahan, oli tarvittavan lisämaan hankkiminen mahdollista vain sisäisten sotien avulla. Ngunien väliset etniset yhteenotot johtivat uudenlaisen sotilaallisen ja hallinnollisen järjestelmän syntymiseen. "Mustaksi Napoleoniksi" kutsutun Shaka Zulun johdolla syntyikin vahva zuluvaltio.[11] 1820-luvun puoleen väliin mennessä Shaka hallitsi jo yli 100 000 ihmisen valtakuntaa ja hänen armeijassaan oli 40 000 miestä. Shaka keskitti vallan kuninkaan henkilöön ja hoviin ja peri heimopäälliköiltä veroja. Hän myös sijoitti armeijansa yksiköitä ympäri valtakuntaa taatakseen alueiden uskollisuuden.[12]

Shakan valloituksia pakoon lähti suuri joukko väestöä, joka muodosti niin sanotun Mfecaneliikkeen (suom. hajoaminen) ja jonka vaikutukset tuntuivat Keski- ja Itä-Afrikassa saakka. Mfecaneliikkeen väestöhistorialliset vaikutukset ovat epäselviä. Aikaisemman tutkimuksen perusteella luultiin, että sen seurauksena suuret alueet Afrikassa autioituivat, mutta uudemman tutkimuksen mukaan tämä näkemys on ollut liioiteltu. Muut liikkeen vaikutukset ovat kuitenkin merkittäviä. Eri banturyhmien valtiollinen kehitys nopeutui ja Afrikkaan syntyi useita uusia kuningaskuntia kuten Ndebele ja Gaza sekä edelleen olemassa olevat Besotho (nykyinen Lesotho) ja Swazi (nykyinen Swazimaa)..[13] Mfecane aiheutti alueella myös laajaa kärsimystä. Tuhansia ihmisiä kuoli sodissa ja nälänhädissä ja tuhannet ihmiset joutuivat pakenemaan kodistaan. Monet pakolaiset ajautuivat Kapmaahan siirtotyöläisiksi huonoihin olosuhteisiin.[12] Mfecanen aikainen sekasorto mahdollisti myös buurien levittäytymisen pohjoisemmaksi 1830-luvulta alkaen ja loi pohjan apartheidin aikana esitetylle myytille buurien muuttamisesta "tyhjään maahan".[10]

Suuri vaellus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Suuri vaellus
Voortrekkerien leirin rekonstruktio Blood Riverin varrella.

Kapmaan siirryttyä 1790-luvulla Isolle-Britannialle, lähti vuosina 1835–1843 noin 12 000 buuria Suurelle vaellukselle kohti pohjoista. Muuttoliikkeen syinä olivat taloudelliset ongelmat, xhosien ja buurien välinen aseellinen konflikti ja erityisesti tyytymättömyys brittihallintoa kohtaan, joka voortrekkerien näkemyksen mukaan ei ollut tarjonnut heille tarvittavaa turvaa xhosia vastaan. Lisäksi buurien mielestä brittihallinto oli edistänyt musta- ja valkoihoisten välistä tasa-arvoa muun muassa kieltämällä orjakaupan Kapmaassa. Voortrekkerit katsoivat, että nämä toimet olivat tuhonneet heidän perinteisen sosiaalisen järjestyksensä, joka oli perustunut rotuerotteluun. Ne vaaransivat eurooppalaisten etuoikeutetun aseman, joka oli heidän mielestään Jumalan tahto.[14]

Ensimmäinen ryhmä voortrekkereitä lähti liikkeelle vuonna 1835 Louis Trichardtin ja Hans van Rensburgin johdolla ja kulki kohti pohjoista nykyiseen Mpumalangaan. Muita ryhmiä, joiden johtajina oli muun muassa Andries Pretorius, Gert Maritz ja Piet Retief seurasi pian perässä. Zulu-kuninkaan Dinganen kanssa käytyjen neuvottelujen perusteella voortrekkerit saivat itselleen laajoja alueita Keski- ja Etelä-Natalista, mutta poistuessaan neuvotteluista buurineuvottelijat joutuivat zulujen väijytykseen ja tapettiin.[15] Andries Pretoriuksen johdolla voortrekkerit toteuttivat kostoiskun. 16. joulukuuta 1838 zulut lyötiin täydellisesti Blood riverin taistelussa. Buurit perustivat ensimmäisen lyhytaikaisen buuritasavallan Nataliin, jonka pääkaupungiksi tuli Pietermaritzburg. Vuonna 1842 britit miehittivät nykyisen Durbanin kaupungin ja ottivat haltuunsa suuren osa Natalia. Tämän johdosta buurit vetäytyivät Lohikäärmevuorten taakse[15] ja perustivat itsenäisen Transvaalin tasavallan. Vuonna 1848 britit julistivat Vaal- ja Oranjejokien välisen alueen osaksi Kapmaan siirtokuntaa. Kohdattuaan voimakasta vastarintaa sinne asettuneilta voortrekkereilta britit pian kuitenkin luopuivat alueesta ja vuonna 1854 siitä muodostui itsenäinen Oranjen vapaavaltio.[16]

1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa afrikaanerinationalismin ja -identiteetin alkaessa syntyä, Suureen vaellukseen liittyvistä tapahtumista muodostui afrikaanerien sankarillinen ja määrittävä historia. Vaellukseen osallistuneita buureja ryhdyttiin pitämään pelottomina, jumalaapelkäävinä ja elämää suurempina sankareina, jotka olivat estäneet afrikaanerikansan sulautumisen englanninkieliseen väestöön. Voortrekkereiden katsottiin edustavan ensimmäisiä afrikaanerinationalisteja ja heitä kunnioitettiin samalla tavoin kuin esimerkiksi Yhdysvaltojen perustajaisiä.[17]

Buurisodat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Buurisodat

Britit lujittivat valtaansa vuonna 1879 käydyn Zulusodan jälkeen suurimmassa osassa Etelä-Afrikan siirtomaa-alueita ja liittivät Transvaalin siirtokuntaansa pakolla vuonna 1877. Buurit protestoivat liittämistä nousemalla kapinaan joulukuussa 1880. Majuba Hillin taistelussa buurijoukot löivät brittiläiset joukot, jotka kärsivät kovia tappioita. William Gladstonen johtama brittihallitus katsoi sodan menetetyksi ja allekirjoitti aselevon 6. maaliskuuta. Lopullinen rauhansopimus allekirjoitettiin 23. maaliskuuta 1881. Buureille myönnettiin itsehallinto Transvaalissa brittien valvonnassa.[18]

Vuonna 1887 kullankaivajat löysivät maailman suurimman kultaesiintymän Witwatersrandista ("Randi") harjanteelta, joka leviää Pretorian eteläpuolella vajaat sata kilometriä itään ja 50 kilometriä länteen. Kullan löytämisen jälkeen tuhannet brittiläiset siirtolaiset alkoivat vyöryä rajan yli Kapmaasta. Johannesburgin kaupunki syntyi hökkelikylästä lähes yhdessä yössä, kun uitlanderit (ulkomaalaiset) leiriytyivät kaivosten lähelle. Afrikaanerit hermostuivat uitlanderien läsnäolosta ja kielsivät heiltä äänestysoikeuden.[18] Cecil Rhodes luotti englanninkielisten siirtolaisten kapinahalukkuuteen ja kaivosyhtiöiden johtajien tukeen, kun hän sponsoroi vuonna 1895 epäonnistuneen vallankaappauksen. Vallankaappaukseen liittyi aseellinen isku, Jamesonin hyökkäys. Laiton ja epäonnistunut hyökkäys päätti Rhodesin poliittisen uran. Britannian kenraalikuvernööri Alfred Milner oli kuitenkin päättänyt kukistaa Paul Krugerin hallinnon ja saattaa koko alueen Britannian hallintoon. Transvaal oli pakotettu julistamaan sodan Britannialle vuonna 1899.[19]

Toisen buurisodan sytyttyä myös Oranjen vapaavaltio liittyi siihen Transvaalin puolelle. Sodan alkuvaiheessa buuritasavallat pitivät aloitteen käsissään ja piirittivät pian Mafekingin, Kimberleyn ja Ladysmithin kaupungit. Myös Kapmaassa jotkut afrikaanerit nousivat kapinaan. Britannia lähetti kuitenkin pian Etelä-Afrikkaan suuren siirtomaa-armeijan Frederick Robertsin ja Herbert Kitchenerin johdolla ja aloitti nopean etenemisen kohti buuritasavaltojen pääkaupunkeja. Krugerin onnistui paeta maasta hiukan ennen kuin Pretoria vallattiin kesäkuussa 1900. Varsinaisen sodan päättymisen jälkeen monet buurit jatkoivat pitkään sissisodankäyntiä brittejä vastaan. Britit vastasivat tähän laajamittaisella terrorilla, jonka aikana maatiloja poltettiin ja arviolta 26 000 naista ja lasta kuoli keskitysleireillä.[19] Sota päättyi lopulta Vereenigingin sopimukseen toukokuussa 1902. Transvaalin ja Oranjen vapaavaltion itsenäisinä buurivaltioina lakkasivat ja ne liitettiin osaksi brittiläistä imperiumia. Sopimus kuitenkin lupasi alueille tulevaisuudessa itsehallinnon.[18]

Etelä-Afrikan unioni[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Etelä-Afrikan unioni
Etelä-Afrikan lippu 1928–1994

Etelä-Afrikan unioni syntyi 31. toukokuuta 1910 neljän Ison-Britannian siirtomaan (Kapmaan, Natalin, Transvaalin ja Oranjen vapaavaltion) yhdistyessä uudeksi itsenäiseksi dominioksi.[20] Etelä-Afrikan sisäpolitiikassa vaikutti 1890-luvulta aina 1940-luvulle asti kolme poliittista pääsuuntausta. Näistä South Africa Partyn edustama suuntaus katsoi, että maan valkoisen väestön etuja edisti parhaiten läheinen suhde Brittiläisen imperiumin kanssa ja englantilaisen ja afrikaanerikulttuurin sulautuminen yhteen. Puolueen kannatus tuli suurimmaksi osaksi afrikaanereilta, mutta kannattajakunnassa ja johtajistossa oli myös merkittävä määrä englanninkielisiä. Unionist Party vastusti kiivaasti kaikkia irtautumispyrkimyksiä imperiumista ja katsoi, ettei esimerkiksi englanninkielisillä virkamiehillä ollut velvollisuutta opetella afrikaansia. Kolmantena voimatekijänä oli afrikaanerien etnonationalistinen, vuonna 1914 perustettu Kansallispuolue (National Party, NP), joka kannatti erillisten englanninkielisten ja afrikaansinkielisten instituutioiden luomista ja painotti Etelä-Afrikan itsenäisiä, imperiumista irrallisia etuja. Tämän poliittisen kamppailun seurauksena syntyi uusi, poissulkevampi afrikaaneri-identiteetti ja vanhat identiteetit kuten "buurius" hiipuivat enenevästi urbanisoituvassa yhteiskunnassa.[21]

Vuonna 1931 Etelä-Afrikka sai Westminsterin säädöksellä lopullisesti itsenäisen valtion aseman, mutta jäi edelleen Kansainyhteisön jäseneksi.[22] Vuonna 1961 maa erosi Kansainyhteisöstä,[23] mutta liittyi siihen takaisin vuonna 1994.[24]

Apartheid[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Apartheid
Kyltti Durbanin hiekkarannalla vuonna 1989. Sen mukaan ainoastaan valkoiset voivat käyttää rantaa.

Etelä-Afrikassa afrikaanerinationalistinen Kansallispuolue lähti kampanjoimaan vuoden 1948 vaaleissa uuden apartheidiksi kutsumansa politiikan puolesta. Kansallispuolue lupasi myös turvata "valkoisten työläisten edut ja työmahdollisuudet valkoisten alueilla", ja sen vaalikampanjassa käytettiin iskulauseita kuten Swart gewar (musta vaara) ja Die kaffer op sy plek (Kafferi sinne minne kuuluukin). Puolue voitti vaaleissa parlamentin enemmistön, vaikka saikin alle puolet annetuista äänistä, ja muodosti hallituksen Daniel François Malanin johdolla.[25]

Uusi hallitus ryhtyi nopeasti toteuttamaan rotuerottelulainsäädäntöä. Vuoden 1952 passien poisto ja dokumenttien koordinoimislaki (Abolition of Passes and Co-ordination of Documents Act) ja alkuasukaslakien muutoslaki (Native Laws Amendment Act) määräsivät, ettei kukaan afrikkalainen saanut oleskella millään kaupunkialueella 72 tuntia pidempään ilman todistusta siitä, että oli laillisessa työsuhteessa.[26] Vuoden 1949 seka-avioliittojen kieltolain (Prohibition of Mixed Marriages Act) jatkoksi, joka kielsi rotujen väliset avioliitot, säädettiin vuonna 1950 moraalittomuuslaki (Immorality Act), joka kielsi kaikki sukupuolisuhteet valkoisten ja muiden ryhmien välillä. Vielä laajemmat vaikutukset oli samana vuonna säädetyllä ryhmäaluelailla (Group Areas Act), joka määritteli kaikki maa-alueet rodun mukaan. Laki antoi hallitukselle vallan julistaa jokin alue kuuluvaksi jollekin tietylle ryhmälle ja poistaa muihin ryhmiin kuuluvat asukkaat alueelta väkivalloin. Lakia sovellettiin pian muun muassa Johannesburgin Sophiatownin alueelle, joka oli ollut yksi kaupungin vanhimpia mustien asuinalueita. Hallitus julisti sen valkoiseksi, ja noin 100 000 asukasta siirrettiin kahdenkymmenen kilometrin päässä sijaitsevalle uudelle alueelle.[26]

Vuonna 1953 säädettiin laki, jonka mukaan kaikki julkiset tilat ja palvelut, esimerkiksi puistonpenkit, hiekkarannat ja odotustilat, tuli eritellä roduittain. Näiden tilojen ja palveluiden ei tarvinnut olla yhdenvertaisia. Kaikesta Kansallispuolueen apartheidlainsäädännöstä pitkällä tähtäimellä tuhoisimmat vaikutukset oli vuonna 1953 säädetyllä bantuopetuksen lailla, joka siirsi kaiken afrikkalaisten kouluopetuksen opetusministeriöltä alkuasukasasioiden osaston hoidettavaksi.[26]

Suurapartheidin nimellä tunnettu massiivinen sosioekonominen ohjelma meni vielä pidemmälle. Ohjelman tarkoituksena oli pitää maan ei-valkoinen väestö täysin poissa valkoisten asuttamilta alueilta ja siten "pelastaa valkoinen yhteisö häviämiseltä". Sen keskeisenä ajatuksena oli, että rotujen täydellinen erottaminen toisistaan johtaisi vakauteen ja järjestykseen. Uskottiin, että eteläafrikkalaiset ei-valkoiset väestöryhmät hyväksyisivät omien yhteisöjensä tilanteen, kunhan heidän yhteytensä valkoiseen Etelä-Afrikkaan pidettäisiin mahdollisimman vähäisenä. Maan pääministerin Hendrik Verwoerdin mukaan afrikkalaisten "ei tulisi haluta integroitua eurooppalaisen yhteisön elämään, vaan ymmärtää, että hänen omassa yhteisössään kaikki ovet ovat avoinna".[27] Suurapartheidin tarkoituksena oli myös turvata halvan työvoiman saatavuus ja kuitenkin pitää afrikkalaiset poissa kaupungeista rakentamalla tehtaita mustien heimoreservaattien rajoille. Hallituksen lopullisena tavoitteena oli siirtää kaikki afrikkalaiset bantustanien kansalaisiksi.[27]

Apartheid-järjestelmän purkaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Apartheid-järjestelmän purkaminen


Maa ajautui 1980-luvun lopulla pattitilanteeseen, jossa musta oppositio ei kyennyt voimatoimin kaatamaan valkoista hallitusta, mutta hallitus ei myöskään onnistunut hävittämään oppositiota. Pääministeri Botha päätti pyrkiä Kansallispuolueen kannalta haluttuun ratkaisuun neuvotteluteitse. Tämän uuden strategian mukaisesti toukokuusta 1988 alkaen järjestettiin joukko salaisia neuvotteluita hallituksen edustajien ja Nelson Mandelan välillä, jotka huipentuivat Bothan ja Mandelan kahdenkeskiseen tapaamiseen heinäkuussa 1989.[28]

Vuonna 1989 maan presidentiksi noussut Frederik de Klerk katsoi, että ulko- ja sisäpoliittinen tilanne vaati neuvottelujen aloittamista apartheidia vastustaneiden järjestöjen kanssa. Pitkällä aikavälillä myös kansainvälinen taloudellinen painostus tulisi johtamaan maan elintason laskemiseen. De Klerk katsoi, että neuvotteluteitse olisi mahdollista saavuttaa maan valkoisen väestön kannalta parempi lopputulos silloin, kun ne käytäisiin hallituksen vielä ollessa suhteellisen vahvoilla sotilaallisesti.[29]

De Klerk ilmoitti 2. helmikuuta 1990 laillistavansa apartheidia vastustaneet järjestöt ja vapauttavansa Nelson Mandelan ja satoja muita poliittisia vankeja. De Klerk sanoi myös olevansa valmis aloittamaan neuvottelut kaikkien osapuolten kanssa uudesta perustuslaista.[30] Lähes kolme vuotta jatkuneiden neuvottelujen jälkeen eri osapuolten onnistui luoda sovitteluratkaisu vallanjaosta ja vaalien ajankohdasta. Neuvottelujen aikana poliittinen väkivalta maassa lisääntyi valkoisten, etupäässä afrikaanerinationalististen äärioikeistolaisten liikkeiden ja Inkatha-vapauspuolueen toiminnan vuoksi.[31]

Vuonna 1994 maassa pidettiin vaalit, joihin saivat ensimmäistä kertaa osallistua kaikki etniset ryhmät. Vaaleissa maan johtoon nousi ANC:n johtama koalitio. ANC sai 62,7 % vaaleissa annetuista äänistä, joka jäi hiukan alle perustuslain muuttamiseksi vaaditusta 2/3 enemmistöstä. Maan toiseksi suurimmaksi puolueeksi nousi Kansallispuolue 20,4 % kannatuksella. Etelä-Afrikan uusi parlamentti valitsi yksimielisesti Nelson Mandelan maan uudeksi presidentiksi 9. toukokuuta.[32]

Etelä-Afrikka apartheidin jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Etelä-Afrikka apartheidin jälkeen
Totuuskomission tunnus

Ennen vaaleja sovitussa väliaikaisessa perustuslaissa oli sovittu, että maahan perustetaan vaalien jälkeen viideksi vuodeksi kansallisen yhtenäisyyden hallitus, johon kuuluisivat kaikki yli 5 % ääniä vaaleissa saaneet puolueet.[33][34] Hallituksen muodostivat siten ANC, Kansallispuolue ja Inkatha-vapauspuolue. Väliaikaisen perustuslain säännösten mukaan Perustuslaillisen kokouksen (engl. Constitutional Assembly, CA) tuli tehdä esitys uudesta perustuslaista 9. toukokuuta 1996 mennessä. Perustuslakituomioistuimen tarkastuksen ja Perustuslaillisen kokouksen kanssa käytyjen neuvottelujen päätteeksi uusi perustuslaki saatiin valmiiksi 2. joulukuuta 1996 ja presidentti Mandela vahvisti sen 10. joulukuuta. Perustuslaki astui voimaan 3. helmikuuta 1997. Kansallisen yhtenäisyyden hallituksen kausi jatkui vuoden 1999 vaaleihin asti, mutta Kansallispuolue erosi hallituksesta 30. kesäkuuta 1996 ja liittyi oppositioon.[35]

Vuonna 1995 kansallisen yhtenäisyyden hallitus nimitti totuuskomission (engl. Truth and Reconciliation Commission, TRC) selvittämään apartheidin aikaisia rikoksia. Komissio kuuli rikoksen uhriksi joutuneiden todistuksia ja poliittisista syistä rikoksia tehneet saattoivat anoa komissiolta armahdusta täydellistä, rehellistä tunnustusta vastaan.[36] Totuuskomissiota pidetään yleisesti onnistuneena yrityksenä selvittää maan traumaattista poliittista historiaa.[37] Sen puheenjohtajana toimi Nobelin rauhanpalkinnolla palkittu Etelä-Afrikan anglikaanisen kirkon emeritusarkkipiispa Desmond Tutu.

Mandelan presidenttikaudella hallitus paneutui maan uudistamiseen ja talouden avaamiseen. ANC loi uuden talouspoliittisen ohjelman GEAR:in (engl. Growth, Employment and Redistribution), joka perustui markkinalähtöiseen talouspolitiikkaan. Mandelan keskeisin tavoite oli kuitenkin apartheidin aiheuttamien traumojen sovittaminen. Pitkälti hänen toimintansa ansiosta maassa ei ilmennyt juurikaan poliittista väkivaltaa vuosina 1994-2004.[35] Mandelan jätti politiikan ennen vuoden 1999 vaaleja ja maan presidentiksi nousi Thabo Mbeki, joka uudelleenvalittiin vuonna 2004.[38]

ANC:n tärkeimmät liittolaiset ovat olleet ammattiyhdistysliike COSATU ja Etelä-Afrikan kommunistinen puolue (SACP). Liittolaisten välisiin suhteisiin on viimeisten vuosien aikana muodostunut jännitteitä, kun COSATU ja SACP ovat vaatineet suurempaa vaikutusvaltaa päätettäessä maan makrotaloudellisesta politiikasta.[39]

Etelä-Afrikan perinteinen mustien oppositiopuolue on ollut Inkatha-vapauspuolue, joka perustettiin vuonna 1975 ja sitä johti 44 vuotta Mangosutho Buthelezi, jonka seuraajaksi puolueen puheenjohtajana valittiin elokuussa 2019 Valenkosini Hlabisa.[40]

Maan keskeiseksi oppositiopuolueeksi on noussut kesäkuussa 2000 perustettu Demokraattinen allianssi (DA), joka syntyi Demokraattisen puolueen ja Uuden kansallispuolueen liitosta. DA:n puheenjohtaja on demokraattisen puolueen entinen puheenjohtaja Tony Leon. DA on pyrkinyt kasvattamaan suosiotaan maan mustan väestön keskuudessa, mutta ei ole toistaiseksi onnistunut. Sen kannattajakunta tulee pääasiassa valkoisesta keskiluokasta.[39]Puolueen ensimmäinen mustaihoinen puheenjohtaja oli Mmausi Maimane. Toukokuun 2019 vaaleissa DA edelleen tuli parlamentin toiseksi suurimmaksi puolueeksi ANC:n säilyttäessä ehdottoman enemmistönsä. Lokakuussa 2019 puolueen sisäisten ristiriitojen johdosta Mmusi Maimane erosi puoluejohtajuudesta sekä myös puolueen jäsenyydestä. Taustalla oli puolueen aikaisemman valkoihoisen puheenjohtajan Helen Zillen paluu valta-asemiin.[41]

Mbekin merkittävin kilpailija ANC:ssä oli vasemmistolaisempi ja populistinen Jacob Zuma. Zuma oli varapresidenttinä vuoteen 2005, jolloin Mbeki erotti hänet lahjusten otosta epäiltynä. Joulukuun 2007 ANC:n puoluekokouksessa Mbeki asettui vielä ehdolle puolueen johtoon Zumaa vastaan estääkseen tämän nousun puolueen johtajaksi ja seuraavaksi presidentiksi, vaikka ei itse voinutkaan perustuslain mukaan jatkaa enää kolmatta kautta presidenttinä. Mbeki hävisi puheenjohtajaäänestyksen 18. joulukuuta 2007 äänin 1 505 vastaan 2 329.[42] Syyskuussa 2008 puolue vaati Mbekin eroa kolme kuukautta ennen hänen presidenttikautensa päättymistä. Väliaikaiseksi presidentiksi nousi Kgalema Motlanthe. Zuma nousi maan presidentiksi vuoden 2009 vaalien jälkeen. Myös Nelson Mandela antoi hänelle tukensa[43].

Toukokuussa 2019 parlamenttivaaleissa ANC sai taas ehdottoman enemmistön ja 57,5% annetuista äänistä. Tulos oli kuitenkin ANC:n huonoin demokraattisen Etelä-Afrikan historiassa.[44]

Tätä ennen helmikuussa 2018 valittiin Etelä-Afrikan uudeksi presidentiksi Jacob Zuman jouduttua eroamaan virasta Cyril Ramaphosa, joka oli jo joulukuussa 2017 valittu Zuman tilalle ANC-puolueen johtoon. Parlamentti valitsi toukokuussa 2019 Ramaphosan jatkamaan presidenttinä seuraavan viisivuotiskauden.[45].[46]

Parlamenttivaaleissa toukokuussa 2019 ANC sai 230 paikkaa, DA 84 paikkaa, EFF 44 paikkaa ja Inkatha 14 paikkaa. ANC ja DA menettivät kumpikin paikkoja, mutta siis ANC:n ehdoton enemmistö parlamentissa säilyi edelleen. Kolmanneksi suurimmaksi puolueeksi tuli Julius Maleman johtama radikaali ja äärivasemmistolainen EFF (Economic Freedom Fighters), joka oli eniten kannatustaan vaaleissa lisännyt puolue. Taannoinen merkittävin oppositiopuolue Inkatha sai 14 paikkaa ja COPE kuihtui taas aivan merkityksettömäksi.[47]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Byrnes, Rita M., ed.: South Africa: A Country Study. Washington: GPO for the Library of Congress, 1996. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
  • Clark, Nancy L. & Worger, William H.: Seminar Studies in History: South Africa - The Rise and Fall of Apartheid. Pearson Education Limited, 2004. ISBN 0-582-41437-7.
  • Kaikkonen, Olli; Rytkönen, Seppo; Sivonen, Seppo: Afrikan historia. Gaudeamus, 1989.
  • Meredith, Martin: The Faith of Africa: A History of Fifty Years of Independendence. Public Affairs. ISBN 978-1-58648-398-2.
  • Ross, Robert: A Concise History of South Africa. Cambridge concise histories. Cambridge University Press. ISBN 0521720265. (englanniksi)
  • Sparks, Allister: Tomorrow Is Another Country. The University of Chicago Press, 1995. ISBN 0-226-76855-4.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ Rita M. Byrnes, ed.: The Earliest South Africans South Africa: A Country Study. Washington: GPO for the Library of Congress. Viitattu 5.11.2008. (englanniksi)
  2. ↑ Robert Ross: ”Introduction”, A Concise History of South Africa, s. 1–4. Cambridge concise histories. Cambridge University Press. ISBN 0521720265. (englanniksi)
  3. ↑ a b South African History Timelines – Pre-1499 sahistory.org.za. Viitattu 9.8.2007. (englanniksi)
  4. ↑ Kaikkonen, Olli; Rytkönen, Seppo; Sivonen, Seppo: Afrikan historia, s. 162–163. Gaudeamus, 1989. ISBN 951-662-382-4.
  5. ↑ Kaikkonen, Olli; Rytkönen, Seppo; Sivonen, Seppo: Afrikan historia, s. 165. Gaudeamus, 1989. ISBN 951-662-382-4.
  6. ↑ D Burger: History Government Communication and Information System (GCIS). Arkistoitu 11.8.2007. Viitattu 9.8.2007. (englanniksi)
  7. ↑ Kaikkonen, Olli; Rytkönen, Seppo; Sivonen, Seppo: Afrikan historia, s. 167. Gaudeamus, 1989. ISBN 951-662-382-4.
  8. ↑ a b History Of South Africa HistoryWorld. Viitattu 3.5.2007. (englanniksi)
  9. ↑ Graaff-Reinet, Karoo / Eastern Cape Southern Domain Online Travel Guides. Viitattu 7.5.2007. (englanniksi)
  10. ↑ a b c D Burger: History Government Communication and Information System (GCIS). Arkistoitu 4.10.2013. Viitattu 9.8.2007. (englanniksi)
  11. ↑ Kaikkonen, Olli; Rytkönen, Seppo; Sivonen, Seppo: Afrikan historia, s. 168–169. Gaudeamus, 1989. ISBN 951-662-382-4.
  12. ↑ a b Rita M. Byrnes (ed.): South Africa - a country study: Shaka and the Rise of the Zulu State. Federal Research Division, Library of Congress, 1996. (englanniksi)
  13. ↑ Kaikkonen, Olli; Rytkönen, Seppo; Sivonen, Seppo: Afrikan historia, s. 169. Gaudeamus, 1989. ISBN 951-662-382-4.
  14. ↑ "Great Trek." Encyclopædia Britannica. 2007. Encyclopædia Britannica Online. 4 May 2007 <http://www.britannica.com/eb/article-9037889>.
    Wallace G. Mills: The Great Trek Saint Mary's University. Viitattu 5.4.2007. (englanniksi): "Another estimate is that over 15,000 people in total left in that period; however, this includes non-whites who made up at least half of the total. Thus, a total 7–8,000 Afrikaners is probably about right."
    The Great Trek Online Travel Guides. Viitattu 5.4.2007. (englanniksi)
  15. ↑ a b The Great Trek Online Travel Guides. Viitattu 5.4.2007. (englanniksi)
  16. ↑ The Anglo-Boer War Southern Domain Online Travel Guides.. Viitattu 9.2.2010. (englanniksi)
  17. ↑ Wallace G. Mills: The Great Trek Saint Mary's University. Viitattu 5.4.2007. (englanniksi)
  18. ↑ a b c "Boer War." A Dictionary of British History. Oxford University Press, 2001, 2004. Answers.com 16 Sep. 2010. Answers.com (englanniksi)
  19. ↑ a b The mineral revolution Etelä-Afrikan tasavalta. Arkistoitu 4.10.2013. Viitattu 22.2.2008. (englanniksi)
  20. ↑ Otavan Iso Fokus, 1. osa. Otava, 1975. ISBN 951-1-00273-2. ,
    Boer. (n.d.). Columbia Electronic Encyclopedia. Retrieved May 03, 2007,: from Reference.com website (Arkistoitu – Internet Archive) (englanniksi)
    Boer. Encyclopædia Britannica.2007. Encyclopædia Britannica Online. 3 May 2007 (englanniksi)
  21. ↑ Hermann Giliomee: The Afrikaners: biography of a people, s. 355–356. C. Hurst & Co. Publishers, 2003. ISBN 1850657149. (englanniksi)
  22. ↑ "Statute of Westminster." The Concise Oxford Dictionary of Politics. Oxford University Press, 1996, 2003. Answers.com 16 Sep. 2010. http://www.answers.com/topic/statute-of-westminster-1931
  23. ↑ Clark, Nancy L. & Worger, William H.: Seminar Studies in History: South Africa - The Rise and Fall of Apartheid, s. 52. Pearson Education Limited, 2004. ISBN 0-582-41437-7. (englanniksi)
  24. ↑ South Africa and the Commonwealth 2003. Department of Foreign Affairs, Republic of South Africa. Viitattu 16.9.2010. (englanniksi)
  25. ↑ Clark, Nancy L. & Worger, William H.: Seminar Studies in History: South Africa - The Rise and Fall of Apartheid, s. 41–45. Pearson Education Limited, 2004. ISBN 0-582-41437-7. (englanniksi)
  26. ↑ a b c Rita M. Byrnes (ed.): {{{Nimike}}}. Legislative Implementation of Apartheid]. Federal Research Division, Library of Congress, 1996. South Africa - a country study Teoksen verkkoversio. (englanniksi),
    Alonford James Robinson, Jr.: Apartheid, social and political policy of racial segregation and discrimination enforced by white minority governments in South Africa from 1948 to 1994. Africana: The Encyclopedia of the African and African American Experience. (englanniksi),
    Alistair Boddy-Evans: Apartheid Legislation in South Africa about.com: African history. Arkistoitu 6.9.2015. (englanniksi)
  27. ↑ a b Clark, Nancy L. & Worger, William H.: Seminar Studies in History: South Africa - The Rise and Fall of Apartheid. Pearson Education Limited, 2004. ISBN 0-582-41437-7. (englanniksi)
  28. ↑ Allister Sparks: Tomorrow Is Another Country, s. 48–56. The University of Chicago Press, 1995. ISBN 0-226-76855-4. (englanniksi)
  29. ↑ Martin Meredith: The Faith of Africa: A History of Fifty Years of Independendence, s. 436–437. Public Affairs. ISBN 978-1-58648-398-2. (englanniksi)
  30. ↑ Allister Sparks: Tomorrow Is Another Country, s. 5–14,106–108. The University of Chicago Press, 1995. ISBN 0-226-76855-4. (englanniksi),
    AAddress by the State President, Mr FW de Klerk, DMS, at the opening of the second session of the ninth parliament of the republic of South Africa, Cape Town, 2 February 1990 2 Februay 1990. South African Government Information website. Arkistoitu 15.12.2004. Viitattu 1.6.2007. (englanniksi)
  31. ↑ Timeline: 1990-1994:- Transition and Negotiation South African History Online. Viitattu 16.9.2010. (englanniksi)
  32. ↑ Clark, Nancy L. & Worger, William H.: Seminar Studies in History: South Africa - The Rise and Fall of Apartheid, s. 109. Pearson Education Limited, 2004. ISBN 0-582-41437-7. (englanniksi)
  33. ↑ Allister Sparks: Tomorrow Is Another Country, s. 186–187. The University of Chicago Press, 1995. ISBN 0-226-76855-4. (englanniksi)
  34. ↑ Nelson Mandela: Pitkä tie vapauteen, s. 654–655. WSOY, 1994. ISBN 951-0-20444-7.
  35. ↑ a b Background Note: South Africa The Office of Electronic Information, Bureau of Public Affairs, manages this site as a portal for information from the U.S. State Department. Viitattu 12.9.2007. (englanniksi)
  36. ↑ Truth and Reconciliation Commission Website Totuuskomissio. Viitattu 12.9.2007. (englanniksi)
  37. ↑ South Africans reconciled? 30 October, 1998. BBC. Viitattu 12.9.2007. (englanniksi): [TRC] was never meant to punish people, just to expose their role in crimes committed under apartheid. It is in this respect that the achievements of the Truth and Reconciliation Commission stand out.
  38. ↑ Mbeki quashes third-term whispers 06 February 2006 07:12. Mail & Guardian. Viitattu 23.8.2007. (englanniksi)
  39. ↑ a b Political forces the Economist Intelligence Unit. Sep 12th 2006. The Economist. Viitattu 23.8.2007. (englanniksi)
  40. ↑ https://citizen.co.za/news/south-africa/politics/2170960/ifp-elects-velenkosini-hlabisa-as-new-leader-after-44-years-of-buthelezi/ citizen.co.za. Viitattu 13.12.2019. (englanniksi)
  41. ↑ Eusebius McKaiser: The Democratic Alliance’s Demise Puts South Africa’s Multiparty Democracy at Risk Foreign Policy. Viitattu 13.12.2019. (englanniksi)
  42. ↑ Riaan Wolmarans, Matthew Burbidge and Sapa: Zuma is new ANC president 18 December 2007 07:59. Mail & Guardian.. Arkistoitu 3.1.2008. Viitattu 2.5.2008. (englanniksi)
  43. ↑ Mandela näyttäytyi ANC-puolueen vaalitilaisuudessa 15.2.2009. Yle Uutiset. Viitattu 15.2.2009.
  44. ↑ Valtaapitävä ANC-puolue voitti Etelä-Afrikan vaalit historian huonoimmalla vaalituloksellaan Yle Uutiset. Viitattu 11.12.2019.
  45. ↑ Ramaphosa jatkaa Etelä-Afrikan presidenttinä – oli ainoa ehdokas tehtävään Ilta Sanomat. 22.5.2019. Viitattu 11.12.2019.
  46. ↑ Valta vaihtui Etelä-Afrikassa Yle Uutiset. Viitattu 11.12.2019.
  47. ↑ South Africa, this is your new Parliament The M & G Online. Viitattu 13.12.2019. (englanniksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Afrikan historia maittain
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Etelä-Afrikan_historia&oldid=21639706”