Uuskonservatismi

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Uuskonservatismi (engl. Neoconservativism) kuvaa etenkin Yhdysvalloissa vaikuttavia "uusia konservatiiveja". Uutuus viittaa konservatismin "uuteen aaltoon", joka on saanut pontta eritoten viime aikoinamilloin?.

Uuskonservatismi on yhdistetty Reaganin talouspolitiikkaan ja myöhemmin George W. Bushin talous- ja ulkopolitiikkaan.

Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uuskonservatismin isänä voidaan pitää Leo Straussia (1899–1973). Straussin mukaan liberaali demokratia piti sisällään tuhon siemenet: nihilismin ja individiualismin. Individualismin ja nihilismin ajatukset johtivat rikkomaan yhteisiä sääntöjä ja heikentämään yhteiskuntaa. Straussin mukaan tämä uhka voitaisiin torjua, jos ihmiset saataisiin uskomaan myytteihin, kuten kansakunnan yhteiseen kohtaloon taistelussa hyvyyden puolesta pahaa vastaan. Strauss esitti ajatuksensa 1950-luvulla ja hänen seuraajiaan kutsuttiin uuskonservatiiveksi.[1]

Uuskonservatistisesta aatemaailmasta itse 2000-luvulla irtisanoutunut Francis Fukuyama nimeää America at Crossroads (2006) -teoksessaan uuskonservatiiveja kylmän sodan aikana yhdistäneiksi tekijöiksi seuraavia: 1) huoli demokratiasta ja laajemmin ymmärrys hallintomuotojen vaikutuksista inhimillisen elämän muotoihin 2) käsitys Yhdysvaltain voimankäyttämisestä moraalisesti oikeiden päämäärien saavuttamiseksi 3) skeptisismi kansainvälisen lainsäädännön ja toimielimien mahdollisuuksista ratkaista vaikeita turvallisuusongelmia ja 4) käsitys yhteiskunnan sosiaalipoliittisen muokkaamisen rajoituksista. [2] Monia uudempien uuskonservatiivien joukkoon kuuluvia yhdistää Bushin hallinnon toimien, erityisesti Irakin sodan aloittamisen, voimakas tukeminen. Näiden uudempien näkemysten esittäjät eivät enää olleet osa sitä vasemmistotaustaisten liberalistista traditiota, johon uuskonservatismin aatteellinen historia usein palautetaan. 1980- ja 90-luvuilla opiskelleet nuoremman sukupolven uuskonservatiiviajattelijat olivat integroituneet osaksi laajempaa konservatiivitraditiota, amerikkalaista oikeistoa ja kapitalistista yhteiskuntaa. He olivat omaksuneet osia uuskonservatismiin aikaisemmin liitetyistä periaatteista, mutta eivät voineet välttyä ajallisen viitekehyksen vaikutuksilta omia mielipiteitään luodessaan; rajoittamattoman markkinatalousvapauden yhteisövaikutusten arviointi oli siirtynyt taka-alalle ja merkittävimmiksi kysymyksiksi olivat nousseet maailmanhistoriallista kehitystä, nykyisyyttä ja tulevaa pohtivat teoriat, jotka sisälsivät näkemyksiä konkreettisista ulkopolitiikan harjoittamisen tavoista. Varsinkin Robert Kagan ja William Kristol profiloituivat jo 1990-luvun puolella voimakkaina amerikkalaisen hegemonian säilyttämisen ja demokratian vientituotteistamisen puolestapuhujina.

Monet USA:ssa valtaan päässeistä uuskonservatiiveista niin sanotuista "neokonservatiiveistä" (engl. slang neocons) ovat juuriltaan entisiä itäeuroopppalaisia juutalaisemigrantteja tai heidän jälkeläisiään. Osan tausta on kommunistinen, trotskilainen tai ammattiyhdistysliikkeessä. Loikkarit tyypillisesti ovat pettyneet 1960-luvun sosialistisiin unelmiin ja sosiaalisiin parannusyrityksiin.

Yhdysvaltain vanhemman polven konservatiivit eli niin sanotut paleokonservatiivit tuntevat uuden polven neokonservatiivit ja heidän aatepohjansa osin vieraiksi. Konservatiivit USA:ssa katsovat vastuun kuuluvan yksilölle niin, että kaikilla on sama lähtökohta, mutta yksilön itsensä aikuisena täytyy pitää huolta siitä, että menestyy.

Uuskonservatiivit ovat vapaakaupan kannattajina innokkaampia kuin vanhat paleokonservatiivit, jotka taas ovat tahtoneet yleensä pystyttää tullimuureja etenkin teräs-, paperi- ja lentokoneteollisuuden suojaksi.

Uuskonservatiivit 60-luvun "sosialisminsa" aikoina pettyivät lakeihin ja säädöksiin sekä keskushallintoon köyhyyden ja epäkohtien poistajana ja alkoivat 1980- ja 1990-luvuilla korostaa sisäisen uudistumisen merkitystä ja individualismia, joskus jopa uskoontulon kautta. Keskusvaltapettymyksensä he edelleen saattaavat peilata valtion ja maapallon tasolle. He voivat katsoa etteivät YK:n ja muiden kansanvälisten elimien säädökset ja päätökset, kuten Kioton ilmastosopimus, auta vaan valtioiden on vapaaehtoisesti uudistuttava.

Sen sijaan uuskonservatiivit eivät vastusta sitä, että sisäisiä vallankumouksia autetaan diktatuureissa tai jopa "tuodaan demokratia" ulkoapäin sotilaallisesti "roistovaltioihin". Irakin miehitystä on pidetty uuskonservatismin ulkopoliittisena huippusaavutuksena. Laajemmin pyrkimys on hahmotettu The Project for the New American Century -hankkeessa.

Uuskonservatiiveja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. BBC: Adakm Curtis - The Power of Nighrmares. Part 1. Baby I´ts Cold Outside Viitattu 27.6.2011
  2. Fukuyama, Francis. America at the Crossroads: Democracy, Power, and the Neoconservative Legacy (Yale University Press, 2006).

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]