Monetaristinen taloustiede
Sivulta puuttuu Monetaristinen taloustiede on makrotaloustieteellinen koulukunta, joka korostaa rahavarannon sääntelyn merkitystä taloudessa.[1] Monetarismi saavutti vaikutusvaltaa 1970- ja 1980-luvuilta lähtien.[2]
Monetarismia ovat ajaneet etenkin Milton Friedman, Anna Schwartz, Karl Brunner ja Allan Meltzer.[2] Eräät journalistit ovat yhdistäneet virheellisesti käsitteen doktrinaaliseen vapaan markkinatalouden kannatukseen.[2] Toisaalta monetarismissa juuri Friedmanin ja esimerkiksi Friedrich Hayekin kirjoitukset ovat miltei uskonkappaleiden asemassa.
Monetarismin mukaan inflaatioon ei pitäisi yrittää vaikuttaa keynesiläisittäin säätelemällä kulutuskysyntää tai kokonaiskysyntää valtion finanssipolitiikalla (verot ja julkiset menot), vaan säätelemällä liikkeellä olevan rahan määrää keskuspankin toimin (rahavarantoa kasvattamalla, koroilla, avomarkkinaoperaatioilla). Monetaristien kannattama, klassisesta taloustieteestä periytyvä rahan kvantiteettiteoria väittää, että liikkeellä olevan rahamäärän liiallinen kasvu aiheuttaa inflaatiota. Näin ollen rahamäärää pitäisi lisätä tasaista, hidasta vauhtia ja inflaation katsotaan johtuvan vain siitä, että rahan tarjontaa on lisätty kysyntää enemmän.
Taustalla on monetaristien näkemys, jonka mukaan rahan määrän lisääminen aiheuttaa mm. rahamääräisen omaisuuden arvon alenemista, ja on näin rahamääräiseen omaisuuteen kohdistettu piilovero. Toinen taustalla oleva näkemys on, että kiinteä liikkeellä olevan rahan määrän kasvuvauhti muodostaa esteen parlamentin päätösten toimeenpanolle. Tämä näkemys on myös johtanut keskuspankkien eristämiseen demokraattisesta valvonnasta eri puolilla maailmaa, myös Euroopan keskuspankkijärjestelmässä. Samalla on huomattava, että kaikki taloustieteen oppisuunnat näkevät rahamäärän liiallisen kasvun jo määritelmän mukaan ongelmallisena (liika on aina liikaa).
[muokkaa] Monetarismi syrjäytti keynesiläisyyden 1960-luvun jälkeen
Monetaristien ajama makrotaloudellinen teoria ja politiikka erosivat huomattavasti vallalla olleesta keynesiläisestä koulukunnasta.[1]
1960-luvulla keynesiläiset ja monetaristit kiistelivät inflaation syistä ja vaikutuksesta työllisyyteen (ks. Phillipsin käyrä), rahan kysynnän korkojoustosta ja siitä, "onko finanssipolitiikalla toivottua vaikutusta kokonaiskysyntään". Kiista "ratkesi empiiristen tosiasioiden avulla - - monetaristien voittoon. - - keynesiläisten usko rahapolitiikan ylivertaiseen kykyyn hoitaa työttömyysongelma on kuollut - - Optimistikaan ei enää luota keynesiläiseen ajatukseen kysynnän aktiivisesta hienosäädöstä", kertoo Helsingin yliopiston kansantaloustieteen professori Vesa Kanniainen.[3]. Toisaalta on huomattava, että monetaristien lausunnoista huolimatta monetarismin ja keynesiläisyyden välinen kiista jatkuu edelleen, ja esimerkiksi monetarististen valtioiden jatkuva korkea työttömyys ja taloudellinen eriarvoisuus tukevat juuri keynesiläisessä taloustieteessä esiin tuotuja argumentteja. Monetaristien vastaus tähän seikkaan on, että työttömien tulisi vastata tilanteeseen laskemalla työnsä hintaa, jolloin monetaristinen teoria toimisi tältä osin. Tämä seikka on myös peruste monetaristien esittämälle vaatimukselle rajoittaa työvoiman järjestäytymistä.
Keynesiläisyyden koulukunnan opit joutuivat koville vuosien 1973 ja 1979 öljyshokkien vuoksi, joihin keynesiläisyydellä ei ollut vastausta. Inflaatio oli korkea koko 1970-luvun, jonka Friedman argumentoi johtuvan rahavarannon nopeasta kasvusta. Keynesiläisen taloustieteen kriisi aiheutui näin keskeisesti talousteoriaan nähden ulkoisesta shokista: Friedmanin argumentti rahavarannon kasvusta ei huomioi riittävästi öljynhinnan vaikutusta liikkellä olevan rahan määrään, ja saman ilmiön toista puolta, eli öljyntuottajamaista Eurooppaan tallatettujen ns. euro- eli petrodollarien vaikutusta pankkien luotonantoon.
Yhdysvaltain Federal Reserve kokeili 1979-82[2] Milton Friedmanin ehdottamaa yksinkertaista mallia rahamäärän sääntelemiseksi, mutta päätyi pian ottamaan käyttöön monetaristisemman linjan 1979, joka kuitenkin hylättiin 1982 eri syistä[4]. Kokeilun tuloksista on erilaisia näkemyksiä[2] - mm. uudet finanssi-innovaatiot tekivät käsitteen "rahan määrä" epäselväksi[1].
Monetarismin itsensä maine alkoi heiketä 1970-luvun lopussa ja 1980-luvun alussa keynesiläistä politiikkaa niinikään vastustavan rationaalisten odotusten teorian nousuun.[2] Samalla on huomattava, että monetarismi jaetaan lähteestä riippuen 1-3 eri tyyppiin: Friedmanin katsotaan edustaneen monetarismin ensimmäistä tyyppiä, ja luoneen perustaa sen viimeiselle tyypille jonka ytimen muodostaa rationaalisten odotusten hypoteesi. Muun muassa Juhana Vartiainen on todennut esimerkiksi Euroopan rahaliiton toteuttavan juuri monetarismin viimeistä, rationaalisten odotusten hypoteesilla täydennettyä muotoa.
[muokkaa] Monetarismi nykyään
Useimpia väitteitä, joilla monetaristit haastoivat keynesiläisyyden, pidetään nykyään oikeina, ja ne ovat makrotaloustieteen ja rahapolitiikan perustaa[2]. Näitä ovat mm.
- nimellis- ja reaaliarvojen tarkka erottelu (eli inflaatiokorjaukset)
- rahapolitiikka on finanssipolitiikkaa tehokkaampi työkalu talouden pitämiseen vakaana
- inflaation matalana pitämisen tärkeys
- nykyinen rahapolitiikka on lähempänä monetarismia kuin esimerkiksi vuosien 1956-78 keynesiläisyyttä muttei vastaa täysin kumpaakaan. [2]
Samalla on huomattava, että nimellis- ja reaaliarvojen erottelu on keskeinen osa mitä tahansa taloustieteen oppisuuntaa. Samoin on huomattava, että raha- ja finanssipolitiikalla on toisistaan poikkeavat tavoitteet: rahapolitiikka keskittyy liikkeellä olevan rahan määrän sääntelyyn, finanssipolitiikan korjatessa rahapolitiikan ylilyöntejä tarjoamalla keskeisen välineen työttömyyden ja sitä seuraavien ongelmien lieventämiseen. Inflaation matalana pitämisen tärkeyttä perustellessaan monetaristit esittävät sen positiivisen vaikutuksen työttömyyteen, mutta saadut kokemukset viittaavat kireän rahapolitiikan johtavan pysyvään korkeaan työttömyyteen ja erityisesti pitkäaikaistyöttömyyden kasvuun.
[muokkaa] Viitteet
Uusklassinen taloustiede - Itävaltalainen taloustiede - Monetaristinen taloustiede - Keynesiläinen taloustiede - Tuotantopuolen taloustiede
