Martti Ahtisaari

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Martti Oiva Kalevi Ahtisaari Nobel-palkinto
Martti Ahtisaari, tidigare president Finland och mottagare av Nobels fredrspris (2).jpg
Suomen tasavallan 10. presidentti
1. maaliskuuta 1994 – 1. maaliskuuta 2000
Edeltäjä Mauno Koivisto
Seuraaja Tarja Halonen
Tiedot
Syntynyt 23. kesäkuuta 1937 (ikä 77)
Viipuri
Puolue sitoutumaton (presidenttiyden alkuun saakka SDP)
Puoliso Eeva Irmeli Ahtisaari
Koulutus kansakoulunopettaja [1]
Uskonto luterilainen
Allekirjoitus AhtisaariMarttiSignature.png

Martti Oiva Kalevi Ahtisaari (s. 23. kesäkuuta 1937 Viipuri)[2] on suomalainen diplomaatti ja Suomen kymmenes tasavallan presidentti vuosina 1994–2000. Hän on toiminut muun muassa suurlähettiläänä sekä YK:n tehtävissä ja rauhanvälittäjänä eri puolilla maailmaa, esimerkiksi Namibiassa, Kosovossa ja Indonesiassa. Ahtisaari sai vuonna 2008 ensimmäisenä suomalaisena Nobelin rauhanpalkinnon.

Hän on toiminut myös ulkoministeriön tehtävissä muun muassa suurlähettiläänä, Yhdistyneiden kansakuntien (YK) apulaispääsihteerinä 1977–1981, YK:n alipääsihteerinä 1982–1983 ja 1987–1991.

Ahtisaari oli ensimmäinen suomalainen, joka valittiin presidentiksi suoralla, kaksivaiheisella kansanvaalilla.

Maailmalla hänet tunnetaan etenkin vaikeiden rauhanprosessien vetäjänä.[3] Saamansa toimeksiannot hän on pääasiassa hoitanut johtamansa Crisis Management Initiative -järjestön kautta. Vuonna 2008 presidentti Ahtisaari sai Nobelin rauhanpalkinnon "työstään useilla mantereilla ja yli kolmenkymmenen vuoden aikana kansainvälisten konfliktien ratkaisemisessa".[4] Viikkoa ennen Nobel-palkinnon julkistamista Ahtisaari vastaanotti myös Unescon rauhanpalkinnon .[5] ja Alankomaiden kuningattaren myöntämän Geuzen-mitalin.[6] sekä Delta Air Linesin myöntämä Delta-palkinnon kansainväliselle yhteisymmärrykselle[7]

Välittäjänä Martti Ahtisaarta on luonnehdittu käytännön neuvottelijaksi, ei niinkään kansainvälisen politiikan teoreetikoksi. Hän keskittyy ensisijaisesti YK:n perusarvoihin ja käytännön mahdollisuuksiin. Monien kriisien venyminen on ollut hänen mielestään "häpeällistä" kansainväliselle yhteisölle.[3]

Ahtisaari puhuu suomea, ruotsia, ranskaa, englantia ja saksaa. Hänen lempinimiään ovat julkisuudessa olleet muun muassa Mara.

Martti Ahtisaaren puoliso on Eeva Ahtisaari. Heillä on yksi poika, Marko Ahtisaari.

Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sukujuuret, lapsuus ja opiskelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ahtisaaren suku on alkujaan Norjasta ja alkuperäiseltä nimeltään Adolfsen. Suvun varhaisin tunnettu edustaja on Kaakkois-Norjan Bergin seurakunnan alueella vaikuttanut Jakob Andersen (s. n. 1800), jonka poika sahatyömies Adolf Olaus Jakobsen (1829–1882) muutti Østfoldin Tistedalenista Suomeen vuonna 1872.[8] Hän asettui asumaan Kotkaan poikansa Julius Marenius Adolfsenin kanssa, joka oli Martti Ahtisaaren isoisoisä.[3] Ahtisaaren isoisä Frank käytti isänsä patronyymiä Adolfsen sukunimenään ja otti Suomen kansalaisuuden vuonna 1929. Ahtisaaren isä muutti tämän jälkeen sukunimensä Ahtisaareksi.[9][8]

Martti Ahtisaari syntyi Viipurissa. Hänen isänsä Oiva Ahtisaari (1908–1976) oli armeijan palveluksessa. Martti Ahtisaaren äiti oli Tyyne Ahtisaari (os. Karonen, 1903–1967). Ahtisaarella on myös ruotsalaisia sukujuuria.[3] Hän viittasi tähän saatuaan Nobelin, kun sanoi, että hänen saamansa palkinto kai kohottaa suomalaisten itsetuntoa, kun suomalaisia nobelisteja ei juuri ole, vaikka hänessä onkin kahdeksasosa ruotsalaista ja toinen norjalaista perimää.

Ahtisaari varttui Kuopiossa varuskunnan kasarmialueella,[10] jossa hänen isänsä toimi aliupseerina.[11] Kuopiossa Ahtisaari tapasi tulevan vaimonsa Eevan, joka oli tullut itse koulun takia kaupunkiin.[11] Ahtisaari ehti käydä keskikoulun loppuun Kuopion Lyseossa,[12] ennen kuin perhe siirtyi vuonna 1952 Ouluun isän työn vuoksi ja Ahtisaari jatkoi Oulun Lyseon lukiossa,[12] jossa kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1956.[13] Oulussa Ahtisaari pelasi koripalloa Oulun NMKY:n runkopelaajana.[14] Oulun opettajakorkeakoulussa Ahtisaari opiskeli kansakoulunopettajaksi ja valmistui vuonna 1959. Häntä luonnehdittiin yhdeksi Oulun opettajakoulutuksen tähdistä[3]. Ahtisaari toimi opettajan Oulussa vuosina 1959–1960.[15] Myöhemmin Ahtisaari liittyi kansainväliseen opiskelijajärjestö AIESECiin, jossa hän sai uuden intohimon monikulttuurisuuteen ja diplomatiaan.lähde?

Diplomaattiura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosina 1960–1963 Ahtisaari toimi Karachissa Pakistanissa ruotsalaisen liikuntakasvatusopiston oppilaskodin johtajana. Tuolloin hän perehtyi kehitysyhteistyön käytännön ongelmiin ja tutustui kansainväliseen ympärostöön. Hän palasi Suomeen vuonna 1963 ja aloitti opinnot Helsingin kauppakorkeakoulussa, missä toimi Ylioppilaiden Kansainvälisen Avun toiminnanjohtajana vuonna 1965. Hän tutustui tuolloin muun muassa myöhemmin Namibian ministerinä toimineeseen Nicky Iyambooniin.[15]

Ahtisaari siirtyi ulkoministeriön tehtäviin vuonna 1965. Vuoteen 1971 saakka hän työskenteli kansainvälisen kehitysaputoimiston sihteerinä, vuonna 1971 jaosto- ja toimistopäällikkönä sekä vuosina 1972–1973 kehitysyhteistyöosaston apulaisosastopäällikkönä. Vuonna 1973 hänestä tuli lähetysneuvos ja samana vuonna hänet nimitettiin suurlähettilääksi Tansaniaan, Sambiaan ja Somaliaan, vuodesta 1975 lähtien myös Mosambikiin. Hän toimi suurlähettiläänä vuoteen 1977 saakka.[15] Jyrki Vesikansan mukaan Suomessa suhtauduttiin tuolloin kehitysyhteistyöhön joko syvän epäluuloisesti tai idealisoiden: Ahtisaari koetti käytännöllisenä miehenä etsiä välittävää näkemystä.[3]

22. joulukuuta 1976 Ahtisaari nimitettiin YK:n edustajana Namibia-valtuutetuksi, jona hän toimi 1977–1981.[15] 27. kesäkuuta 1978 YK:n pääsihteeri Kurt Waldheim nimitti hänet erikoisedustajakseen Namibiaan. Ahtisaari vaimoineen sai Namibian kunniakansalaisuuden vuonna 1992 kunnioituksenosoituksena maassa tekemälleen työlle.[15]

Entisessä Jugoslaviassa Ahtisaari etsi diplomaattista ratkaisua jo ennen Suomen presidentinvaalia 1994.[3]

Presidenttiys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Presidenttiehdokkaaksi Ahtisaari tuli keskeisimmän poliittisen kentän ulkopuolelta. Suomi kamppaili historiansa pahimman laman kourissa ja poliitikkojen maine kansan keskuudessa oli huono. Ahtisaari oli ollut sosialidemokraattisen puolueen jäsen jo 19-vuotiaasta alkaen, mutta ei ollut koskaan istunut kansanedustajana tai ministerinä. Ahtisaari oli hankkinut kannuksensa kansainvälisissä tehtävissä ja kansalaisjärjestöissä enemmän kuin varsinaisessa politiikassa. Kun keskustelu presidentti Mauno Koiviston seuraajasta virisi 1990-luvun alussa, henkilöspekulaatioissa esiintyi monia politiikassa ”ryvettymättömiä” nimiä, Ahtisaaren lisäksi muun muassa Suomen Pankin pääjohtaja Sirkka Hämäläinen, arkkipiispa John Vikström, korkeimman hallinto-oikeuden presidentti Pekka Hallberg ja jopa kirjailija Paavo Haavikko. Ahtisaaren kannatusprosentit alkoivat kuitenkin nopeasti elää omaa elämäänsä ja hän voitti selvästi sosialidemokraattien vahvan miehen, veteraanipoliitikko Kalevi Sorsan Sdp:n esivaalissa keväällä 1993. Äänestykseen saivat osallistua myös muut kuin puolueen jäsenet. Ahtisaaren kannatuslukemat notkahtivat saman vuoden joulukuussa, mutta intensiivisen kampanjan jälkeen hän nousi vaalien toiselle kierrokselle yhdessä Ahon hallituksen puolustusministerin Elisabeth Rehnin kanssa lyöden selvästi paitsi konkaripoliitikko Paavo Väyrysen myös Helsingin ylipormestari Raimo Ilaskiven. Ahtisaari voitti vaalit selvällä 250 000 äänen enemmistöllä vastaehdokkaaseen Rehniin nähden ja antoi juhlallisen vakuutuksensa eduskunnalle 1. maaliskuuta 1994.

Suoran kansanvaalin hengen mukaisesti Ahtisaari jatkoi aktiivista yhteydenpitoa kansaan myös vaalien jälkeen. Ahtisaaren aikana Suomen politiikkaan vakiintui maakuntamatkojen käsite aivan eri tavalla kuin edellisten presidenttien aikana. Lupauksensa mukaisesti uusi presidentti vieraili joka kuukausi jossakin maakunnassa.

Myös ulkopolitiikka aktivoitui uudella tavalla Ahtisaaren kaudella. Presidentti Koiviston tavoin Ahtisaari kannatti Suomen EU-jäsenyyttä ja laittoi arvovaltansa peliin hankkeen toteutumisen puolesta. Myönteisen kansanäänestyspäätöksen jälkeen Suomi pääsi liittymään jäseneksi vuoden 1995 alusta lähtien. Ahtisaari jakoi samana vuonna pääministeriksi nousseen Paavo Lipposen näkemyksen Suomen roolista Unionissa, pyrkimisestä kohti ytimiä ja komission aseman tukemisesta. Ahtisaari osallistui pääministerin ohella Eurooppa-neuvoston huippukokouksiin, kuten myös seuraajansa Tarja Halonen. Käytäntö on herättänyt kritiikkiä monissa perustuslaillisissa asiantuntijoissa. Maakuntamatkojensa ohella Ahtisaari tuli tunnetuksi monista ulkomaanmatkoistaan. Yksi osoitus Ahtisaaren aktiivisen linjan tuloksista oli muun muassa presidenttien Bill Clintonin ja Boris Jeltsinin huipputapaaminen Helsingissä kevättalvella 1997. Tapaamisen aikana päästiin sovintoon muun muassa NATO:n laajenemisesta itäiseen Eurooppaan.

Ahtisaaren presidenttinä vuonna 1998 myöntämät kunniamerkit RGM-konsernin pääomistaja Sukanto Tanotolle sekä Indonesian metsäministerille herättivät paljon kritiikkiä. RGM-konsernin April-yhtiötä kritisoitiin sademetsien tuhosta ja Indonesian valtiota laajoista ihmisoikeusrikkomuksista. Tuolloinen SDP:n eduskuntaryhmän puheenjohtaja Erkki Tuomioja piti merkkien myöntämistä "arveluttavana". Samoin tuolloinen europarlamentaarikko Heidi Hautala katsoi myös, että kunniamerkkien luovutus osoitti, etteivät "ihmisoikeuskysymykset ole presidentin arvojärjestyksessä kovin korkealla".[16] Myös myöhemmin esimerkiksi Luonto-liitto ja filosofi Thomas Wallgren kritisoivat Ahtisaaren ja metsäyhtiöiden läheistä suhdetta.[17][18]

Ahtisaaren kauden ehdoton huippukohta oli merkittävä osuus Kosovon kriisin sovittelijana keväällä 1999. Onnistuminen Kosovossa antoi entistäkin paremmat edellytykset Suomen historian ensimmäiselle EU-puheenjohtajuuskaudelle, joka alkoi saman vuoden heinäkuussa. Presidenttikautensa jälkeen Ahtisaari julkaisi Kosovon kokemuksistaan kirjan Tehtävä Belgradissa.

Ahtisaari ei asettunut toistamiseen ehdolle tasavallan presidentiksi, koska SDP:n ehdokkaaksi asettui muita ehdokkaita[19] Ahtisaari kertoi olleensa tyytyväinen ensimmäisestä kaudestaan, mutta toivoi medialta anteeksipyyntöä hänestä luomastaan kuvasta.[20] Ahtisaari arvosteli edeltäjäänsä Mauno Koivistoa siitä, että tämä palasi takaisin puolueensa jäseneksi presidentinviran päätyttyä. Ahtisaari sanoi kuitenkin kokevansa SDP:n ”henkisesti omaksi puolueekseen”.[21]

Presidenttikauden jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Martti Ahtisaari kesäkuussa 2008.
Nobelin rauhanpalkinto 2008.

Presidenttikautensa jälkeen Martti Ahtisaari on toiminut jälleen merkittävissä kansainvälisissä tehtävissä. Heti presidenttikautensa päättymisen jälkeen keväällä 2000 Ahtisaari osallistui kolmen entisen eurooppalaisen valtionpäämiehen muodostamassa "kolmen viisaan miehen" komiteassa, jonka oli tarkoitus pohtia EU:n ns. Itävalta-boikottia.

Vuonna 2005 Ahtisaari välitti neuvottelut Acehin itsenäisyysliikkeen GAM:n ja Indonesian hallituksen välillä. GAM:n johtajille hän korosti neuvottelujen välittämisen ehtona, että nämä eivät voisi saavuttaa täyttä itsenäisyyttä. Kun ensimmäisissä Aceh-tapaamisissa oli alettu lukea julkilausumia, välittäjä piti osanottajille tiukan puhuttelun ja uhkasi lopettaa työnsä saman tien. Neuvottelut päättyivät lopulta rauhansopimukseen ja yli 30 vuotta kestäneiden vihamielisyyksien raukeamiseen.[3] Rauhansopimus allekirjoitettiin Helsingissä 15.8.2005.

Yhdistyneiden kansakuntien pääsihteeri Kofi Annan nimitti 1. marraskuuta 2005 Ahtisaaren rauhanneuvottelijaksi Kosovoon, ja 11. marraskuuta 2005 Yhdistyneiden kansakuntien turvallisuusneuvosto vahvisti nimityksen. Ahtisaaren johdolla päästiinkin sopuun Kosovon tulevasta asemasta, mutta esitys kaatui Venäjän ja Serbian vastustukseen, vaikkakin Kosovo tämän jälkeen nopeasti julistautuikin itsenäiseksi vuonna 2008. Vuonna 2009 jo yli 60 maata oli tunnustanut Kosovon tosiasiallisen, mutta niiden joukosta puuttuu pari EU:n jäsenmaata ja ennen muuta Venäjä. Ahtisaaren mukaan selkeämpään tulokseen ei kysymyksessä voinut kuitenkaan päästä.[3]

Ahtisaarta on kiitetty Kosovon rauhanneuvotteluiden hoitamisesta, mutta häntä ovat myös kritisoineet erityisesti Serbia ja sen liittolaiset. Esimerkiksi venäläisen politiikantutkijan Dmitri Bondarevin mukaan Kosovon itsenäistyminen oli kansainvälisen oikeuden kannalta laitonta ja Ahtisaari oli vain länsimaiden sätkynukke.[22] Myös Kosovon serbivähemmistöä edustava kansanedustaja Oliver Ivanović on todennut, "ettei Serbia voinut hyväksyä pikaratkaisua, joka olisi omien äänestäjien silmissä näyttänyt periksiantamiselta."[23] Samoin rauhantutkimuksen perustaja, norjalainen tutkija Johan Galtung kritisoi Ahtisaarta rauhanneuvottelijana. Hänen mukaansa Ahtisaari "on charmikas, tehokas ja taitava", mutta "valitettavasti hän ei ole todellinen välittäjä. Hän ei ratkaise konflikteja, vaan ajaa läpi länttä miellyttävän lyhytaikaisen ratkaisun. Hän antaa EU:n käyttää itseään hyväksi", väittää Galtung.[23]

Ahtisaari on itse todennut serbien toimista albaanivähemmistöä kohtaan Kosovossa, että "liikaa on liikaa" eikä Kosovoa kaiken koetun jälkeen voinut enää pakottaa Serbian yhteyteen. Kosovon tilanteen ratkaisu ei hänestä ollut ennakkotapaus. Kuitenkin monet maat pelkäävät omien alueidensa hajoavan Kosovon esimerkin vuoksi, ja Venäjä rinnastaa Kosovon itsenäisyyden Abhasiaan ja Etelä-Ossetiaan, jotka ovat käytännössä eronneet Georgiasta.[3]

13. maaliskuuta 2008 hollantilainen Geuzen-säätiö myönsi Ahtisaarelle arvostetun Geuzen-mitalin (Geuzenpenning) hänen työstään kansainvälisten kriisien selvittäjänä. Mitalin luovutustilaisuus oli Vlaardingenin Suuressa kirkossa (Grote Kerk), Hollannissa. Juhlassa oli läsnä myös kuningatar Beatrix.[24] 16. toukokuuta samana vuonna Ahtisaari sai UNESCOn arvostetun Félix Houphouët-Boigny -rauhanpalkinnon, jonka arvo on 122 000 euroa.[25] Myöhemmin syksyllä tuli tieto Nobelin rauhanpalkinnon myöntämisestä Ahtisaarelle.

Hänellä on kunniatohtorin arvonimiä Suomesta, Thaimaasta, Argentiinasta, Venäjältä, Ukrainasta, Namibiasta ja Yhdysvalloista. Tunnustuksena "työstään kansainvälisenä rauhanneuvottelijana ja ansioistaan rauhan, vapauden ja demokratian luomisessa" Ahtisaari on saanut Yhdysvaltain ulkoministeri Condoleezza Ricen allekirjoittaman harvinaisen kunniakirjan. Ahtisaari on tähän mennessä ainoa kyseisen tunnustuksen saanut suomalainen.

Martti Ahtisaari on julkisesti suositellut Suomea hakemaan NATO-jäsenyyttä. Hän puolusti voimakkaasti Yhdysvaltain toimia Irakin sotaa edeltävässä kriisissä.[26] Ahtisaari antoi Irakin sodan syttymisen jälkeen lausunnon: "Tietäen, että noin miljoona ihmistä on tapettu Irakin hallinnon toimesta, minä en paljon niitä joukkotuhoaseita enää tarvitse".[27] Yhdysvallat oli perustellut sotaa Irakin joukkotuhoaseilla, joita ei kuitenkaan löytynyt.

Historian professori Juha Sihvola katsoi, että Ahtisaari oli Irakin suhteen oikeassa siinä, "että globaali oikeudenmukaisuus ja ihmisarvoinen elämä ovat tärkeämpiä kuin kansallinen suvereenisuus". Hän kiitteli myös presidentin kosmopoliitista ja realistista asennetta, mutta piti kuitenkin Ahtisaaren johtopäätöksiä Irakin sodan moraalisuudesta "ällistyttävinä".[28]

Lokakuussa 2011 Ahtisaari kirjoitti Javier Solanan kanssa El País -lehteen mielipidekirjoituksen, jossa he suosittelivat Euroopan unionia tunnustamaan palestiinalaisvaltion palestiinalaisten hakiessa tunnustusta YK:sta.[29]

Ahtisaari on toiminut hallitusjäsenenä muun muassa Elcoteqissa ja UPM-Kymmenessä vuoteen 2007 asti. Vuonna 2014 Ahtisaari nimitettiin neuvonantajaksi YK:n tutkintaan Sri Lankan sotarikoksista.[30]

Nobel-palkinto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elokuussa 2005 Ahtisaarta ehdotettiin Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi. 10. lokakuuta 2008 ilmoitettiin, että Ahtisaari on valittu vuoden 2008 Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi.[31] Palkinto annettiin 10. joulukuuta 2008 Oslossa. Komitea perusteli valintaa Ahtisaaren useilla mantereilla ja yli kolmenkymmenen vuoden aikana tekemällä työllä kansainvälisten konfliktien ratkaisemiseksi.[4]

Ministeri Per Stenbäck kertoi lokakuussa 2009 ilmestyneessä muistelmateoksessaan "Kriisejä ja katastrofeja", että hän oli saanut Nobel-komitean sihteeriltä Geir Lundestadilta huhtikuussa 2007 tiedon, jonka mukaan "tunnettu henkilö" Suomesta oli lähestynyt komiteaa kirjeellä, jossa perusteltiin, miksi Ahtisaarelle ei pitäisi myöntää palkintoa. Kirjeen kirjoittajan henkilöllisyydestä ei ole annettu tietoa, sillä Nobel-komitealla on salassapitovelvollisuus. Kotimaisia arvailuja on esitetty.[32][33]

Tunnustuksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Presidentti Martti Ahtisaari julkisti nimeään kantavan Martti Ahtisaari Instituutin, Martti Ahtisaari Institute of Global Business and Economics, Oulun yliopiston taloustieteiden tiedekunnassa 25. huhtikuuta 2008. Kevättalvella 2009 Ahtisaari sai Kuopiossa nimikkokoulun Saaristokaupunkiin ja 50 000 euroa CMI:n toimintaan.[34] Ahtisaaren mukaan nimettiin aukio Helsingin Katajanokalla 27. elokuuta 2009. Kuopion yliopisto vihki 2010 tohtoripromootiossaan Ahtisaaren yhteiskuntatieteiden kunniatohtoriksi hänen maailmanrauhan hyväksi tekemästään työstä.[35] Ahtisaari on 19 yliopiston kunniatohtori.[36]

Palkinnot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ahtisaari viihteessä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Poliittisessa satiiritietokoneanimaatiosarjassa Itse valtiaissa esiintyi Martti Ahtisaari -hahmo, joka esitti lähes jokaisen jakson lopussa loppuvitsin yhdessä Mauno Koivisto -hahmon kanssa. Hahmot nähtiin yleensä takaapäin. Vitsin esittäessään hahmot istuivat puistonpenkillä. Muulloin hahmot esiintyivät ohjelmassa vain harvoin.

Jope Ruonansuu on imitoinut Ahtisaarta mm. levyllä Vara Mara, joka koostuu kuvitteellisesta radiokonsertista, jonka juontavat Martti ja Eeva Ahtisaari.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Suomen valtiokalenteri 1988
  2. Tpk.fi: Martti Ahtisaaren CV
  3. a b c d e f g h i j Jyrki Vesikansa: Kuka avaisi Lähi-idän solmun?. Iltalehti Viikonvaihde, 2009, nro 27.6./28.6., s. 13.
  4. a b The Nobel Peace Prize 2008 10.10.2008. The Nobel Foundation. Viitattu 10.10.2008. (englanniksi)
  5. Ahtisaarelle Unescon rauhanpalkinto Savon Sanomat. 2.10.2008. Viitattu 10.10.2008.
  6. Ahtisaarelle Geuzen-palkinto ihmisoikeustyöstä Kaleva. Viitattu 11.1.2008.
  7. Delta Prize Past Recipients. University of Georgia. Viitattu 13.04.2013.
  8. a b Autio, Veli-Matti & Pulli, Heljä: Presidentti Martti Ahtisaaren esivanhemmat. Suomen Sukututkimusseuran vuosikirja, 1999, 44. vsk, s. 8-28. Helsinki: Suomen sukututkimusseura. ISBN 952-5130-02-9. Artikkelin verkkoversio (pdf) Viitattu 14.10.2008.
  9. Aftenposten 10. oktober 2008
  10. Martikainen, Veijo: Presidentti Ahtisaari ja muut kasarmin kakarat 27.6.2008. Kuopio. Viitattu 10.10.2008.
  11. a b Lipasti-Halonen, Marke: Rouva Eeva Ahtisaari: Luottakaa itseenne, suomalaiset. Me Naiset, 16.12.1994, nro 51–52. Artikkelin verkkoversio Viitattu 10.10.2008.
  12. a b Laitinen, Janne: Kuopion Lyseon rehtori: Ahtisaari oli hyvä oppilas Savon Sanomat. 10.10.2008. Viitattu 10.10.2008.
  13. http://www.tpk.fi/ahtisaari/fin/puheet/yleisimmat_kysymykset.html>)
  14. http://www.ynni.fi/seura/historia/
  15. a b c d e Heikkilä, Hannu: Ahtisaari, Martti (1937 - ) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 7.6.2000 (päivitetty 12.12.2008). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 16.5.2014.
  16. Helsingin Sanomat, kotimaa, 15.1.1998, 1. painos, "Mielenosoitus: Kunniamerkit takaisin Indonesiasta"
  17. Helsingin Sanomat, Talous, 21.3.2000, 3. painos, "Ahtisaari saanee vastaehdokkaan UPM:n hallitus-vaaliin" (tässä jutussa on vain Luontoliiton osuus)
  18. Helsingin Sanomat, sunnuntai, 26.3.2000, 1. painos "Moittimalla ei maailmaa paranneta - Ahtisaaren haastanut aktivisti Thomas Wallgren on oppinut kehumaan jopa metsäyhtiöitä".
  19. Suomen Sillan uutisviikko 42/2000: Ahtisaari: Milosevicilla ja venäläisillä oli Kosovo-suunnitelma
  20. Suomen Sillan uutisviikko 45/1999: Ahtisaari tyytyväinen kauteensa
  21. Suomen Sillan uutisviikko 41/2000: Ahtisaari puolusti optioitaan
  22. Arja Paananen: Venäläisten ensireaktio Ahtisaaren palkinnosta: hyväksikäytetty sätkynukke Iltasanomat. 10.10.2008. Viitattu 10.10.2008.
  23. a b Hanna Nikkanen: Charmantti Martti. Voima, , 2008. vsk, nro 2. Artikkelin verkkoversio Viitattu 10.10.2008.
  24. http://www.geuzenverzet.nl/?lang=EN
  25. Ahtisaari sai Unescon rauhanpalkinnon – YLE 17.5.2008
  26. Ahtisaari puolustaa Yhdysvaltain toimia MTV3 16.3.2008
  27. 1.8.2003, Helsingin Sanomat
  28. http://arkisto.vihrealanka.fi/2003/33/kolumni.html
  29. Diez razones para el "sí" europeo 19/09/2011.
  30. Ahtisaari neuvonantajaksi Sri Lankan sotarikostutkintaan Helsingin sanomat. 25.6.2014. Viitattu 25.6.2014.
  31. YLE: Martti Ahtisaarelle Nobelin rauhanpalkinto Viitattu 10.10.2008.
  32. Mustamaalaus uhkasi Ahtisaaren Nobel-palkintoa Yle.fi/Uutiset. Viitattu 11.10.2009.
  33. Tommi Nieminen: No, kuka sen kirjeen lähetti?. Helsingin Sanomat, 11.10.2009, s. D6.
  34. a b Pietiläinen, Matti: Ahtisaarelle muhkea lahjoitus Kuopiosta Savon Sanomat. 28.1.2009. Viitattu 12.10.2009.
  35. Raatikainen, Merja: Ritva-Liisa Pohjalainen Kuopion yliopiston kunniatohtoriksi Savon Sanomat. 12.10.2009. Viitattu 12.10.2009.
  36. Promootio 2010: Martti Ahtisaari Itä-Suomen yliopisto. Viitattu 25.12.2009.
  37. Ulkoasiainministeriö: Ahtisaari vastaanotti Unescon rauhanpalkinnon. Www.formin.fi 2.10.2008. Viitattu 13.12.2008
  38. Ahtisaarelle Geuzen-palkinto ihmisoikeustyöstä Kaleva. Viitattu 27.11.2013.
  39. The 2010 Great Negotiator 27.9.2010. harward.edu. Viitattu 27.9.2010. (englanniksi)

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Heikkilä, Hannu: Martti Ahtisaari. Kansainvälinen tie presidentiksi. Helsinki: WSOY, 1997. ISBN 978-951-0-22003-0.
  • Ahtisaari, Martti: Tehtävä Belgradissa. Helsinki: WSOY, 2000. ISBN 978-951-0-25072-3.
  • Merikallio, Katri & Ruokanen, Tapani: Matkalla. Martti Ahtisaaren tarina. Helsinki: Otava, 2011. ISBN 978-951-1-24112-6.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wikiquote-logo-en.svg
Wikisitaateissa on kokoelma Martti Ahtisaari -sitaatteja.