Jimmy Carter
Sivulta puuttuu James Earl Carter, Jr.  |
|
|---|---|
 |
|
| Yhdysvaltain 39. presidentti | |
|
|
|
| Edeltäjä | Gerald Ford |
| Seuraaja | Ronald Reagan |
| Georgian 76. kuvernööri | |
|
|
|
| Edeltäjä | Lester Maddox |
| Seuraaja | George Busbee |
| Tiedot | |
| Syntynyt | 1. lokakuuta 1924 (ikä 87) Plains, Georgia |
| Puolue | Demokraatit |
| Ammatti | maanviljelijä, upseeri |
| Uskonto | baptisti |
| Puoliso | Rosalynn Smith Carter |
| Allekirjoitus |  |
James Earl "Jimmy" Carter, Jr. (s. 1. lokakuuta 1924 Plains, Georgia) on yhdysvaltalainen poliitikko ja Yhdysvaltain 39. presidentti (1977–1981).[1]
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Ura ennen politiikkaa
Carter on kotoisin pieneltä Plainsin paikkakunnalta (väkiluku 637 vuonna 2000) Georgiasta. Hän on ensimmäinen sairaalassa syntynyt Yhdysvaltain presidentti[2]. Carter liittyi laivastoon ja palveli sukellusveneissä Atlantilla ja Tyynellämerellä. Isänsä kuoleman jälkeen 1953 Carter erosi laivastosta ja perusti Plainsiin maapähkinäfarmin. Carter oli syvästi uskonnollinen, ja toimi pyhäkoulun opettajana vielä poliittisen uransakin aikana.
[muokkaa] Georgian senaattori ja kuvernööri
Carter aloitti poliittisen uransa Plainsin koulun johtokunnassa. Hän oli kaksi kautta Georgian osavaltion senaatissa 1960-luvulla. Vuoden 1970 kampanjassa hänen kannattajansa jakoivat kortteja, joissa vastaehdokas, kuvernööri Carl Sanders, kuvattiin mustien koripalloilijoiden kanssa. Tultuaan valituksi kuvernööriksi Carter kuitenkin sanoi ensimmäisenä etelän viranhaltijana rotusyrjinnän ajan olevan ohi. Vielä 15 vuotta aiemmin moisen mielipiteen esittäminen olisi merkinnyt poliittisen uran loppua. Carter oli kuvernöörinä 1971–1975, mutta hävisi seuraavat vaalit.
[muokkaa] Presidentinvaalit 1976
Hävittyään kuvernöörinvirkansa Carter ryhtyi pyrkimään presidentiksi. Hänen mahdollisuuksiaan demokraattisen puolueen esivaalissa 1976 pidettiin aluksi vähäisinä tunnetumpiin poliitikkoihin verrattuna. Presidentti Richard Nixonin eroon johtanut Watergate-skandaali oli kuitenkin tuoreessa muistissa ja äänestäjien luottamus poliitikkoihin oli alhainen. Tämä kääntyi valtakunnanpolitiikan ulkopuolelta tulleen, skandaaleissa ryvettymättömän Carterin eduksi, ja hänestä tuli esivaalien yllätysvoittaja.
Varsinaisissa presidentinvaaleissa Carter kohtasi istuvan republikaanipresidentin Gerald Fordin.[1] Watergate-skandaali varjosti erityisen pahasti Fordia, sillä hän oli Nixonin entinen varapresidentti ja myöntänyt tälle kiistellyn armahduksen. Myös taloudellinen laskukausi haittasi hänen mahdollisuuksiaan. Ford oli ensimmäisissä mittauksissa kolmekymmentä prosenttiyksikköä Carterin takana, ja vaikka hän kykeni vaalikampanjan aikana kuromaan etumatkan lähes kiinni, Carter voitti prosenttiluvuin 50,1–48,0.
[muokkaa] Presidenttikausi
Ulkopolitiikan alalla Carterin tärkeimmät saavutukset olivat sopimus Panaman kanavasta, Camp Davidin rauha Israelin ja Egyptin välillä, SALT II -aserajoitussopimus Neuvostoliiton kanssa ja diplomaattisuhteiden solmiminen Kiinan kansantasavallan kanssa. Sisäpolitiikassa hän perusti liittovaltion energia- ja koulutusvirastot sekä ajoi läpi ympäristöä suojelevia lakeja.
Carterin virkakauden loppua varjosti Yhdysvaltain Iranin Teheranin suurlähetystön panttivankikriisi ja epäonnistunut vapautusyritys. Carteria on myös syytetty Three Mile Islandin ydinvoimalaonnettomuuden salailusta sekä hänen poliittisesta ja sotilaallisesta tuestaan Indonesian hallitukselle Itä-Timorin miehityksen ja kansanmurhan aikana, jolloin kolmasosa Itä-Timorin väestöstä kuoli. Carterin hallintoa on niin ikään syytetty Nicaraguan sandinistien poliittisten vastustajien tukemisesta CIA:n avulla sekä ennen että jälkeen sandinistien valtaannousun. Samoin Carterin hallinto antoi myös merkittävää sotilaallista tukea El Salvadorin hirmuhallinnolle.
Myöhemmin Carterin turvallisuuspoliittinen neuvonantaja Zbigniew Brzezinski on kertonut, että Carterin aikana USA aloitti rahallisesti erittäin mittavan operaation Afganistanissa, "antaakseen Neuvostoliitolle oman Vietnaminsa". Taktiikkana oli tukea voimakkaasti islamilaisia taistelijoita, ja tämä tuki alkoi jo ennen Afganistanin sisällissodan syttymistä. Carterin aloitteesta useat länsimaat boikotoivat Moskovan olympiakisoja 1980.[3] Neuvostoliitolle asetettiin myös kaupparajoituksia Afganistanin-miehityksen takia.
Kriitikoiden tekstissä siteerataan välillä myös Carterin lausuntoa, jonka mukaan "Yhdysvalloilla ei ole anteeksipyydettävää vietnamilaisilta, koska tuho oli molemminpuolista".[4]
[muokkaa] Presidenttiyden jälkeen
Hävittyään uudelleenvalinnan Ronald Reaganille Carter on keskittynyt erilaisiin ihmisoikeus- ja hyväntekeväisyyshankkeisiin, etupäässä vuonna 1982 perustetun Carter Centerin kautta. Keskus muun muassa valvoo vaaleja etupäässä Afrikassa ja Latinalaisessa Amerikassa sekä osallistuu erilaisiin terveyskampanjoihin kehitysmaissa.
Carter vieraili Kuubassa toukokuussa 2002 tavaten Fidel Castron, ensimmäisenä Yhdysvaltain presidenttinä vuoden 1959 Kuuban vallankumouksen jälkeen.
Carter sai Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 2002 työstään rauhan, demokratian ja ihmisoikeuksien hyväksi. Hän on kolmas rauhanpalkinnon saanut Yhdysvaltain presidentti Theodore Rooseveltin (1906) ja Woodrow Wilsonin (1919) jälkeen; hänen jälkeensä palkinnon on presidenteistä saanut Barack Obama (2009).
Maaliskuussa 2004 Carter tuomitsi jyrkästi George W. Bushin ja Tony Blairin sanojensa mukaan "valheisiin ja vääriin tulkintoihin perustuvan" Irakin sodan.
2006 ilmestyneessä kirjassaan Palestine: Peace Not Apartheid Carter syytti Israelia palestiinalaisten maiden kolonisaatiosta ja piti sitä tärkeimpänä esteenä Lähi-idän rauhalle. Hän vertasi myös Israelin toimia Etelä-Afrikan apartheidiin.
2007 Jimmy Carter väitti CNN-televisiokanavan haastattelussa, että Yhdysvallat kiduttaa sotilaallisia vankejaan.
[muokkaa] Lähteet
- ↑ a b Jimmy Carter White House
- ↑ Just For Fun: Presidential Trivia National Park Service. Viitattu 2.5.2010.
- ↑ Moscow 1980 - A story of the NZ Boycott Olmpic Org
- ↑ Noble Carter? – The Legacy of Jimmy Carter, artikkeli. Julkaistu muutamissa lehdissä (englanniksi)
[muokkaa] Aiheesta muualla
- Rauhan palkinnon lehdistötiedote
- Biography The Nobel Foundation
George Washington | John Adams | Thomas Jefferson | James Madison | James Monroe | John Quincy Adams | Andrew Jackson | Martin Van Buren | William Henry Harrison | John Tyler | James Knox Polk | Zachary Taylor | Millard Fillmore | Franklin Pierce | James Buchanan | Abraham Lincoln | Andrew Johnson | Ulysses S. Grant | Rutherford B. Hayes | James Garfield | Chester A. Arthur | Grover Cleveland | Benjamin Harrison | Grover Cleveland | William McKinley | Theodore Roosevelt | William Howard Taft | Woodrow Wilson | Warren G. Harding | Calvin Coolidge | Herbert Hoover | Franklin D. Roosevelt | Harry S. Truman | Dwight D. Eisenhower | John F. Kennedy | Lyndon B. Johnson | Richard Nixon | Gerald Ford | Jimmy Carter | Ronald Reagan | George Bush | Bill Clinton | George W. Bush | Barack Obama
