Raha

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli käsittelee maksuvälinettä. Sanan muista merkityksistä katso täsmennyssivu.

Raha on yleinen vaihdon väline, arvon mitta, omaisuuden muoto sekä valuutta. Sen tärkein tehtävä on toimia yleisesti hyväksyttynä maksuvälineenä eli sen voi vaihtaa hyödykkeisiin eli palveluihin ja tavaroihin. Raha on myös yhteiseen sopimukseen perustuva arvon säilyttäjä ja kirjanpidon yksikkö. Talousjärjestelmää, jossa raha on kaikissa vaihdantatilanteissa yleisesti hyväksytty maksuväline, kutsutaan rahataloudeksi. Luontaistalous on talous, jossa ei käytetä rahaa.[1]

Hyvältä maksuvälineeltä vaaditaan, että se on helposti kuljetettavissa ja myös jaettavissa, jotta sitä voidaan käyttää pienissä maksuissa. Sen pitää olla tasalaatuista, aitoudeltaan helposti tarkistettavissa ja arvoltaan vakaata.[2] Rahan arvo on täysin sopimuksenvaraista. Konkreettisena rahana käytetään valtion viralliseksi määrittämiä, vaikeasti väärennettäviä seteleitä ja kolikoita, joskin nykyisin suurin osa kaikesta liikkeessä olevasta rahasta onkin vain bittejä pankkien tietokoneiden muisteissa.

Käteisraha (käteisvaluutta) on seteleitä ja kolikoita, joilla maksu voidaan suorittaa välittömästi.

Etymologia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen sana raha tarkoitti alun perin oravannahkaa, joka aikoinaan toimitti vaihdon välineen virkaa. Raha on tarkoittanut nimenomaan kuivunutta eläimen nahkaa.[3]

Latinan moneta, joka on alun perin Juno-jumalattaren lisänimi, on antanut rahan nimen moniin kieliin, esimerkkinä englannin money. Moneta on johdos sanasta monere ('varoittaa'). Rooman tasavallan ensimmäinen rahapaja sijaitsi Juno Monetan temppelissä, mistä kytkös rahaan on tullut jäädäkseen.[4] Monissa kielissä raha tarkoittaa samaa kuin hopea tai kulta. Ranskan argent tarkoittaa hopeaa. Myös heprean sanan kesepph merkitys on sekä "hopea" että "raha".

Orava[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Orava eli veronahka on Savossa käytössä ollut verotusyksikkö. Kun 1500-luvulla oli siirrytty viljaveroon, orava tarkoitti arviopunnanmaata. Myöhemmässä vaiheessa oravalla tarkoitettiin seuraavia määriä: orava: 1/4 manttaalia, päätön orava: 3/16 manttaalia ja oravanpää: 1/16 manttaalia.[5]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lyydialainen kolikko Kroisoksen ajalta n. 561-546 eaa. Etuosassa härän ja leijonan pää.
Ruotsalainen seteli vuodelta 1666
US-$10000-GC-1934-Fr.2412.jpg

Rahatalous syntyi vähitellen, kun yhteiskunnat kehittyivät monimutkaisemmiksi ja vaihtokauppa eli esineiden yhteismitallinen vaihtaminen toisiin esineisiin kävi epäkäytännölliseksi. Esineitä alettiin vaihtaa rahaan ja rahaa taas muihin esineisiin. Rahana saatettiin käyttää monenlaisia tavaroita arvometalleista oravannahkoihin.[6]

Metalleja, etenkin kultaa ja hopeaa, käytettiin laajalti maksuvälineenä jo tuhansia vuosia sitten. Kulta- ja hopeakappaleet olivat kuitenkin erikokoisia ja ne oli aina punnittava erikseen kaupanteon yhteydessä. Valtiollinen raha ja rahapolitiikka sai alkunsa, kun metallikappaleita alettiin lyödä tietyn kokoisiksi ja hallitsijat leimasivat ne arvon vakuudeksi.[7] Ensimmäiset metallirahat lyötiin Lyydiassa noin 650 eaa., ja hopearahan lyönti Roomassa alkoi 268 eaa. Keisariajan Roomassa tärkein rahayksikkö oli hopeinen denarius, joka vastasi neljää sestertiusta. Keisariajan lopulla hopearahan arvo alkoi heiketä ja kultarahoista tuli yleisempiä maksuvälineitä niiden arvon vakauden ansiosta.[7]

Kiinalaiset ottivat käyttöön setelirahan 800-luvulla. Setelit olivat suunnilleen nykyisen A4-arkin kokoisia riisipaperiarkkeja, ja niitä kutsuttiin "lentäväksi rahaksi". Vesileima keksittiin 1200-luvulla.[8]

Setelit otettiin Euroopassa käyttöön 1600-luvulla, koska kolikot painoivat ja veivät liikaa tilaa. Edelläkävijöitä olivat ruotsalaiset, jotka olivat käyttäneet jopa 19 kilon painoisia kupariplootuja. Euroopan ensimmäiset setelit laskettiin liikkeelle Tukholmassa 1661.[9] [9] Seteleitä laskivat liikkeeseen keskuspankit. Aluksi ne sitoutuivat lunastamaan setelit tietyllä määrällä hopeaa ja myöhemmin kultaa, kun useimmissa maissa siirryttiin kultakantaan.

USA:n keskuspankin perustaminen vuonna 1913[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen pahimmin epäonnistuttiin Saksassa, jossa voimakkaasta rahan painamisesta johtunut vuoden 1923 hyperinflaatio teki rahasta lopulta arvotonta. Kultakantaan palattiin kansainvälisesti 1920-luvun puolivälissä, mutta kansainvälinen valuuttakriisi romautti järjestelmän 1931.[10] Tapahtumasarja alkoi erään itävaltalaisen pankin kaatumisesta ja johti kansainvälisen pankkijärjestelmän vaikeuksiin, valuuttakriisiin ja lopulta useimpien maiden luopumiseen kultakannasta syksyllä 1931.[11]. Monet valtiot joutuivat etsimään uusia ratkaisuja määritelläkseen valuuttansa arvon. Esimerkiksi Suomi liittyi muiden Pohjoismaiden mukana niin sanottuun puntaklubiin eli kytki rahansa arvon Englannin puntaan.[12]

Kansainvälisen talouslaman jälkeen syntyi ajatus, että valtion tulisi ohjata talouden kehitystä ja taata kansalaisten toimeentulo huonompinakin aikoina, ja näin syntyivät suhdanne- ja työllisyyspolitiikan käsitteet. Tämän uuden talouspolitiikan teoreettisen pohjan loi John Maynard Keynes, ja sen tunnettuja sovelluksia olivat Yhdysvaltain New Deal -politiikka ja Ruotsin pyrkimys rakentaa "kansankoti". Länsimaisen yhteiskuntamallin kilpailijaksi nousi keskitetty suunnitelmatalous, joka oli käytössä Stalinin Neuvostoliitossa. Saksassakin siirryttiin vähitellen keskusjohtoiseen talousjärjestelmään, kun Hitler nousi valtaan.[13]

Vuonna 1944 Bretton Woodsissa pidettiin konferenssi, jossa sovittiin kansainvälisen valuuttayhteistyön periaatteista. Valuuttajärjestelmää hoitamaan perustettiin Kansainvälinen valuuttarahasto (IMF). Bretton Woods -järjestelmässä oli käytössä periaatteessa kiinteät valuuttakurssit, jotka kuitenkin olivat myös korjattavissa. Järjestelmän perustana oli Yhdysvaltain dollari, jolle oli määrätty kiinteä kulta-arvo, 35 dollaria unssilta. Järjestelmä kesti 1970-luvun alkuun asti.[14]

Nixonin shokki: kultakannasta luopuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kullan dollarihinta 1900-luvulla

Bretton Woods -järjestelmä ajautui vaikeuksiin 1970-luvun alussa, kun Yhdysvaltain maksutaseen alijäämä oli kasvanut muun muassa Vietnamin sodan takia ja Yhdysvaltain dollareita oli alkanut kasautua ulkomaalaisten haltuun. Keskuspankit pelkäsivät dollarin devalvoitumista ja alkoivat vaihtaa dollarimääräisiä saataviaan kultaan. Lopulta Yhdysvaltojen oli pakko elokuussa 1971 keskeyttää dollareiden lunastaminen kullalla. Tämän jälkeen kiinteitä valuuttakursseja yritettiin vielä pitää yllä keskuspankkien välisillä sopimuksilla, mutta vuodesta 1973 keskeisimpien valuuttojen keskinäiset kurssit määräytyivät kellunnan perusteella.[15]

Kun Bretton Woods -järjestelyn romahti, useimmat EY-maat sopivat keskinäisestä valuuttakurssiyhteistyöstä. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että muut valuutat sidottiin Saksan markkaan. Vuonna 1979 perustettiin Euroopan valuuttajärjestelmä (EMS). Valuuttayhteistyö tiivistyi ja valmisti tietä yhteiselle rahalle, josta sovittiin Maastrichtin sopimuksella 1992.[16]

Euroopan talousyhteisössä oli suunniteltu yhteistä rahaa jo 1970-luvun alussa, ja vuonna 1989 EY:n asettama Delorsin komitea ehdotti talous- ja rahaliiton toteuttamista. Asiasta sovittiin yhteisön jäsenmaiden kokouksessa Maastrichtissa 1991. Tavoitteena oli helpottaa kauppaa ja matkailua, poistaa valuuttakurssivaihtelu ja lujittaa yhteisöä poliittisesti. Suunnitelma oli kolmivaiheinen, ja siihen kuului muun muassa pääoman liikkeiden vapauttaminen ja keskuspankkien itsenäisyys. Yhteinen raha otettaisiin käyttöön viimeisessä vaiheessa.[17]

Eurooppaan luotiin yhteinen keskuspankkijärjestelmä, jonka päätavoite oli hintavakauden ylläpitäminen. Järjestelmään kuuluvat Euroopan keskuspankki EKP ja EU-maiden kansalliset keskuspankit, ja se alkoi toimia heinäkuussa 1998. Yhteinen rahapolitiikka alkoi vuoden 1999 alusta, jolloin rahaliittoon liittyi 11 maata. EKP ja euroalueeseen liittyneiden maiden keskuspankit alkoivat hoitaa yhteistä rahapolitiikkaa.[18]

Euro otettiin käyttöön tilivaluuttana vuonna 1999, jolloin rahaliiton 11 jäsenmaan rahayksiköt lukittiin peruuttamattomilla muuntokursseilla yhteiseen rahayksikköön euroon. Vuoden 2002 alusta eurosta tuli myös käteisraha ja virallinen maksuväline kaikissa euroalueen maissa.[19]

Rahan määrä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Historioitsija Niall Ferguson on laskenut, että vuonna 2006 maailman tuotanto olisi voitu mitata rahassa 47 000 miljardin dollarin arvoiseksi ja maailman pörssien yhteenlaskettu arvo oli 51 000 miljardia. Johdannaisiin oli sidottu "laskennallista mielikuvitusrahaa" peräti 473 000 miljardin dollarin summa. Kansainvälinen järjestelypankki (BIS) on puolestaan arvioinut, että maailman johdannaissopimusten nimellisarvo oli suurimmillaan 2008 vuoden kesäkuussa, 684 000 miljardia dollaria.[20]

Länsimaissa nykyisin käytössä olevissa rahajärjestelmissä kierrossa olevan rahan määrä riippuu rahan kysynnästä eli luottojen kysynnästä eikä yksikään ulkopuolinen taho voi asettaa kierrossa olevan rahan määrää [21] . Raha on velkaa, luottamusta siihen, että aina löytyy joku, joka lopulta vastaa maksusitoumuksesta [22].

Raha länsimaissa nykyään[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

USA:n keskeinen pörssi-indeksi

Yleisesti käytettävissä olevia valuuttoja kuten EUR, GBP, ja USD pyritään hallitsemaan keskuspankkijärjestelmän avulla. Keskuspankit eivät kuitenkaan tällä hetkellä suoraan kontrolloi kierrossa olevaan rahan määrää, vaan rahamäärä riippuu luottojen kysynnästä[21] [23] [24] [25]. Yksityisomisteisilla liikepankeilla on nykyisessä rahajärjestelmässä keskeinen rooli, jota on myös kritisoitu erityisesti talousdemokratiaa kannattavien suunnasta.

Rahan syntymekanismi teoriassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Oppikirjoissa rahan syntymekanismi esitetään keskuspankin lainaushaluukkuuden sekä yksityisten liikepankkien käytettävissä olevan vähimmäisvarantojärjestelmän prosessina[26], joka ei kuitenkaan vastaa nykyisin käytössä olevaa rahan luontimekanismia[21] [23] [24] [25]. Teorian mukaan keskuspankki lainaa liikepankeille päättämänsä summan edestä ”rahaa” ja liikepankeille on asetettu reservivaatimus. Jos reservivaatimus on esimerkiksi 10 prosenttia, voi liikepankki lainata keskuspankilta saamastaan 1 000 euron summasta 900 euroa asiakkailleen. Asiakkaat (tai asiakkaiden asiakkaat) tallettavat saamansa varat takaisin pankkiin. Tämän jälkeen pankin on jälleen otettava 10 prosenttia säästöön saamastaan 900 eurosta: se voi siis lainata eteenpäin 810 euroa. Luotonlaajennusprosessi jatkuu niin pitkään, kunnes pankilla ei ole enää asiakkailta kerättyjä säästöjä, joita se voisi lainata eteenpäin. Keskuspankin lainaama 1000 euroa 10% reservivaatimuksella mahdollistaa sen, että uutta rahaa voidaan liikepankkijärjestelmässä siis luoda enintään 9000 euroa. Tässä tilanteessa liikepankki tarvitsee lisärahoitusta keskuspankilta voidakseen antaa uusia lainoja. Prosessissa liikepankit luovat siis uutta rahaa, jonka määrä riippuu reservivaatimuksesta[26]. Prosessia kuvataan termillä eksogeeninen rahan syntymekanismi, jossa keskuspankki siis aktiivisesti osallistuu rahan tarjonnan säätelyyn.

Tutkija Lauri Holappa[27] selvittää kansantajuisessa blogikirjoituksessaan siirtymisestä eksogeenisen rahan syntymekanismista endogeenisen rahan syntymekanismiin. Hänen mukaansa useiden keskuspankkiirien luottamus eksogeenisen syntymekanismin ja perusrahan määrän sääntelyyn romahti 1980-luvulla, jolloin Yhdysvaltain keskuspankki (FED) otti rahapolitiikan tavoitteekseen perusrahan määrän sääntelyn. Kokeilun aikana havaittiin, että positiivinen korrelaatio perusrahan määrän ja inflaation välillä hävisi, joka johti siihen, että FED myös toistuvasti epäonnistui rahatavoitteensa saavuttamisessa, eli pankit myönsivät joko Fedin tavoitteita enemmän tai vähemmän luottoja. Kokeilu säädellä rahan määrää lopetettiin ja keskuspankki otti rahan tarjonnan säätelytavoitteen sijaan inflaatiotavoitteen[21]. Esimerkiksi EKP:n inflaatiotavoite, jonka toteuttaminen on keskeinen EKP:n tehtävä, on keskimäärin alle 2% vuodessa, mutta yli 0% [28].

Rahan syntymekanismi käytännössä - raha on velkaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

USA:n liittovaltion velkakatto

Suomen Pankin "Raha ja luotto rahapolitiikassa" julkaisun mukaan "raha on nykyisin pääosin aineetonta, vain numeroita pankkien tietokoneissa. Se onkin pohjimmiltaan pelkkää luottamusta siihen, että joku lopulta vastaa maksusitoumuksesta. Raha on velkarahaa, käytännössä keskuspankin (keskuspankkiraha) tai yhä hallitsevammin talletuspankkien (pankkiraha) likvidiä velkaa, jota voidaan käyttää maksuvälineenä". "Pankkiraha, eli likvidi pankkitalletus, syntyy nykyisin valtaosin pelkkänä tilikirjauksena luotettavan talletuspankin myöntäessä luottoa asiakkaalleen. Tässä ostovoimaa syntyy tyhjästä"[22].

Holapan mukaan keskuspankit korvasivat 1980-luvun kokeilujen jälkeen rahamäärätavoitteen inflaatiotavoitteella, josta lähtien rahan tarjonta on ollut sisäsyntyinen eli endogeeninen prosessi. Endogeeninen prosessi tarkoittaa tässä sitä, että kierrossa olevan rahan määrää ei voi suoraan asettaa yksikään ulkopuolinen taho, vaan se on seurausta luoton kysynnästä[21]. Rahan endogeenisuus on todettu myös mm. EKP:n, FED:n ja BIS:n julkaisuissa:

In sum, holdings of central bank reserves are thus not a factor that limits the supply of credit for the banking system as a whole. :Ultimately, the growth of bank credit depends on a set of factors that determine credit demand and on other factors linked to the supply :of credit. The demand factors include borrowing costs and income prospects. Factors relating to the credit supply are the risk-adjusted :return on lending, the bank’s capital position, its attitude towards risk, the cost of funding and the liquidity (including roll-over) :risk. [23]
Changes in reserves are unrelated to changes in lending, and open market operations do not have a direct impact on lending. We conclude :that the textbook treatment of money in the transmission mechanism can be rejected. Specifically, our results indicate that bank loan :supply does not respond to changes in monetary policy through a bank lending channel. [24]
This paper contends that the emphasis on policy-induced changes in deposits is misplaced. If anything, the process actually works in :reverse, with loans driving deposits. In particular, it is argued that the concept of the money multiplier is flawed and uninformative in :terms of analyzing the dynamics of bank lending. Under a fiat money standard and liberalized financial system, there is no exogenous :constraint on the supply of credit except through regulatory capital requirements. An adequately capitalized banking system can always :fulfill the demand for loans if it wishes to. [25]

Rahan kysyntää lisäävät siis esimerkiksi asuntolainojen, yrityslainojen, valtionlainojen jne. kysyntä. Kun pankki myöntää lainoja, kierrossa olevan rahan määrä lisääntyy. Kun lainapääomaa lyhennetään, kierrossa olevan rahan määrä vähenee kahdenkertaiseen kirjanpitoon perustuvien sääntöjen mukaan. Lainaan mahdollisesti liittyvät korot on mahdollista maksaa kierrossa olevalla rahalla.

Holapan mukaan nykyisessä rahajärjestelmässä keskuspankit yrittävät saavuttaa inflaatiotavoitteensa säätelemällä ohjauskorkoa, jolla viitataan keskuspankkirahasta perittävään korkotasoon. Ohjauskorolla säädellään pankkien välisiä rahamarkkinakorkoja, koska kaikki pankkien väliset transaktiot selvitetään keskuspankkirahalla. Holapan mukaaan ohjauskoron nostaminen johtaa siihen, että pankit nostavat omista lainoistaan perimiään korkoja säilyttääkseen entisen voittomarginaalinsa. Ohjauskoron laskeminen aiheuttaa pankeille paineita laskea antamiensa lainojen korkoja[21]. Holapan mukaan nykyjärjestelmässä liikepankit voivat hankkia keskuspankkirahaa joko suoraan keskuspankin diskonttoikkunasta tai pankkien välisiltä tukkumarkkinoilta. Keskuspankki voi määrittää diskonttoikkunan koron suoraan, mutta tukkumarkkinoiden korkotaso määräytyy keskuspankkirahan kysynnän ja tarjonnan myötä liikepankkien välisillä rahamarkkinoilla.[21] Holappa toteaa, että järjestelmä edellyttää kuitenkin sitä, että keskuspankki pidättäytyy pyrkimyksistä rajoittaa yksityisten pankkien luotontarjontaa, koska jos keskuspankki estäisi joidenkin liikepankkien pääsyn diskonttoikkunaansa, ohjautuisi tämä pankkien keskuspankkirahan kysyntä liikepankkien välisille tukkumarkkinoille, joka kohottaisi tukkumarkkinoiden korkotasoa ja näin estäisi keskuspankkia saavuttamasta inflaatiotavoitettaan. Liikepankit voivat nykyisessä rahajärjestelmässä myöntää siis niin paljon lainoja kuin haluavat, eikä keskuspankit voi rajoittaa liikepankkien luotonlaajennusta keskuspankkirahan tarjontaa kiristämällä, vaan keskuspankit voivat ainoastaan säädellä keskuspankkirahan hintaa, ja tällä tavalla vaikuttaa lainojen kysyntään. Liikepankkien asiakkailtaan keräämät talletukset eivät myöskään muodosta minkäänlaista rajoitetta yksityisten liikepankkien luotonannolle (esim asuntolainat), vaan talletukset ovat seurausta jonkun aiemmin ottamasta velasta.[21]

Virtuaaliraha ja bittiraha[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suurin osa eurovaluutankin varannoista on olemassa vain lukuina pankkien kirjanpidoissa. Raha onkin etenevissä määrin siirtymässä pelkästään sähköiseen muotoon. Nykyään voidaan jo puhua virtuaalitaloudesta, joka toimii reaalitalouden rinnalla.

Bittiraha eli Bitcoin on verkossa käytettävä niin kutsuttu kryptovaluutta, jota ei säätele minkään maan keskuspankki tai hallitus. Bittirahan käyttö on luonteeltaan anonyymiä, minkä johdosta sitä voidaan käyttää myös rahanpesuun ja laittoman tavaran kauppaan. Bittirahan arvo heilahtelee voimakkaasti. Kun Bitcoinin arvo oli huhtikuun alussa 2013 suurimmillaan yli 200 euroa, se romahti muutamassa viikossa alimmillaan 40 euron tuntumaan.[29]

Rahan merkitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rahalla on kolme päätarkoitusta. Ensinnäkin se on vaihdon, kaupankäynnin, väline. Toisaalta sitä käytetään arvon mittaamiseen. Raha on myös erittäin hyvä arvon säilyttäjänä, ellei inflaatio vallitse. Viimeisessä tehtävässä se kilpailee paikasta muun muassa kiinteistöjen tai taiteen kanssa. Koska useimmiten rahan arvo ei heittele yhtä paljon kuin esimerkiksi osakkeiden, sitä pidetään hyvänä arvon säilyttäjänä. Taloustieteen teorioissa raha ja hintamekanismi nähdään keskeisenä talouden suunnannäyttäjänä, jonka ohjaamina vapaat markkinat säätelevät tuotteiden ja palveluiden, sekä myös itse rahan, kysyntää ja tarjontaa. Suunnitelmatalouksissa rahan merkitys on ollut pienempi kuin markkinatalouksissa.

Valtiot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Omaa rahaa on pidetty keskeisenä kansallisvaltion luomisen projekteissa. Suomessa autonominen suuriruhtinaskunta otti jo 1860-luvulla käyttöön markan omana rahayksikkönä. Oman rahan tuottaminen on tunnusomaista esimerkiksi itsenäistyville valtioille siinä kuin lipun ja kansallislaulunkin käyttöönotto.

Uskonnot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uskonnoista kristinuskossa Jeesuksen mukaan ihminen ei voi palvella yhtä aikaa Jumalaa ja mammonaa, ja Paavalin mukaan ”rahanhimo on kaiken pahan alku ja juuri” (1. Tim. 6:10). Kritiikki ei tällöin kohdistu rahaan sinänsä. Tosin protestanttinen kristinusko, erityisesti kalvinismi, liitetään usein kapitalismin syntyyn; aihetta on tutkinut esimerkiksi Max Weber. Islamissa on koronottokielto.

Valuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valtion rahaa kutsutaan valuutaksi. Valuutan arvo toisiin valuuttoihin nähden voi määräytyä eri tavoin. Se voi esimerkiksi olla kiinteä tai vapaasti vaihtuva. Vaihdettavuudeltaan valuutta voi olla vapaasti tai rajoitetusti vaihdettava, tai ei lainkaan vaihdettava. Muun muassa suunnitelmatalouksissa saattaa olla käytössä kaksi valuuttaa, joista toinen on vaihdettava ja toinen ei.

Rahan arvo määräytyy rahajärjestelmän perusteella. Valuuttojen keskinäisen arvon määräytymistä kutsutaan valuuttajärjestelmäksi.

Yhteisvaluutat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Euroopan unionin sisällä on euroalue, johon EU:n 27 jäsenmaasta kuuluu 17 vuonna 2013. Yhteinen valuutta euro on korvannut 12 kansallista valuuttaa vuoden 1999 alussa ja myöhemmin viisi lisää. Rahaliiton ulkopuolelle ovat jääneet Britannia, Ruotsi ja Tanska.

Yhteisrahoja on suunniteltu lisäksi ainakin Pohjois-Amerikkaan ja Afrikkaan kauppaliittojen yhteyteen. Länsi-Afrikan entisissä Ranskan siirtomaissa on yhteinen ns. CFA-frangi.

Maailmanvaluutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taloustieteiden tohtori Kaj Björkin mielestä euroon siirtymisestä on saatu niin hyviä kokemuksia, että nyt voitaisiin luoda globaali rahayksikkö valuutoilla tapahtuvan nollasummapelin lopettamiseksi. Jos maailmassa olisi vain yksi valuutta, pääomaa ja työvoimaa vapautuisi muihin, tuottavampiin tehtäviin, ja yksi tuloeroja aiheuttava tekijä olisi pois markkinoilta. Vastuun globaalista valuutasta voisi Björkin mukaan ottaa aluksi esimerkiksi YK tai Maailmanpankki.[30]

Rahaliitto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rahaliitoksi kutsutaan järjestelmää, jossa useammalla maalla on yhteisessä käytössä olevat rahat.

Raha voi olla kokonaan yhteinen niin, että osallistuvilla mailla ei ole maakohtaisesti omia valuuttoja ja niiden seteleitä ja kolikoita. Taloudelliselta painoarvoltaan suurin tällainen nykyinen rahaliitto on Euroopan talous- ja rahaliitto EMU, joka käyttää euroa.[31]

Toinen rahaliiton muoto on, että osallistuvilla mailla on nimellisesti omat valuuttansa ja omat setelinsä ja kolikkonsa, mutta olennaista on, että kyseiset valuutat on sidottu arvoltaan toisiinsa kiinteästi (yleensä samanarvoisina, mutta ei välttämättä). Setelit ja kolikot voivat käydä ristiin osallistuvissa maissa, mutta tämäkään ei kuitenkaan ole välttämätön rahaliiton ominaisuus, vaan käteisen käyttö voi olla alueellisesti rajattua. Esimerkkinä nimellisesti eri valuuttojen rahaliitosta olivat Belgian frangi ja Luxemburgin frangi ennen näiden maiden siirtymistä euroon: frangit olivat nimellisesti eri valuuttoja, mutta kiinteästi samanarvoiset, ja kummassakin maassa oli omat setelit ja kolikot, mutta ne kävivät ristiin maksuvälineinä molemmissa maissa.

Yksityinen raha[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suurimmassa osassa maailmaa yksityinen raha on kiellettyä. Esimerkiksi Australiassa vuoden 1910 setelilaki käytännössä kielsi kovalla verotuksella yksityiset rahat. Lähes kaikissa muissa maapallon maissa on samanlaisia lakeja. Isossa-Britanniassa ei valtiolla ole yksinoikeutta painaa rahaa ja siksi muun muassa Skotlannilla on oma puntansa ja maassa monia pienempiä yhteisöjä, jotka käyttävät omaa rahaansa.

Mielenkiintoinen esimerkki rahan sopimusvaltaisesta luonteesta on New Yorkissa, Ithacassa käyttöönotettu Ithacan Hours -raha, joka on täysin yksityinen. Se on Ithacan asukkaiden keskenään kontrolloima ja järjestämä ja kelpaa jo kyseisellä alueella laajasti maksuvälineenä. Raha esiteltiin PBS-kanavalla pitkässä ohjelmassa ja jopa Kiinan keskuspankin pääjohtaja on osoittanut kiinnostustaan kyseiseen maksuvälineeseen.lähde?

Paikallisvaluutat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Paikallista saksalaista valuuttaa, 5 Zschopautaleria.

Kuuluisin paikallisen eli lokaalin rahan kokeilu tapahtui 1930-luvun Itävallassa. Pula-ajan kirvoittama kokeilu edisti paikallisrahan kiertoa soveltamalla negatiivista korkoa (negative interest money). Lopulta Itävallan keskuspankki kielsi paikalliseksi menestykseksi osoittautuneen kokeilun.lähde?

Paikallisia valuuttoja on 1900-luvun lopulla laskettu liikkeelle ainakin Meksikossa.

Vuosituhannen vaihteen jälkeen Saksassa ja Itävallassa on käynnistetty 16 uutta paikallista valuuttaa ja 49 muusta on suunnitelmia. Esimerkiksi Hampurissa niitä toimii kaksi: Alto ja Hansemark. Baijerilaisen Chiemgauer-valuutan kuukausittainen liikevaihto on 135 000 euroa.[32]

Nämä paikallisvaluutat eivät ole viranomaisten hallinnassa, vaan hankkeita ajavat aktivistit, maanviljelijät, ympäristönsuojelijat, globalisaation vastustajat ja kansalaistoimikunnat.[32]

Professori Gerhard Rösl kuvailee niitä paikallisia kulttuureita suojelevien idealistien esittämäksi vastalauseeksi kapitalistiselle globalismille. Hänen mukaansa uudet paikallisvaluutat ovat "käyttäjiensä statusta kohottava ylellisyystuote", joka kukoistaa taloudellisesti menestyvillä seuduilla.[32]

Bundesbankin peruskirja kieltää "näennäisvaluutat", mutta näitä kokeiluja kohdellaan harmittomana erikoisuutena.[32]

Monesti valuuttakriisit ovat antaneet vauhtia kokeiluihin. Rahan spekulatiivinen luonne on pyritty minimoimaan ja korostamaan sen tehtävää vaihdon välineenä. Tietotekniikan kehitys on helpottanut lokaalirahojen käyttöä, ja nämäkin rahat ovat nyttemmin monesti merkkejä tietokoneen ruuduilla, verkoissa ja muisteissa. Paikallisiin rahaprojekteihin viranomaiset eivät yleensä ole puuttuneet.

Verotuksen näkökulmasta paikallisrahan käyttö on vaihtotyötä.

Niissä Yhdysvaltain vankiloissa, joissa maan valuutan käyttö vankien keskuudessa on kiellettyä, toimii vaihdannan välineenä jokin muu hyödyke, kuten savukkeet.

Korko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nykyajan rahajärjestelmässä keskeinen osa on liikepankeilla, joiden rooli kansantalouden kannalta on laskea uutta rahaa liikkeeseen luotonannon kautta. Tällöin lainansaajan on kuitenkin maksettava korkoa. Myös pankki maksaa pankkitileillä olevalle rahalle korkoa, joskin alemman korkokannan mukaan.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Tervetulo Suomen Pankin rahamuseoon. Suomen Pankin rahamuseo/Vitriinitekstit, , s. 1.
  2. Raha on maksuväline. Suomen Pankin rahamuseo/Vitriinitekstit, , s. 13.
  3. Sirpa Aalto: Metsästyksen kulttuurihistoriasta 1.9.2008. Agricola-verkko. Viitattu 2.9.2008.
  4. N. G. L. Hammond, H. H. Scullard (toim.): The Oxford Classical Dictionary (sivu 698), 2. painos. Oxford University Press, 1979. ISBN 0-19-869117-3.
  5. Otavan Iso tietosanakirja, Otava 1968, osa 6, palsta 697
  6. Pelle Stampe: Rahan historia. Tieteen Kuvalehti Historia, 2009, nro 5, s. 56-63. Bonnier. ISSN 0806-5209.
  7. a b Antiikin aikainen rahatalous. Suomen Pankin rahamuseo/Vitriinitekstit, , s. 1.
  8. Kympin uutiset. Helsingin Sanomat/Kuukausiliite, 2008, nro Tammikuu, s. 26, 27.
  9. a b Kympin uutiset. Helsingin Sanomat/Kuukausiliite, 2008, nro Tammikuu, s. 25.
  10. Toinen kansainvälinen kultakanta. Suomen Pankin rahamuseo/Vitriinitekstit, , s. 6.
  11. Kansainvälinen maailmanpula. Suomen Pankin rahamuseo/Vitriinitekstit, , s. 7.
  12. Lama Suomessa. Suomen Pankin rahamuseo/Vitriinitekstit, , s. 7.
  13. Kansainvälinen uusi talouspolitiikka. Suomen Pankin rahamuseo/Vitriinitekstit, , s. 8.
  14. Bretton Woods -järjestelmän synty. Suomen Pankin rahamuseo/Vitriinitekstit, , s. 9.
  15. Bretton Woodsin murtuminen. Suomen Pankin rahamuseo/Vitriinitekstit, , s. 10.
  16. Euroopan valuuttakehitys 1980-luvulla. Suomen Pankin rahamuseo/Vitriinitekstit, , s. 10.
  17. Maastrichtin sopimus. Suomen Pankin rahamuseo/Vitriinitekstit, , s. 11.
  18. Euroopan keskuspankin perustaminen. Suomen Pankin rahamuseo/Vitriinitekstit, , s. 12.
  19. Valuuttojen konversio. Suomen Pankin rahamuseo/Vitriinitekstit, , s. 12.
  20. Markku Saksa: Maailma on täynnä mielikuvitusrahaa Taloussanomat. 22.1.2009. Viitattu 23.1.2009.
  21. a b c d e f g h Raha ja talous -blogi: Satuja-joihin-uskotaan. Raha ja talous 17.7.2011 | http://rahajatalous.wordpress.com/2011/07/17/satuja-joihin-uskotaan/ | Viitattu 02.02.2013
  22. a b Raha ja luotto rahapolitiikassa. BoF Online verkkojulkaisu | Julkaisija: Suomen Pankki http://www.suomenpankki.fi/fi/julkaisut/selvitykset_ja_raportit/bof_online/Documents/BoF_Online_3_2007_Korhonen.pdf | Tunniste= ISSN 1796-9123 | Sivu 8 | Viitattu 02.02.2013
  23. a b c http://www.ecb.europa.eu/pub/pdf/mobu/mb201205en.pdf , Sivu 22, Viitattu 02.02.2013
  24. a b c http://www.federalreserve.gov/pubs/feds/2010/201041/201041pap.pdf Sivu 28, Viitattu 02.02.2013
  25. a b c http://www.bis.org/publ/work297.pdf Sivu 2, viitattu 02.02.2013
  26. a b Korpela, Asko Juhani: Rahatalous: rahan kysyntä ja tarjonta www.askokorpela.fi. Viitattu 28.11.2012.
  27. https://tuhat.halvi.helsinki.fi/portal/en/persons/lauri-holappa%28c84df620-d2a7-4a20-9752-1d82ca4912eb%29.html | Viitattu = 02.02.2013
  28. Euroopan Keskuspankki | http://www.ecb.int/mopo/strategy/pricestab/html/index.en.html | Viitattu 02.02.2013
  29. Yle: Bittiraha viranomaisten syynissä 25.5.2013. Viitattu 25.5.2013.
  30. http://www.hs.fi/talous/artikkeli/V%C3%A4ittelij%C3%A4+Siirryt%C3%A4%C3%A4n+yhteen+maailmanvaluuttaan/1135250405580
  31. Maailman valuutat, Suomen Pankin rahamuseo/Vitriinitekstit
  32. a b c d Germans get by without the euro. Telegraph 18.1.2007 http://www.telegraph.co.uk/money/main.jhtml?xml=/money/2007/01/18/cneuro18.xml

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Ruckenstein, Minna & Kallinen, Timo (toim.): Rahan kulttuuri. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 1244. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2009. ISBN 978-952-222-112-4.
  • Niall Fergusson: The Ascent of Money
  • Glyn Davies: A History of Money - From Ancient Times to the Present Day (University of Wales Press, 2002; uusintapainos 2005; alun perin 1994)