Suhdannevaihtelu

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Suhdannevaihtelu tarkoittaa talouden kasvun vaihtelua sen pitkän aikavälin trendistä. Vaihtelu voidaan jakaa osiin, jotka ovat noususuhdanne, korkeasuhdanne, laskusuhdanne ja matalasuhdanne. Taantuma on pitkittynyt, noin muutaman vuosineljänneksen kestoinen matalasuhdanne. Erityisen syvä ja pitkittynyt taantuma on puolestaan lama. Suhdannevaihtelua mitataan tavallisesti reaalisella bruttokansantuotteella. Yksi hallituksen harjoittaman talous- tai finanssipolitiikan tärkeimmistä tehtävistä talouskasvun edistämisen ohella on tasoittaa talouden suhdannevaihteluita muun muassa työllisyyden ja yritysten kannattavuuden turvaamiseksi.

Suhdannevaihtelun hallinta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Koska talouden matalasuhdanne aiheuttaa ongelmia etenkin työttömäksi jääville ihmisille, talouspolitiikalla yritetään tasoittaa suhdannevaihtelua. Laman torjunta nousi tärkeäksi tavoitteeksi 1930-luvun suuren kansainvälisen laman myötä. Toisaalta hallinnon puuttuminen talouden toimintaan sisältää riskejä. Esimerkiksi 1929–1933 Yhdysvaltojen presidenttinä toimineen Herbert Hooverin politiikan, johon kuului verojen nosto, katsotaan lisänneen talouden ongelmia.

Taloustieteen näkökulmasta suhdannevaihtelu on hankala ilmiö, koska se edellyttää toimien vaikutusten arviointia kaikilla talouden sektoreilla. 1930-luvulta aina 1970-luvulle asti ajateltiin yleisesti, että keynesiläinen talousteoria tarjoaa selkeän perustan talouspolitiikalle. 1970-luvulla muut makrotaloustieteen edustajat alkoivat kasvavassa määrin kritisoida keynesiläistä teoriaa johtuen muun muassa öljyn hinnan äkillisen nousun aiheuttamasta stagflaatiosta (taantuman ja voimakkaan inflaation samanaikaisuus taloudessa). Näistä kriitikoista joita myöhemmin alettiin kutsua ns. monetaristeiksi, tunnetuimpia ovat monetaristeja edustanut Milton Friedman sekä mikrotaloudellisia perusteita ja rationaalisia odotuksia korostanut Robert Lucas Jr. Nykyään makrotaloustieteen valtavirta on yhdistelmä sekä uusklassista että keynesiläistä taloustiedettä. Tämä tarkoittaa sitä, että lyhyellä aikavälillä korostetaan talouden elvyttämisen ja suhdanteiden tasoittamisen tärkeyttä, joka tapahtuu valtion menoja ja investointeja lisäämällä tai verotusta alentamalla, kun taas pitkällä aikavälillä (yli viisi vuotta) painopiste on talouskasvun edistämisessä muun muassa panostamalla tutkimukseen ja tuotekehitykseen ja alentamalla työn verotusta sekä edistämällä yritystoiminnan edellytyksiä (byrokratian vähentäminen).

Uudempaa tutkimusta edustaa muun muassa uuskeynesiläinen taloustiede sekä niin sanottu Real business cycle -teoria. Uuskeynesiläinen teoria lähtee malleissaan mikrotaloudellisista perusteista, mutta painottaa hinta- ja palkkajäykkyyksien merkitystä. Nämä jäykkyydet tarkoittavat sitä, että muun muassa työehtosopimusneuvottelut ja hintojen tarkistukset tehdään tietyin määräajoin. Vaikka nämä jäykkyydet olisivatkin pieniä, voivat ne uuskeynesiläisten mukaan silti selittää talouden lyhyen aikavälin vaihtelua. Real business cycle -teoria lähtee taas siitä, että satunnaiset shokit tuottavuudessa ovat suhdannevaihtelun lähde. Tällöin puhutaan myös ns. ”luovasta tuhosta”, jossa voittoa tuottamattomat yritykset kuolevat ja uusia voittoa tuottavia yrityksiä syntyy tilalle. Sen mukaan taantumat ja nopean kasvun jaksot ovat markkinoilta tehokas reaktio shokkeihin. Keynesiläisten taloustieteilijöiden enemmistön mukaan talous ei koskaan sopeudu välittömästi tai kitkatta shokkeihin kuten esim. ulkomaankaupan äkilliseen laskuun tai öljyn hinnan äkilliseen nousuun.

Taloustieteessä on myös koulukuntia, joilla on valtavirrasta poikkeavia näkemyksiä. Itävaltalainen taloustiede ei usko, että suhdannevaihtelut kuuluvat vapaaseen markkinatalouteen. Seuraten Ludwig von Misestä he pitävät korkotason säätelyä keinotekoisena rahan hinnan säätelynä, mikä kuuluu suunnitelmatalouteen. Tämä taas haittaa markkinoiden hintamekanismin toimintaa ja johtaa suhdannevaihteluun. Nousukaudella löysän rahapolitiikan takia korkotaso on matalampi kuin luonnollinen korkotaso, jolloin ihmiset kuvittelevat resurssien olevan suurempia kuin ne todellisuudessa ovat, säästävät liian vähän, pankit myöntävät luottoja vääriin kohteisiin ja sijoittajat investoivat vääriin kohteisiin. Syntyy kupla, joka väistämättä puhkeaa. Rahapoliittisella elvytyksellä vain pidennetään kuplaa ja pahennetaan tilannetta.

Toista laitaa edustaa marxilainen taloustiede. Karl Marx väitti, että suhdannevaihtelut kuuluvat kapitalismiin ja ovat sen väistämätön osa. Tämän näkemyksen mukaan hallitus ei voi tehdä muuta kuin siirtää talouden kriisin ajankohtaa.

Osakemarkkinat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pörssikurssien ajatellaan usein ennakoivan talouden tilaa. Nyrkkisääntönä pidetään puolen vuoden ennakointia,[1] mutta jopa vuoden ennakointia pidetään mahdollisena. Jos kurssit laskevat muutaman viikon ajan, voidaan olettaa, että kurssitaso alkaa laskea. Vastaavasti, jos kurssit kohoavat lyhyellä aikavälillä, odotettavissa on pitkäaikaista nousua. Pääomamarkkinoilla tuotannon kasvulukuja sekä kulutus- ja investointikysynnän kehitystä seurataan tarkasti.[2]

Usein osakemarkkinoiden katsotaan ennakoivan talouden kehitystä tulevaisuuteen. Siis tämän päivän pörssinousu voi ennakoida vuoden päästä tapahtuvaa talouden nousua, sillä osakkeiden hinnoitteluteorian mukaan osakkeen hinta on tulevaisuuden osinkojen diskontattu summa. Usein osakemarkkinoiden nousun merkkinä pidetään osakekurssien 200-päivän liukuvan keskiarvon kääntymistä nousuun (lähde: kuinka sijoitan pörssiosakkeisiin).[3]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]