Pekka Haavisto

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Pekka Olavi Haavisto
Pekka Haavisto.jpg
Pekka Haavisto Akateemisessa kirjakaupassa Turussa, 2010.
Suomen kehitysministeri
Kataisen hallitus
17.10.2013–
Edeltäjä Heidi Hautala
Ympäristö- ja kehitysyhteistyöministeri
Lipposen I hallitus
13.4.1995–14.4.1999
Edeltäjä Sirpa Pietikäinen
Seuraaja Satu Hassi
Kansanedustaja
21.3.1987–23.3.1995
21.3.2007–
Ryhmä/puolue Vihreä eduskuntaryhmä
Vaalipiiri Helsingin vaalipiiri
Tiedot
Syntynyt 23. maaliskuuta 1958 (ikä 56)
Helsinki
Puolue Vihreä liitto
Puoliso Nexar Antonio Flores
Koulutus ylioppilas (1976)
Ammatti kansanedustaja

Pekka Olavi Haavisto (s. 23. maaliskuuta 1958 Helsinki) on suomalainen poliitikko, vihreiden kansanedustaja ja ministeri. Haavisto on toiminut kansanedustajana vuosina 1987–1995 ja uudelleen vuodesta 2007.[1] Hän toimi ensimmäisen kerran ministerinä vuosina 1995–1999 ollessaan ympäristö- ja kehitysyhteistyöministeri Lipposen I hallituksessa.[2] Vuoden 2012 presidentinvaalissa Haavisto oli Sauli Niinistön vastaehdokas toisella kierroksella. Hänet nimitettiin Heidi Hautalan seuraajaksi kehitysministerinä 17. lokakuuta 2013.

Haavisto oli vihreiden puheenjohtaja vuosina 1993–1995.[1] Vuosina 2000–2006 Haavisto toimi Euroopan vihreän puolueen puheenjohtajana.[1] Hän on johtanut vihreiden eduskuntaryhmää kolmesti: kesäkuusta 2011 toukokuuhun 2013, vuonna 1993 ja vuosina 19871988.[1] Lisäksi Haavisto on toiminut erilaisissa kansainvälisissä asiantuntijatehtävissä.

Koulutus ja ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Haavisto on koulutukseltaan valtiotieteiden ylioppilas. Kirjoitettuaan ylioppilaaksi Munkkivuoren yhteiskoulusta[1] vuonna 1976 Haavisto aloitti valtiotieteiden opinnot Helsingin yliopistossa,[3] mutta jätti ne kesken opiskeltuaan vajaan vuoden. Myöhemmin Haavisto suoritti vielä erinäisiä yleisopintoja.[4]

Koijärvi-liikkeessä toiminut Haavisto oli 1979–1982 Komposti-lehden päätoimittaja, Suomi-lehden päätoimittaja 1982–1987 ja Vihreän Langan päätoimittaja 1983.[1] Haavisto oli Vihreiden eduskuntaryhmän ensimmäinen ryhmäsihteeri 1983.[5]

Ensimmäisissä eduskuntavaaleissaan vuonna 1987 esiintyminen Yleisradion suuressa vaalikeskustelussa nosti Pekka Haaviston eduskuntaan. Hän sai ennen vaalikeskustelua päättyneessä ennakkoäänestyksessä toista sataa ääntä, mutta varsinaisena äänestyspäivänä 7 891 ääntä.[6][7].

Haavisto putosi eduskunnasta vuoden 1995 vaaleissa.[5] Hänestä tuli kuitenkin ympäristö- ja kehitysyhteistyöministeri Lipposen ensimmäiseen hallitukseen vuosiksi 1995–1999, mikä teki hänestä Suomen ja Euroopan ensimmäisen vihreän ministerin.[8] Haavisto pyrki eduskuntaan 1999 vaaleissa, mutta jäi varaedustajaksi Anni Sinnemäen tullessa valituksi.[9] Haavisto palasi eduskuntaan vuoden 2007 eduskuntavaaleissa, joissa tuli valituksi noin 5 400 äänellä.[10] Vuoden 2011 eduskuntavaaleissa Haavisto sai 7 470 ääntä.[11] Vuodesta 2007 Haavisto on ollut eduskunnan ulkoasiain- ja puolustusvaliokuntien varsinainen jäsen. Haavisto vaikutti Helsingin kaupunginvaltuustossa vuosina 1988–1992 ja 2005–2008.

Toiminta kansainvälisissä tehtävissä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pekka Haavisto vihreiden vaalimökillä Helsingissä huhtikuussa 2011.

Eduskuntauran jälkeen Haavisto toimi YK:n tehtävissä. Hän vastasi YK:n köyhdytettyä uraania koskevista kenttätutkimuksista Kosovossa, Montenegrossa, Serbiassa ja Bosnia-Hertzegovinassa.[1] Vuosina 2000–2006 Haavisto johti YK:n ympäristöohjelma UNEP:n tutkimuksia eri konfliktien ympäristövaikutuksista.[1][12] UNEP:n edustajana Haavisto oli muun muassa selvittämässä Romaniassa Baia Maren kaivosonnettomuutta.[1] Hän toimi myös Afganistanissa, Palestiinassa, Irakissa ja Liberiassa.[5] Haavisto osallistui Euroopan unionin Sudanin erityisedustajana neuvotteluihin Darfurin rauhansopimuksen solmimisesta 2005–2007. Vuonna 2007 hän toimi myös YK:n erityisasiantuntijana Darfurin kriisissä.[5] Haavisto on ottanut osaa neuvotteluihin vielä EU-erityisedustajan työn jälkeenkin.[13][14] Haavisto on toiminut myös ulkoministerin erityisedustajana Afrikan kriiseissä, erikoisalueenaan Sudanin ja Somalian konfliktit.[5]

Haavisto on ollut vierailevana tutkijana Ulkopoliittisessa Instituutissa erityisalueenaan Venäjään liittyvät kysymykset ja uudet turvallisuusuhat sekä vierailevana luennoitsijana Bristolin yliopistossa aiheenaan kansainväliset ympäristökysymykset. Haavisto luennoi säännöllisesti Helsingin yliopistossa ja NATO-koulussa Oberammergaussa.[5]

Presidenttiehdokkuus 2012[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vihreiden puoluekokous päätti kesäkuussa 2011 nimetä Pekka Haaviston puolueen presidenttiehdokkaaksi. Jo aiemmin hankkeen ajamiseksi oli perustettu tukiyhdistys.[15] Haavisto sai vaalin ensimmäisellä kierroksella 18,8 % äänistä ja eteni toiselle kierrokselle Sauli Niinistön kanssa.[16] Toisella kierroksella Sauli Niinistö valittiin presidentiksi Haaviston saadessa 37,4 % äänistä. [17] Haavisto oli Suomen ensimmäinen avoimesti homoseksuaali presidenttiehdokas.[8]

Kehitys- ja omistajaohjausministeri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vihreä liitto valitsi ehdokkaansa kehitysyhteistyöstä ja valtion omistaja-ohjauksesta vastaavaksi ministeriksi 16. lokakuuta 2013 Heidi Hautalan päätettyä erota tästä tehtävästä.[18] Tasavallan presidentti nimitti hänet virkaan seuraavana päivänä.[19]

Poliittiset näkemykset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pekka Haavisto puhui ydinvoimasta vuonna 2012.

Presidentinvaalien yhteydessä Haavisto totesi muun muassa, että pohjoismainen yhteistyö ja Venäjä ovat Suomen ulkopolitiikassa tärkeitä. Haaviston mielestä Suomella on taloudellisia mahdollisuuksia myös Euroopan ulkopuolella.[20] Haavisto ei ole Suomen Nato-jäsenyyden kannalla.[21] Afganistanista Suomen tulisi vetäytyä.[22] Turvapaikanhakijoita on autettava ensisijaisesti paikan päällä.[23]

Julkaisut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Haavisto on kirjoittanut muun muassa kirjan Kesä Balkanilla kokemuksistaan YK-työssä. Vuonna 2010 Haavisto julkaisi Afrikan kehityssuuntia kuvaavan raportin Afrikan tähteä etsimässä ja elämäkerrallisen teoksen Hatunnosto.[5] Lokakuussa 2011 julkaistiin Haaviston vaalikirja Anna mun kaikki kestää – Sovinnon kirja.[24]

Yksityiselämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pekka Haaviston isä oli Munkkivuoren yhteiskoulun rehtori Jouko Haavisto.[25][26] Äiti on Anja Haavisto, joka myös oli ammatiltaan opettaja.[27][28] Haavisto suoritti siviilipalveluksen Tampereen yliopistollisessa sairaalassa vuonna 1985.[29] Pekka Haavisto tapasi puolisonsa, Ecuadorista kotoisin olevan Nexar Antonio Floresin (s. 28. heinäkuuta 1978[30]), vuonna 1997 ollessaan matkalla Bogotássa. He rekisteröivät parisuhteensa vuonna 2002.[31]

Teokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i Pekka Haavisto Suomen kansanedustajat. Eduskunta. Viitattu 17.10.2013.
  2. Pekka Haavisto Suomen ministerit. Valtioneuvosto. Viitattu 17.10.2013.
  3. Kuka Pekka Haavisto? haavisto2012.fi. Viitattu 13.1.2012.
  4. Waris, Olli: Tämän verran Haavisto opiskeli iltalehti.fi. 30.1.2012. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Iltalehti. Viitattu 3.6.2012.
  5. a b c d e f g Eduskunta pekkahaavisto.net. Viitattu 23.1.2012.
  6. Björksten, Tuomo: Kaksi sankaria. Aamulehti, 29.1.2012, s. 6–10.
  7. Eduskuntavaalien tulokset. Aamulehti, 18.3.1987.
  8. a b Vihreiden verkot vasemmalle (pääkirjoitus) Iltalehti. 9.6.2011. Viitattu 19.1.2012.
  9. Luettelo ehdokkaista vaalipiireittäin ja puolueittain, myös heidän äänimääränsä ja vertailulukunsa 1999 (XLS) Tilastokeskus. Viitattu 19.1.2012.
  10. Valitut ehdokkaat Helsingin vaalipiiri 21.3.2007. Oikeusministeriö. Viitattu 23.1.2012.
  11. Valitut ehdokkaat Helsingin vaalipiiri 13.5.2011. Oikeusministeriö. Viitattu 19.1.2012.
  12. Airhart, Marc: Cleaning Up After War Scientific American. 15.9.2003. Viitattu 24.1.2012. (ruotsiksi)
  13. Haavisto, Pekka: Sudanissa sataa (web.archive.org) Haavisto-blogi. 24.8.2007. Viitattu 19.1.2012.
  14. Sivari, joka sai sotilasansiomitalin Rauhanturvaaja. 1/2010. Viitattu 23.1.2012.
  15. Presidenttiehdokas!. Iltalehti, 30.4.2011, s. 17.
  16. Koko maa – ehdokkaiden kannatus yle.fi. 22.1.2012. Viitattu 23.1.2012.
  17. Sauli Niinistö on maamme 12. presidentti 5.2.2012. Yle. Viitattu 7.2.2012.
  18. Terhi Uusivaara: Haavisto toivoo eduskunnalta realismia omistajaohjausasioissa 16.10.2013. YLE Uutiset. Viitattu 16.10.2013.
  19. Pekka Haavisto kehitysministeriksi 17.10.2013. Valtioneuvosto. Viitattu 18.10.2013.
  20. Rautio, Yrjö: Niinistö vs Haavisto Apu. 22.12.2011. Viitattu 23.1.2012.
  21. Camp, Walter de: Pekka Haavisto vs. Paavo Väyrynen City-lehti. 24/2011. Viitattu 23.1.2012.
  22. Numminen, Mikko: Tehtävä Suomessa, Pekka Haavisto Image. 10/2011. Viitattu 23.1.2012.
  23. Pekka Haavisto 24/2011. Väestöliitto. Viitattu 23.1.2012.
  24. Räsänen, Saija: Kuka ostaa vaalikirjoja? Vihreä Lanka. 3.11.2011. Viitattu 30.12.2011.
  25. Munkkivuoren yhteiskoulu Suomen yksityisten oppikoulujen digitaalinen matrikkeli. Salminen, Jari ja Yksityiskoulujen Liitto. Viitattu 5.2.2012.
  26. Opettaja eLehti - 20.1.2012 - Sivu 20 - Artikkeli Viitattu 30.1.2012.
  27. Dokumentti kertoo: Haaviston äiti on Antonion asiakas mtv3.fi. Viitattu 30.1.2012.
  28. Pekka haavisto HS.fi Vaalikone. Helsingin Sanomat. Viitattu 15.3.2012.
  29. Julku, Mari: Energinen, kekseliäs ja nirso. Iltalehti, 28.–29.1.2012, s. 26–27.
  30. ¡Nexar le da calorcito con su rica sazón! (Extra.ec, viitattu 7.6.2013) (espanjaksi)
  31. Häkli, Laura: Mutta kuka kumma on Antonio? 13.1.2012. Vihreä lanka. Viitattu 23.1.2012.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Pekka Haavisto.
Wikiquote-logo-en.svg
Wikisitaateissa on kokoelma Pekka Haavisto -sitaatteja.
Edeltäjä:
Pekka Sauri
Vihreän liiton puheenjohtaja
1993–1995
Seuraaja:
Tuija Brax