Zulut

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Etelä-Afrikan valtion sijainti

Zulut ovat Etelä-Afrikassa elävä bantukansa. Zulut muodostuivat alun perin nguni-heimoista ja heillä on tästä syystä samat juuret esimerkiksi xhosien ja swazien kanssa[1] . He ovat myös lukumäärältään suurin Etelä-Afrikan kansallisuusryhmistä. Zuluja on noin 10,6 miljoonaa (tieto vuodelta 2001), joista suurin osa asuu Etelä-Afrikan KwaZulu-Natal -nimisessä provinssissa.

Historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Shaka vuonna 1824
Pääartikkeli: Zulumaa

1700-luvun lopulla pohjoisten ngunien keskuudessa syntyi poliittisia levottomuuksia liiallisen väestönkasvun ja kaupallisen kilpailun seurauksena. Koska ngunien hallitsema rannikkoalue rajoittui Intian valtamereen, Lohikäärmevuoristoon ja eurooppalaisten hallitsemaan Kapmaahan, oli tarvittavan lisämaan hankkiminen mahdollista vain sisäisten sotien avulla. Ngunien väliset etniset yhteenotot johtivat uudenlaisen sotilaallisen ja hallinnollisen järjestelmän syntymiseen. "Mustaksi Napoleoniksi" kutsutun Shaka Zulun johdolla syntyikin vahva zuluvaltio.[2] 1820-luvun puoleen väliin mennessä Shaka hallitsi jo yli 100 000 ihmisen valtakuntaa ja hänen armeijassaan oli 40 000 miestä. Shaka keskitti vallan kuninkaan persoonaan ja hoviin ja peri heimopäälliköiltä veroja. Hän myös sijoitti armeijansa yksiköitä ympäri valtakuntaa taatakseen alueiden uskollisuuden.[3]

Vuonna 1828 Shakan velipuoli Dingane toteutti onnistuneen salajuonen Shakan salamurhaamiseksi ja nousi zulujen kuninkaaksi. Dinganen asema valtaistuimella ei kuitenkaan koko hänen valtakaudellaan ollut täysin vakaa.[4] Voortrekkerien ja zulujen välisessä Blood Riverin taistelussa buurit tuhosivat Andries Pretoriuksen johdolla suuren zuluarmeijan. Taistelun jälkeen zuluvaltakunta ajautui sisäpoliittiseen kriisiin ja hajosi. Dinganen velipuoli Mpande pakeni etelään tuhansien seuraajien kanssa voortrekkerien vasalliksi ja löi Dinganen joukot buurien tuella Magongon taistelussa 1840. Dingane pakeni ja murhattiin vuotta myöjemmin Ubombo-vuoristossa.[4]

Zulut puolustivat elinalueitaan brittejä vastaan aina 1870- ja 1880-lukujen taitteeseen asti, mutta joutuivat lopulta tappiolle eurooppalaisten tehokkaiden tuliaseiden vuoksi.[5] Brittien ja zulujen välillä käytiin 1870-luvun lopussa zulu-sota, jossa Isandlwanan taistelussa saavutetusta voitosta huolimatta zuluvaltio kukistettiin ja liitettiin Natalin siirtokuntaan vuonna 1897.[6]

1900-luvulla zulujen elämään vaikutti voimakkaasti apartheid. Tämän rotuerottelupolitiikan perusteella 1970-luvulla zuluille perustettiin oma bantustan KwaZulu, joka sisälsi vain pienen osan zulujen alkuperäisistä alueista. Alue kuuluu nykyisin KwaZulu-Natalin alueeseen. Apartheidin lopun myötä 1990-luvulla zuluista tuli merkittävä poliittinen tekijä Etelä-Afrikassa Inkatha-vapauspuolueen kautta.[1]

Kulttuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Zulujen henkiparantajia.

Vaikka nykyisin monet zuluiosta työskentelevät esimerkiksi kaivoksilla ja teollisuudessa on maatalous edelleen zulujen pääelinkeino. Tämä siitäkin huolimatta, että KwaZulu-Natalin maa on heikkolaatuista viljelyn kannalta ja monin paikoin kärsitään myös erroosiosta. Zulut viljelevät esimerkiksi hirssiä, maissia, bataattia ja kasviksia, sekä kasvattavat nautakarjaa, vuohia ja lampaita.[1]

Zulujen perinteinen sosiaalinen järjestelmä on paljolti säilynyt nykypäivään saakka. Sen perusyksikkö on imzi, eli joukko yhteenrakennettuja taloja joiden alue on aidattu. Imzi koostuu perheen vanhimmasta ja tämän suvusta. Imzit on yleensä rakennettu noin kilometrin välein toisistaan ja muodostavat näin kyliä. Sosiaalinen järjestelmä käsittää edelleen alueen ja klaanien päälliköt zulujen kuninkaan ollessa korkeimmassa asemassa. Kuninkaan asema on lähinnä kulttuurillinen nykypäivän Etelä-Afrikassa. Zulumies voi ottaa useamman vaimon ja avioliitto katsotaan alkaneeksi kun mies antaa lahjoja vaimon perheelle. Avioliitot saman klaanin sisällä eivät ole yleisiä, vaan pari haetaan yleensä toisesta klaanista.[1]

Suurin osa zuluista on kristittyjä ja he kuuluvat useisiin eri itsenäisiin kirkkoihin. Perinteistä uskontoa harjoitetaan myös edelleen kristinuskon ohella. Perinteinen usko on lähinnä esi-isien palvontaa. Esi-isien uskotaan voivan vaikuttaa jälkeläistensä elämään.Uskontoon kuuluu myös usko henkiparannukseen ja henkiparantajien apua käytetään edelleen. He työskentelevät usein virallisen terveydenhuollon piirissä.[1]

Kielet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Zulun kieli

Zulujen oma kieli on zulun kieli, mutta nykyään heidän joukossaan on myös englannin- ja afrikaansinkielisiä sekä Etelä-Afrikan kahdeksan muun virallisen kielen puhujia.

Zulujen musiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Zulujen ja heidän ngunitaustansa laulutyylit ovat erityismaininnan arvoisia. Kuten isossa osassa Afrikkaa, musiikkia arvostetaan. Se mahdollistaa sellaisista tunteista ja tilanteista kommunikoimisen, joille ei ole puheessa ilmaisuja. Zulujen musiikissa yhdistyy rytmi, melodia ja harmonia - jälkimmäinen on usein voimakkain ja sitä kutsutaan nimellä isigubudu.

Isicathamiya on tunnetuimpia zulujen musiikkityyleistä. Se on vokaalimusiikkia, jonka tunnetuimipia esittäjiä on eteläafrikkalainen Ladysmith Black Mambazo -kuoro. Iscathamiyaa on ollut olemassa jo kauan, mutta nykyiseen muotoonsa se kehittyi 1960-luvulla. Musiikkia esitetään tavallisesti ilman säestystä, ja sen harmonioissa on paljon gospel-vaikutteita. Laajemman yleisön tietoisuuteen tyyli tuli Paul Simonin Graceland -levyn myötä, jolla Ladysmith Black Mambazo esiintyy muun muassa kappaleilla Diamonds on the Soles of her Shoes ja Homeless.

Hallitsija[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Zulujen kuninkaana on vuodesta 1971 lähtien toiminut Goodwill Zwelethini kaBhekuzulu.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e Jamie Stokes: Encyclopedia of the Peoples of Africa and the Middle East, s. 760-761. Facts On File, 2009. ISBN 978-0-8160-7158-6. (englanniksi)
  2. Kaikkonen, Olli; Rytkönen, Seppo; Sivonen, Seppo: Afrikan historia, s. 168-169. Gaudeamus, 1989. ISBN 951-662-382-4.
  3. Rita M. Byrnes (ed.): South Africa - a country study: Shaka and the Rise of the Zulu State. Federal Research Division, Library of Congress, 1996.
  4. a b "Dingane." Biographies. Answers Corporation, 2006. Answers.com 08 May. 2007. [1]
  5. Kaikkonen, Olli; Rytkönen, Seppo; Sivonen, Seppo: Afrikan historia, s. 170. Gaudeamus, 1989. ISBN 951-662-382-4.
  6. The mineral revolution Etelä-Afrikan tasavalta. Viitattu 22.2. 2008. (englanniksi)

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]