Pekka Haavisto
| Pekka Olavi Haavisto | |
|---|---|
|
Pekka Haavisto Akateemisessa kirjakaupassa Turussa, 2010. |
|
| Ympäristö- ja kehitysyhteistyöministeri | |
|
13.4.1995–14.4.1999 |
|
| Edeltäjä | Sirpa Pietikäinen |
| Seuraaja | Satu Hassi |
| Kansanedustaja | |
|
21.3.2007– |
|
| Ryhmä/puolue | Vihreä eduskuntaryhmä |
| Vaalipiiri | Helsingin vaalipiiri |
| Tiedot | |
| Syntynyt | 23. maaliskuuta 1958 (ikä 55) Helsinki |
| Puolue | Vihreä liitto |
| Ammatti | kansanedustaja |
| Koulutus | ylioppilas (1976) |
| Puoliso | Nexar Antonio Flores |
Pekka Olavi Haavisto (s. 23. maaliskuuta 1958 Helsinki) on suomalainen poliitikko, kansanedustaja ja entinen ministeri. Nykyisin hän on Vihreiden kansanedustaja ja Eduskunnan ulkoasiain- ja puolustusvaliokuntien varsinainen jäsen. Haavisto valittiin kesäkuussa 2011 Vihreän eduskuntaryhmän puheenjohtajaksi. Aiemmin hän on johtanut eduskuntaryhmäänsä vuosina 1987–1988 ja vuonna 1993.
Haavisto on toiminut Vihreän liiton kansanedustajana 1987–1995 ja 2007–, Vihreän liiton puheenjohtajana 1993–1995, ympäristö- ja kehitysyhteistyöministerinä 1995–1999, Euroopan vihreän puolueen puheenjohtajana 2000–2006 sekä YK:n ympäristöohjelman UNEP:n asiantuntijana. Haavisto oli presidentinvaalien 2012 toisella kierroksella Sauli Niinistön vastaehdokkaana. Haavisto toimii ulkoministerin erityisedustajana Afrikan kriiseissä, erikoisalueenaan Sudanin ja Somalian konfliktit.[1]
Sisällysluettelo |
Koulutus [muokkaa]
Haavisto on koulutukseltaan valtiotieteiden ylioppilas. Kirjoitettuaan ylioppilaaksi Munkkivuoren yhteiskoulusta[2] vuonna 1976 Haavisto aloitti valtiotieteiden opinnot Helsingin yliopistossa,[3] mutta jätti ne kesken opiskeltuaan vajaan vuoden. Myöhemmin Haavisto suoritti vielä erinäisiä yleisopintoja.[4]
Poliittinen ura [muokkaa]
Koijärvi-liikkeessä toiminut Haavisto oli 1979–1982 Komposti-lehden päätoimittaja, Suomi-lehden päätoimittaja 1982–1987 ja Vihreän Langan päätoimittaja 1983.[2] Haavisto oli Vihreiden eduskuntaryhmän ensimmäinen ryhmäsihteeri 1983[1].
Ensimmäisissä eduskuntavaaleissaan vuonna 1987 esiintyminen Yleisradion suuressa vaalikeskustelussa nosti Pekka Haaviston eduskuntaan. Hän sai ennen vaalikeskustelua päättyneessä ennakkoäänestyksessä toista sataa ääntä, mutta varsinaisena äänestyspäivänä 7 891 ääntä.[5][6]. Haavisto toimi kahdesti Vihreän eduskuntaryhmän puheenjohtajana.
Haavisto putosi eduskunnasta vuoden 1995 vaaleissa.[1] Vaalien jälkeen hänestä tuli ympäristö- ja kehitysyhteistyöministeri Lipposen ensimmäiseen hallitukseen vuosiksi 1995–1999, mikä teki hänestä Suomen ja Euroopan ensimmäisen vihreän ministerin.[1][7] Haavisto pyrki eduskuntaan 1999 vaaleissa, mutta jäi varaedustajaksi Anni Sinnemäen tullessa valituksi.[8] Haavisto palasi eduskuntaan vuoden 2007 eduskuntavaaleissa, joissa tuli valituksi noin 5 400 äänellä.[9] Vuoden 2011 eduskuntavaaleissa Haavisto sai 7 470 ääntä.[10]
Pekka Haavisto on valittu Helsingin kaupunginvaltuustoon 1988–1992 ja 2005–2008. Hän oli Euroopan vihreän puolueen puheenjohtaja 2000–2006.[2]
Toiminta kansainvälisissä tehtävissä [muokkaa]
Eduskuntauran jälkeen Haavisto toimi YK:n tehtävissä. Hän vastasi YK:n köyhdytettyä uraania koskevista kenttätutkimuksista Kosovossa, Montenegrossa, Serbiassa ja Bosnia-Hertzegovinassa.[2] Vuosina 2000–2006 Haavisto johti YK:n ympäristöohjelma UNEP:n tutkimuksia eri konfliktien ympäristövaikutuksista.[2][11] UNEP:n edustajana Haavisto oli muun muassa selvittämässä Romaniassa Baia Maren kaivosonnettomuutta[2]. Hän toimi myös Afganistanissa, Palestiinassa, Irakissa ja Liberiassa.[1] Haavisto osallistui Euroopan unionin Sudanin erityisedustajana neuvotteluihin Darfurin rauhansopimuksen solmimisesta 2005–2007. Vuonna 2007 hän toimi myös YK:n erityisasiantuntijana Darfurin kriisissä.[1] Haavisto on ottanut osaa neuvotteluihin vielä EU-erityisedustajan työn jälkeenkin.[12][13]
Haavisto on ollut vierailevana tutkijana Ulkopoliittisessa Instituutissa erityisalueenaan Venäjään liittyvät kysymykset ja uudet turvallisuusuhat sekä vierailevana luennoitsijana Bristolin yliopistossa aiheenaan kansainväliset ympäristökysymykset. Haavisto luennoi säännöllisesti Helsingin yliopistossa ja NATO-koulussa Oberammergaussa.[1]
Presidenttiehdokkuus 2012 [muokkaa]
Vihreiden puoluekokous päätti kesäkuussa 2011 nimetä Pekka Haaviston puolueen presidenttiehdokkaaksi. Jo aiemmin hankkeen ajamiseksi oli perustettu tukiyhdistys.[14] Haavisto sai vaalin ensimmäisellä kierroksella 18,8 % äänistä ja eteni toiselle kierrokselle Sauli Niinistön kanssa.[15] Toisella kierroksella Sauli Niinistö valittiin presidentiksi Haaviston saadessa 37,4 % äänistä. [16] Haavisto oli Suomen ensimmäinen avoimesti homoseksuaali presidenttiehdokas.[7]
Poliittiset näkemykset [muokkaa]
Presidentinvaalien yhteydessä Haavisto on todennut muun muassa, että pohjoismainen yhteistyö ja Venäjä ovat Suomen ulkopolitiikassa tärkeitä. Haaviston mielestä Suomella on taloudellisia mahdollisuuksia myös Euroopan ulkopuolella.[17] Haavisto ei ole Suomen Nato-jäsenyyden kannalla[18]. Afganistanista Suomen tulisi vetäytyä.[19] Turvapaikanhakijoita on autettava ensisijaisesti paikan päällä[20].
Julkaisut [muokkaa]
Haavisto on kirjoittanut muun muassa kirjan Kesä Balkanilla kokemuksistaan YK-työssä. Vuonna 2010 Haavisto julkaisi Afrikan kehityssuuntia kuvaavan raportin Afrikan tähteä etsimässä ja elämäkerrallisen teoksen Hatunnosto.[1] Lokakuussa 2011 julkaistiin Haaviston vaalikirja Anna mun kaikki kestää – Sovinnon kirja.[21]
Yksityiselämä [muokkaa]
Pekka Haaviston isä oli Munkkivuoren yhteiskoulun rehtori Jouko Haavisto.[22][23] Äiti on Anja Haavisto, joka myös oli ammatiltaan opettaja.[24][25] Haavisto suoritti siviilipalveluksen Tampereen yliopistollisessa sairaalassa vuonna 1985.[26] Pekka Haavisto tapasi puolisonsa, Ecuadorista kotoisin olevan Nexar Antonio Floresin (s. 1978), vuonna 1997 ollessaan matkalla Bogotássa. He rekisteröivät parisuhteensa vuonna 2002.[27]
Teokset [muokkaa]
- Inter-rail-opas. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1978. ISBN 951-0-08595-2.
- Nuori Eurooppa: Inter-rail opas. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1986. ISBN 951-0-13604-2.
- Kesä Balkanilla. Helsinki: Wutum, 1999. ISBN 951-98391-0-0.
- Afrikan tähteä etsimässä. Helsinki: Taloustieto, 2010. ISBN 978-951-628-499-9.
- Hatunnosto. Helsinki: Kirjapaja, 2010. ISBN 978-952-247-120-8.
- Anna mun kaikki kestää: Sovinnon kirja. Helsinki: WSOY, 2011. ISBN 978-951-0-38578-4.
Lähteet [muokkaa]
- ↑ a b c d e f g h CV pekkahaavisto.net. Viitattu 23.1.2012.
- ↑ a b c d e f Pekka Haavisto Suomen kansanedustajat. 25.8.2011. Eduskunta. Viitattu 19.1.2012.
- ↑ Kuka Pekka Haavisto? haavisto2012.fi. Viitattu 13.1.2012.
- ↑ Waris, Olli: Tämän verran Haavisto opiskeli iltalehti.fi. 30.1.2012. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Iltalehti. Viitattu 3.6.2012.
- ↑ Björksten, Tuomo: Kaksi sankaria. Aamulehti, 29.1.2012, s. 6–10.
- ↑ Eduskuntavaalien tulokset. Aamulehti, 18.3.1987.
- ↑ a b Vihreiden verkot vasemmalle (pääkirjoitus) Iltalehti. 9.6.2011. Viitattu 19.1.2012.
- ↑ Luettelo ehdokkaista vaalipiireittäin ja puolueittain, myös heidän äänimääränsä ja vertailulukunsa 1999 (XLS) Tilastokeskus. Viitattu 19.1.2012.
- ↑ Valitut ehdokkaat Helsingin vaalipiiri 21.3.2007. Oikeusministeriö. Viitattu 23.1.2012.
- ↑ Valitut ehdokkaat Helsingin vaalipiiri 13.5.2011. Oikeusministeriö. Viitattu 19.1.2012.
- ↑ Airhart, Marc: Cleaning Up After War Scientific American. 15.9.2003. Viitattu 24.1.2012. (ruotsiksi)
- ↑ Haavisto, Pekka: Sudanissa sataa (web.archive.org) Haavisto-blogi. 24.8.2007. Viitattu 19.1.2012.
- ↑ Sivari, joka sai sotilasansiomitalin Rauhanturvaaja. 1/2010. Viitattu 23.1.2012.
- ↑ Presidenttiehdokas!. Iltalehti, 30.4.2011, s. 17.
- ↑ Koko maa – ehdokkaiden kannatus yle.fi. 22.1.2012. Viitattu 23.1.2012.
- ↑ Sauli Niinistö on maamme 12. presidentti 5.2.2012. Yle. Viitattu 7.2.2012.
- ↑ Rautio, Yrjö: Niinistö vs Haavisto Apu. 22.12.2011. Viitattu 23.1.2012.
- ↑ Camp, Walter de: Pekka Haavisto vs. Paavo Väyrynen City-lehti. 24/2011. Viitattu 23.1.2012.
- ↑ Numminen, Mikko: Tehtävä Suomessa, Pekka Haavisto Image. 10/2011. Viitattu 23.1.2012.
- ↑ Pekka Haavisto 24/2011. Väestöliitto. Viitattu 23.1.2012.
- ↑ Räsänen, Saija: Kuka ostaa vaalikirjoja? Vihreä Lanka. 3.11.2011. Viitattu 30.12.2011.
- ↑ Munkkivuoren yhteiskoulu Suomen yksityisten oppikoulujen digitaalinen matrikkeli. Salminen, Jari ja Yksityiskoulujen Liitto. Viitattu 5.2.2012.
- ↑ Opettaja eLehti - 20.1.2012 - Sivu 20 - Artikkeli Viitattu 30.1.2012.
- ↑ Dokumentti kertoo: Haaviston äiti on Antonion asiakas mtv3.fi. Viitattu 30.1.2012.
- ↑ Pekka haavisto HS.fi Vaalikone. Helsingin Sanomat. Viitattu 15.3.2012.
- ↑ Julku, Mari: Energinen, kekseliäs ja nirso. Iltalehti, 28.–29.1.2012, s. 26–27.
- ↑ Häkli, Laura: Mutta kuka kumma on Antonio? 13.1.2012. Vihreä lanka. Viitattu 23.1.2012.
Aiheesta muualla [muokkaa]
- Pekka Haaviston kotisivut.
- Pekka Haaviston 2012 presidentinvaalikampanjan kotisivut.
- Pekka Haavisto – vihreä edelläkävijä rauhan asialla. Ylen Elävä arkisto.
- Pekka Haavisto Suomen ministerit. Valtioneuvosto.
- Pekka Haavisto Suomen kansanedustajat. Eduskunta.
Outi Alanko-Kahiluoto | Janina Andersson | Tuija Brax | Merikukka Forsius (2007–2008) | Pekka Haavisto | Heidi Hautala (2007–2009) | Timo Juurikkala (2009-2011) | Heli Järvinen | Johanna Karimäki | Jyrki Kasvi | Ville Niinistö | Kirsi Ojansuu | Erkki Pulliainen | Anni Sinnemäki | Johanna Sumuvuori | Oras Tynkkynen
Outi Alanko-Kahiluoto | Tuija Brax | Satu Haapanen | Pekka Haavisto | Johanna Karimäki | Ville Niinistö | Anni Sinnemäki | Osmo Soininvaara | Jani Toivola | Oras Tynkkynen
Outi Alanko-Kahiluoto | Paavo Arhinmäki | Sirpa Asko-Seljavaara | Tuija Brax | Pekka Haavisto | Juha Hakola | Eero Heinäluoma | Rakel Hiltunen | Arja Karhuvaara | Mari Kiviniemi | Päivi Lipponen | Sanna Perkiö | Pertti Salolainen | Sari Sarkomaa | Anni Sinnemäki | Johanna Sumuvuori | Astrid Thors | Erkki Tuomioja | Jan Vapaavuori | Ben Zyskowicz
2: Pekka Haavisto (Vihr.) | 3: Timo Soini (PS) | 4: Paavo Väyrynen (Kesk.) | 5: Paavo Lipponen (SDP)
6: Sauli Niinistö (Kok.) | 7: Sari Essayah (KD) | 8: Eva Biaudet (RKP) | 9: Paavo Arhinmäki (Vas.)
| Edeltäjä: Pekka Sauri |
Vihreän liiton puheenjohtaja 1993–1995 |
Seuraaja: Tuija Brax |

Tämä on