Muuttoliike

Muuttoliike on väestön siirtymistä toiselle alueelle. Euroopan unionissa vapaan liikkuvuuden myötä on alettu puhua Euroopan unionin sisäisestä muuttoliikkeestä jäsenmaiden välillä tapahtuvan maahanmuuton tai maastamuuton yhteydessä.

Kansainvaellukset oli 400- ja 500-lukujen muuttoliike, joka muovasi nykyisen Euroopan aluetta.

Kivikauden muuttoliikkeet

Jääkauden jälkeen jään väistyessä ja Euroopan asuttavien alueiden laajentuessa metsästäjäväestöä siirtyi Ahrensburgin ja Swidryn ja Kundan kulttuureissa pohjoiseen Fennoskandiaan. Suomen vanhimmat löydöt noin vuodelta 8700 eaa. on tehty Lahden Ristolan ja Orimattilan alueilta. Monet arkeologit esittävät, että Suomen asutuksen juuret olisivat jatkuvuusteorian mukaan peräisin Kundan kulttuurista ja siten Euroopan metsästäjäväestöiltä: Osa tutkijoista katsoo, että kivikaudelta ei ole havaittavissa huomattavaa väestösiirtymää muualta kuin Kundan kulttuurista, joten tämä populaatio muodostaisi Suomen väestön peruselementin.

Mesoliittisen kivikauden jälkeen Euroopan pohjoisosissa noin vuosina 5200–2000 eaa. eli kampakeraaminen kulttuuri. Tämä kulttuurialue on levinnyt Puolan ja Veikselin alueelta Uralille ja Fennoskandiaan. Jotkut kielitieteilijät ja arkeologit olettavat, että tyypillisen kampakeramiikan (Ka II) esiintymisalue vastaa suurin piirtein varhaiskantasuomea puhuneen väestön asuinaluetta.

Nuorakeraamisen eli vasarakirveskulttuurin noin 3200–2350 eaa. aikana Suomeen kenties muutti euripidista väestöä lähinnä Baltiasta. Määrän on arvioitu olleen muutamia satoja tai ehkä tuhatkunta yksilöä. Maahanmuuttajat ovat saattaneet olla kantasuomen puhujia, jotka toivat indoeurooppalaisia ja balttilaisia lainasanoja tullessaan. Toisen ja perinteisemmän teorian mukaan he olivat jonkin indoeurooppalaisen tai balttilaisen kielen puhujia. Oletetun migraation tai kulttuurivaikutuksen johdosta suomalais-ugrilainen kieli alkoi muuntua lounaisrannikolla kantasuomeksi, kun taas vähemmälle nuorakeraamiselle vaikutukselle altistuneessa sisämaassa kieli alkoi kehittyä kantalapiksi. Pronssikaudella yhteydet länteen ja skandinaavinen siirtolaisuus eriyttivät yhä ”suomalais”- ja ”lappalais”väestöjä toisistaan ja toivat suomen kieleen germaanisia lainoja.

Etelä-Ruotsin (Skåne ja Halland) alueelle metsästäjiä muutti väliaikaisesti jo noin vuonna 11000 eaa. nuoremman dryas-kauden jälkeen. Muualla Ruotsin alueella jääkausi päättyi noin 1 000 vuotta myöhemmin kuin Suomessa. Keski-Ruotsi oli veden alla Itämeren ns. Yoldiameri- ja Ancylusjärvi-vaiheiden aikana. Norlannin alue oli asuttavaa vasta mannerjään sulamisen ja Baltian jääjärven jälkeen. Vanhimmat Norlannin Byskeälvenin arkeologiset löydöt ovat ajalta 7000 eaa. Metsästäjiä muutti Ruotsiin etelästä sekä Suomen ja Venäjän alueilta. Kyseessä lienee niiden ihmisten sekoitus, jotka ovat asuneet Euroopassa jo jääkauden maksimin aikoihin. Mitä kieltä ensimmäiset tulokkaat ovat puhuneet jäänee arvoitukseksi. Kyse saattoi olla uralilaisesta kielestä. Tästä asiasta on esitetty monia ristiriitaisia teorioita.

Euroopan Alppien pohjoispuolisten väestöjen europidinen perimä on lähtöisin myöhäispaleoliittisten metsästäjäväestöjen perimästä. Geneetikkojen (muun muassa Svante Pääbo, Luigi Luca Cavalli-Sforza) tutkimukset osoittavat, että Aurignac/Gravette-kulttuurit muodostaneen väestön osuus eurooppalaisten perimästä on 75 prosenttia. Myöhemmät muutot/migraatiot ovat olleet merkitykseltään vähäisempiä.

Kansainvaellukset

Kansainvaellukset ovat ensimmäisiä tunnettuja muuttoliikkeitä, jolloin useat eri väestöryhmät (”kansat”) ovat lähteneet liikkeelle asuinsijoiltaan muuttaen eri alueiden väestöllisiä ja poliittisia oloja. Nykyisen Euroopan alueella varhaisissa muuttoliikkeissä oli muun muassa germaanisia ja slaavilaisia, turkinsukuisia ja iraanisia kieliä puhuneita väestöjä. Väestöjen liikehdintä kohdistui Euraasian aroilta sekä Keski- ja Pohjois-Euroopasta kohti Rooman valtakuntaa. Manner-Euroopassa kansainvaellusaika ajoitetaan yleensä noin 380–470 jaa., pohjoismaissa 400–550 jaa.

Maassamuutto

Maassamuutto tarkoittaa maan tai alueen sisäpuolella tapahtuvaa muuttoliikettä. Se voidaan jakaa kuntien väliseen ja kuntien sisäiseen muuttoon. Alue, jolta muutto tapahtuu on lähtöalue. Päämääränä oleva alue on tuloalue. Lähtö- ja tulomuuton erotus muodostaa nettomuuton, joka voi olla negatiivinen (muuttotappio) tai positiivinen (muuttovoitto). Muuttotaseella tarkoitetaan väestömäärään tai viiteryhmään suhteutettua tarkastelua; esimerkiksi muuttajien määrää tuhatta asukasta kohden tai prosenttiosuutta.

Muuttoliike voidaan määritellä usealla eri tavalla riippuen sitä, pidetäänkö muuton kriteerinä muuton kestoa, muuttoaluetta tai muuttoetäisyyttä. Muuttoliike voi olla vapaaehtoista tai pakkoon perustuvaa (pakolaisuus, turvapaikka jne.). Vapaaehtoinen muuttoliike voi olla maassamuuttoa tai siirtolaisuutta.

Siirtolaisuus

Kun ihminen muuttaa pysyvästi asumaan toiseen valtioon, hän on siirtolainen. Ihmiset ovat tehneet muuttoja ennen vanhaan ruoan (elinkeinon) ja avioitumisen takia. Nykyisin muuttoja tehdään työn takia työvoiman ja työpaikkojen suuremman liikkuvuuden takia. Muuttoja tehdään myös parempien palvelujen saamiseksi palvelukeskuksissa (urbanisoituminen).

Suomi

Ensimmäiset arviot nykyisen Suomen alueen asukkaista ovat 1200-luvulta. Tällöin oli kyse Ruotsin sisäisestä muuttoliikkeestä. Itäisille suomaille, nykyisen Varsinais-Suomen alueelle muutti lähinnä sotilaita, pappeja ja virkamiehiä. Ruotsin kuninkaat lähettivät alueen miehiä jopa vuosikymmeniksi sotimaan Keski-Eurooppaan. Suomeen tuotiin käsityöläisiä Keski-Euroopasta mm. rakentamaan kivikirkkoja. Metsäsuomalaisia pakkosiirrettiin Ruotsin ja Norjan väliselle alueelle asuttamaan erämaita. Pakkosiirroin syntyi myös monet kaupungit kuten Helsinki 1500-luvulla. Väestötilastoja on laadittu 1700-luvulta lähtien .

Kun Venäjä valloitti Vanhan-Suomen 1700-luvulla ja lopulta koko maan 1800-luvun alussa aluetta linnoitettiin voimakkaasti. Venäjältä Suomen aluetta asuttivat sotilaat ja kauppiaat. Linnoitustöihin Suomeen tuotiin mm. juutalaisia, tataareja ja kiinalaisia. Osa tästä työvoimasta jäi asukkaiksi Suomeen. Suhteellisesti parhaiten Suomen väkiluku on kasvanut 1700-luvun loppupolella ja vuonna 1830, jolloin väestön kasvu oli jopa 2% vuodessa. Suomen itsenäistyttyä 1917 osa maahanmuuttajista palasi Venäjälle, mutta osa jäi asumaan pysyvästi maahan. 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa Suomalaisia muutti siirtolaisiksi varsinkin Pohjois-Amerikkaan. Sisällissodassa 1918 osa maahanmuuttajista sai surmansa. Toisen maailmansodan aikana osa maahanmuuttajista sijoitettiin "internointi-leireille"; osa lähetettiin keskitysleireille Saksaan. Sodan aikana maahan tuli mm. inkeriläisiä ja virolaisia maahanmuuttajia, joista suurin osa (ne jotka eivät onnistuneet pakenemaan länteen) sodan päätyttyä palautettiin Neuvostoliittoon.

Toisen maailmansodan jälkeen Suomen väkiluku kasvoi suuren syntyvyyden johdosta eniten vuosina 1946–1949 ja 1952, jol­loin li­säys­tä tu­li yli 50 000 ih­mis­tä vuo­des­sa. Pysyvää maahanmuuttoa tapahtui mm. yksittäisten pakolaisten ja ulkomaalaisavioliittojen johdosta.

Nyky-Suomessa suuri muuttoliike, maastamuutto, maaltamuutto ja kaupungistuminen tapahtui 1960- ja 1970-luvuilla suurten ikäluokkien muuttaessa maaseudulta kaupunkeihin ja siirtolaiseksi Ruotsiin ja Australiaan. Muutto oli tarpeen, sillä maaseudun koneellistuminen teki pientilat kannattamattomiksi. Kaupungeissa oli teollisuutta, joka tarjosi paljon työpaikkoja. Tässä vaiheessa muuttovirta suuntautui sekä pieniin maaseutukaupunkeihin että suuriin maakuntien keskuskaupunkeihin. Muuttajia varten rakennusliikkeet tekivät suuret määrät lähiöitä, joita jo tuolloin arvosteltiin rakentamisen heikosta laadusta ja yksitoikkoisesta ympäristöstä.

Ensimmäinen suurempi pakolaisryhmä oli chileläiset, jotka saapuivat 1970-luvulla paeten sotilasdiktaattori Pinochetin vainoja. Varsinainen järjestelmällinen maahanmuutto käynnistyi Vietnamilaisten pakolaisten tuontina Suomeen 1980-luvulla. Somalialaiset saapuivat Suomeen spontaanisti diktaattori Siad Barren vainojen johdosta pääosin 1990-luvun alussa läpikulkumatkallaan Venäjältä länteen.

Uusin suuri muuttoliike alkoi Suomen 1990-luvun alun lamasta lähtien jatkuen tähän päivään. Muuttollike on ollut niin Suomen sisäistä kuin Euroopan Unionin maihin suuntautuvaa. Laman myötä työpaikkoja hävisi paljon ja tehostamisten myötä supistettiin julkista sektoria. Näiden vaikutukset tuntuivat erityisen ankarasti pienillä paikkakunnilla, joilla julkisen sektorin työpaikoilla oli tärkeä asema. Myöhemmässä vaiheessa globalisaatio on johtanut monilla pienillä kunnilla tehtaiden sulkemiseen ja paikkakuntien kuihtumiseen. Samaan aikaan myös maahanmuutto kasvoi nopeasti. Tämän myöhäisemmän muuttoliikkeen voittajina ovat olleet suurimmat kaupungit, eli Helsinki, Tampere, Oulu ja Jyväskylä ympäryskuntineen. Menestys on edellyttänyt näiltä kaupungeilta teollisuuden rakennemuutokseen sopeutumista ja vaihtoehtoisten työllistävien alojen löytämistä.

Tietyt kaupungit, joilla on ollut erityisen vahva teollisuuspohja ja vaihtoehtoisia elinkeinoja ei ole löytynyt, kärsivät vielä tänäkin päivänä suuresta työttömyydestä ja muuttotappiosta, Pori on yksi näistä vaikean työttömyyden kaupungeista. Myös sellaiset kaupungit, joissa ei ole onnistuttu löytämään tarpeeksi omia elinkeinoja, voivat pärjätä suurten keskuksien tuntumassa. Lahti on yksi näistä kaupungeista, se tukeutuu pääkaupunkiseutuun. Aluepoliittisilla toimilla voidaan luoda menestymisen edellytyksiä alueille. Esimerkiksi edellä mainitulle Lahdelle keskeinen keino on ollut Lahden oikorata, jonka avulla kaupunkia integroidaan osaksi pääkaupunkiseudun vaikutuspiiriä.

Pääkaupunkiseutu on ollut kaikissa merkittävissä muuttoliikkeissä selvin voittaja. Kaupunkiin muutetaan ympäri Suomea sen tarjoamien lukuisten mahdollisuuksien vuoksi. Kovan muuttoliikkeen tyhjentäessä syrjäseutuja kärsitään Helsingissä taas positiivisesta ongelmasta eli liian kovasta muuttovirrasta kaupunkiin. Tämä on aiheuttanut asuntotilanteen kiristymistä, työmatkojen pidentymistä ja ruuhkautumista.

Kun suuret keskukset kasvattavat väestöään, maaseudulla tilanne on päinvastainen. Väki vähenee ja vanhenee, lapsia syntyy yhä vähemmän ja palveluita lakkautetaan sivukyliltä keskittäen ne kuntien keskustaajamiin. Usein tämäkään ei riitä, vaan talousvaikeuksien vuoksi joudutaan turvautumaan kuntaliitoksiin, jolloin toiminta usein keskittyy vielä enemmän. Keskittymisellä on haittavaikutuksensa, sillä matkat palvelujen äärelle voivat olla pitkiä. 50 kilometrin matka palvelujen keskittymään ei ole harvinainen syrjäseuduilla. Joukkoliikenteen lakkaaminen heikentää syrjäisten alueiden elinehtoja.

Suomessa on monia paikkakuntia, joilla on tyhjillään jopa kokonaisia kerrostaloja. Asuntojen ylitarjonnan vuoksi hinnat ovat alhaisia. Alhaiset hinnat maaseudulla, samaan aikaan kun kaupunkien hinnat kohoavat pienituloisten ulottumattomiin, johtaa syrjäytyneiden akanvirtaan, jossa kaikkein pienituloisimmat ovat pakotettuja muuttamaan syrjäisiin maaseutukuntiin. Syrjäytyneet käyttävät paljon yhteiskunnan palveluja, jolloin kuntien taloustilanne kiristyy edelleen. Toisaalta muuttotappio vähenee ja voi jopa kääntyä muuttovoitoksi. Monet pienet paikkakunnat käyttävät erilaisia houkuttimia saadakseen uusia asukkaita ja perheitä hankkimaan lapsia. Esimerkiksi Ristijärvi haluaa profiloitua eläkeläisten kunnaksi, jossa palvelut toimivat ja ympäristö olisi vanhuksille mieluinen.

Muuttotapahtumalla on yhteiskunnallisia vaikutuksia. Muuttavan ihmisen tiedot päivitetään Suomessa valtakunnalliseen väestörekisteriin. Muutto vaihtaa usein muun muassa evankelisluterilaisen kirkon seurakuntaa, verotuskuntaa, terveydenhoitopiiriä ja vaalipiiriä.

Katso myös

• Kansainvaellus
• Siirtolaisuus
• Maahanmuutto
• Maassamuutto
• Laiton maastamuutto