Milton Friedman

Milton Friedman
Henkilötiedot
Syntynyt	31. heinäkuuta 1912 Brooklyn, New York, Yhdysvallat
Kuollut	16. marraskuuta 2006 (94 vuotta) San Francisco, Kalifornia, Yhdysvallat
Kansalaisuus	yhdysvaltalainen
Koulutus ja ura
Tutkinnot	Columbian yliopisto (Ph.D.) Chicagon yliopisto (M.A.) Rutgersin yliopisto (B.A.)
Väitöstyön ohjaaja	Simon Kuznets
Instituutti	Hoover Institution (1977–2006) Chicagon yliopisto (1946–1977) Columbian yliopisto (1937–1941) (1943–1945) (1964–1965) NBER (1937–1940)
Oppilaat	Gary Becker Phillip D. Cagan
Tutkimusalue	taloustiede
Tunnetut työt	Monetaristisen taloustieteen isä, Chicagon koulukunnan johtohahmo, pysyvän tulotason hypoteesi, luonnollinen työttömyysaste
Palkinnot	Nobelin taloustieteen palkinto (1976) Presidential Medal of Freedom (1988) National Medal of Science (1988) John Bates Clark Medal (1951)
Nimikirjoitus
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

Milton Friedman (31. heinäkuuta 1912 New York, New York – 16. marraskuuta 2006 San Francisco, Kalifornia^lähde?) oli yhdysvaltalainen yhteiskuntafilosofi ja Ruotsin keskuspankin jakaman Alfred Nobelin muistopalkinnon vuonna 1976 saanut taloustieteilijä. Palkinnon myöntämisperuste oli: Saavutuksista kulutusanalyysin, rahahistorian ja -teorian aloilla sekä vakautuspolitiikan vaikeuden osoittamisesta.

Yhdysvaltojen entinen apulaisvaltiovarainministeri J. Bradford DeLong pitää Friedmania 1900-luvun toiseksi vaikutusvaltaisimpana taloustieteilijänä John Maynard Keynesin jälkeen. Friedmania pidetään monetaristisen taloustieteen perustajana, vaikka monetarismin perustavia ajatuksia on esittänyt jo Friedmania aikaisemmin muun muassa Georg Simmel. Friedmanin suurena ansiona pidetään rahan kvantiteettiteorian henkiinherättämistä.

Niin sanottua Chicagon koulukuntaa edustanut Friedman vaikutti merkittävästi esimerkiksi Yhdysvaltain presidentin Ronald Reaganin ja Yhdistyneen kuningaskunnan pääministerin Margaret Thatcherin ajatuksiin, vaikka Reagan ja Thatcher eivät täysin harjoittaneetkaan hänen kannattamaansa liberaalia politiikkaa edes talouden alalla. 1990-luvulla Friedmanin oppeja on osin sovellettu muun muassa Virossa ja Uudessa-Seelannissa. Ensimmäinen Milton Friedmanin oppien kokeilu tapahtui Augusto Pinochetin sotilasjuntan hallitsemassa Chilessä, missä Friedmanin oppilaista koostuva ryhmä Chicagon pojat konsultoi.^lähde?

Friedman oli tunnettu taloudellisen liberalismin tukemisesta. Hän osallistui myös aktiivisesti yhteiskunnalliseen keskusteluun. Vuonna 1980 Yhdysvalloissa esitettiin Friedmanin kirjoittama kymmenosainen talouspoliittinen televisiodokumentti Free to Choose. Ohjelmasarjan ohessa Milton Friedman kirjoitti kirjan Vapaus valita (suom. 1982) puolisonsa Rose Friedmanin kanssa. Friedman toimi myös presidentti Reaganin talouspoliittisena neuvonantajana. Friedmania siteeraten Reagan esittikin, että valtio ei ole ratkaisu vaan ongelma.^lähde?

Merkittävimpänä saavutuksenaan Friedman piti asevelvollisuuden (”pakkotyön”) lakkauttamista Yhdysvalloissa. Tämän lakkautuksen seurauksena Yhdysvaltojen sotilasvoimat perustivat ammattiarmeijaan.^lähde?

Elämä

Nuoruus ja opiskelu

Milton Friedman syntyi 1912 New Yorkissa perheen neljäntenä lapsena ja ainoana poikana. Hänen vanhempansa olivat juutalaisia maahanmuuttajia, jotka olivat lähtöisin nykyisen Ukrainan alueella sijainneesta unkarilaisyhteisöstä. Perhe muutti New Jerseyn Rahwayyn, kun Milton oli vuoden vanha. Hänen vanhempansa pitivät Rahwayssä kauppaa.

Friedman pääsi opiskelemaan Rutgersin yliopistoon stipendin ansiosta. Hän opiskeli matematiikkaa ja taloustiedettä ja sai 1932 alemman korkeakoulututkinnon. Rutgersissa Friedman tutustui Arthur Burnsiin, jota hän piti mentorinaan ja merkittävimpänä vaikuttajanaan. Friedman jatkoi opintojaan Chicagon yliopistossa, josta valmistui 1933 maisteriksi, ja Columbian yliopistossa, jossa hänen väitöskirjansa valmistui 1946. Chicagon yliopistossa Friedman oli muun muassa Friedrich von Hayekin oppilas.^lähde?

Ura

Friedman sai 1937 paikan New Yorkin National Bureau of Economic Researchista. Hän hyväksyi 1940 paikan Wisconsonin yliopistosta, mutta joutui lähtemään sieltä jo vuoden jälkeen ajauduttuaan muun henkilökunnan kanssa erimielisyyksiin Yhdysvaltojen liittymisestä toiseen maailmansotaan. Sodan aikana hän työskenteli valtiovarainministeriölle ja kehitti siellä liittovaltion ennakkoverojärjestelmää.

Sodan jälkeen Friedman oli vuoden Minnesotan yliopistossa ja siirtyi 1946 Chicagon yliopistoon, josta sai 1948 täyden professuurin. Chicagossa hän opetti hintateoriaa ja rahataloutta. Friedman aloitti siellä 1953 Raha ja pankkialan työpajan, josta kehittyi merkittävä alan tutkijoiden ja opiskelijoiden foorumi. Hän osallistui 1947 Mont Pelerin Societyn avauskokoukseen. Friedman on myöhemmin sanonut, että Mont Pelerin Societyssa mukana oleminen aloitti hänen aktiivisen osallistumisensa politiikkaan.

Friedman alkoi saada tunnettavuutta myös tiedepiirien ulkopuolella, kun 1962 ilmestyi hänen teoksensa Capitalism and Freedom. Seuraavana vuonna julkaistiin hänen massiivinen Anna Jacobson Schwartzin kanssa yhteistyössä tehty Monetary History of the United States. Hänen teostensa saatua julkisuutta hänestä tuli myös merkittävä julkinen vaikuttaja, kuten myös Schwartzista. Jotkut tutkijat, kuuluisimpana kenties John Kenneth Galbraith, ovat kritisoineet Friedmanin ja Schwartzin teosta, ja väittävät jopa sen tulosten perustuvan manipuloituihin aikasarjoihin.^lähde?

Friedman oli senaattori Barry Goldwaterin taloudellinen neuvonantaja vuoden 1964 presidentinvaalikampanjassa. Tämän jälkeen hän kirjoitti 1966–1983 vakituisesti kolumneja Newsweekiin. Richard Nixonin vaalikampanjan neuvonantajana Friedman oli vuoden 1968 vaaleissa. Nixonin aikana hän toimi myös Yhdysvaltojen asevelvollisuuden lakkauttamista tutkineessa komissiossa. Friedman ei kuitenkaan halunnut ottaa vakituisia poliittisia virkoja, sillä halusi keskittyä tieteelliseen työhönsä, joka todellisuudessa oli sisällöltään äärimmäisen poliittista. Viimeiseksi jääneessä Wall Street Journalin kolumnissaan Friedman esitti New Orleansin tulvakatastrofin mahdollistavan mm. sen koululaitoksen yksityistämisen.

Friedman vieraili 1975 Chilessä diktaattori Augusto Pinochetin luona ja luennoi talouspolitiikasta, sekä toimi oppilaidensa kanssa Pinochetin hallinnon konsulttina. Friedmanin oppilaita nimitettiin myös Pinochetin hallintoon. Friedman teki 1970-luvulla samantapaisia vierailuja myös Etelä-Afrikkaan ja Rhodesiaan. Friedman kertoi toimineensa myös Kiinan diktatuurin konsulttina. Muiden muassa Donald Rumsfeld on kertonut ihailevansa Friedmania. Milton Friedmanin pojanpoika Patri Friedman luennoi vuonna 2011 Suomessa Ludwig von Mises -instituutin vieraana.

Nobel-palkinto ja eläkeaika

Ruotsin keskuspankin taloustieteen palkinto Alfred Nobelin muistoksi eli niin sanottu Nobelin taloustieteen palkinto myönnettiin Friedmanille 1976. Samana vuonna hän jäi eläkkeelle Chicagon yliopistosta ja sai emeritusprofessorin arvon 1983. Friedmanista tuli 1977 Hoover-instituutin jäsen. Friedmanin ajatuksia esiteltiin 1980 kymmenosaisessa televisiosarjassa Free to Choose, jonka pohjalta hän julkaisi vaimonsa kanssa teoksen Vapaus valita. Neljä vuotta myöhemmin ilmestyi toinen televisiosarja Tyranny of the Status Quo. Friedman palkittiin 1988 National Medal of Sciencella ja Presidentin vapaudenmitalilla. Friedmanit julkaisivat 1998 yhteiset muistelmat, Two Lucky People.

Friedman eli viimeiset vuotensa San Franciscossa, missä hän kuoli 94-vuotiaana vuonna 2006.

Taloustieteen tutkimus

Friedman tunnetaan parhaiten kiinnostuksen herättämisestä uudelleen rahan tarjontaa ja erityisesti rahan kvantiteettiteoriaa kohtaan. Hän kyseenalaisti 1970-luvulle asti vallinneen keynesiläisen talouspolitiikan. Friedmanin empiirinen ja teoreettinen tutkimus tukivat näkökulmaa, jonka mukaan rahan määrän lisäys voi elvyttää taloutta lyhyellä aikavälillä, mutta pitkällä aikavälillä se vaikuttaa lähinnä hintatasoon eli kiihdyttää inflaatiota. Tämän näkemyksen oli esittänyt aikaisemmin muun muassa Georg Simmel.

Friedman oli monetaristisen koulukunnan tunnetuin kannattaja. Hän väitti, että inflaation ja rahan määrän välillä on pysyvä riippuvuus ja että keskuspankki voi hallita inflaatiota säätelemällä rahan tarjontaa. Friedman katsoi, että finanssipolitiikalla ei ole roolia talouden kokonaiskysynnän säätelyssä. Hallituksen roolia talouspolitiikassa tuli hänen mukaansa rajoittaa selvästi. Tämän tavoitteen toteuttamiseksi Friedman vaati itsenäisiä, valtiovallasta riippumattomia keskuspankkeja.^lähde?

Friedman tunnetaan myös kulutusteorian kehittämisestä. Vuonna 1957 hän esitti pysyvän tulotason hypoteesin (engl. permanent income hypothesis), jota hän itse piti parhaana tieteellisenä työnään. Sen mukaan kuluttajat eivät muuta kulutustottumuksiaan, vaikka käteen jäävä ostovoima muuttuisi tilapäisesti, vaan olettavat ostokykynsä pysyvän vakiona.^lähde?

Merkittävä saavutus oli myös hänen esittämä Phillips-käyrän kritiikki ja luonnollisen työttömyysasteen käsite (engl. natural rate of unemployment) vuodelta 1968. Tämä Friedmanin ns. luonnollinen työttömyysaste eli NAIRU on todellisuudessa hallituksille asetettu vaatimus olla parantamatta työllisyyttä ns. elvyttävin toimin, Friedmanin väittäessä työllisyyden edistämiseen tarvittavan rahan kiihdyttävän inflaatiota. Sen sijaan Friedman ja monetaristit katsovat, että sosiaaliturvan purkaminen ja minimipalkkojen poistaminen johtavat tilanteeseen, jossa työttömällä on kannustin työllistyä ja työnantajalle on halvempaa palkata lisää työntekijöitä.^lähde?

Yhteiskunnalliset näkemykset

Politiikassa

Poliittisesti Friedman tuki republikaani Barry Goldwaterin presidentinvaalikampanjaa 1964 sekä Richard Nixonia. Nixon ei ollut juurikaan kiinnostunut Friedmanin talouspoliittisista linjauksista, mutta hän istui 1969–1970 Nixonin komissiossa, joka lakkautti asepalveluksen Yhdysvalloissa. Friedman itse mainitsi myöhemmin pitäneensä tätä suurimpana saavutuksenaan. Yhdysvaltojen asepalveluksen lakkauttamisella ja asevoimien muuttamisella palkka-armeijaksi on ollut valtavan suuri käytännön vaikutus maan ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan ja koko maailmanpolitiikkaan.^lähde?

Ensimmäinen paikka, jossa Friedmanin oppeja sovellettiin käytäntöön, oli diktaattori Augusto Pinochetin hallitsema Chile kaksi vuotta verisen vallankaappauksen jälkeen. Naomi Klein on tuonut esiin näkemyksen, että koko kaappaus oli USA:n hallinnon etukäteen suunnittelema. Friedman vieraili luennoimassa Chilessä ja juntan talouspolitiikkaa hoitavat taloustieteilijät tunnettiin nimellä ”Chicagon pojat”. Kun Friedman saapui 1976 Tukholmaan hakemaan Nobelin taloustieteen muistopalkintoaan, häntä vastaan järjestettiin protesteja Pinochetin hallinnon tukemisen vuoksi ja tilaisuudessa Friedmania syytettiin murhaajaksi. Chilen talousuudistukset tekivät vaikutuksen myös Britannian Margaret Thatcheriin. Friedman itse esitti vapaan markkinatalouden johtavan myös yhteiskunnalliseen vapauteen. Chile ajautui talousromahdukseen 1982–1983, kauan ennen kuin Pinochet luovutti vallan demokraattisesti valituille johtajille 1990. Tästä huolimatta maan 1980-luvun lopun nopeasta talouskasvusta Friedman käytti mielellään termiä ”Chilen ihme”. Friedmanin opit, joiden mukaan esimerkiksi rakennusmääräykset ovat tarpeettomia, joutuivat huonoon valoon Chilen maanjäristysten jälkeen.

Negatiivinen tulovero

Milton Friedman tunnetaan myös yleisesti, tosin virheellisesti kansalaispalkka-ajatuksen ensimmäisenä esittäjänä, vaikkakin tosiasiallisesti idean alkuperäinen esittäjä oli Juliet Rhys-Davies 1940-luvulla. Friedman ehdotti 1967 ns. negatiivista tuloverotusta, jossa tietyn tulorajan alapuolella olevat ihmiset saisivat valtiolta avustusta X prosenttia ko. tulorajan ja omien tulojensa välisestä erotuksesta. Ajatuksena oli, että näin tukia saavatkin voisivat työtä tekemällä lisätä ansioitaan sen sijaan, että tuen ehtona olisi täysi työttömyys. Mutta ns. aktiivisen työllisyyspolitiikan Friedman ja monetaristit kieltävät jyrkästi.^lähde?

Friedman toimi 1970-luvulla presidentti Richard Nixonin ja 1980-luvulla presidentti Ronald Reaganin talouspoliittisena neuvonantajana ja esitti olevansa huolestunut muun muassa passivoivaksi ja byrokraattiseksi väitetystä sosiaaliturvasta. Friedmanin mielestä olisi järkevämpää maksaa joko kaikille kansalaisille samaa kuukausittaista perustuloa (eli kansalaispalkkaa) tai pienituloisille negatiivista tuloveroa, kuin rahoittaa kalliita ja monimutkaisia byrokraattisia sosiaaliohjelmia.

Friedmanin mukaan kumpi tahansa malli olisi byrokratian minimoiva ja valinnanvapauden maksimoiva köyhien auttamisen ja kannustavuuden säilyttämisen välinen kompromissi. Tämä Friedmanilta peräisin oleva ajatus useiden sosiaalitukimuotojen korvaamisesta yhdellä perustulotyyppisellä järjestelyllä tai negatiivisella tuloverolla on saanut kannatusta muun muassa liberaalien, vihreiden ja radikaalin vasemmiston piirissä. Friedmanin mallin taka-ajatuksena on, että hallitus ei harjoita aktiivista työllisyyspolitiikkaa eikä pyri toimimaan kokoaikaisten työpaikkojen puolesta.^lähde?

Huumeiden ja prostituution dekriminalisointi

Milton Friedman vastusti jyrkästi huumeiden kieltolakia ja vertasi sitä tehottomuudessaan jopa sosialismiin. Friedmanin mielestä ei ole mielekästä kanavoida valtavia summia veronmaksajien rahaa huumepolitiikkaan, joka oli osoittautunut hyvin tehottomaksi huumeiden käytön estämisessä.

Friedman kannatti myös prostituution laillistamista. Hänen mukaansa on yksityisasia, pitääkö prostituutiota moraalisesti pahana vai ei.

Palvelut

Julkiset palvelut pystytään Friedmanin mukaan toteuttamaan palveluseteleillä laadukkaampina ja edullisempina kuin julkisesti tuotettuina, ja samalla maksimoidaan käyttäjän valinnanvara.

Friedman oli huolissaan köyhien lasten koulutuksen tasosta ja omisti viimeiset vuotensa ensisijaisesti tämän asian korjaamiseen: koulutuspalvelusetelien avulla köyhätkin voisivat koulututtaa lapsensa hyvissä kouluissa. Friedman ehdotti palveluseteleitä jo vuonna 1955 ja perusti myöhemmin säätiön ajamaan hanketta. Friedmanin unelma palveluseteleillä tuotetusta koulutuksesta on toteutunut Ruotsissa. Siirtämällä koulutuksen yksityisten toimijoiden käsiin Friedman katsoi voivansa murtaa valtion oikeuden määritellä sen mitä ja kuinka kouluissa opetetaan.

Ideologia

Friedman käytti itsestään nimitystä liberaali. Hänet luokiteltiin joko markkina- tai sosiaaliliberaaliksi määritelmästä riippuen. Hän ei ollut libertaristi vaan kannatti muun muassa minimaalista sosiaaliturvaa (perustulo) ja palveluseteleitä, eikä hän katsonut voitavan osoittaa selkeää rajaa sille, kuinka paljon hallitus saa puuttua ihmisten elämään (taloutta sääntelemällä tai muuten).

Kirjassaan Capitalism and Freedom hän silti luetteli 14 asiaa, jotka ainakin kuuluvat ”rajan väärälle puolelle”, mutta joita Yhdysvallat silti harjoitti. Näihin lukeutuivat muun muassa ”orja-armeija”, maataloustuet, tullit, tuontikiintiöt, vuokrasääntely, palkkasääntely (vähimmäispalkat), teollisuusalojen yksityiskohtainen sääntely, eläkeläisten pakottaminen ostamaan annuiteetteja sekä kielto harjoittaa yksityistä postitoimintaa.

Friedman pyrki minimoimaan valtion roolin. Sekä teoriassa että käytännössä Friedman oli konservatiivi, joka pyrki hävittämään progressiivisen kauden tulokset muun muassa asteittaisen sääntelyn purkamisen avulla. Friedmanin mukaan läntisen maailman kultainen aika oli 1700–1800-luvuilla.

Kritiikki ja kuoleman jälkeen

Friedmania ovat kritisoineet Edward S. Herman, Elton Rayack ja Paul Diesing. Herman on tuonut esille, että pian toisen maailmansodan jälkeen Friedmania pidettiin yleisesti ekstremistinä. Professori Rayack on esittänyt vuonna 1990, että Friedmanin mallit sopivat tarkoitusta varten poimitun historiallisen datan kanssa yhteen, mutta ennustuksissa Friedmanin mallit olivat käyttökelvottomia. Sekä The New York Times että Wall Street Journal kieltäytyivät julkaisemasta Rayackin esittämää kritiikkiä. Rayack on myös pyrkinyt esittämään teoksessaan Not So Free To Choose Friedmanin populääriteoksissa käyttämien historiallisten esimerkkien lukuisat virheet ja historiankirjoituksen uudelleenkirjoitukset. Diesing on esittänyt, että Friedman testasi pysyvän tulotason hypoteesia (engl. permanent income hypothesis) tilastollisin menetelmin, jotka eivät jättäneet mahdollisuutta hypoteesin kumoutumiselle.

Vuonna 2016 Friedmanin pysyvän tulotason hypoteesi (engl. permanent income hypothesis) on osoitettu vääräksi. Idean kumoaminen on merkitykseltään tärkeä, koska Friedman kykeni sen avulla argumentoimaan keynesiläistä finanssipoliittista elvytystä vastaan. Friedmanin hypoteesin perusteella valtion tekemällä elvytyksellä ei olisi toivottuja vaikutuksia. Hypoteesi esimerkiksi tarkoitti, että valtion kansalaiselle antamalla sekillä ei olisi vaikutusta kulutuskäyttäytymiseen eikä sillä siten olisi taloutta elvyttävää vaikutusta. Hypoteesiin uskottiin taloustieteessä vuosikymmeniä. Tutkimuksen tekivät Harvardin yliopiston Peter Ganong ja Pascal Noel.

Yksityiselämä

Friedmanin samanikäinen vaimo, Rose Friedman, oli aktiivinen keskustelija, taloustieteilijä ja hänen pitkäaikainen työkaverinsa. He tapasivat 1932 ja menivät naimisiin kuusi vuotta myöhemmin.Rose Friedman oli Chicagon yliopistossa toimineen Aaron Directorin tytär.^lähde?

He saivat kaksi lasta, Janetin ja Davidin. David Friedman on tunnettu libertaristi, nimenomaan pisimmälle viedyn liberalismin suunnan anarkokapitalismin edustaja. Myös Davidin poika Patri on fundamentalistisen kapitalismin puolesta toimiva aktivisti.^lähde?

Teokset

• Friedman, Milton: Capitalism and Freedom (1962). University of Chicago Press
• Friedman, Milton: Dollars and Deficits (1968). Prentice Hall
• Friedman, Milton & Friedman, Rose: Vapaus valita. (Free to choose, 1980.) Englanninkielisestä alkuteoksesta suomentaneet Heikki Lempiäinen ja Jyrki Vesikansa. Helsingissä: Otava, 1982. ISBN 951-1-06750-8.
• Friedman, Milton & Friedman, Rose. Tyranny of the Status Quo (1984). Harcourt

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Milton Friedman Wikimedia Commonsissa

• Milton Friedmanin muistokirjoitus Helsingin Sanomissa (Arkistoitu – Internet Archive)
• Milton Friedman: a study in failure (Guardian)
• Milton Friedman – 94 vuotta vapaamman maailman hyväksi (Arkistoitu – Internet Archive) Vapaa Sana.net
• Milton and Rose D. Friedman Foundation

Ruotsin keskuspankin taloustieteen palkinnon saajat

1969: Frisch, Tinbergen 1970: Samuelson 1971: Kuznets 1972: Hicks, Arrow 1973: Leontief 1974: Myrdal, Hayek 1975: Kantorovitš, Koopmans 1976: Friedman 1977: Ohlin, Meade 1978: Simon 1979: Schultz, Lewis 1980: Klein 1981: Tobin 1982: Stigler 1983: Debreu 1984: Stone 1985: Modigliani 1986: Buchanan 1987: Solow 1988: Allais 1989: Haavelmo 1990: Markowitz, Miller, Sharpe 1991: Coase 1992: Becker 1993: Fogel, North 1994: Harsanyi, Nash, Selten 1995: Lucas 1996: Mirrlees, Vickrey 1997: Merton, Scholes 1998: Sen 1999: Mundell 2000: Heckman, McFadden 2001: Akerlof, Spence, Stiglitz 2002: Kahneman, Smith 2003: Engle, Granger 2004: Kydland, Prescott 2005: Aumann, Schelling 2006: Phelps 2007: Hurwicz, Maskin, Myerson 2008: Krugman 2009: Ostrom, Williamson 2010: Diamond, Mortensen, Pissarides 2011: Sargent, Sims 2012: Roth, Shapley 2013: Fama, Hansen, Shiller 2014: Tirole 2015: Deaton 2016: Hart, Holmström 2017: Thaler 2018: Nordhaus, Romer 2019: Banerjee, Duflo, Kremer 2020: Milgrom, Wilson 2021: Card, Angrist, Imbens 2022: Bernanke, Diamond, Dybvig 2023: Goldin