Raha

Raha on yleinen vaihdon väline, arvon mitta, omaisuuden muoto sekä valuutta. Sen tärkein tehtävä on toimia yleisesti hyväksyttynä maksuvälineenä eli sen voi vaihtaa hyödykkeisiin eli palveluihin ja tavaroihin. Raha on myös yhteiseen sopimukseen perustuva arvon säilyttäjä ja kirjanpidon yksikkö. Talousjärjestelmää, jossa raha on kaikissa vaihdantatilanteissa yleisesti hyväksytty maksuväline, kutsutaan rahataloudeksi. Luontaistalous on talous, jossa ei käytetä rahaa.

Hyvältä maksuvälineeltä vaaditaan, että se on helposti kuljetettavissa ja myös jaettavissa, jotta sitä voidaan käyttää pienissä maksuissa. Sen pitää olla tasalaatuista, aitoudeltaan helposti tarkistettavissa ja arvoltaan vakaata. Rahan arvo on täysin sopimuksenvaraista. Konkreettisena rahana käytetään valtion viralliseksi määrittämiä, vaikeasti väärennettäviä seteleitä ja kolikoita, joskin nykyisin suurin osa kaikesta liikkeessä olevasta rahasta onkin vain bittejä pankkien tietokoneiden muisteissa.

Historioitsija Niall Ferguson on laskenut, että vuonna 2006 maailman tuotanto olisi voitu mitata rahassa 47 000 miljardin dollarin arvoiseksi ja maailman pörssien yhteenlaskettu arvo oli 51 000 miljardia. Johdannaisiin oli sidottu "laskennallista mielikuvitusrahaa" peräti 473 000 miljardin dollarin summa. Kansainvälinen järjestelypankki (BIS) on puolestaan arvioinut, että maailman johdannaissopimusten nimellisarvo oli suurimmillaan 2008 vuoden kesäkuussa, 684 000 miljardia dollaria.

Etymologia

Suomen sana raha tarkoitti alun perin oravannahkaa, joka aikoinaan toimitti vaihdon välineen virkaa. Raha on tarkoittanut nimenomaan kuivunutta eläimen nahkaa.

Latinan moneta, joka on alun perin Juno-jumalattaren lisänimi, on antanut rahan nimen moniin kieliin, esimerkkinä englannin money. Moneta on johdos sanasta monere ('varoittaa'). Rooman tasavallan ensimmäinen rahapaja sijaitsi Juno Monetan temppelissä, mistä kytkös rahaan on tullut jäädäkseen. Monissa kielissä raha tarkoittaa samaa kuin hopea tai kulta. Ranskan argent tarkoittaa hopeaa. Myös heprean sanan kesepph merkitys on sekä "hopea" että "raha".

Historia

Lyydialainen kolikko Kroisoksen ajalta n. 561-546 eaa. Etuosassa härän ja leijonan pää.

Rahatalous syntyi vähitellen, kun yhteiskunnat kehittyivät monimutkaisemmiksi ja vaihtokauppa eli esineiden yhteismitallinen vaihtaminen toisiin esineisiin kävi epäkäytännölliseksi. Esineitä alettiin vaihtaa rahaan ja rahaa taas muihin esineisiin. Rahana saatettiin käyttää monenlaisia tavaroita arvometalleista oravannahkoihin.

Metalleja, etenkin kultaa ja hopeaa, käytettiin laajalti maksuvälineenä jo tuhansia vuosia sitten. Kulta- ja hopeakappaleet olivat kuitenkin erikokoisia ja ne oli aina punnittava erikseen kaupanteon yhteydessä. Valtiollinen raha ja rahapolitiikka sai alkunsa, kun metallikappaleita alettiin lyödä tietyn kokoisiksi ja hallitsijat leimasivat ne arvon vakuudeksi. Ensimmäiset metallirahat lyötiin Lyydiassa noin 650 eaa., ja hopearahan lyönti Roomassa alkoi 268 eaa. Keisariajan Roomassa tärkein rahayksikkö oli hopeinen denarius, joka vastasi neljää sestertiusta. Keisariajan lopulla hopearahan arvo alkoi heiketä ja kultarahoista tuli yleisempiä maksuvälineitä niiden arvon vakauden ansiosta.

Kiinalaiset ottivat käyttöön setelirahan 800-luvulla. Setelit olivat suunnilleen nykyisen A4-arkin kokoisia riisipaperiarkkeja, ja niitä kutsuttiin "lentäväksi rahaksi". Vesileima keksittiin 1200-luvulla.

Ruotsalainen seteli vuodelta 1666

Setelit otettiin Euroopassa käyttöön 1600-luvulla, koska kolikot painoivat ja veivät liikaa tilaa. Edelläkävijöitä olivat ruotsalaiset, jotka olivat käyttäneet jopa 19 kilon painoisia kupariplootuja. Euroopan ensimmäiset setelit laskettiin liikkeelle Tukholmassa 1661. Seteleitä laskivat liikkeeseen keskuspankit. Aluksi ne sitoutuivat lunastamaan setelit tietyllä määrällä hopeaa ja myöhemmin kultaa, kun useimmissa maissa siirryttiin kultakantaan.

Ensimmäisen maailmansodan kansainvälinen rahajärjestelmä pyrittiin rakentamaan uudelleen. Pahimmin epäonnistuttiin Saksassa, missä vuoden 1923 hyperinflaatio teki rahasta lopulta arvotonta. Kultakantaan palattiin kansainvälisesti 1920-luvun puolivälissä, mutta kansainvälinen valuuttakriisi romautti järjestelmän 1931. Tapahtumasarja alkoi erään itävaltalaisen pankin kaatumisesta ja johti kansainvälisen pankkijärjestelmän vaikeuksiin, valuuttakriisiin ja lopulta useimpien maiden luopumiseen kultakannasta syksyllä 1931.. Monet valtiot joutuivat etsimään uusia ratkaisuja määritelläkseen valuuttansa arvon. Esimerkiksi Suomi liittyi muiden Pohjoismaiden mukana niin sanottuun puntaklubiin eli kytki rahansa arvon Englannin puntaan.

Kansainvälisen talouslaman jälkeen syntyi ajatus, että valtion tulisi ohjata talouden kehitystä ja taata kansalaisten toimeentulo huonompinakin aikoina, ja näin syntyivät suhdanne- ja työllisyyspolitiikan käsitteet. Tämän uuden talouspolitiikan teoreettisen pohjan loi John Maynard Keynes, ja sen tunnettuja sovelluksia olivat Yhdysvaltain New Deal -politiikka ja Ruotsin pyrkimys rakentaa "kansankoti". Länsimaisen yhteiskuntamallin kilpailijaksi nousi keskitetty suunnitelmatalous, joka oli käytössä Stalinin Neuvostoliitossa. Saksassakin siirryttiin vähitellen keskusjohtoiseen talousjärjestelmään, kun Hitler nousi valtaan.

Vuonna 1944 Bretton Woodsissa pidettiin konferenssi, jossa sovittiin kansainvälisen valuuttayhteistyön periaatteista. Valuuttajärjestelmää hoitamaan perustettiin Kansainvälinen valuuttarahasto (IMF). Bretton Woods -järjestelmässä oli käytössä periaatteessa kiinteät valuuttakurssit, jotka kuitenkin olivat myös korjattavissa. Järjestelmän perustana oli Yhdysvaltain dollari, jolle oli määrätty kiinteä kulta-arvo, 35 dollaria unssilta. Järjestelmä kesti 1970-luvun alkuun asti.

Bretton Woods -järjestelmä ajautui vaikeuksiin 1970-luvun alussa, kun Yhdysvaltain maksutaseen alijäämä oli kasvanut muun muassa Vietnamin sodan takia ja Yhdysvaltain dollareita oli alkanut kasautua ulkomaalaisten haltuun. Keskuspankit pelkäsivät dollarin devalvoitumista ja alkoivat vaihtaa dollarimääräisiä saataviaan kultaan. Lopulta Yhdysvaltojen oli pakko elokuussa 1971 keskeyttää dollareiden lunastaminen kullalla. Tämän jälkeen kiinteitä valuuttakursseja yritettiin vielä pitää yllä keskuspankkien välisillä sopimuksilla, mutta vuodesta 1973 keskeisimpien valuuttojen keskinäiset kurssit määräytyivät kellunnan perusteella.

Kun Bretton Woods -järjestelyn romahti, useimmat EY-maat sopivat keskinäisestä valuuttakurssiyhteistyöstä. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että muut valuutat sidottiin Saksan markkaan. Vuonna 1979 perustettiin Euroopan valuuttajärjestelmä (EMS). Valuuttayhteistyö tiivistyi ja valmisti tietä yhteiselle rahalle, josta sovittiin Maastrichtin sopimuksella 1992.

Euroopan talousyhteisössä oli suunniteltu yhteistä rahaa jo 1970-luvun alussa, ja vuonna 1989 EY:n asettama Delorsin komitea ehdotti talous- ja rahaliiton toteuttamista. Asiasta sovittiin yhteisön jäsenmaiden kokouksessa Maastrichtissa 1991. Tavoitteena oli helpottaa kauppaa ja matkailua, poistaa valuuttakurssivaihtelu ja lujittaa yhteisöä poliittisesti. Suunnitelma oli kolmivaiheinen, ja siihen kuului muuun muassa pääoman liikkeiden vapauttaminen ja keskuspankkien itsenäisyys. Yhteinen raha otettaisiin käyttöön viimeisessä vaiheessa.

Eurooppaan luotiin yhteinen keskuspankkijärjestelmä, jonka päätavoite oli hintavakauden ylläpitäminen. Järjestelmään kuuluvat Euroopan keskuspankki EKP ja EU-maiden kansalliset keskuspankit, ja se alkoi toimia heinäkuussa 1998. Yhteinen rahapolitiikka alkoi vuoden 1999 alusta, jolloin rahaliittoon liittyi 11 maata. EKP ja euroalueeseen liittyneiden maiden keskuspankit alkoivat hoitaa yhteistä rahapolitiikkaa.

Euro otettiin käyttöön tilivaluuttana vuonna 1999, jolloin rahaliiton 11 jäsenmaan rahayksiköt lukittiin peruuttamattomilla muuntokursseilla yhteiseen rahayksikköön euroon. Vuoden 2002 alusta eurosta tuli myös käteisraha ja virallinen maksuväline kaikissa euroalueen maissa.

Tulevaisuus

Suurin osa eurovaluutankin varannoista on olemassa vain lukuina pankkien kirjanpidoissa. Raha onkin yhä etenevissä määrin siirtymässä pelkästään sähköiseen muotoon. Nykyään voidaan myös puhua virtuaalitaloudesta.

Rahan merkitys

Rahalla on kolme päätarkoitusta. Ensinnäkin se on vaihdon, kaupankäynnin, väline. Toisaalta sitä käytetään arvon mittaamiseen. Raha on myös erittäin hyvä arvon säilyttäjänä, ellei inflaatio vallitse. Viimeisessä tehtävässä se kilpailee paikasta muun muassa kiinteistöjen tai taiteen kanssa. Koska useimmiten rahan arvo ei heittele yhtä paljon kuin esimerkiksi osakkeiden, sitä pidetään hyvänä arvon säilyttäjänä. Taloustieteen teorioissa raha ja hintamekanismi nähdään keskeisenä talouden suunnannäyttäjänä, jonka ohjaamina vapaat markkinat säätelevät tuotteiden ja palveluiden, sekä myös itse rahan, kysyntää ja tarjontaa. Suunnitelmatalouksissa rahan merkitys on ollut pienempi kuin markkinatalouksissa.

Valtiot

Omaa rahaa on pidetty keskeisenä kansallisvaltion luomisen projekteissa. Suomessa autonominen suuriruhtinaskunta otti jo 1860-luvulla käyttöön markan omana rahayksikkönä. Oman rahan tuottaminen on tunnusomaista esimerkiksi itsenäistyville valtioille siinä kuin lipun ja kansallislaulunkin käyttöönotto.

Uskonnot

Uskonnoista kristinuskossa Jeesuksen mukaan ihminen ei voi palvella yhtä aikaa Jumalaa ja mammonaa, ja Paavalin mukaan ”rahanhimo on kaiken pahan alku ja juuri” (1. Tim. 6:10). Kritiikki ei tällöin kohdistu rahaan sinänsä. Tosin protestanttinen kristinusko, erityisesti kalvinismi, liitetään usein kapitalismin syntyyn; aihetta on tutkinut esimerkiksi Max Weber. Juutalaiset ovat usein menestyneet liiketoimissa, mutta tähän lienee vaikuttanut enemmän heidän kulttuurinsa kuin uskontonsa. Islamissa on koronottokielto.

Valuutta

Valtion rahaa kutsutaan valuutaksi. Valuutan arvo toisiin valuuttoihin nähden voi määräytyä eri tavoin. Se voi esimerkiksi olla kiinteä tai vapaasti vaihtuva. Vaihdettavuudeltaan valuutta voi olla vapaasti tai rajoitetusti vaihdettava, tai ei lainkaan vaihdettava. Muun muassa suunnitelmatalouksissa saattaa olla käytössä kaksi valuuttaa, joista toinen on vaihdettava ja toinen ei.

Rahan arvo määräytyy rahajärjestelmän perusteella. Valuuttojen keskinäisen arvon määräytymistä kutsutaan valuuttajärjestelmäksi.

Yhteisvaluutat

Euroopan unionin sisällä on euroalue, johon EU:n 27 jäsenmaasta kuuluu 15 jäsenmaata vuonna 2008. Yhteinen valuutta euro on korvannut 12 kansallista valuuttaa vuoden 1999 alusta. Rahaliiton ulkopuolelle ovat jääneet Britannia, Ruotsi ja Tanska.

Yhteisrahoja on suunniteltu lisäksi ainakin Pohjois-Amerikkaan ja Afrikkaan kauppaliittojen yhteyteen. Länsi-Afrikan entisissä Ranskan siirtomaissa on yhteinen ns. CFA-frangi.

Maailmanvaluutta

Taloustieteiden tohtori Kaj Björkin mielestä euroon siirtymisestä on saatu niin hyviä kokemuksia, että nyt voitaisiin luoda globaali rahayksikkö valuutoilla tapahtuvan nollasummapelin lopettamiseksi. Jos maailmassa olisi vain yksi valuutta, pääomaa ja työvoimaa vapautuisi muihin, tuottavampiin tehtäviin ja yksi tuloeroja aiheuttava tekijä olisi pois markkinoilta. Vastuun globaalista valuutasta voisi Björkin mukaan ottaa aluksi esimerkiksi YK tai Maailmanpankki.

Rahaliitto

Rahaliitoksi kutsutaan järjestelmää, jossa useammalla maalla on yhteinen raha. Taloudelliselta painoarvoltaan suurin rahaliitto on Euroopan unionin talous- ja rahaliito ERM, joka käyttää euroa.

Yksityinen raha

Suurimmassa osassa maailmaa yksityinen raha on kiellettyä. Esimerkiksi Australiassa vuoden 1910 setelilaki käytännössä kielsi kovalla verotuksella yksityiset rahat. Lähes kaikissa muissa maapallon maissa on samanlaisia lakeja. Isossa-Britanniassa ei valtiolla ole yksinoikeutta painaa rahaa ja siksi muun muassa Skotlannilla on oma puntansa ja maassa monia pienempiä yhteisöjä, jotka käyttävät omaa rahaansa.

Mielenkiintoinen esimerkki rahan sopimusvaltaisesta luonteesta on New Yorkissa, Ithacassa käyttöönotettu Ithacan Hours -raha, joka on täysin yksityinen. Se on Ithacan asukkaiden keskenään kontrolloima ja järjestämä ja kelpaa jo kyseisellä alueella laajasti maksuvälineenä. Raha esiteltiin PBS-kanavalla pitkässä ohjelmassa ja jopa Kiinan keskuspankin pääjohtaja on osoittanut kiinnostustaan kyseiseen maksuvälineeseen.

Paikallisvaluutat

Paikallista saksalaista valuuttaa, 5 Zschopautaleria.

Kuuluisin paikallisen eli lokaalin rahan kokeilu tapahtui 1930-luvun Itävallassa. Pula-ajan kirvoittama kokeilu edisti paikallisrahan kiertoa soveltamalla negatiivista korkoa (negative interest money). Lopulta Itävallan keskuspankki kielsi paikalliseksi menestykseksi osoittautuneen kokeilun.

Paikallisia valuuttoja on 1900-luvun lopulla laskettu liikkeelle ainakin Meksikossa.

Vuosituhannen vaihteen jälkeen Saksassa ja Itävallassa on käynnistetty 16 uutta paikallista valuuttaa ja 49 muusta on suunnitelmia. Esimerkiksi Hampurissa niitä toimii kaksi: Alto ja Hansemark. Baijerilaisen Chiemgauer-valuutan kuukausittainen liikevaihto on 135 000 euroa.

Nämä paikallisvaluutat eivät ole viranomaisten hallinnassa, vaan hankkeita ajavat aktivistit, maanviljelijät, ympäristönsuojelijat, globalisaation vastustajat ja kansalaistoimikunnat.

Professori Gerhard Rösl kuvailee niitä paikallisia kulttuureita suojelevien idealistien esittämäksi vastalauseeksi kapitalistiselle globalismille. Hänen mukaansa uudet paikallisvaluutat ovat "käyttäjiensä statusta kohottava ylellisyystuote", joka kukoistaa taloudellisesti menestyvillä seuduilla.

Bundesbankin peruskirja kieltää "näennäisvaluutat", mutta näitä kokeiluja kohdellaan harmittomana erikoisuutena.

Monesti valuuttakriisit ovat antaneet vauhtia kokeiluihin. Rahan spekulatiivinen luonne on pyritty minimoimaan ja korostamaan sen tehtävää vaihdon välineenä. Tietotekniikan kehitys on helpottanut lokaalirahojen käyttöä, ja nämäkin rahat ovat nyttemmin monesti merkkejä tietokoneen ruuduilla, verkoissa ja muisteissa. Paikallisiin rahaprojekteihin viranomaiset eivät yleensä ole puuttuneet.

Verotuksen näkökulmasta paikallisrahan käyttö on vaihtotyötä.

Niissä Yhdysvaltain vankiloissa, joissa maan valuutan käyttö vankien keskuudessa on kiellettyä, toimii vaihdannan välineenä jokin muu hyödyke, kuten savukkeet.

Korko

Nykyajan rahajärjestelmässä keskeinen osa on liikepankeilla, joiden rooli kansantalouden kannalta on laskea uutta rahaa liikkeeseen luotonannon kautta. Tällöin lainansaajan on kuitenkin maksettava korkoa. Myös pankki maksaa pankkitileillä olevalle rahalle korkoa, joskin alemman korkokannan mukaan.

Katso myös

• Rahan historia Suomessa
• Resurssipohjainen talous

Aiheesta muualla

• Google Video Money As Debt (englanniksi)
• Google Video The Money Masters (englanniksi)
• Kirjastokaista-video Rahan kulttuuri -teoksen esittely (suomeksi)

Kirjallisuutta

• Ruckenstein, Minna & Kallinen, Timo (toim.): Rahan kulttuuri. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 1244. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2009. ISBN 978-952-222-112-4.
• Niall Fergusson: The Ascent of Money
• Glyn Davies: A History of Money - From Ancient Times to the Present Day (University of Wales Press, 2002; uusintapainos 2005; alun perin 1994)