Watergate-skandaali

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Watergate-rakennukset.

Watergate oli tietovuoto, poliittinen skandaali ja perustuslaillinen kriisi Yhdysvalloissa vuosina 1972–1974. Tapahtumat johtivat lopulta presidentti Richard Nixonin eroon.[1]

Murto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhdysvaltain presidentinvaalit 1972 pidettiin marraskuussa. Demokraattisen puolueen vaalikampanjaa käytiin Watergate-hotellista käsin. Lauantaina 17. kesäkuuta 1972 hotellissa työskennellyt vartija Frank Wills huomasi oveen kiinnitetyn teipinpalasen, joka piti kellarin portaikon ja pysäköintihallin välistä ovea auki. Wills arveli sen jääneen siivoojilta ja poisti sen, mutta myöhemmin palatessaan huomasi, että ovi oli jälleen teipattu auki. Tällöin Wills soitti poliisille.

Poliisitutkinta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Poliisi löysi ja pidätti viisi miestä (Bernard Barkerin, Virgilio Gonzálezin, Eugenio Martínezin, James W. McCord, Jr.:n ja Frank Sturgisin) syytettynä Demokraattisen puolueen yleishallinnosta vastaavan Democratic National Commitee -organisaation toimistoon murtautumisesta. Miehet olivat murtautuneet toimistoon myös edellisenä iltana ja he olivat palanneet ainoastaan korjaamaan epäkuntoon menneitä kuuntelulaitteita sekä mahdollisesti valokuvaamaan dokumentteja.

McCordin lompakosta löytyi E. Howard Huntin puhelinnumero. Hunt oli aikaisemmin työskennellyt Presidentin uudelleenvalintaa ajaneessa komiteassa (lyh. CRP, mutta komiteaa alettiin pian kutsua termillä CREEP, engl. hyypiö), joten murtomiehillä oletettiin olevan yhteys johonkin presidentin alaiseen. Asiaa ei kuitenkaan voitu todistaa.[1] Nixonin lehdistösihteeri Ron Ziegler kuittasi koko sotkun ”kolmannen luokan murtojuttuna”.

Murtoja tehtiin useita. Vasta myöhemmin osattiin yhdistää Wategate ja Daniel Ellsbergin psykiatrin toimistoon tehty murto. Ellsberg itse oli vuotanut Pentagonin asiakirjoja ja oli syytteessä vakoilusta, varkaudesta ja salaliitosta. Murron tehneet Hunt ja G. Gordon Liddy eivät löytäneet mitään, joten he tuhosivat koko toimiston jälkien peittämiseksi. Murto yhdistettiin Valkoiseen taloon vasta paljon myöhemmin, mutta Ellsbergiin kohdistunut oikeudenkäynti jäi sen takia kesken.

Syvä kurkku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Syvä kurkku

McCord ilmoitti kuulusteluissa olevansa CIA:n agentti. Washingtonin piirisyyttäjän toimisto alkoi tutkia McCordin ja keskustiedustelupalvelun välisiä yhteyksiä, ja totesi lopulta McCordin saaneen rahoitusta CRP:ltä. Washington Postin toimittaja Bob Woodward oli myös paikalla syytteenluvussa, ja hän alkoi tutkia murtoa Carl Bernsteinin kanssa seuraavien kuukausien aikana.

Suurin osa Washington Postin julkaisemastaan materiaalista oli jo FBI:n ja muiden hallituksen tutkijoiden tiedossa — etenkin kun nämä olivat useimmiten lähteinä — mutta lehtijutut pitivät Watergate-skandaalin otsikoissa ja likasivat presidentinkanslian julkisuuskuvaa. Woodwardin tärkeimmän sisäpiirissä olleen yhteyshenkilön ”Syvän kurkun” henkilöllisyys paljastui vasta vuosikymmeniä myöhemmin toukokuussa 2005, kun FBI:n entinen kakkosmies Mark Felt kertoi Vanity Fair -lehden haastattelussa olleensa Watergate-uutisten lähde. Bob Woodward vahvisti tiedon. Tieto vuotajan henkilöllisyydestä on ollut yksi lehdistön historian suurimpia arvoituksia.

Presidentti ja hänen Putkimiehet-ryhmänsä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Presidentti Nixon ja hänen neuvonantajansa Bob Haldeman keskustelivat 23. kesäkuuta mahdollisuudesta käyttää CIA:ta FBI:n tutkimuksien jarruttamiseksi. Keskustelu nauhoitettiin, mikä oli Nixonin suosima vakiokäytäntö, joka tosin pidettiin salassa. Nixon pyysi CIA:ta jarruttamaan FBI:n rikostutkimuksia ja väitti, että kyseessä oli kansallinen turvallisuus. Itse asiassa rikos ja monet muut likaiset temput oli tehty CRP:n nimissä, pääosin Huntin ja Liddyn alaisuudessa. He olivat myös työskennelleet Valkoisen talon erikoistutkintaryhmässä, jonka lempinimi oli ”putkimiehet”. Ryhmän tehtävänä oli tutkia tietovuotoja, joista hallinto ei halunnut suuren yleisön tietävän, sekä suorittaa demokraattien ja sodanvastustajien vastaisia operaatioita.

Vielä tänäänkin kiistellään siitä, kuinka paljon Valkoisen talon keskeisillä hahmoilla (kuten John Mitchell, Bob Haldeman, Charles Colson ja John Ehrlichman sekä Nixon itse) oli osaa näiden tapahtumien suunnittelussa. CRP:n johtajana Mitchell hyväksyi yhdessä kampanjajohtaja Jeb Stuart Magruderin ja Fred LaRuen kanssa Huntin ja Liddyn vakoilusuunnitelmat sekä murtautumisen toimistoon. On yhä epäselvää, oliko suunnitelmassa mukana korkeampia henkilöitä.

Murtomiesten tuomio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

8. tammikuuta 1973 murtomiehet joutuivat Liddyn ja Huntin kanssa tuomiolle. McCordia ja Liddyä lukuun ottamatta kaikki myönsivät syyllisyytensä, mutta jokainen tuomittiin osallisuudesta salaliittoon, murtautumisesta ja salakuuntelusta. CRP oli maksanut syyllisille, jotta nämä tunnustaisivat syyllisyytensä, mutteivät sanoisi mitään. Tämä suututti tuomari John Siricaa niin paljon, että hän antoi 30 vuoden vankeusrangaistukset, mutta vihjasi, että rangaistukset lyhenisivät, mikäli ryhmä olisi yhteistyöhaluisempi. McCord suostui ja kertoi CRP:n osallisuudesta murtoon ja murtomiesten lahjomiseen.

Senaatin tutkinta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Watergaten yhteys presidentin uudelleenvalintakampanjan rahoituskomiteaan kasvatti rikoksen huomattavuutta sekä poliittisia panoksia merkittävästi. Sen sijaan, että tutkimukset olisivat päättyneet oikeudenkäynnin ja tuomion jälkeen, ne kasvoivat entistäkin laajemmiksi. Senaattori Sam Ervinin johtama komitea perustettiin tutkimaan Watergatea[1], ja pian Valkoisen talon henkilökuntaa ryhdyttiin haastamaan todistajaksi oikeuteen.

30. huhtikuuta Nixonin oli pakko pyytää kahden vahvimman avustajansa, Haldemanin ja Ehrlichmanin, eroa. Molemmat joutuivat pian syytteeseen ja lopulta vankilaan. Hän erotti myös Valkoisen talon neuvonantajan John Deanin, joka oli juuri todistanut Senaatin edessä ja josta tulisi avaintodistaja Nixonia vastaan.

Samana päivänä Nixon nimesi Elliot Richardsonin uudeksi oikeusministeriksi ja antoi hänelle oikeuden nimetä erikoisneuvonantajan koko ajan paisuvalle Watergate-tutkinnalle. Jotta hänen riippumattomuutensa säilyisi, tämä neuvonantaja pysyisi erillään tavanomaisesta oikeusministeriön hierarkiasta. Richardson nimesi 18. toukokuuta tehtävään Archibald Coxin. Televisioitu Senaatin kuuleminen oli alkanut edellisenä päivänä.

Nauhat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Senaatin Watergate-komitean kuulustelut televisioitiin koko kesän ajan, ja ne olivat poliittisesti erittäin tuhoisia Nixonille. Dean oli kuulustelujen tähtitodistaja, ja useat entiset virkamiehet antoivat dramaattisia todistuksia. Lisäksi Senaatin tutkijat saivat 13. heinäkuuta tietoonsa ratkaisevan tärkeän asian: Alexander Butterfield paljasti haastattelussa, että Valkoiseen taloon asennettu nauhoitusjärjestelmä tallensi presidentin toimistossa automaattisesti kaiken. Nämä nauhoitukset todistaisivat, valehteliko Nixon vai Dean näistä tapaamisista. Sekä Cox että Senaatti jättivät haasteen, jossa nauhoja vaadittiin tuotavan pian todistusaineistoksi.

Nixon kieltäytyi vedoten presidenttiytensä suomaan etuoikeuteen (executive privilege) ja määräsi Richardsonin kautta Coxin perumaan haasteen. Cox kieltäytyi, mistä seurasi ”Lauantai-illan verilöyly” 20. lokakuuta 1973; Nixon pakotti ensin Richardsonin ja sitten tämän avustajan eroamaan yrittäessään löytää oikeusministeriöstä jonkun, joka olisi suostunut erottamaan Coxin virastaan. Lopulta Robert Bork otti tehtävän vastaan, ja uusi ministeriön johtaja erotti erikoissyyttäjän. Syytökset vallan väärinkäytöstä saivat Nixonin julistamaan 17. marraskuuta 400 Associated Pressin toimittajan edessä: ”en ole konna”.

Vaikka Nixon kieltäytyi luovuttamasta alkuperäisiä nauhoja, hän salli lukuisien muokattujen puhtaaksikirjoituksien julkaisemisen. Nämä vahvistivat pääpiirteissään Deanin version, ja uusi skandaali oli jo odottamassa: tärkeä 18,5 minuutin mittainen osa eräästä nauhasta löydettiin päällenauhoitettuna. Nauha ei ollut koskaan päässyt Valkoisen talon ulkopuolelle, ja syy langetettiin Nixonin sihteerin Rose Mary Woodsin niskoille. Hän sanoi tuhonneensa nauhan vahingossa; hän oli painanut väärää nauhurin poljinta vastatessaan puhelimeen. Selitys oli hieman ontuva, sillä puhelimeen vastaaminen ja kyseisen polkimen painaminen vaati asentoa, joka olisi ollut voimistelijallekin hankala. Lisäksi hänen olisi pitänyt pysyä tässä asennossa koko 18 ja puolen minuutin ajan. Myöhemmät tutkimukset osoittivat, että kyseinen kohta oli poistettu useita kertoja, mahdollisesti jopa yhdeksään otteeseen.

Kiista nauhojen saatavuudesta meni aina Yhdysvaltojen korkeimpaan oikeuteen, jossa 24. heinäkuuta 1974 yksimielisesti todettiin Nixonin executive privilege pätemättömäksi ja määrättiin nauhat luovutettavaksi erikoissyyttäjä Leon Jaworskille. Nixon totteli määräystä ja luovutti nauhat 30. heinäkuuta.

Virkarikossyytteet ja eroaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nixonin erokirje, 9. elokuuta 1974.

1. maaliskuuta 1974 seitsemän presidentin entistä avustajaa – Haldeman, Ehrlichman, Mitchell, Colson, Gordon Strachan, Robert Mardian ja Kenneth Parkinson – oli saanut syytteen Watergate-tutkimusten hidastamisesta. Suuri valamiehistö nimesi myös Nixonin osalliseksi salaliittoon, mutta tätä ei kerrottu julkisuuteen. Dean, Magruder ja eräät muut henkilöt olivat jo myöntäneet syyllisyytensä.

Nixonin asema muuttui entistä hankalammaksi, ja edustajainhuone aloitti viralliset tutkimukset, joiden tarkoituksena oli selvittää oliko presidentti mahdollisesti syyllistynyt virkarikokseen. 27. heinäkuuta komitea päätyi suosittelemaan äänin 27–11 ensimmäisen virkasyytteen antamista presidentille rikostutkinnan estämisestä. 29. heinäkuuta suositeltiin toista syytettä vallan väärinkäytöstä ja 30. heinäkuuta annettiin kolmas suositus kongressin halveksunnasta.

Elokuussa julkaistiin uusi siihen asti piilossa pysynyt nauha, joka oli nauhoitettu 23. kesäkuuta 1972 – vain muutama päivä murron jälkeen. Nauhalla Nixon ja Haldeman suunnittelivat tutkimusten jarruttamista tekaistujen väitteiden avulla, joiden mukaan kansallinen turvallisuus olisi vaarassa. Tätä nauhaa kutsuttiin ”savuavaksi aseeksi”, ja viimeisetkin Nixonin puolestapuhujat hylkäsivät hänet. Kymmenen kongressin jäsentä ilmoitti äänestävänsä nyt viraltapanon puolesta, kun äänestys tulisi koko edustajainhuoneen käsittelyyn. Nixonin tuki senaatissa oli yhtä huono.

Nixon poistumassa eronsa jälkeen Valkoisesta talosta 9. elokuuta 1974.

Johtavat republikaanisenaattorit kertoivat Nixonille, että tämän tuomitsemiseen riittävä äänimäärä oli olemassa. Niinpä presidentti ilmoitti koko Yhdysvallat kattaneessa televisiolähetyksessä, että hän eroaa virastaan 9. elokuuta alkaen. Nixonia ei koskaan tuomittu ja virkarikosprosessi jäi myös kesken, sillä ero teki näistä oikeustoimista merkityksettömiä. Nixonin seuraajaksi tuli Gerald Ford, joka armahti 8. syyskuuta Nixonin kaikista mahdollisista rikoksista, jotka hän mahdollisesti oli virkakautenaan tehnyt. Nixon väitti kuolemaansa asti olevansa viaton, mutta armahduksen hyväksyminen viittasi monien silmissä aivan toiseen suuntaan.

Tuomiot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nixonin avustajista Dean myönsi syyllisyytensä ja vietti neljä kuukautta todistajansuojeluohjelmassa yhteistyöhaluisena todistajana. Colison myönsi syyllisyytensä Ellsbergin tapaukseen, jolloin häntä ja Strachania koskevat syytteet CRP:n toiminnan salaamisesta hylättiin. Loput viisi Watergate-seitsikosta joutuivat oikeuden eteen lokakuussa 1974, ja 1. tammikuuta 1975 kaikki Parkinsonia lukuun ottamatta todettiin syyllisiksi. Valitustuomioistuin myönsi Mardianille uuden oikeudenkäynnin 1976, ja kaikki häntä koskevat syytteet hylättiin sittemmin. Haldeman, Ehrlichman ja Mitchell käyttivät kaikki valitusmahdollisuutensa loppuun 1977. Ehrlichman meni vankilaan vapaaehtoisesti vuonna 1976 ja loput kaksi menivät vankilaan 1977.

Seuraukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Watergaten vaikutukset eivät päättyneet Nixonin eroon ja muutaman avustajan vangitsemiseen. Skandaali johti epäsuorasti uusien lakien säätämiseen, jotka muuttivat kampanjoiden rahoitustapoja. Lisäksi se oli tärkeä tekijä säädettäessä tiedonvapauslakia ja hallituksen työntekijöiden rahoitusseurantaa koskevia lakeja.

Watergate oli avain uuteen aikakauteen, jossa joukkotiedotusvälineet alkoivat kertoa entistä aggressiivisemmin poliitikkojen tekemisistä. Tämän lisäksi toimittajista tuli entistä kyynisempiä politiikan suhteen. Uudet toimittajat pyrkivät hakemaan entistä hanakammin uusia skandaaleja siinä toivossa, että heistä voisi tulla seuraava Woodward tai Bernstein.

Skandaalin vaikutukset olivat niin rajut, että lähes jokainen suurempi skandaali on saanut automaattisesti peräänsä ”-gate”-liitteen, myös Yhdysvaltojen ulkopuolella. Esimerkkeinä voidaan mainita muun muassa Whitewatergate, Contra-/Irangate ja Climategate. Suomessa pääministeri Jäätteenmäen eroon johtanutta tietovuotoa keväällä 2003 on kutsuttu Irakgateksi.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Kaisu-Maija Nenonen & Ilkka Teerijoki: Historian suursanakirja, s. 1141. WSOY, 1998. ISBN 951-0-22044-2.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]