Paavo Väyrynen

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Paavo Matti Väyrynen
Paavo Väyrynen.jpg
Paavo Väyrynen Helsingin kirjamessuilla 2010.
Suomen ulkomaankauppa- ja kehitysministeri
Vanhasen II hallitus
19.4.2007–22.6.2010
Kiviniemen hallitus
22.6.2010–22.6.2011
Edeltäjä Paula Lehtomäki
Seuraaja Alexander Stubb (ulkomaankauppa)
Heidi Hautala (kehitys)
Suomen ulkoasiainministeri
Sorsan II hallitus
15.5.1977–26.5.1979
Koiviston II hallitus
26.5.1979–19.2.1982
Sorsan IV hallitus
6.5.1983–30.4.1987
Ahon hallitus
26.4.1991–5.5.1993
Edeltäjä Keijo Korhonen
Pär Stenbäck
Pertti Paasio
Seuraaja Pär Stenbäck
Kalevi Sorsa
Heikki Haavisto
Suomen työvoimaministeri
Miettusen III hallitus
29.9.1976–15.5.1977
Edeltäjä Paavo Aitio
Seuraaja Arvo Aalto
Suomen opetusministeri
Miettusen II hallitus
30.11.1975–29.9.1976
Edeltäjä Lauri Posti
Seuraaja Marjatta Väänänen
Pääministerin sijainen
Sorsan IV hallitus
6.5.1983–30.4.1987
Edeltäjä Ahti Pekkala
Seuraaja Kalevi Sorsa
Euroopan parlamentin jäsen
1.1.1995–18.4.2007, 1.7.2014–
Kansanedustaja
23.3.1970–3.4.1995
24.3.1999–30.3.1999
21.3.2007–19.4.2011
Ryhmä/puolue Keskustan eduskuntaryhmä
Tiedot
Syntynyt 2. syyskuuta 1946 (ikä 68)
Kemin maalaiskunta
Puolue Suomen Keskusta
Puoliso Vuokko Kaarina Väyrynen o.s. Tervonen (1968– )

Paavo Matti Väyrynen (s. 2. syyskuuta 1946 Kemin maalaiskunta)[1] on suomalainen keskustaa edustava poliitikko. Hän toimi kansanedustajana vuosina 1970–1995 ja 2007–2011, minkä jälkeen hän putosi eduskunnasta. Väyrynen on ollut ministeri kahdeksassa hallituksessa. Euroopan parlamentin jäsenenä hän on toiminut vuosina 1995–2007 ja uudelleen vuodesta 2014.[2]

Vuosina 1980–1990 Väyrynen oli keskustan puheenjohtaja. Hän oli presidenttiehdokkaana vuosina 1988, 1994 ja 2012. Väyrynen on keskustan kunniapuheenjohtaja.

Koulutukseltaan Väyrynen on valtiotieteiden tohtori.[1]

Poliittinen ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nuorena valtakunnanpolitiikkaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Paavo Väyrynen syntyi ja kasvoi Kemin maalaiskunnassa Lounais-Lapissa maanviljelijäperheen poikana. Kirjoitettuaan ylioppilaaksi Kemin yhteiskoulusta vuonna 1965 hän opiskeli valtiotieteitä Helsingin yliopistossa ja valmistui vuonna 1970 valtiotieteiden kandidaatiksi.[1] 1960-luvun lopulla Väyrynen työskenteli ajankohtaistoimittajana Yleisradiossa.[3]

Väyrynen valittiin ensimmäistä kertaa eduskuntaan keskustapuolueen listalta 23-vuotiaana vuoden 1970 vaaleissa. Hän sai heti tehtävän keskustalaisen pääministeri Ahti Karjalaisen sihteerinä vuosina 1970–1971 istuneessa hallituksessa, ja vuonna 1972 hänet valittiin puolueen varapuheenjohtajaksi. Ensimmäisen ministerinpaikkansa Väyrynen sai 29-vuotiaana vuonna 1975, kun hänet nimitettiin opetusministeriksi Martti Miettusen II hallitukseen eli niin sanottuun hätätilahallitukseen.

Puoluejohtaja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1980 Väyrynen valittiin keskustapuolueen puheenjohtajaksi Turun puoluekokouksessa. Hän voitti vastaehdokkaansa, 16 vuotta puoluetta johtaneen Johannes Virolaisen, äänin 1737–1611. Väyrynen nousi puheenjohtajaksi nuorten tuella, mutta myös suurin osa niin sanottuun K-linjaan kuuluneista kannatti hänen valintaansa. Ratkaiseva merkitys oli sillä, että presidentti Urho Kekkonen tuki taustalla puheenjohtajan vaihtamista.[4] Väyrynen oli puheenjohtajaksi tullessaan 33-vuotias; nuorempana puolueen johtoon oli noussut vain maalaisliittoa johtanut Otto Karhi.

Vuoden 1982 presidentinvaaleissa Väyrynen tuki Ahti Karjalaista keskustan presidenttiehdokkaaksi. Karjalainen kärsi tappion Kuopion puoluekokouksessa hävittyään Johannes Virolaiselle lukemin 1365–2666.

SDP:n vahvistuvan aseman torjuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nuorena puheenjohtajana Väyrynen joutui vaikeaan asemaan ennen muuta sen vuoksi, että Kekkosen pitkä presidenttikausi päättyi vain runsas vuosi sen jälkeen, kun Väyrynen oli tullut puolueen johtoon. Sosiaalidemokraattien ehdokas Mauno Koivisto voitti presidentinvaalit. Keskustapuolue oli pahasti hajallaan Johannes Virolaisen ja Ahti Karjalaisen presidenttiehdokkuudesta käymän kamppailun jälkeen.

Presidentinvaalien jälkeen sosiaalidemokraatit katsoivat saavuttaneensa täydellisen hegemonian Suomen poliittisessa elämässä, mikä heijastui hallituspolitiikkaan vaalikaudella 1983–1987. Saatuaan vihiä vaivihkaisista yhteydenotoista SDP:n ja kokoomuksen akselilla keskustan johto pyrki myös tiivistämään yhteydenpitoa kokoomuksen puoluejohtoon saadakseen aikaan vähintäänkin samanlaisen kontaktin kuin SDP:llä oli.[5]

Vuodenvaihteessa 1987 Väyrynen teki kokoomuksen ja RKP:n puheenjohtajien kanssa salaisen aiesopimuksen (niin sanotun kassakaappisopimuksen), jossa sovittiin näiden kolmen puolueen lähtevän ajamaan (SDP:n myötävaikutuksella tai ilman) keskustan johtamaa enemmistöhallitusta, jos ne saisivat yli puolet uuden eduskunnan paikoista. Sopimuksessa sovittiin myös, ettei mikään puolueista lähtisi hallitukseen ilman kahta muuta.[6] Lisäksi sovittiin, että Väyrystä yritettäisiin saada yleisporvarillisesti eduskunnan puhemieheksi, jos häntä ei valittaisi uuden hallituksen pääministeriksi.[6][7] Kassakaappisopimuksen takana olleet teollisuusjohtajat lupasivat rahoittaa porvaripuolueiden vaalikampanjoita tavallista suuremmilla summilla porvarihallituksen aikaansaamiseksi.[6]

Sosiaalidemokraatit olivat kuitenkin sopineet Harri Holkerin ja muutaman muun kokoomusvaikuttajan kanssa sinipunahallituksen muodostamisesta.lähde? SDP menetti vuoden 1987 vaaleissa 101 000 ääntä (2,6 prosenttiyksikköä kannatuksestaan), mutta ainoastaan yhden edustajapaikan ja säilyi vaalitappiosta huolimatta suurimpana puolueena.[8] SDP:n vaalitappio oli vähällä tehdä mitättömäksi kokoomuksen kanssa tehdyn sopimuksen. Historiantutkija Juhani Suomen mukaan Mauno Koivisto antoi kuitenkin ymmärtää, että kokoomus pääsee hallitukseen vain yhteistyössä SDP:n kanssa.[7] Koivisto nimitti hallituksen muodostajaksi sopimuksesta riippumattoman kokoomuksen entisen puheenjohtajan Harri Holkerin, joka tunnustelun jälkeen muodosti sinipunahallituksen SDP:n, kokoomuksen ja RKP:n pohjalle keskustapuolueen jäädessä oppositioon.

Presidenttiehdokkuus ja kuntavaalit 1988[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sinipunahallituksen muodostaminen liittyi vuoden 1988 presidentinvaaleihin,[9] sillä rikkomalla porvaririntaman Mauno Koivisto varmisti uudelleenvalintansa. Tämä kävi ilmi jo ennen vaaleja, kun Harri Holkeri television vaalikeskustelussa ilmoitti suosittelevansa omille valitsijamiehilleen, että he tukisivat valitsijamiesten kokouksessa Koiviston valintaa.lähde?

Keskustapuolueen syrjäytyminen hallituksesta loi kuitenkin hyvän pohjan puolueen ja puheenjohtaja Väyrysen menestymiselle vaaleissa.[10]

Koivisto ei vastoin ennakko-odotuksia saanut puolta annetuista äänistä, joten valinta jäi valitsijamiesten tehtäväksi. Väyrynen voitti pääministeri Holkerin, ja keskusta nousi ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1970 eduskuntavaalitappion valtiollisissa vaaleissa yli 20 prosentin kannatukseen. Presidentinvaalin jälkeen keskustan menestys voimistui ja syksyn 1988 kunnallisvaaleissa puolue sai 21,10 % äänistä nosten kannatustaan 0,9 %:a.

Ero puheenjohtajan tehtävistä ja eduskuntavaalit 1991[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keväällä 1990 Paavo Väyrynen päätti luopua puheenjohtajan tehtävästä. Tiukan kilpailun jälkeen hänen seuraajakseen valittiin Porin puoluekokouksessa Esko Aho, joka voitti toisella äänestyskierroksella ennakkosuosikkina pidetyn Eeva Kuuskosken.

Kevään 1991 eduskuntavaaleissa keskusta kykeni Esko Ahon johdolla säilyttämään kannatuksensa ja nousi suurimmaksi puolueeksi. Keskustan silloinen puoluesihteeri Seppo Kääriäinen kuvasi vaalien tulosta "veret seisauttavaksi vaalivoitoksi". Vaaleissa Paavo Väyrynen oli ensimmäistä kertaa ehdokkaana Uudenmaan vaalipiirissä, ja hän sai koko maan suurimman henkilökohtaisen äänimäärän, 22 709 ääntä.

Paavo Väyrysestä tuli uransa neljännen kerran ulkoasiainministeri hänen tultuaan nimitetyksi Esko Ahon johtamaan porvarihallitukseen. Tarkoituksena oli ollut muodostaa kolmen suuren hallitus laman voittamiseksi, mutta sosialidemokraatit heikentyneen kannatuksensa vuoksi kieltäytyivät. Väyrynen toimi ulkoasiainministerinä Suomen jättäessä EU-jäsenhakemuksen, mutta erosi hallituksesta toukokuussa 1993 ryhtyäkseen presidenttiehdokkaaksi. Väyrysen seuraajaksi ulkoministerinä tuli MTK:n puheenjohtaja Heikki Haavisto.

Väyrynen itse on kertonut eronsa johtuneen kahdesta syystä: yhtäältä hän oli tyytymätön hallituksen talouspolitiikkaan, toisaalta hän katsoi vaikeaksi käydä ulkoministerinä neuvotteluja Suomen mahdollisesta EU-jäsenyydestä, kun presidenttiehdokkaana oli myös keskustalainen kiivas EU-jäsenyyden vastustaja Keijo Korhonen.

Presidentinvaali 1994[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1993 hallituksesta eronnut Väyrynen voitti keskustan esivaalin ja nousi puolueensa ehdokkaaksi ensimmäisessä suorassa presidentinvaalissa 1994. Väyrynen nousi presidentinvaalin ennakkoäänissä selvästi kakkoseksi vaikka Korhosen lisäksi myös Eeva Kuuskoski oli hajottamassa keskustan rivejä. Viimeisten päivien tapahtumat kuitenkin käänsivät asetelmat, ja Väyrynen putosi vaalipäivän äänten perusteella toiselta kierrokselta. Väyrynen itse koki, että vaalipäivän tuloksiin vaikuttivat tiedotusvälineissä esillä olleet uutiset. Väyrysen mielestä media pyrki vaikuttamaan vaalien tulokseen "mediapelillä", jolla hän tarkoitti mielestään täysin harhaanjohtavien mielipidemittausten julkistamista sekä uutista, jonka mukaan Venäjän suurlähetystö oli lähettänyt ulkoministeriölle nootin eräiden äärioikeistolaisten järjestöjen toiminnasta.

Helmikuussa 2011 uuden kirjansa julkistamistilaisuudessa Väyrynen sanoi, että hänet on ymmärretty väärin ja että hänen arvostelunsa kärki ei ollut suunnattu mediaan vaan mediaa hyväksi käyttäviin poliitikkoihin.[11] Elokuussa 2011 Väyrynen kuitenkin oli blogissaan edelleen sitä mieltä, että MTV oli ohjannut äänestäjiä tekaistuilla gallupeilla.[12]

Suomen EU-jäsenyys ja europarlamentaarikon ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvottelut Suomen EU-jäsenyydestä päättyivät keväällä 1994. Paavo Väyrynen oli kannattanut jäsenyyden hakemista, jotta voitaisiin selvittää, millaisin ehdoin Suomi voisi liittyä unioniin. Hänen mielestään Suomen olisi vaikea jäädä ulkopuolelle, jos Ruotsi liittyisi.

Kun neuvottelut oli saatu päätökseen, Väyrynen piti jäsenyyden ehtoja huonoina erityisesti maatalouden osalta. Toisaalta oli ilmeistä, että Ruotsikaan ei liittyisi unioniin, jos Suomi jäisi ulkopuolelle.

Väyrynen asettui vastustamaan Suomen EU-jäsenyyttä, sillä hänen mielestään tarjolla oli parempi vaihtoehto; jo valmiiksi saatu sopimus Euroopan talousalueesta (ETA) ja tiivis pohjoismainen yhteistyö, josta hän käytti nimeä "Pohjolan yhteisö".

Väyrynen pyrki siihen, että keskustan Jyväskylän puoluekokous olisi torjunut jäsenyyden. Puoluejohdon painostuksesta puoluekokous kuitenkin hyväksyi jäsenyyden viemisen kansanäänestykseen.

Väyrynen kampanjoi jäsenyyttä vastaan. Kun kansanäänestyksessä enemmistö kuitenkin hyväksyi sen, hallitus toi jäsenyyssopimuksen eduskunnan hyväksyttäväksi.

Hallitus yritti kiirehtiä sopimuksen hyväksymistä, jotta se ehdittäisiin lyödä lukkoon ennen Ruotsin kansanäänestystä. Tästä syystä eduskunnassa syntyi niin sanottu jarrutuskeskustelu, jonka avulla lopullinen päätös siirtyi yli Ruotsin ratkaisun. Kun siellä niukka enemmistö hyväksyi liittymisen, eduskunta antoi siunauksensa EU-jäsenyydelle.

Kun Suomi oli 1995 liittynyt Euroopan unionin jäseneksi, Väyrynen valittiin eduskunnan päätöksellä Euroopan parlamenttiin. Väyrynen uusi paikkansa Euroopan parlamentin vaaleissa 1996 ja oli vaalien suurin ääniharava vuoden 157 668 äänellä. Hän myös toimi europarlamentin liberaaliryhmän varapuheenjohtajana. Europarlamentaarikkona Väyrynen on vastustanut unionin liittovaltiokehitystä ja korostanut pohjoisen ulottuvuuden merkitystä europolitiikassa.

Paluu eduskuntaan ja hallitukseen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Väyrynen oli ehdolla vuosien 1995 ja 1999 eduskuntavaaleissa Uudenmaan vaalipiirissä ja tuli valituksi, mutta jatkoi työtään Euroopan parlamentissa. Keskustan esivaalissa vuoden 2000 presidenttiehdokkuudesta Väyrynen haastoi puolueen puheenjohtaja Ahon, mutta hävisi tälle selvästi jäsenäänestyksessä 1999.[13]

Vuonna 2003 Väyrynen osallistui keskustan puheenjohtajavaaliin kärsien kuitenkin jälleen tappion, tällä kertaa Matti Vanhaselle. Väyrynen sai jäsenäänestyksessä vain runsaat sata puoluekokouksessa annetuista parista tuhannesta äänestä.[13] Vuoden 2003 eduskuntavaaleissa Väyrynen ei ollut ehdolla,[14] mutta asettui ehdolle vuoden 2004 eurovaaleissa ja tuli valituksi.

Kevään 2007 eduskuntavaaleissa Väyrynen oli jälleen ehdolla Lapin vaalipiiristä, ja hänet valittiin eduskuntaan. Väyrynen ilmoitti jo ennen vaaleja, että hän ottaisi kansanedustajan toimen vastaan, jos häntä tarvittaisiin johonkin keskeiseen tehtävään kotimaan politiikassa. Muussa tapauksessa hän hoitaisi loppuun kautensa Euroopan parlamentissa. Väyrynen palautti valtakirjan vasta, kun hallitusneuvottelut oli käyty huhtikuun puolessa välissä 2007 ja Väyryselle oli ehdotettu ministeripaikkaa. Pääministeri Matti Vanhanen valitsi yllättäen Väyrysen toisen hallituksensa ulkomaankauppaministeriksi. Hänen ministeriydestään äänestettiin keskustan puoluehallituksen ja eduskuntaryhmän kokouksessa, jossa hän voitti vastaehdokkaansa kansanedustaja Antti Kaikkosen äänin 41–36. Hänestä tuli uuden hallituksen kokenein ministeri.

Väyrysen ensimmäisiä ulkomaankauppa- ja kehitysministerinä julkisuuteen tuomia hankkeita olivat muun muassa Sallan radan toteuttaminen sekä vaikuttaminen Venäjään puunvientimaksujen korottamista koskevassa kysymyksessä Euroopan unionin kautta.

EU-vastainen Väyrynen vastusti ministerinä euroa. Hänen mielestään Suomen ei olisi pitänyt liittyä euroon. EU-asiantuntija, valtiotieteen tohtori Esko Antola kommentoi vuonna 2009, ettei Väyrysen EU-vastaisia kommentteja ministerinä voi sivuuttaa ja Väyrysen olevan Suomelle poliittinen riski.[15]

Puheenjohtajavaalit 2010 ja eduskuntavaalit 2011[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 2010 Väyrynen asettui ehdolle keskustan puheenjohtajaksi, mutta kesäkuussa Lahdessa pidetyssä puoluekokouksessa puheenjohtaja- ja pääministerivaalin voitti Mari Kiviniemi. Myöhemmin Väyrynen kommentoi Johanna Korhosen kirjassa, että "mediapeli" oli yksi syy, miksi häntä ei valittu keskustan puheenjohtajaksi. Heinäkuussa Väyrynen ilmoitti vaihtavansa vaalipiiriä ja asettuvansa ehdolle Uudenmaan vaalipiirissä kevään 2011 eduskuntavaaleissa.[16]

Vuoden 2011 eduskuntavaaleissa Väyrynen jäi valitsematta eduskuntaan Uudenmaan vaalipiiristä. Väyrynen uskoi, että hänet olisi kyllä valittu Lapin vaalipiiristä, mutta hän suostui puoluesihteeri Timo Laanisen pyynnöstä siirtymään ehdokkaaksi Uudenmaan vaalipiiriin.

Presidentinvaali 2012[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Presidentinvaaliin 2012 liittyen Paavo Väyrynen oli ensimmäinen, joka tarjoutui Suomen Keskustan presidenttiehdokkaaksi. Hänelle pyrittiin löytämään vastaehdokas, jotta Suomen Keskustan presidenttiehdokas voitaisiin valita esivaalin perusteella. Esivaalin uskottiin innostavan jäsenistöä kannattamaan keskustan ehdokasta myös presidentinvaalissa 2012.

Elokuussa 2011 Väyrynen ilmoitti olevansa valmis keskustan ja perussuomalaisten yhteisehdokkaaksi vuoden 2012 presidentinvaalissa.

Keskustan puoluehallitus päätti 9. syyskuuta 2011 Riihimäellä pitämässään kokouksessa esittää Väyrystä puolueen presidenttiehdokkaaksi ja jättää puolueen sisäisen esivaalin pitämättä, sillä muita ehdokkaita ei ollut ilmoittautunut määräaikaan mennessä.[17][18] Väyrynen itse piti olennaisena, että presidenttiydessä "jatketaan Kekkosen linjalla".[19]

Väyrynen sai 17,5 prosenttia äänistä ja sijoittui kolmanneksi.[20] Paavo Väyrysen lisäksi Väinö Tanner ja Veikko Vennamo ovat olleet ehdokkaina kolmissa presidentinvaaleissa tulematta valituksi.

Puheenjohtajavaalit 2012, Euroopan parlamentin vaalit 2014 ja eduskuntavaalit 2015[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pian presidentinvaalien jälkeen Väyrynen ilmoitti pyrkivänsä keskustan puheenjohtajaksi kesän puoluekokouksessa.[21] Hän sijoittui puheenjohtajavaalissa kolmanneksi kun puheenjohtajaksi valittiin Juha Sipilä.[22]

Tammikuussa 2013 Väyrynen ilmoitti olevansa ehdokkaana sekä vuoden 2014 europarlamenttivaaleissa[23] että vuoden 2015 eduskuntavaaleissa. Hänet valittiin Euroopan parlamentin jäseneksi 69 360 äänellä.[24] Marraskussa 2014 Väyrynen kertoi tavoittelevansa ulkoministerin paikkaa seuraavassa hallituksessa.[25]

Uratiivistelmä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ministerinä ja kansanedustajana olon ennätyksiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Väyrynen on ensimmäinen suomalainen ministeri, joka on toiminut ministerinä viidellä eri vuosikymmenellä (1970-, 1980-, 1990-, 2000- ja 2010-luvuilla). Kiviniemen hallituksen lopettaessa työnsä 22. kesäkuuta 2011 hän oli toiminut ministerinä yhteensä 5997 päivää. Väyrystä pidempään ministerinä on ollut vain Johannes Virolainen.lähde?

Väyrynen on valittu eduskuntaan kymmenen kertaa: 1970, 1972, 1975, 1979, 1983, 1987, 1991, 1995, 1999 ja 2007. Vuosina 1995, 1996, 1999, 2004 ja 2014 Väyrynen valittiin EU-parlamenttiin.

Väyrynen istui eduskunnassa tai EU-parlamentissa yhtämittaisesti vuodesta 1970 vuoteen 2011 eli yhteensä 41 vuotta.

Politiikan ulkopuolella[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yksityiselämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Väyrynen on ollut naimisissa Vuokko Kaarina Väyrysen kanssa vuodesta 1968 ja heillä on kolme lasta: Tiina (1969), Taneli (1973) ja Lotta (1977).[26]

Heinäkuussa 2007 Väyryselle tehtiin sepelvaltimon pallolaajennus.[27]

Väyrysen isä Eemeli Väyrynen kuoli 101-vuotiaana 30. elokuuta 2011; hän oli sairastellut kesäkuusta 2011 alkaen saatuaan lievän aivoinfarktin. Eemeli Väyrysen täytettyä 100 vuotta Paavo Väyrynen kirjoitti isästään Eemeli Väyrysen vuosisata -nimisen kirjan, joka julkaistiin keväällä 2010. Puutarhayrittäjänä toiminut Eemeli Väyrynen oli saanut vielä satavuotiaana patentin kehittämälleen perunanistutuskoneelle.[28][29]

Sotilasarvoltaan Väyrynen on reservin kapteeni.[1]

Väitöskirja ja Lapin yliopiston dosentuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Väyrynen väitteli poliittisen uransa ohessa valtiotieteen tohtoriksi Åbo Akademista 1988 Suomen ulkopoliittista doktriinia käsittelevällä väitöskirjalla Finlands utrikespolitik – den nationella doktrinen och framtidens mänsklighetspolitik (Suomen ulkopolitiikka – kansallinen doktriini ja tulevaisuuden ihmiskuntapolitiikka). Väitöskirjassaan Väyrynen muun muassa esitti, että Neuvostoliitto ei hajoa ja että Euroopan kahtiajako on pysyvä. Vastoin Väyrysen arviota Neuvostoliiton hajoaminen ja Euroopan yhdentyminen alkoivat kuitenkin 1989 nopeassa tahdissa.[30]

Väyrynen nimitettiin Lapin yliopiston dosentiksi 1996. Dosentuuria varten hän julkaisi tieteellisen tutkimuksen "Suomen puolueettomuus uudessa Euroopassa". Lisäksi hänen nimityksensä perustui runsaaseen muuhun tieteelliseen aineistoon.

Pohjantähti-opisto ja Pohjanranta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Euroopan parlamentin jäsenenä Väyrynen järjesti runsaasti Eurooppa-koulutusta sekä nuorille, että aikuisväestölle ja ideoi muun muassa ”Politiikan korkeakoulu” -nimisen kurssin ja alkoi julkaista Pohjantähti-nimistä lehteä. Tästä hän sai idean, että Suomeen olisi perustettava kansanopisto, joka erikoistuisi kansainvälisyyskasvatukseen ja Eurooppa-koulutukseen. Pohjantähti-opisto perustettiin Keminmaalle. Vuokko ja Paavo Väyrynen ostivat Kemin kaupungin entisen vanhainkodin Niemi-Niemelän tilan ja nimesivät sen Pohjanrannaksi. Tilalla toimii Pohjantähti-opisto. Opetusministeriö ei kuitenkaan myöntänyt valtionapuja kansanopistolle, koska opiston perustamiselle ei ollut ”riittäviä taloudellisia ja sivistyksellisiä edellytyksiä”.[31] Keminmaan kunnalta opisto sai kuitenkin vuonna 1998 puoli miljoonaa markkaa avustusta.

Kun opistolle ei myönnetty ylläpitolupaa, Paavo Väyrynen on yhdessä Vuokko-vaimonsa kanssa kehittänyt Pohjanrannaksi nimeämälleen tilalle monipuolista yritystoimintaa. Siellä toimii muun muassa Keminmaan nuorisokoti, navetan ullakolle rakennettu Lapin suurin tanssilava, viinitarha ja matkailijoita majoittava kesämotelli. Keväällä 2010 alueelle valmistui paanukirkko.[32]

Nuorisokodin työn päästyä hyvään vauhtiin, Pohjantähti-opisto haki ylläpitolupaa kansanopistolle, joka antaisi opetusta sijaishuollossa oleville nuorille. Opetusministeriö myönsi opistolle vuonna 2007 aluksi tilapäisen ja lopulta vuonna 2010 vakinaisen ylläpitoluvan. Väyrynen toimii opiston kannatusyhdistyksen varapuheenjohtajana.

Väyrysen varhaisempi kirjallinen tuotanto käsittelee keskustapuoluetta ja alkiolaista aatetta sekä niiden tulevaisuutta. Myöhempi tuotanto keskittyy EU-kritiikin ja eurokysymyksen ohella kansainvälisiin asioihin. Väyrynen muun muassa julkisti Suomessa Richard Coudenhove-Kalergin paneurooppalaisia ajatuksia osoittaakseen, että valtioliittoajatus soveltuisi Euroopan yhteisöön paremmin kuin liittovaltio.

Kohu, kritiikki ja keskustelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suhde Neuvostoliiton tiedustelupalveluun[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomettumisen aikaan 1970–1980-luvuilla Väyrysen on väitetty olleen läheisessä suhteessa Neuvostoliiton tiedustelupalvelun KGB:n kanssa. Entinen KGB-eversti Oleg Gordijevski kutsuu kirjassaan Sokea peili Väyrystä Kekkosen ja Karjalaisen lailla "omaksi mieheksi". Väyrynen on vastineessaan myöntänyt yhteydenpidon, mutta on katsonut sen "normaaliksi isänmaalliseksi yhteydenpidoksi".[33] Dosentti Hannu Rautkallion mukaan Väyrynen peri KGB-suhteet Kekkoselta.[34]

Väitteet neuvostokaupalla vehkeilystä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Seitsemän vuotta jälkikäteen nousi kohu Väyrysen menettelystä vuoden 1982 presidentinvaalia edeltäneissä tapahtumissa. Suomen Kuvalehti julkaisi syksyllä 1989 valtiotieteen tohtori Jukka Tarkan kirjoittaman jutun, jossa Väyrysen väitettiin syyllistyneen maanpetokseen keskusteltuaan Neuvostoliiton Helsingin suurlähetystössä työskennelleen ministerineuvos Viktor Vladimirovin kanssa siitä mahdollisuudesta, että Neuvostoliitto lisäisi ns. välitysöljyn myymistä Suomelle, jolloin Suomen vienti voisi vastaavasti lisääntyä. Tämä toisi myönteistä julkisuutta talouskomission puheenjohtajana toimineelle Ahti Karjalaiselle.[35] Väyrynen kielsi ensin kokonaan osallisuutensa ja uhkaili Tarkkaa oikeusjutulla, jos todisteet Väyrysen osallisuudesta jupakkaan julkistettaisiin. Tarkan julkaisemassa kirjassa Ahti Karjalaisen urasta Väyrysen osallisuudesta todistava kirje julkaistiin Väyrysen uhittelusta huolimatta.[36]

Viisi kansanedustajaa kokoomuksen Kimmo Sasin johdolla teki eduskunnan perustuslakivaliokunnalle selvityspyynnön Väyrysen toiminnasta. Eduskunnan perustusvaliokunta totesi Väyrysen toimineen varomattomasti, mutta ei lain vastaisesti ja eduskunta hylkäsi ehdotuksen kanteen nostamiseksi häntä vastaan.[37]

Jalasmökkikohu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1982 suurin poliittinen selkkaus oli niin sanottu jalasmökkijupakka. Väyrynen asui, ja oli asunut keskeytyksettä jo toistakymmentä vuotta perheineen Helsingissä, mutta oli siitä huolimatta ilmoittanut vakituiseksi asuinpaikakseen Keminmaan Lapissa. Tämä oikeutti hänet nostamaan eduskunnan päivärahaa. Kävi kuitenkin ilmi, että Keminmaan-asunto oli muutaman neliömetrin kokoinen siirrettävä jalasmökki ja vastaavasti Helsingin asunto 173 neliömetrin huoneisto Helsingin Kruununhaassa. Tuolloin kansanedustajat saivat päivärahansa eduskunnan ja vaalipiirin välisestä etäisyydestä ja kahden asunnon ylläpidosta.[38] Väyrynen pystyi näin toimimalla nostamaan verottomia lisätuloja noin 4100 markkaa kuukaudessa.[39] Aiempi oikeuskansleri Risto Leskinen, eduskunnan virkamiehet ja kansliatoimikunta katsoivat menettelyn lailliseksi. Vastaavasti uusi oikeuskansleri Kai Korte puuttui asiaan ja lopulta Korkein hallinto-oikeus tulkitsi Väyrysen vakituiseksi asuinpaikaksi Helsingin.[40]

Kohun jälkeen aikaisemmin omaksuttua väestökirjalain tulkintaa muutettiin siten, että kansanedustajien asuinpaikka alettiin määritellä asunto-olojen perusteella, jolloin Väyrysen ohella useampi kansanedustaja menetti päivärahansa. Tämän jälkeen päivärahajärjestelmä korvattiin kulukorvausjärjestelmällä.[41]

Moskovan vallankaappaus 1991 ja Viron itsenäisyyden tunnustaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Väyrynen toimi Suomen ulkoministerinä elokuun 1991 Moskovan vallankaappausyrityksen aikana ja osallistui 20. elokuuta pohjoismaisten ulkoministerien kokoukseen Skagenissa Tanskassa. Tanskan ulkoministeri Uffe Ellemann-Jensen olisi halunnut käyttää yhteisessä kannanotossa sanaa "vallankaappaus", mutta Väyrysen vastustuksesta sana poistettiin julkilausumasta. Tanskalaiset moittivat Suomea ja Väyrystä liiallisesta varovaisuudesta. Muiden länsimaiden kannanotot tosin olivat vielä edellisenä päivänä olleet samansisältöisiä kuin Suomen varovainen kanta, mutta Suomi piti varovaisesta linjastaan kiinni niitä pidempään.[42]

Viron entinen pääministeri Edgar Savisaar on syyttänyt useiden Suomen johtajien jarruttaneen Viron itsenäistymistä Neuvostoliitosta 1990-luvun alussa ja on nimennyt myös Väyrysen yhdeksi heistä.[43] Baltian maat julistautuivat itsenäisiksi vallankaappauksen aikana, mutta Suomen johto oli aluksi epäileväinen niiden itsenäisyyden tunnustamisen suhteen. Suomessa paraikaa vieraillut Viron ulkoministeri Lennart Meri toivoi Suomelta tukea maansa itsenäistymishankkeelle. Väyrynen otti lopulta Meren vastaan 22. elokuuta, mutta ilmoitti vielä kaksi päivää myöhemmin Suomen linjaksi, etteivät Baltian maat täyttäneet suvereenien valtioiden tunnusmerkkejä. Venäjän kuitenkin tunnustettua Baltian maiden itsenäisyyden useat valtiot seurasivat perässä, ja Suomikin ilmoitti muutama päivä myöhemmin vuoden 1920 tunnustusten olevan edelleen voimassa.[44][45]

Professori Jarmo Virmavirta on kritisoinut voimakkaasti Suomen silloista ulkopoliittista linjaa, joka hänen mukaansa nojasi Väyrysen väitöskirjan lähtökohtaan "jossa Neuvostoliitto on pysyvä ja Euroopan kahtiajako ikuinen". Virmavirran mukaan Suomen ulkopoliittinen linja ehti kuitenkin viime hetkellä kääntyä Baltian maiden itsenäisyyden kannalle.[46]

Georgian kriisi 2008[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Georgian kriisin selvittelyssä 2008 Suomen ulkoministeri Alexander Stubb edusti Euroopan Unionia Suomen EU-puheenjohtajuuden vuoksi. Stubb pyysi kriisin jälkeen Suomen suurlähettiläiltä analyysit Venäjästä ja maailman tapahtumista. Nimetön yhteenveto analyyseistä annettiin avoimuusperiaatteiden mukaisesti kaikkien luettavaksi Helsingin Sanomien kautta.[47] Ulkomaankauppa- ja kehitysministerinä istunut Väyrynen haukkui ulkoministeri Stubbin linjan avoimesti ja katsoi Georgian aloittaneen sodan hyökkäämällä venäläisjoukkoja vastaan. Väyrynen ei pitänyt Georgian kriisiä merkityksellisenä sen enempää maailmanpolitiikan kuin eurooppapolitiikankaan kannalta.[48] Poliittisen historian professori Timo Soikkanen piti Väyrysen avointa Stubbin linjojen arvostelua harvinaisena.[49] Suurlähettiläiden analyyseistä paljastuu, että he pitivät Georgian tapahtumia herätyskellona ja olivat yksimielisiä että vahvistuva Venäjä ei ole kiinnostunut Euroopan arvoista kuten demokratia ja että Venäjä pyrkii tavoitteisiinsa uusin keinoin.[47]

Väyrynen on myöntänyt Stubbin mediahakuisuuden ärsyttävän itseään ja hän pitää Stubbia itseään parempana brändääjänä. Väyrynen on väittänyt Stubbin politikoivan julkisuutta varten.[50]

Kaupunkitarinat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Väyrysestä on liikkunut vuosien aikana lukuisia erilaisia juttuja niin mediassa kuin muutoinkin. Suurin osa jutuista on peräisin 1980-luvulta, jolloin Väyrynen oli poliittisen taistelun keskiössä. Väyrysen on väitetty muun muassa nipistelleen lentoemäntiä,[51], vaarantaneen lentoliikennettä puhumalla kännykkään ja istuneen bisnesluokassa turistiluokan lipulla.[52][53]

Toimittaja Johanna Korhosen kirjassa Väyrynen kommentoi kaupunkitarinoita ja kiistää väitteet. Väyrysen mukaan Hymy-lehti veti väitteensä nipistelystä takaisin jälkikäteen.[54] Hän kiistää myös europarlamentaarikkoajan kohun kännykkään puhumisesta lentokoneessa. Väyrysen mukaan lentoemäntä huomautti kännykästä, jolloin hän lopetti puhelunsa ja sulki kännykän. Väyrysen mukaan Ilmailulaitos tutki asian ja antoi hänelle puhtaat paperit.[40]

Tarinan mukaan Väyrynen rehvasteli lukeneensa Fjodor Dostojevskin koko tuotannon yhdessä viikonlopussa. Väyrysen mukaan hän lainasi Keminmaan kirjastosta kaikki Dostojevskin kirjat ja luki ne kolmessa vuorokaudessa läpi. Hän ei kuitenkaan lukenut kirjoja sanasta sanaan, vaan pääkohdat tarkasti ja muun kursorisesti.[40]

Elokuva- ja televisioesiintymisiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Väyrynen esiintyi runonlausujana elokuvassa Uuno Turhapuro muuttaa maalle (1986). Subin syksyllä 2007 esittämässä talk show -ohjelmassa Me Myself and I Väyrynen esiintyi kommentaattorina.[55]

Teokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toimittajana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Juhani Suomi: Kohti sinipunaa, Mauno Koiviston aika 1986–1987. Otava, 2008. ISBN 978-951-1-21969-9.
  • Korhonen, Johanna: Väyrynen, Väyrynen, Väyrynen. Helsinki-kirjat, 2010. ISBN 978-952-5874-14-3.
  • Hannu Rautkallio: Neuvostovallan asialla. NKP:n vaikutus Suomessa 1960-luvulla. Tammi, 1993. ISBN 951-31-0257-2.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d Paavo Väyrynen Suomen kansanedustajat. Eduskunta.
  2. Paavo Väyrynen: Toiminta eri vaalikausina Europarl.europa.eu. Euroopan parlamentti. Viitattu 22.11.2014.
  3. Alenius, Arsi: Nuori toimittaja Paavo Väyrynen (24.8.1968) Elävä arkisto. 22.8.2011. Yle. Viitattu 27.5.2014.
  4. Lukkariniemi, Visa: Vaihtoehtona Väyrynen. Keskustapuolueen ja SDP:n hegemoniataistelu 1979–81, s. 51–53. Perustuu tekijän pro gradu -työhön Helsingin yliopiston politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksella. Rovaniemi: Sitadelli Consulting, 2010. ISBN 978-952-92-7321-8.
  5. Suomi 2008, s. 98.
  6. a b c Jussila, Osmo, Hentilä, Seppo & Nevakivi, Jukka: Suomen poliittinen historia 1809–2006, s. 321–322. WSOY, 2006. ISBN 978-951-0-33241-2.
  7. a b Suomi 2008, s. 385
  8. Suomi 2008, s. 357.
  9. Suomi 2008, s. 353–354
  10. Koivisto, Mauno: Kaksi kautta I: Muistikuvia ja merkintöjä 1982–1994, s. 322. Helsinki: Kirjayhtymä, 1994. ISBN 951-26-3947-5.
  11. http://suomenkuvalehti.fi/blogit/polkomfi/vayrynen-muotoilin-sanani-huonosti
  12. http://paavovayrynen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/81618-pitka-matka-mantyniemeen
  13. a b HS kuukausiliite 1/2010, s. 32–36
  14. Lehto, Mika: "Koivisto vainosi minua!" - Väyrynen antaa palaa uutuuskirjassaan Iltasanomat.fi. 12.3.2014. Viitattu 9.11.2014.
  15. ”Väyrynen on Suomelle poliittinen riski” 4.5.2009. Kauppalehti. Viitattu 24.2.2010.
  16. Väyrynen asettuu ehdokkaaksi Uudellemaalle 14.7.2010. Suomenmaa. Viitattu 14.7.2010.
  17. Puoluehallitus esittää Paavo Väyrystä Keskustan presidenttiehdokkaaksi 9.9.2011. Keskusta. Viitattu 13.9.2011.
  18. Paavo Väyrysestä keskustan presidenttiehdokas hs.fi. 9.9.2011. Helsingin Sanomat. Viitattu 10.9.2011.
  19. Manner, Matias: Olennaista on, että jatketaan Kekkosen linjalla 19.5.2011. Savon Sanomat. Viitattu 5.5.2014.
  20. http://tulospalvelu.vaalit.fi/TP2012K1/s/tulos/tulos_kokomaa.html
  21. Paavo Väyrynen pyrkii keskustan puheenjohtajaksi hs.fi. 7.2.2012. Helsingin Sanomat. Viitattu 2.4.2012.
  22. Rantanen, Miska: Juha Sipilä keskustan johtoon hs.fi. 9.6.2012. Helsingin Sanomat. Viitattu 9.6.2012.
  23. http://www.aamulehti.fi/Kotimaa/1194855307059/artikkeli/paavo+vayrynen+yrittaa+paluuta+europarlamenttiin+keskusta+valitsi+17+ehdokasta.html
  24. Europarlamenttivaalit 2014: Valitut ehdokkaat Vaalit.fi. 30.5.2014 (päivitetty). Oikeusministeriö. Viitattu 30.5.2014.
  25. Vain ulkoministerin salkku kelpaa - Paavo Väyrynen ei lähde rivikansanedustajaksi Karjalainen.fi. 7.11.2014. Viitattu 22.11.2014.
  26. http://www.eduskunta.fi/triphome/bin/hx5000.sh?{hnro}=300&{kieli}=su&{haku}=kaikki
  27. Paavo Väyrysellä sepelvaltimotukos Helsingin Sanomat. 24.7.2007. Viitattu 24.2.2010.
  28. Eeva Ketvel: 101-vuotias isä kuoli. Ilta-Sanomat, 2011, nro 1.9., s. 6.
  29. Patentti 100-vuotiaana. Ilta-Sanomat, 2011, nro 1.9., s. 6.
  30. HS kuukausiliite, 2010, nro 1, s. 32-36.
  31. Kaksi kansanopistojen ylläpitämislupahakemusta hylätty 2.6.1998. Opetusministeriö. Viitattu 24.2.2010.
  32. http://www.pohjanranta.fi/
  33. http://w3.verkkouutiset.fi/arkisto/Arkisto_1997/22.elokuu/GORDI.HTM
  34. Hannu Rautkallio: Neuvostovallan asialla. NKP:n vaikutus Suomessa 1960-luvulla, Tammi 1993. ISBN 951-31-0257-2, s. 44
  35. Martti Häikiö 2003, Historia ja väärät profeetat, kirjoituksia Suomen historian kipupisteistä, s. 241 ja perustuslakivaliokunnan mietintö n:o 8, vuodelta 1989
  36. Karjalainen, Ahti & Tarkka, Jukka: Presidentin ministeri. Ahti Karjalaisen ura Urho Kekkosen Suomessa. Helsinki: Otava, 1989. ISBN 951-1-08892-0.
  37. Perustuslakivaliokunnan mietintö n:o 8, vuodelta 1989
  38. http://www.hs.fi/politiikka/artikkeli/Jalasm%C3%B6kki/HS20090205SI1YO026x1
  39. http://suomenkuvalehti.fi/jutut/politiikka/paavo-vayrysen-oudot-paivarahat
  40. a b c Korhonen 2010, s. 145
  41. Korhonen 2010, s. 145–146
  42. http://www.hs.fi/kotimaa/artikkeli/Moskovan+vallankaappaus+piinasi+Suomea+tasan+20+vuotta+sitten+/1135268707769
  43. http://www.hs.fi/english/article/Former+Estonian+PM+criticises+Finnish+leaders+actions+during+independence+process/1101978294179
  44. http://www.eva.fi/wp-content/uploads/files/1663_samaa_sukua_eri_maata.pdf
  45. http://suomenkuvalehti.fi/jutut/ulkomaat/ovet-aukenivat-virolle
  46. http://www.verkkouutiset.fi/index.php?option=com_content&view=article&id=61068:professori-suomessa-luotettiin-paavo-vaeyrysen-neuvostoliitto-naekemykseen&catid=12:tiede-paeaeuutinen-&Itemid=7
  47. a b Diplomaattien tunnustukset 5.10.2008. Helsingin Sanomat. Viitattu 2.4.2009.
  48. http://www.hs.fi/english/article/Policy+differences+emerge+between+ministers+at+Foreign+Ministry/1135240205235
  49. Stubbin ja Väyrysen välillä selvä linjaero ulkoministeriössä 12.10.2008. Helsingin Sanomat. Viitattu 2.4.2009.
  50. Paavo Väyrynen: Huonomminkin olisi voinut käydä, 2011, ISBN 978-952-5874-63-1
  51. "Kuinka moni muistaa Väyrysen toilailut?", MTV3.fi 19.1.2010
  52. Korhonen 2010, s. 143–144.
  53. Hymy – Suomen aikakauslehdistön suurin legenda Hymy. 8.10.2007. Viitattu 24.2.2010.
  54. Korhonen 2010, s. 143
  55. http://www.sub.fi/ohjelmat/sivusto.shtml/sub_10_vuotta/video?70770

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Lasse Lehtinen, Sanna Ukkola: Vastarannan kiiski. Paavo Väyrysen ihmeellinen elämä (WSOY, 2013)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Paavo Väyrynen.
Wikiquote-logo-en.svg
Wikisitaateissa on kokoelma Paavo Väyrynen -sitaatteja.
Edeltäjä:
Lauri Posti
Suomen opetusministeri
1975–1976
Seuraaja:
Marjatta Väänänen
Edeltäjä:
Paavo Aitio
Suomen työvoimaministeri
1976–1977
Seuraaja:
Arvo Aalto
Edeltäjä:
Keijo Korhonen
Pär Stenbäck
Pertti Paasio
Suomen ulkoministeri
1977–1982
1983–1987
1991–1993
Seuraaja:
Pär Stenbäck
Kalevi Sorsa
Heikki Haavisto
Edeltäjä:
Paula Lehtomäki
Ulkomaankauppa- ja kehitysministeri
2007–2011
Seuraaja:
-