Panaman kanava

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Panaman kanavan sulut ja laivojen käyttämä reitti.
Panaman kanava (Kuva: NASA)
Rahtilaiva matkalla Panaman kanavalla Gatunin sulkujen kohdalla

Panaman kanava on Panamankannaksen poikki kulkeva kanava. Se on 82 kilometriä pitkä ja yhdistää Tyynenmeren ja Atlantin toisiinsa. Kanava kulkee Panamankannaksen alavimman kohdan poikki ja nousee korkeimmalle Gatúnin tekojärvellä, joka on 26 metriä valtamerien pintaa korkeammalla. Kanava avattiin liikenteelle ensikertaa 15. elokuuta 1914.

Kanava on tärkeä oikoreitti laivoille, jotka muuten joutuisivat kiertämään Etelä-Amerikan eteläkärjen ympäri 13 000 kilometrin matkan.

Vuosittainen liikenne kanavassa on kasvanut vuoden 1914 tuhannesta laivasta yli 14 000 laivaan (2008). Kanavasta oli kulkenut 2008 mennessä yli 815 000 alusta. [1]

Laivareitti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kanavan Tyynen valtameren puoleisessa päässä Panamanlahdella on ankkurointipaikka, jossa laivat odottavat vuoroaan. Aluksi kuljetaan sisääntuloväylää 11 kilometriä ja saavutaan Americas-sillalle (Puente de las Américas, ent. Thatcher Ferry Bridge), jota pitkin Pan-American Highway ylittää kanavan.

Sillalta jatketaan 5 km ruopattua jokiuomaa pitkin ja saavutaan Mirafloresin suluille. Näillä kaksivaiheisilla suluilla alukset nousevat 16,5 m ylemmäksi Mirafloresin tekojärveen. Pedro Miguelin sulussa alukset nousevat vielä 9,5 m ja saapuvat 11 km pitkään Gaillardin leikkaukseen (=Culebra) suomeksi "käärme", joka on kaivettu vedenjakajan poikki.

Gaillardin leikkauksen jälkeen reitti jatkuu Gatúnin tekojärvellä. Tällä 26 metrin korkeudella kanava kulkee 38 kilometriä.[2]

Gatúnin kolmella sululla laskeudutaan Atlantin valtameren puolelle Karibianmereen. Täällä oleva Limóninlahti on luontainen satama ja toimii laivojen odotuspaikkana.[3]

Laivan kulku kanavassa kestää keskimäärin noin 9 tuntia.[4]

Sulut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Panaman kanavan sulut ovat parillisia, joten laivaliikenne kulkee samanaikaisesti molempiin suuntiin. Gaillardin leikkauksessa suuret laivat joutuvat turvallisuuden takia tosin kulkemaan vain yhteen suuntaan kerrallaan.

Sulkukammiot ovat 33,53 metriä leveitä ja 320,0 metriä pitkiä. Niiden käyttökelpoinen pituus on 304,8 metriä. Kammioiden koon mukaan määräytyy kanavaa käyttävien laivojen suurin mahdollinen koko, josta käytetään nimitystä Panamax.

Sulkukammion täyttäminen kestää noin 8 minuuttia ja siihen tarvitaan 101 000 kuutiometriä vettä. Gatúnin sulkujen sulkuporttien korkeus on 21 metriä ja paino 745 tonnia. Massiivisesta koosta huolimatta niiden avaamiseen ja sulkemiseen riittää 30 kW moottori.

Suluissa laivoja vedetään pienillä sähkövetureilla, ns. muuleilla, jotka kulkevat sulun molemmilla reunoilla. Veturien voimakkaiden vinssien avulla laiva pidetään myös sulun keskellä. Laivojen siirtely on tarkkaa työtä, sillä Panamax-kokoisen laivan sivuilla on vain 60 cm vapaata tilaa.

Käyttömaksut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kanavan käytöstä peritään maksu laivan uppouman mukaan. Maksu vaihtelee 2,26 dollarista 2,96 dollariin tonnia kohden. Konttialuksilta peritään 49 dollaria jokaista 6 metrin (20 jalan) konttia kohden. Keskimääräinen käyttömaksu laivaa kohden on 54 000 dollaria. Kanavan suurin käyttömaksu 375 600 dollaria perittiin 14. huhtikuuta 2010 Norwegian Cruise Linen siirtomatkalla olleesta Norwegian Pearlista.[5][6] Kanavan pienin peritty käyttömaksu oli 36 senttiä, jonka maksoi amerikkalainen seikkailija Richard Halliburton uidessaan kanavan läpi 1928. [7]

Suluilla laivoja siirtelevien veturien käytöstä peritään maksu sen mukaan montako hinausvaijeria tarvitaan. Iso laiva saattaa tarvita 6 veturia ja 12 vaijeria. Tällöin maksu on 12 kertaa 200 dollaria eli 2400 dollaria.

Historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Panaman kanavaa rakennetaan 1907

Varhaiset suunnitelmat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäiset maininnat kanavan suunnittelusta Panamankannaksen poikki ovat vuodelta 1534, jolloin Pyhän roomalais-saksalaisen kesarikunnan keisari ja Espanjan kuningas Kaarle V määräsi etsittäväksi reitin Amerikan poikki, joka helpottaisi laivojen kulkua Espanjasta Peruun. Reitin onnistuessa espanjalaiset olisivat saavuttaneet merkittävän sotilaallisen etulyöntiaseman portugaliin nähden. Tutkimusmatkansa aikana vuosina 1788-1793 Alessandro Malaspina linjasi kanavan ensimmäisen suunnitellun reitin.

Ranskan rakennusyritykset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ranska aloitti 1. tammikuuta 1880 ensimmäisen kanavan yrityksensä kanavan rakentamiseksi Panamankannaksen läpi Suezin kanavan rakennustöitä johtaneen Ferdinand de Lessepsin johdolla. Töiden edistymistä jarruttivat muun muassa malaria, keltakuume ja muut trooppiset taudit sekä rakennusvirheet, tulvat ja onnettomuudet. Yksi ranskalaisten suurimmista virheistä kanavan suunnittelussa oli se, että he jättivät huomiotta Panaman nousuveden, joka tuli lähes kuusi metriä korkeammalle Gatunissa verrattuna Egyptiin, jonne ranskalaiset olivat aiemmin rakentaneet Suezin kanavan onnistuneesti. Kanavan rakennusyrityksen aikana menehtyi arviolta yli 2 000 ranskalaista pelkästään tauteihin. [8]. Lesseps oli kertonut Georges Clemenceaulle ettei työmaalle voi enää saada rahoitusta yritysten kautta. Clemenceau kuitenkin halusi jatkaa työmaata vaikka sen suurista kuluista huolimatta.[9]lähde tarkemmin?

Panaman kanavayhtiö teki konkurssin vuonna 1889. Yhtiö oli lahjonut Ranskan kansalliskokouksen jäseniä osakkeilla, jotta kanavaprojektiin saataisiin lisärahoitusta hallitukselta, vaikka yhtiön rahoituskriisi oli tullut esille. Niin sanottu Panama-skandaali tuli esille vuosina 1892–1893 ja Ranskan hallitus joutui eroamaan. Oikeudessa syytettiin Clemenceauta lahjusten ottamisesta de Lessepsilta. Myös de Lessepsin nuorta apulaista, insinööri Gustave Eiffeliä syytettiin vaikka Eiffelillä ei ollut osaa tapahtumiin.[9]

Kanava Yhdysvaltain hallinnassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhdysvaltojen presidentti Theodore Roosevelt uskoi Yhdysvaltojen kykenevän rakentamaan lopun kanavasta. Yhdysvallat osti vuonna 1903 10 000 000 dollarilla Ranskalta rakennushankkeen.

Kun kaksikin maineikasta rakennusinsinööriä oli epäonnistunut, Roosevelt määräsi työhön armeijan pioneerijoukot, joiden johtoon hän nimitti eversti George Washington Goethalsin rajattomin oikeuksin. Osittain everstin diktatorisiakin piirteitä johto oli merkittävä tekijä, joka vaikutti kanavan valmistumiseen ajallaan. Goethalsin toimista voidaan pitää esimerkkinä hänen julistamaansa sotaa ammattimaisia uhkapelureita ja parittajia vastaan, joista kaikki kiinni jääneet kärsivät pitkän pakkotyötuomion kanavatyömaalla. Eversti nujersi myös korpilakot säälittömin ottein, tästä esimerkkinä voidaan pitää erästä lakkoa, jonka avulla pyrittiin vapauttamaan kuolemankolarin aiheuttanut ja pitkän tuomion saanut veturinkuljettaja. Eversti ilmoitti, että vanki pysyy vangittuna ja jokainen lakkolainen olisi työtön. Uhkauksiin järjestää lakkovartioita hän vastasi, että jokainen työn estämistä yrittävä ammuttaisiin siihen paikkaan. Lakkoa ei tullut.

Rakennustöiden alussa työntekijöitä piinasi ranskalaisiakin vaivannut keltakuume. Se onnistuttiin torjumaan tappamalla hyönteismyrkyillä niitä levittäneitä hyttysiä ja tuhoamalla niiden elin- ja lisääntymismahdollisuudet muun muassa kaatamalla paloöljyä lampiin ja hetteikköihin, joissa hyttyset lisääntyivät. Keltakuumeen lopullinen nujertaminen oli kuitenkin Goethalsin palkkaaman William G. Gorgasin ansiota. William C. Gorgas aloitti työnsä kanavatyömaalla 1904 johtaen tappavien tautien leviämistä vähentämään pyrkineitä toimenpiteitä. Hyttysten levittämiksi huomatut malaria ja keltakuume pyrittiin hävittämään rakennusten desinfionnilla, hyönteisverkkojen asentamisella ja parantamalla kaupunkien vesihuoltoa. Hyttysten lisääntymispaikkoja kosteikoissa pyrittiin tuhoamaan myös kaatamalla niihin polttoöljyä. Toista vuotta kestänyt Culebran osuuden avaaminen jouduttiin kaivamaan toistamiseen, sillä vyörymille altis savimaa tukki kaivauksen kerran toisensa jälkeen. Työmiehet antoivat alueelle nimen "Cucaracha" eli torakka, koska heistä se liikkui samalla tavalla.

Kanavan viimeinen pato, joka yhdisti Atlantin ja Tyynenmeren vedet, avattiin Gamboassa 10. lokakuuta 1913.[10] Rakennustyöt veivät yksitoista vuotta ja arvioiden mukaan 5 609 yhdysvaltalaista työntekijää menehtyi niiden aikana. Presidentti Woodrow Wilson avasi kanavan liikenteelle 15. elokuuta 1914.

Yhdysvallat sai 18. marraskuuta 1903 haltuunsa Panamalta 1 432 neliökilometrin maa-alueen, jota kutsuttiin Panaman kanavavyöhykkeeksi. Se luovutettiin samalla kun Panaman kanava. Toisen maailmansodan aikana Yhdysvallat käytti kanavaa kuljettaakseen sotalaivojaan Tyynen valtameren ja Atlantin välillä.

Monet kirjailijat, muun muassa Edward L Beach, sanovat sota-aiheisissa kirjoissaan, että kanavan suunnittelijat olivat kaukonäköisiä. Tämän osoitti se, että vasta sodan vuosina kanava alkoi käydä ahtaaksi uusille jättiläislaivoille, muun muassa joukkojenkuljetusalus RMS Queen Elizabethille.

Panaman kanavan vyöhykkeen lippu

Presidentti John F. Kennedy salli vuonna 1963 tammikuussa Yhdysvaltain lipun ja Panaman lipun liehua kaikissa siviilirakennuksissa kanavavyöhykkeellä.

Kennedyn kuoleman jälkeen kanavavyöhykkeen silloinen kuvernööri Robert J. Fleming hylkäsi tämän käytännön.

9. tammikuuta 1964 panamalaiset opiskelijat osoittivat mieltään kanavavyöhykkeen rajalla. Opiskelijoiden oli tarkoitus tunkeutua vyöhykkeelle ja ripustaa Panaman lippu liehumaan kanavan yli. Tässä he onnistuivat ja vyöhykkeen poliisi avasi tulen, jota tuki Yhdysvaltain armeijan tulitus. Noin 20 panamalaista kuoli ja 500 loukkaantui. Neljä Yhdysvaltain kansalaista sai surmansa.

Vuonna 1977 Yhdysvaltain presidentti Jimmy Carter ja Panaman presidentti Omar Torrijos neuvottelivat Torrijosin–Carterin sopimuksen Panaman kanavasta. 7. syyskuuta 1977 solmitun sopimuksen mukaan kanava siirtyisi ennen vuosituhannen vaihdetta Panamalle, mutta Yhdysvallat sai pysyvän oikeuden taata sen neutraliteetin. Sopimuksen mukaisesti kanavan hallinto siirtyi 1979 Yhdysvaltain ja Panaman yhteiseksi ja kanavavyöhyke purettiin.

Vuonna 1989 Yhdysvaltain presidentti George H. W. Bush lähetti noin 26 000 Yhdysvaltain sotilasta kanavalle. Yhdysvallat hyökkäsi Panamaan ja vangitsi maan presidentin Manuel Noriegan, joka oli syyllistynyt rahanpesuun ja huumekauppaan.

Kanava luovutettiin Panamalle 31. joulukuuta 1999, tasan 120 vuotta rakennustöiden alusta.[8]

Tulevaisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

22. lokakuuta 2006 panamalaiset hyväksyivät kansanäänestyksellä ehdotuksen kanavan laajentamisesta. Oikeastaan kanava tullaan rakentamaan suurelta osin uudelleen. Uuden kanavan on tarkoitus olla käytössä vuonna 2015, ja alustava budjetti koko työlle on 6,2 miljardia Yhdysvaltain dollaria. Hinta-arvioon on varattu inflaatiovaraa. Uusittu kanava kaksinkertaistaa kanavan kapasiteetin ja mahdollistaa suurempien alusten ajamisen sulkujen läpi.[11]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Tiainen, Jorma: Ihmiskunnan Kronikka 1861-1937, Gummerus 1988

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Panama Canal Traffic—Years 1914–2010 Panama Canal Authority. Viitattu 2011-01-25.
  2. Panama canal Panama Hotel Reviews
  3. Limon Bay, panama Cruise Away
  4. Panama canal cruises
  5. "US Today Travel: Panama Canal Facts", USA Today, none given. Luettu 2012-08-03. 
  6. "ACP rectifica récord en pago de peaje", La Prensa, 2008-06-24. Luettu 2009-08-08. (Spanish) 
  7. http://www.pancanal.com/eng/general/canal-faqs/tolls.html
  8. a b Kirsi Cheas: Kanavan kallis hinta. Kumppani, 2008, nro 2, s. 6-7.
  9. a b Tiainen s. 832
  10. Tieteen kuvalehti Historia 15/2013, s.74
  11. Expansion of Panama Canal 2006

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Panaman kanava.

Koordinaatit: 9°04′48″N, 79°40′48″W