Itävaltalainen taloustiede

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Itävaltalainen taloustiede on uusklassista taloustiedettä lähellä oleva koulukunta, joka kuitenkin uusklassismista poiketen korostaa hyödyn subjektiivisuutta, markkinoiden toiminnan epävarmuutta, yrittäjyyden riskejä, sääntelyn toimimattomuutta ja rahajärjestelmän epäneutraalisuutta suhteessa kansantalouteen.

Koulukunta oli tärkeä osa taloustieteen kehitystä tuoden mm. marginaalisuureet 1800-luvulla. 1900-luvun loppupuolella se erkaantui valtavirrasta etupäässä anarkokapitalismin rothbardilaisen haaran piiriin. Nykyisellään teoriaa pidetään varsin kiistanalaisena, mutta sen painotuksella tuottavuuden luovaan osuuteen ja kritiikillä uusklassisen talousteorian käyttäytymistieteellisiä teorioita kohtaan on ollut merkittävä vaikutus taloustieteen kehitykseen.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itävaltalainen koulukunta tuotti 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa huomattavia taloustieteen edistysaskelia, mutta sen jälkeen itseään itävaltalaisiksi kutsuneet ovat eriytyneet taloustieteen valtavirran myöhemmästä kehityksestä ja saaneet kritiikkiä monilta tunnetuilta taloustieteilijöiltä kuten valtavirran taloustiedettä edustavat libertaristit Bryan Caplan[1][2] vasemmistolainen Paul Samuelson,[3] ja Milton Friedman,[4][5] ja keynesiläiset Paul Krugman ja Paul Samuelson.

Koulukunnan aiempia aikaansaannoksia ovat muun muassa neoklassinen arvoteoria ja subjektiivinen arvoteoria sekä osa talouslaskun ongelma -teoriaa, joka käsittelee keskusjohtoisen suunnitelmatalouden ja toisaalta hajautetun vapaan markkinatalouden kykyä kohdentaa resursseja järkevästi.[6] Näitä kontribuutioita tuottivat varhaiset itävaltalaiset Carl Mengeristä alkaen, ja vielä von Misesillä ja Hayekillä oli vielä osuus niissä vaikka heidän viime vuosinaan valtavirran taloustiede kehittyi jo eräiltä muilta osin erilleen heistä.

Nykyitävaltalainen taloustiede on suosittua etenkin anarkokapitalistien rothbardilaisen haaran keskuudessa. Ludwig von Mises -instituuteista Yhdysvalloissa sijaitseva on itävaltalainen.[7]

Teoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itävaltalaisen talousteorian määrävä luonne on sen metodologia, jonka mukaan positivistinen asenne ja luonnontieteellisen metodin käyttö ei ole läheskään yhtä hyvä idea kuin taloustieteen ja ihmisen toiminnan tutkiminen käytännönläheisen logiikan, prakseologian avulla. Ludwig von Mises katsoi, että taloustiede poikkeaa luonnontieteistä, joten taloustieteissä ei voi teorian luomisessa käyttää empiiristä metodia vaan apriorista päättelyä. Itävaltalaisen taloustieteen kuuluisimmat edustajat ovat Carl Menger, Ludwig von Mises ja Friedrich Hayek. Nimestään huolimatta itävaltalainen taloustiede oli suosituinta Yhdysvalloissa toisen maailmansodan jälkeen, koska esimerkiksi Ludwig von Mises muutti Yhdysvaltoihin ja Itävallassa oli kansallissosialismin valtakaudella vaikeata harjoittaa itävaltalaista taloustiedettä. Se on kuitenkin varsin marginaalisessa asemassa uusklassiseen taloustieteeseen nähden.

Itävaltalaisen taloustieteen mukaan markkinat eivät ole tasapainossa markkinataloudessa kuten uusklassinen taloustiede teorioissaan usein olettaa. Itävaltalaiset taloustieteilijät kritisoivat uusklassisen taloustieteen malleja kuten tasapainomalleja ja täydellisen kilpailun mallia epärealistisiksi. Kapitalismi nähdään kuitenkin parhaana talousjärjestelmänä, koska sen sanotaan reagoivan parhaimmalla tavalla markkinoiden epätasapainoon. Itävaltalaiset taloustieteilijät katsovat valtion olevan monopolien ja kartellien lähde ja tukija eivätkä määrittele yksityistä, potentiaalisesti kilpailulle altista yritystä monopoliksi tai katso vapaassa markkinataloudessa syntynyttä kartellia tai luonnollista monopolia välttämättä haitalliseksi ja tyypillisesti vastustavat kilpailulainsäädäntöä, joka vähentää sopimusvapautta.

Uusklassisesta taloustieteestä itävaltalaisen koulukunnan erottaa ennen kaikkea jälkimmäisen negatiivinen suhtautuminen yksittäisten toimijoiden toimintojen vaikutusten summan aggregointiin makrotasolle sekä usein kielteinen suhtautuminen uusklassiselle taloustieteelle tyypilliseen syvästi matemaattiseen lähestymistapaan. Itävaltalaiset taloustieteilijät usein katsovat, että yksinkertaistetut matemaattiset mallit eivät ole realistisia eiväkä hyödyllisiä talouden monimutkaisuuden ja ihmisen käyttäytymisen ennakoimattomuuden takia.

Itävaltalaisen rahateorian erikoisuutena on kansantalouden suhdannevaihteluiden (ylikuumenemisten ja lamakausien) selittäminen (itävaltalainen sykliteoria, Austrian business cycle theory, ABCT) inflatorisella rahapolitiikalla ja osittaiseen kassavarantovelvoitteeseen perustavalla pankkijärjestelmällä (fractional reserve banking, FRB). Itävaltalaiset taloustieteilijät uskovat, että nousukaudella löysän rahapolitiikan takia korkotaso on matalampi kuin luonnollinen korkotaso, ihmiset kuvittelevat resurssien olevan suurempia kuin ne todellisuudessa ovat, säästävät liian vähän, pankit myöntävät luottoja vääriin kohteisiin ja sijoittajat investoivat vääriin kohteisiin, jotka lamakaudella osoittautuvat tappiollisiksi. Itävaltalaiset taloustieteilijät katsovat, että lama on tarpeellinen kestämättömän nousukauden virheiden korjaamiseksi ja että rahapoliittinen elvytys johtaa talouden vääristymien pahenemiseen ja laman pahenemiseen lopulta. Itävaltalaiset katsovat, että keynesiläinen elvyttävä politiikka on kestämätöntä ja että löysällä rahapolitiikalla ei voida estää lamaa vaan luodaan lamoja. Murray Rothbard katsoi, että 1930-luvun suuri lama johtui 1920-luvun löysästä rahapolitiikasta. Hän kritisoi monetaristeja siitä, että he uskovat keskuspankin rahamäärää tasaisesti ja hitaasti lisäävän rahapolitiikan olevan neutraalia ja voivan estää lamat kuten 1930-luvun laman ja inflaation. Murray Rothbard katsoi inflaation olevan rahamäärän kasvua eikä uskonut hintaindeksien voivan mitata inflaatiota mielekkäästi.

Itävaltalaiset taloustieteilijät kuten Ludwig von Mises ja Friedrich von Hayek ovat kritisoineet myös sosialisteja ja väittäneet, että sosialistinen suunnitelmatalous on mahdotonta tai tehotonta, koska sosialismissa ei ole yrittäjiä eikä pääomaa ja koska markkinatalouden hajautunutta päätöksentekoa ei voida korvata suunnitelmataloudella. Itävaltalaiset taloustieteilijät, varsinkin Hayek katsoivat, että markkinatalouden informaatio on hajautunutta eikä sitä voida saada selville suunnitelmatalouden virastossa. Itävaltalaisen taloustieteellisen katsantosuunnan mukaan markkinatalouden hintajärjestelmä on mahdoton toteuttaa sosialismissa hyvin. Mises, Hayek ja muut itävaltalaiset taloustieteilijät kritisoivat myös sosiaalivaltiota. Hayek kritisoi sosiaalivaltiota kirjassaan Tie orjuuteen. Hayek kutsui sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja muita sosiaalisia käsitteitä tyhjiksi kirjassaan Kohtalokas ylimieli.

Eräät libertaristiset taloustieteilijät ovat katsoneet nykyitävaltalaisten uskovan tiettyihin "ilmeisiin" tosiasioihin liian vahvasti, vaikka empiria osoittaa, että nämä eivät kaikissa tilanteissa täysin pidä paikkaansa. Caplanin mukaan myös itävaltalaiset ajattelevat eronsa valtavirrasta suuremmaksi kuin se todellisuudessa on.[8][9] Milton Friedmanin mukaan monetaristinen taloustiede selittäessään USA:n suhdannevaihtelujen historian osuu hyvin yksiin tapahtuneiden tosiasioiden kanssa toisin kuin itävaltalainen.[4][5]

Käännös suomeksi
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja vieraskielisen Wikipedian artikkelista.

Itävaltalaisen koulukunnan suhdannevaihteluteoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itävaltalainen suhdannevaihteluteoria (The Austrian business cycle theory ("ABCT")) yrittää selittää suhdannevaihteluita heterodoksisen itävaltalaisen koulukunnan ideajoukon avulla. Teoria pitää suhdannevaihteluita (tai kuten jotkut itävaltalaiset pitävät parempana sanoa "luottosuhdanteita") pankkiluoton liiallisen kasvun vääjäämättömänä seurauksena, keskuspankin tehottomien ja vaurioittavien politiikkojen pahentamana, mikä aiheuttaa korkoasteet pysymään liian matalina liian kauan, johtaen liialliseen luotonluontiin, spekulatiivisiin talouskupliin ja vähentyneisiin säästämisiin.

Puolestapuhujat uskovat, että pitkittynyt matalien korkoasteiden ja liiallisen luotonluonnin ajanjakso johtaa epävakaaseen epätasapainoon säästämisen ja investoimisen välillä. Teorian mukaan suhdannevaihtelu alkaa seuraavalla tavalla: Matalilla korkoasteilla on taipumus stimuloida lainan ottamista pankkijärjestelmästä. Tämä luoton laajentuminen aiheuttaa rahan tarjonnan laajentumisen, rahan luonnin prosessin vähimmäisvarantojärjestelmässä avulla. Esitetään, että tämä johtaa kestämättömään luottoperäiseen boomiin, jonka aikana keinotekoisesti stimuloitu lainan ottaminen pyrkii väheneviin investointimahdollisuuksiin. Vaikkain kiistelty, puolestapuhujat ovat sitä mieltä, että luottoperäinen boomi johtaa laajalle levinneisiin huonoihin investointeihin. Teoriassa oikaisu tai "luottorusentuminen" - yleisemmin kutsuttu "taantumaksi" tai "romahdukseksi" - tapahtuu, kun eksponentiaalinen luoton luontia ei voida pitää yllä. Silloin rahan tarjonta yhtäkkiä ja terävästi kutistuu markkinoiden lopulta "puhdistuessa", aiheuttaen resurssien uudelleen allokoitumisen takaisin tehokkaampiin käyttökohteisiin.

Nämä vallitsevat vaurioittavat ja häiritsevät vaikutukset annettuna, joita itävältalaiset ajattelijat uskovat aiheuttaneen, uskovat olevan epävakaata ja kestämätöntä kasvua luotteperäisessä rahassa, monet puolestapuhujat (kuten Murray Rothbard) puhuu joko pankkijärjestelmän raskaan sääntelyn tai useammin vapaan pankkitoiminnan puolesta. Itävaltalaisen suhdannevaihtelu teorian pääpuolestapuhujat historiallisesti olivat Ludwig von Mises ja Friedrich Hayek. Hayek voitti Nobelin talouspalkinnon vuonna 1974 (jakaen sen Gunnar Myrdalin kanssa) osaksi työstään tämän teorian parissa.

Koska uudelta luottoperäiseltä rahalta vie erittäin vähän aikaa suodattua alkuperäisiltä lainan ottajilta lainaksi otettujen varojen (erilaiset tuotannontekijät) saajille, mikseivät kaikki boomit pääty nopeasti? Itävaltalaiset väittävät, että jatkuvasti laajentuvat pankkiluotto voi pitää lainan ottajia yhden askeleen kuluttajan rangaistuksen (retribution) edellä (keskuspankin perättäisten matalampien korkoastein avulla). Teoriassa tämä siirtää tuonnemmaksi "havahtumisen päivää" ja lykkää kestämättömästi pullistettujen varallisuuserä hintojen romahdusta. Se voidaan myös väliaikaisesti panna pois hintadeflaatiolla tai ulkosyntyisillä tapahtumilla, kuten "halvalla" tai vapaalla markkinoilla kaupattavien resurssien hankkimisella markkinoiden osanottajien ja pankkien toimesta rahoittamalla lainan ottoa (kuten maan hankkimista paikallishallinnolta tai äärimmäisissä tapauksissa ulkomaisen maan hankinnalla sodan avulla).

Itävaltalaisen taloustieteen edustajia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. What's Wrong With Austrian Business Cycle Theory, Bryan Caplan, Library of Economics, JANUARY 2, 2008
  2. Why I Am Not an Austrian Economist, Bryan Caplan, George Mason University, 1997
  3. Samuelson, Paul A. (Sep 1964). "Theory and Realism: A Reply". The American Economic Review: 736–739. American Economic Association. “Well, in connection with the exaggerated claims that used to be made in economics for the power of deduction and a priori reasoning ..... – I tremble for the reputation of my subject. Fortunately, we have left that behind us.” 
  4. a b Friedman, Milton. "The Monetary Studies of the National Bureau, 44th Annual Report", The Optimal Quantity of Money and Other Essays. Chicago: Aldine, 261–284. 
  5. a b Friedman, Milton. "The 'Plucking Model' of Business Fluctuations Revisited". Economic Inquiry: 171–177. 
  6. Jack Birner & Rudy Van Zijp. Hayek, Co-ordination and Evolution. Routledge, 1994. page 94
  7. New Thinking for a New Decade
  8. Why I Am Not an Austrian Economist George Mason University. Viitattu 2008-07-04. ”According to Rothbard, the mainstream approach credulously accepted the use of cardinal utility, when only the use of ordinal utility is defensible. As Rothbard insists, "Value scales of each individual are purely ordinal, and there is no way whatever of measuring the distance between the rankings; indeed, any concept of such distance is a fallacious one."[3] ...As plausible as Rothbard sounds on this issue, he simply does not understand the position he is attacking. The utility function approach is based as squarely on ordinal utility as Rothbard's is. The modern neoclassical theorists - such as Arrow and Debreau - who developed the utility function approach went out of their way to avoid the use of cardinal utility.[7] ...To sum up, Rothbard falsely accused neoclassical utility theory of assuming cardinality. It does not.”
  9. Caplan, Bryan (Apr 1999). "The Austrian Search for Realistic Foundations". Southern Economic Journal 65 (4): 823–838. Southern Economic Association. doi:10.2307/1061278. 

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]