Richard Nixon

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Hakusana ”Nixon” ohjaa tänne. Elokuvasta katso Nixon (elokuva).
Richard Milhous Nixon
Richard Nixon
Yhdysvaltain 37. presidentti
20. tammikuuta 19699. elokuuta 1974
Varapresidentti Spiro Agnew (1969–1973)
Gerald R. Ford (1973–1974)
Edeltäjä Lyndon B. Johnson
Seuraaja Gerald Ford
Yhdysvaltain 36. varapresidentti
20. tammikuuta 195320. tammikuuta 1961
Presidentti Dwight D. Eisenhower
Edeltäjä Alben W. Barkley
Seuraaja Lyndon B. Johnson
Kalifornian senaattori
4. joulukuuta 19501. tammikuuta 1953
Edeltäjä Sheridan Downey
Seuraaja Thomas Kuchel
Yhdysvaltain edustajainhuoneen jäsen Kalifornian 12:nnesta piiristä
3. tammikuuta 19471. joulukuuta 1950
Edeltäjä Jerry Voorhis
Seuraaja Patrick J. Hillings
Tiedot
Syntynyt 9. tammikuuta 1913
Yorba Linda, Kalifornia, Yhdysvallat
Kuollut 22. huhtikuuta 1994 (81 vuotta)
New York, New York, Yhdysvallat (aivohalvaus)
Puolue Republikaanit
Puoliso Pat Nixon (aviol. 1940–1993)
Ammatti asianajaja
Uskonto Kveekari
Allekirjoitus Richard Nixonin nimikirjoitus

Richard Milhous Nixon (9. tammikuuta 1913 Yorba Linda, Kalifornia, Yhdysvallat22. huhtikuuta 1994 New York, Yhdysvallat) oli yhdysvaltalainen republikaanipoliitikko ja Yhdysvaltain 37. presidentti (1969–1974). Hän on ainoa Yhdysvaltain presidentti, joka on eronnut virastansa kesken kauden. Tämä tapahtui monimutkaisen Watergate-skandaalivyyhden seurauksena.[1]

Oikeustieteellisen koulutuksen saanut Nixon toimi ennen presidenttiyttään kongressin edustajainhuoneen jäsenenä (1946–1950) ja Kalifornian osavaltion senaattorina (1950–1953) sekä Yhdysvaltain 36. varapresidenttinä Dwight D. Eisenhowerin aikana (1953–1961). Hän hävisi vuoden 1960 presidentinvaalit niukasti John F. Kennedylle ja vetäytyi väliaikaisesti politiikasta, mutta teki paluun saman vuosikymmenen lopulla ja voitti vuoden 1968 presidentinvaalit.

Nixonin presidenttikausien suurin haaste oli hänen edeltäjiensä aloittama Vietnamin sota, joka päättyi Yhdysvaltain osalta vuoden 1973 aseleposopimukseen ja amerikkalaisten sotilaiden vetämiseen pois maasta. Ulkopolitiikassa Nixon pyrki lähentämään Yhdysvaltain välejä kommunistiseen maailmaan ja teki historialliset valtiovierailut Pekingiin ja Moskovaan vuonna 1972. Sisäpolitiikassa hän joutui kamppailemaan taloudellisten ongelmien kanssa. Nixon valittiin ylivoimaisella enemmistöllä toiselle kaudelle vuoden 1972 presidentinvaaleissa, mutta hän sotkeutui heti toisen kautensa aluksi Watergate-skandaaliin, joka johti lopulta hänen eroonsa presidentin virasta. Hänen seuraajansa Gerald Ford armahti hänet kaikista rikoksista, mikä aiheutti runsaasti pahaa verta kansalaisten keskuudessa ja johti Fordin suosion rajuun laskuun.

Elämä ennen julkista uraa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Richard Milhous Nixon syntyi 1913 Yorba Lindan pikkukaupungissa Los Angelesin eteläpuolella. Hän oli toiseksi vanhin Francis ja Hannah Nixonin viidestä pojasta. Richardin syntymän aikoihin perhe viljeli omistamaansa pientä sitruunaviljelmää Yorba Lindassa, myöhemmin heillä oli sekatavarakauppa läheisessä Whittierin kaupungissa. Nixonit olivat kveekareita, ja Richard sai kotonaan tiukan uskonnollisen kasvatuksen.[1]

Richard Nixon valmistui high schoolista kurssinsa parhain arvosanoin ja olisi saanut paikan Yalen tai Harvardin yliopistoon, mutta hänen vanhemmillaan ei ollut varaa lähettää häntä opiskelemaan toiselle puolelle Yhdysvaltoja. Sen sijaan Nixon aloitti opinnot kalifornialaisessa Whittier Collegessa, ja jatkoi sieltä Duke University School of Lawiin, maineikkaaseen lakikouluun Pohjois-Carolinassa.[2]

Valmistuttuaan yliopistosta Nixon palasi Kaliforniaan ja työskenteli asianajajana. Vuonna 1940 hän vei vihille opettaja Patricia Ryanin.[1] Avioliitto kesti Pat Nixonin kuolemaan 1993 asti. Pariskunnalle syntyi kaksi tytärtä, Tricia ja Julie. Julie meni vuonna 1968 naimisiin Dwight D. Eisenhowerin pojanpojan kanssa.[3]

Toisessa maailmansodassa Nixon palveli laivastoupseerina eteläisellä Tyynellämerellä.[1]

Kongressin jäsen ja varapresidentti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nixon vuonna 1968

Nixon lähti mukaan valtakunnanpolitiikkaan toisen maailmansodan veteraanina, kuten monet muutkin aikalaisensa. Hänet valittiin 1946 kongressin edustajainhuoneen jäseneksi republikaanien ehdokkaana. Nixon istui edustajainhuoneessa vuoteen 1950, jolloin hän nousi senaattiin toisena Kalifornian osavaltion senaattorina. Kongressiaikanaan Nixon toimi aktiivisesti edustajainhuoneen epäamerikkalaista toimintaa tutkineen komitean (Un-American Activities Committee) jäsenenä. Nixon hyödynsi antikommunismia uransa edistämisessä ja osallistui näkyvästi komitean järjestämiin kommunisteiksi epäiltyjen henkilöiden kuulusteluihin.[1] Tämä toi hänelle elinikäisiä vastustajia mediaan.

Vuonna 1952 republikaanien presidenttiehdokas Dwight D. Eisenhower valitsi senaattori Richard Nixonin varapresidenttiehdokkaakseen. Vaalitaistelun aikana Nixonia syytettiin kampanjarahojen väärinkäytöstä, johon tämä vastasi pitämällä näyttävän ja emotionaalisen televisiopuheen. Puheessaan Nixon antoi yksityiskohtaisen selvityksen taloudellisesta tilanteestaan ja maalasi itsestään ja perheestään kuvan vaatimattomina ja säästäväisinä sekä haastoi demokraattien presidenttiehdokkaan Adlai Stevensonin antamaan vuorostaan samanlaisen selvityksen. Nixonin puhe oli ensimmäisiä merkittäviä tapauksia, joissa poliitikko käytti televisiota vedotakseen suoraan kansaan.[4][1]

Nixon nousi varapresidentiksi 1952 ja uusi paikkansa 1956. Hän onkin ainoa henkilö Yhdysvaltain historiassa, joka on valittu kahdesti varapresidentiksi ja kahdesti presidentiksi. Vaikka varapresidentin virkaan ei kuulunut todellista valtaa vaan lähinnä muodollisia ja seremoniallisia tehtäviä, Nixon piti näkyvää profiilia koko kahdeksanvuotisen kautensa ajan. Hän toimi presidentin sijaisena Eisenhowerin sairauslomien aikana, tämä järjestely kirjattiin myöhemmin perustuslakiin.[5]

Varapresidenttikauden kuuluisin tapaus sattui vuonna 1959 Moskovassa Yhdysvaltoja esitelleen suurnäyttelyn avajaisissa, jossa Nixon ja Neuvostoliiton johtaja Nikita Hruštšov ajautuivat julkiseen väittelyyn kapitalistisesta ja kommunistisesta järjestelmästä.[5] Näyttelyyn oli pystytetty mallitalo, jollaiseen esittelytekstien mukaan jokaisella yhdysvaltalaisella oli varaa ja jonka keittiö oli varustettu viimeisimmillä kodinkoneilla. Nixonin ja Hruštšovin väittely tapahtui talon keittiössä: Nixon käytti kodinkoneita esimerkkinä siitä, miten Yhdysvallat kehittää aseiden ja ydinpommien lisäksi myös ihmisiä hyödyttävää teknologiaa, kun taas Hruštšov piti koneita ylellisyysesineinä ja tiedusteli onko amerikkalaisilla myös kodinkone, joka ”tunkee ruoan heidän kurkuistaan alas”.

Presidentinvaalit 1960 ja 1968[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nixon tervehtii lapsia vuoden 1972 vaalikampanjansa aikana.

Nixon valittiin republikaanien ehdokkaaksi vuoden 1960 presidentinvaaleihin, vastustajanaan demokraattien John F. Kennedy. Hän oli ensimmäinen varapresidentti, joka käytti virkaa ponnahduslautana presidenttiyden tavoittelemiseen. Nixon vetosi kampanjassaan pitkään poliittiseen kokemukseensa ja markkinoi itseään Eisenhowerin työn jatkajana, kun taas Kennedy vaati maan johtoon ”uutta verta” ja syytti Eisenhowerin-Nixonin hallintoa ulkopoliittisesta pehmeydestä.{ Nixonin asemia haittasi se, että hänen ja Eisenhowerin välit olivat pitkän yhteistyön aikana tulehtuneet, eikä istuva presidentti tukenut avoimesti varapresidenttinsä kampanjaa. Kun Eisenhowerilta kysyttiin, mihin tärkeisiin poliittisiin päätöksiin Nixon oli viimeisen kahdeksan vuoden aikana osallistunut, tämä vastasi: ”Antakaa viikko aikaa, niin yritän keksiä yhden.”[6]

Vaalitaistelu oli erittäin tiukka, ja lopulta Nixon hävisi vaalit Kennedylle vain 100 000 äänen erolla. Vaalien rehellisyydestä keskustellaan edelleen. Vaalien tulosta pidetään myös ensimmäisenä televisioväittelyssä ratkenneena: raikkaanoloinen meikattu Kennedy vaikutti televisiossa energisemmältä kuin hikoilevan oloinen meikkaamaton Nixon. Kaksi vuotta myöhemmin 1962 Nixon pyrki kotiosavaltionsa Kalifornian kuvernööriksi, mutta hän hävisi demokraatti Pat Brownille. Hävittyään vaalit Nixon piti lehdistötilaisuuden, jossa hän ilmoitti jättävänsä politiikan ja julisti lehdistölle että ”teillä ei ole enää Dick Nixonia potkittavananne” (”You don’t have Dick Nixon to kick around any more”).[7][6]

Nixon muutti New Yorkiin ja työskenteli menestyvän asianajotoimiston osakkaana. Ero politiikasta ei kuitenkaan kestänyt kauan. Vuoden 1966 kongressivaaleissa hän kampanjoi ympäri maata republikaanien puolesta, ja vuoden 1968 presidentinvaalien alla hän voitti helposti puolueensa esivaalin. Nixonin voittoa varsinaisissa presidentinvaaleissa 1968 siivitti demokraattisen puolueen hajanaisuus. Istuva demokraattipresidentti Lyndon B. Johnson luopui jatkokauden tavoittelusta epäsuosionsa vuoksi ja ilmoitus jakoi puolueen pahasti. Demokraattien ehdokkaaksi vaikean esivaalitaistelun jälkeen valittu Hubert Humphrey ei missään vaiheessa nauttinut koko puoluekentän tukea. Lisäksi itsenäisenä ehdokkaana presidentiksi pyrkinyt George Wallace söi hänen kannatustaan etenkin perinteisesti demokraatteja äänestäneissä etelävaltioissa.[8]

Vaalikampanjassaan Nixon ilmoitti edustavansa yhdysvaltalaisten ”hiljaista enemmistöä”, tavallisia konservatiivisia amerikkalaisia, jotka vastustivat hippiliikettä ja sodan vastaista radikalismia. Hänen tärkein vaalilupauksensa oli lopettaa Vietnamin sota, joka oli alkanut Johnsonin presidenttikaudella ja oli tärkein syy tämän epäsuosioon, ja tuoda maalle ”kunniallinen rauha” (”Peace with honor”). Tästä huolimatta Nixon ei kampanjansa aikana tarkemmin selittänyt, millaisin keinoin hän aikoi Vietnamin konfliktiin puuttua. Demokraatit ja lehdistö alkoivat puhua Nixonin ”salaisesta suunnitelmasta”.[9]

Presidenttiys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nixonit saapuvat Pekingiin Kiinan vierailun aikana vuonna 1972.

Nixonin lupaukset Vietnamin sodan lopettamisesta ”kunniallisesti” ”salaisen suunnitelman” avulla osoittautuivat tyhjiksi, kun sota eskaloitui entisestään ja Johnsonin keskeyttämät Hanoin pommitukset aloitettiin uudelleen.

Lisäksi aloitettiin Vietnamin naapurimaiden, ennen kaikkea Kambodžan, pommitukset Vietkongin huoltoreittien tuhoamiseksi. Tämä kansainvälisen oikeuden vastainen sotatoimi saatiin pidettyä pitkään salassa.[10]

Sodanvastaiset protestit kiihtyivät entisestään. Poliisi ja kansalliskaarti hajottivat säännönmukaisesti väkivalloin rauhallisia mielenosoituksia. Pahimmissa tapauksissa yhteenotot johtivat kuolonuhreihin, kuten Kentin valtionyliopistossa Ohiossa 4. toukokuuta 1970 tapahtuneessa verilöylyssä, jossa neljä opiskelijaa sai surmansa ja yhdeksän haavoittui kansalliskaartin avattua tulen rauhanomaisesti mieltään osoittanutta opiskelijajoukkoa kohti. Tällaiset tapahtumat voimistivat entisestään sodanvastaista mielialaa maassa ja Nixonin hallituksen oli lopulta aloitettava niin sanottu vietnamisaatio eli yhdysvaltalaisten joukkojen korvaaminen etelävietnamilaisilla.[5][11]Prosessi vietiin loppuun vuonna 1973, kun Yhdysvallat virallisesti vetäytyi Etelä-Vietnamista.[12]

Nixonin aloitteita sekä Neuvostoliittoon että erityisesti kommunistiseen Kiinaan pidetään yleisesti hänen tärkeimpinä liennytystä tukeneina ulkopoliittisina tekoinaan.[5]

Nixon oli ensimmäinen Yhdysvaltain presidentti, joka vieraili virkakautensa aikana kaikissa maan 50:ssä osavaltiossa.

Nixon tapaa Mao Zedongin.

Nixon ilmoitti vuonna 1971 haluavansa solmia diplomaattiset suhteet Kiinan kansantasavaltaan ja ilmoitti pian matkustavansa Kiinaan valtiovierailulle. Matka tapahtui Vietnamin sodan yhä riehuessa ja toisaalta Kiinan ja Neuvostoliiton rajakiistojen yhä kärjistyessä.

Washingtonin ja Pekingin suhteiden jää oli alkanut murtua huhtikuussa 1971, kun yhdysvaltalainen pöytätennisjoukkue kutsuttiin Kiinaan. Tapausta alettiin nimittää ”ping-pong-diplomatiaksi”.[13][5]

Kiinaan Nixon saapui 21. helmikuuta 1972. Hän oli ensimmäinen Yhdysvaltain presidentti, joka vieraili maassa. Hänen mukanaan oli puoliso Pat Nixon sekä neuvonantaja Henry Kissinger.[14]

Samalla hän hyväksyi Kiinan ottamisen YK:n jäseneksi vuonna 1971, ja Yhdysvaltain liittolainen Taiwan joutui luovuttamaan turvallisuusneuvostopaikkansa mannerkiinalaisille.[13]

Ajoitus oli hyvä, sillä Vietnamin rauhanneuvottelut käynnistyivät vuonna 1972.

Pekingin lentokentällä oli Nixonia tapaamassa ulkoministeri Zhou Enlai. Nixon tapasi myös puhemies Mao Zedongin, jolle hän totesi että on vain yksi Kiina ja se on Kiinan kansantasavalta. Kiinan vierailunsa aikana Nixon vieraili muun muassa Kiinan muurilla ja Shanghain satamakaupungissa. Taiwanissa Nixonin vierailua kommunistiseen Kiinaan protestoitiin äänekkäästi.[13]

Watergate-skandaali[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nixon ilmoittaa eroavansa presidentin virasta 1974.
Nixonin erokirje.
Pääartikkeli: Watergate-skandaali

Nixonin uudelleenvalitsemiskampanja vuoden 1972 vaaleissa johti lopulta hänen eroonsa virastaan ensimmäisenä Yhdysvaltain presidenttinä. Huolimatta Nixonin jatkuvasta etumatkasta demokraattien ehdokkaaseen George McGoverniin hänen kampanjahenkilökuntaansa kuuluvia miehiä murtautui demokraattipuolueen päämajaan kesäkuussa 1972. Heidän jäätyään tästä kiinni sai alkunsa ns. Watergate-skandaali, johon liittyneiden Nixonin valehtelun, rikostutkintamateriaalin tuhoamisen, tutkinnan tahallisen viivästyttämisen ( todistusaineisto nauhalla ) ja suoranaisten rikosten seurauksena Nixon joutui eroamaan. Nixon ja hänen varapresidenttinsä Spiro Agnew ehdittiin valita selvällä enemmistöllä toiselle kaudelle ennen kuin rikosvyyhti alkoi purkautua.[15]

Watergate-tutkinnan edetessä Agnew joutui eroamaan jäätyään kiinni 1960-luvulla vastaanottamistaan lahjuksista. Hänen tilalleen varapresidentiksi nimitettiin Gerald Ford, joka Nixonin erottua 9. elokuuta 1974 astui hänen tilalleen presidentiksi ja armahti Nixonin kaikista mahdollisista rikoksista. Ford oli presidentti ja varapresidentti, jota kansa ei siis valinnut kumpaankaan virkaan.[16]

Nixonin perintö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nixonin ensimmäinen merkittävä eroamisen jälkeinen julkinen esiintyminen tapahtui 23. maaliskuuta 1977 kun BBC:n toimittaja David Frost haastatteli Nixonia kaksi tuntia päivässä, kolmen päivän aikana. Nauhoitus tapahtui Kaliforniassa sijaitsevassa yksityishuvilassa. Se lähettiin Yhdysvalloissa sarjana.[17]

Erottuaan presidentinvirasta Nixon kirjoitti yhdeksän kirjaa, joissa hän analysoi muun muassa asevarustelua ja ulkopoliittista tilannetta. Viimeinen kirja Beyond Peace ilmestyi vain pari viikkoa ennen Nixonin kuolemaa.[18]

Nixon kuoli 22. huhtikuuta vuonna 1994 New Yorkissa olevassa sairaalassa ollessaan 81-vuotias. Hän oli saanut 18. huhtikuuta halvauksen.[19]

Nixonin kuolema käynnisti uudelleenarvioinnin hänen presidenttikaudestaan. Uuskonservatiivit näkivät hänessä väärinymmärretyn sankarin, vastustajien pitäessä Nixonia edelleen rikollisena, joka oli turmellut Yhdysvaltain presidentti-instituution. Nixonin hautajaisten yhteydessä korostettiin ensin mainittua tulkintaa: hänet haudattiin juhlallisin menoin kaikkien elossa olleiden presidenttien läsnä ollessa.[20] Hänen hautakiveensä kirjoitettiin lainaus hänen ensimmäisestä virkaanastujaispuheestaan: "The greatest honor history can bestow is the title of peacemaker." - "Suurin kunnianosoitus minkä jälkipolvet voivat antaa on kutsua sinua rauhantekijäksi." [21]

Presidentti Richard Nixon on populaarikulttuurissa suosittu viittausten kohde; hänen hahmonsa on nähty useita kertoja muun muassa piirrossarja Futuramassa.

Nixon pyrki itsekin aktiiviurallaan hyödyntämään toisinaan julkisuuden toisia muotoja muun muassa tapaamalla Elvis Presleyn vuonna 1970. Rock 'n' rollin kuninkaan ja Yhdysvaltain presidentin kättelystä Valkoisen talon virkahuoneessa otettu valokuva on kuuluisa. Tämä tapaaminen oli muutenkin tavanomaisesta poikkeava monella tavalla, sillä Elvis ikään kuin kutsui itse itsensä Valkoiseen taloon tapaamaan presidentti Nixonia. Tapaamisen lisäksi Nixon antoi Elvikselle FBI-agentin virkamerkin. Elvis kiitti Nixonia halaamalla tätä. Tästä tapaamisesta on tehty elokuva vuonna 1997 nimeltään Elvis Meets Nixon.[22]

Elvis tapaa Richard Nixonin.

Kirjallinen tuotanto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • The Challenges We Face: Edited and Compiled from the Speeches and Papers of Richard M. Nixon (1960)
  • Six Crises (1962)
  • RN: The Memoirs of Richard Nixon (1978)
  • The Real War (1980)
  • Leaders (1982)
  • Real Peace (1984)
  • No More Vietnams (1987)
  • 1999: Victory Without War (1988)
  • In the Arena: A Memoir of Victory, Defeat, and Renewal (1990)
  • Seize The Moment: America's Challenge In A One-Superpower World (1992)
  • Beyond Peace (1994)

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f Rochard Nixon Encyclopedia Britannica. Viitattu 20.10.2014.
  2. Nixon: : Early Career PBS. Viitattu 20.10.2014.
  3. Julie Nixon marries David Eisenhower History Channel. Viitattu 20.10.2014.
  4. Senator Nixon’s Checkers Speech watergate.info. Viitattu 20.10.2014.
  5. a b c d e Richard Nixon Biography bio.. A & E. Viitattu 20.10.2014.
  6. a b The Kennedy Nixon Debates History Channel. Viitattu 20.10.2014.
  7. Nixon: Presidential Politics PBS. Viitattu 20.10.2014.
  8. Lyndon Johnson luopuu presidenttiehdokkuudesta YLE Elävä Arkisto. Viitattu 20.10.2014.
  9. Richard Nixon valittu presidentiksi YLE Elävä arkisto. Viitattu 20.10.2014.
  10. Hyökkäys Kambodžaan Ylen Elävä Arkisto. Viitattu 20.10.2014.
  11. 4 Kent State Students Killed by Troops 4.5.1970. NY Times. Viitattu 20.10.2014.
  12. Ending the Vietnam War, 1969–1973 US Depatrment of State. Viitattu 20.10.2014.
  13. a b c Presidentti Nixon ilmoittaa matkustavansa Kiinaan Ylen elävä arkisto YLE Areena.
  14. Vuosikirja 1972 sivut 46-50 KG Bertmark Kustannus Oy 1972
  15. http://yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=2&ag=9&t=113 Ylen elävä arkisto Watergate skandaali
  16. Gerald Ford 2009. Encyclopedi Britannica. Viitattu 20.10.2014.
  17. Nixon v Frost: The true story of what really happened when a British journalist bullied a TV confession out of a disgraced ex-President Daily Mail. Viitattu 20.10.2014.
  18. ast Will and Testament : Beyond Peace, By Richard Nixon (Random House: $23; 256 pp.) LA Times. Viitattu 20.10.2014.
  19. Vuosikirja 1994 Bertmark sivu 92
  20. Clinton, B.: Remarks at the Funeral Service for President Richard Nixon in Yorba Linda, California American Presidency Project. Viitattu 20.10.2014.
  21. Richard Nixon White House History. Viitattu 20.10.2014.
  22. Elvis Meets Nixon Rotten Tomatoes. Viitattu 20.10.2014.
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Richard Nixon.