Inflaatio

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli käsittelee rahan arvoa. Maailmankaikkeuden laajenemisesta kertoo artikkeli Kosminen inflaatio.
Inflaatio Suomessa 1975-2007 (Lähde: Tilastokeskus).
Elinkustannusindeksi Suomessa 1951-2007 (Lähde: Tilastokeskus).

Inflaatio tarkoittaa taloustieteessä rahan ostovoiman heikkenemistä sekä siitä aiheutuvaa hintojen nousua.[1] Ostovoiman heikkeneminen ja hintojen nousu eivät kuitenkaan ole inflaation syitä, vaan seurauksia. Inflaatio on aina monetaarinen ilmiö eli toisin sanoen inflaatio liittyy liikkeellä olevan rahan määrään. Inflaation myötä rahan ostovoima alenee eli samalla rahamäärällä ei saa enää ostettua yhtä paljon kuin aikaisemmin, ja rahamääräiset säästöt menettävät arvoaan. Jollei palkkoja koroteta, reaalitulo alenee inflaation myötä. Toisaalta reaaliomaisuuden eli esimerkiksi kiinteistöjen nimellinen arvo kasvaa. Inflaation vastakohta on deflaatio eli hintatason lasku. Tilannetta, jossa yhdistyvät korkea inflaatio ja lama kutsutaan stagflaatioksi.

Valtiot mittaavat virallista inflaatiota erilaisilla hintaindekseillä. Tämä virallinen inflaatio vaikuttaa muun muassa erilaisiin indeksikorotuksiin, esimerkiksi eläkkeiden suuruuteen. Yleisimmät mittauskohteet ovat kuluttajien tuotteiden hintojen nousu, tuottajien tuotteiden hintojen nousu tai bruttokansantuotteen muutokset. Mittaustavat saattavat vaihdella valtioiden välillä ja hintaindeksejä päivitetään vastaamaan sen hetkistä yhteiskuntaa, joten esimerkiksi kuluttajahintaindeksit eivät ole täysin vertailukelpoisia tehtyjen muutosten vuoksi eri vuosikymmenillä. Hyvin nopeaa inflaatiota kutsutaan hyperinflaatioksi.

Inflaation syitä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Inflaation syistä on useita erilaisia näkemyksiä taloustieteilijöiden keskuudessa.[2] 1930-luvulle asti hallitseva teoria oli rahan kvantiteettiteoriaan pohjautuva monetaristinen teoria, jonka mukaan inflaatio johtui liikkeellä olevan rahamäärän kasvusta: esimerkiksi liikkeellä olevan rahan määrän kaksinkertaistaminen johtaa hintatason kaksinkertaistumiseen eli rahan arvon puolittumiseen. Rahavarannon kasvusta johtuvaa rahan arvon alenemista kutsutaan monetaariseksi inflaatioksi.

1930-luvulla John Maynard Keynesin ajatusten pohjalta syntynyt keynesiläinen teoria korosti puolestaan hyödykkeiden kysynnän ja tarjonnan vaikutusta inflaatioon. Keynesiläisen koulukunnan mukaan inflaatio voi aiheutua siitä, että kokonaiskysyntä kasvaa kokonaistarjontaa nopeammin. Näin tapahtuu etenkin kun talous on aktiivinen ja rahatulot paisuvat. Tällöin on kyse kysyntäinflaatiosta. Inflaatiota voi tapahtua myös kustannusten nousun takia, mikä korottaa hintoja, jolloin on kyse kustannusinflaatiosta.[2] Nykyään kuitenkin taloustieteessä nämä hintojen muutokset kysynnän ja kustannusten muutosten seurauksina käsitetään hintavaihteluina inflaation sijaan. Kysyntäinflaatio ja kustannusinflaatio ovat pudonneet käsitteinä kielenkäytöstä keynesiläistä koulukuntaa lukuun ottamatta, koska inflaatio ryhdyttiin mieltämään monetaristisen koulukunnan, erityisesti Milton Friedmanin, rahan kvantiteettiteorian parissa tekemän työn vuoksi monetaarisena, siis rahaan liittyvänä, ilmiönä. Friedman totesi, että "inflaatio on aina ja kaikkialla monetaarinen ilmiö [inflation is always and everywhere a monetary phenomenon]" vuonna 1963. Kysyntäinflaatio liittyy markkinoilla esiintyvään tarjontaan nähden liiallisen kysynnän taipumukseen kohottaa hintoja, ja kustannusinflaatio yritysten tuotantokustannusten kasvuun kun tuotannontekijät (tai osa niistä) kallistuvat.

Nykyään suurin osa taloustieteilijöistä on yhtä mieltä siitä, että hyvin korkean inflaation (hyperinflaatio) tyypillisin aiheuttaja on rahavarannon nopea kasvattaminen. Kohtuullisen inflaatiovauhdin suuruuteen vaikuttavat sekä muutokset hyödykkeiden kysynnässä ja tarjonnassa että muutokset liikkeellä olevan rahan määrässä. Yleisesti voidaan sanoa taloustieteen nykyvalossa, että rahan tarjonnan kasvu on inflaation perimmäinen syy.[3] Rahan tarjonnan kasvu tarkoittaa kansantaloudessa liikkeellä olevan rahamäärän kasvua.

Inflaation seurauksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Inflaatiosta ei itseisarvoisesti ole haittaa, vaan sen seurauksista. Mikäli rahan arvo heikkenisi vuodesta toiseen vakionopeudella ja kaikki kansalaiset tietäisivät tämän ja ottaisivat sen huomioon sijoitus- ja kulutuspäätöksissään, ei inflaatiosta todennäköisesti olisi haittaa. Yksi inflaation suurimmista ongelmista on juuri sen vaihteluiden yllätyksellisyys: esimerkiksi pankkitalletus menettää arvoaan inflaation kiihtyessä, mikä on epäoikeudenmukaista pankkitalletuksen tehnyttä kansalaista kohtaan. [3] Tämä vaikutus esiintyy erityisesti kiinteäkorkoisten määräaikaistalletusten ja erilaisten velkakirjojen (obligaatioiden ja debentuurien) tapauksissa. Vastaavasti lainanottajilla vaikutus on päinvastainen; inflaatio puree otettuun lainarahaan, laskien sen arvoa -inflaatio syö lainaa pois. Tämä toki edellyttää, että myös työn hinta on noussut, että lainanhoitoon en enemmän varoja.

Kevyttä inflaatiota pidetäänkin nykyään yllä rahapoliittisilla toimenpiteillä, koska deflaatiota pidetään haitallisena ja hieman nollaa suurempi inflaatio suojaa deflaatioon ajautumisen riskiltä. Esimerkiksi Euroopan talous- ja rahaliiton jäsenmaissa pyritään alhaiseen, noin kahden prosentin vuosittaiseen inflaatiovauhtiin. Mikäli hinnat nousevat tätä nopeammin, Euroopan keskuspankki voi nostaa ohjauskorkoaan, joka vaikuttaa välittömästi Euribor-korkoihin ja näin saa vähennettyä kulutusta ja liikkeellä olevan rahan määrää ja tämän kautta hillittyä hintojen nousua. Vakaa hintataso eli tasaisena pysyvä inflaatio on yksi Euroopan keskuspankin keskeisistä tavoitteista. Lievästä inflaatiosta on hyötyä kansantalouden toiminnalle, koska kun raha menettää arvoaan jos sitä ei käytetä, raha kannattaa kuluttaa. Inflaatiolla on siis kuluttamiseen kannustava vaikutus, mutta inflaation oloissa myös rahan säästäminen saa inflaatiota korkeampien talletuskorkojen eli positiivisten reaalikorkojen avulla kannusteen.

Mitä suurempi inflaatio on, sitä useammin yritykset joutuvat päivittämään hinnastojaan, mistä myös aiheutuu kustannuksia. Myös palkkoja on nostettava useammin, jotta työntekijät saisivat palkallaan edelleen saman määrän hyödykkeitä. Hintojen nostaminen tiheästi lisää myös yleistä tyytymättömyyttä. Vaihteleva inflaatio vaikeuttaa pitkän aikavälin taloussuunnittelua ja suosii lyhytnäköistä keinottelua.[3] Korkeasta inflaatiosta siis on inflaation vaihtelevuuden lisäksi haittaa.

Inflaation mittaaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Inflaatiota mitataan erilaisilla hintaindekseillä, tarkemmin sanottuna indeksien vuosimuutosvauhdilla. Yleisimmin käytetyt mittarit ovat:

  • Kuluttajahintaindeksi: Inflaatiota mitataan yleisimmin kuluttajahintaindeksin vuosimuutoksella. Kuluttajahintaindeksi mittaa yleisesti kulutetuista tavaroista ja palveluista koostuvan hyödykekorin hintaa. Eri hyödykkeiden painoarvo kuluttajahintaindeksissä määräytyy niiden osuudesta kotitalouksien kokonaiskulutuksessa. Osuuksia muutetaan Suomessa viiden vuoden välein kulutuksessa tapahtuneiden muutosten mukaan. Kuluttajahintaindeksin ongelmana on, että yhden hyödykkeen kallistuminen korissa nostaa hintaindeksiä, vaikka yhden hyödykkeen hinnan nousu (muiden tuotteiden hintojen pysyessä ennallaan) ei ole merkki inflaatiosta.
  • Tuottajahintaindeksi
  • BKT-deflaattori: inflaatio lasketaan BKT-deflaattorin muutosprosenttina. BKT-deflaattori on nimellinen BKT/Reaalinen BKT. Sen arvo mittaa bruttokansantuotteen arvon toisen vuoden euroina. Minkä vuoden euroina reaalinen BKT on laskettu, on ilmoitettava reaalisen bruttokansantuotteen kanssa.

Pidempää aikaväliä tarkasteltaessa voidaan laskea elinkustannusindeksi, joka on pitkä aikasarja eri vuosien kuluttajahintaindekseistä.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wikiaineisto
Wikiaineistossa on lähdetekstiä aiheesta:

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Kielitoimiston sanakirja. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, 2008. ISBN 978-952-5446-32-6.
  2. a b Pekkarinen,Sutela: Kansantaloustiede. WSOY, 2002. ISBN 951-0-27436-4.
  3. a b c Pohjala,Pekkarinen,Sutela: Taloustiede. WSOY, 2006. ISBN 951-0-32431-0.