Beringia

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Viime jääkauden kylmimpänä jaksona noin 20000 vuotta sitten suuri osa Beringinmerta oli alankoa. Nykyinen salmi oli silloin kuivaa maata, kun valtamerien vettä sitoutui jäätiköihin ja vesi laski.

Beringia oli muinainen Pohjois-Amerikan ja Aasian yhdistänyt maakannas. Se kattoi Tšuktsien niemimaan ja Alaskan sekä läheisen Tšuktsien ja Beringin meressä sijaitsevan mannerjalustan. Kannas syntyi ja hävisi monta kertaa Maan historian kuluessa. Merenpinnan lasku tai maankuoren nousu synnyttivät Beringian, päinvastaiset muutokset hävittivät.

Kannaksen ollessa kuivaa maata eläimiä mm mammutteja vaelsi yleensä Itä-Aasiasta luoteiseen Pohjois-Amerikkaan, mutta hevonen vaelsi toiseen suuntaan noin kaksi miljoonaa vuotta sitten.

Venäjän Luoteis-Siperian puolella olevaa Beringiaa sanotaan yleensä Länsi-Beringiaksi ja Alaskan puolista Itä-Beringiaksi.

Viime jääkaudella Beringia oli kauden kylmimpinä aikoina laajalti kuivaa maata vedenpinnan laskun takia. Beringia ei jäätynyt kokonaan, vaan sinne jäi laajoja jäättömiä alueita. Beringia oli jäätiköiden ja polaariaavikoiden saartama. Beringian manneralue oli tuolloin nykyistä kuivempi ja tuulisempi. Lössi, ikirouta ja jäätiköiden sulamisvedet vaikuttivat kuivuuden lisäksi kasvillisuuteen. Beringian väitetään paikoin jopa lämmeneen nykyisestä viilentävän meren etäännyttyä. Kuivuus rajoitti puu- ja suokasvillisuutta. Beringiassa kasvoi jääkauden kylmimpänä aikana lähinnä ruohoja, saroja, heiniä, sammalia ja vastaavia matalia kasveja, sekä jonkin verran pensaita tai matalia puita. Varvut ja suokasvillisuus olivat nykyistä harvinaisempia. Mm. mammutteja ja hevosia eli alueella jääkauden kylmimpänä aikanakin.

Jääkauden lämpenemisen alettua biisoni yleistyi ja wapitihirvi saapui. Kun jääkausi päättyi, ilmasto lämpeni ja Beringiaan ilmestyi noin 14 000 vuotta sitten laajalti pensastundraa. Beringia saattoi olla asuttu jo ennen sitä, mutta varmasti viimeistään noihin aikoihin intiaanien esi-isät vaelsivat maakannaksen yli Alaskaan. Maakannas pysyi pitkään kulkukelpoisena, vaikka merenpinta nousi jäätiköiden sulaessa. Noin 13 000–11 000 vuotta sitten vaelsi Alaskaan luultavasti toinen muuttajien aalto, joka valmisti mikroterätyökaluja. Ihmisen tulon ja lämpenemisen aikoihin monet jääkauden suureläimet, muun muassa hevoset ja mammutit, hävisivät Beringiasta. Samaan aikaan Beringia soistui.

Maayhteys Itä-Aasian ja Pohjois-Amerikan välillä katkesi holoseenikauden alussa noin 12900 kalenterivuotta sitten meren pinnan tason ollessa 48 metriä nykyisen alapuolella. Beringian metsittyminen jatkui tämän jälkeenkin.

Varhaisin Beringia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Beringia on ollut olemassa joskus dino­saurusten aikoina meso­tsooisella maailman­kaudella ja myöhemminkin erinäisiä kertoja, 55 ja 20 miljoonaa vuotta sitten. Paleoseenin Beringiassa oli lämpimänlauhkeaa[1]. Beringiassa kasvoi yläeoseenilla lämpimänkostean subtrooppisen ilmanalan "paratrooppista" kasvillisuutta muun muassa Rhamnus, Ziziphus, Cissus ja Palmae[2] jopa 71 leveysasteella[2].

Beringia oli maakannas esimerkiksi varhais-keskimioseenilla, jolloin sitä ympäröi melko lämmin Jäämeri ja pohjoinen Tyynimeri[2]. Beringiassa kasvoi silloin muun muassa havumetsää ja lehtimetsää ja Koillis-Siperian rannikon ja napapiirin pohjoispuolisella merenalaisella laakiolla ohut- ja leveälehtisten puiden seassa myös Taxodiumia[2]. Alaskan korkeilla vuorilla kasvoi vuoristojen havumetsiä, ja napapiirin eteläisellä, nyt merenalaisella Beringian tasangolla leveälehtisiä metsiä, joiden seassa ainavihantia lajeja[2]. Myöhäismioseenilla Beringin salmi avautui. Vuoristossa kasvoi silloin havumetsää ja tundraa. Alaskan ja Luoteis-Siperian pohjoisosissa kasvoi pienilehtisiä puita ja havupuita ja Lounais-Alaskan nyt merenpinnan alla olevalla laakiolla sekametsää[3].

Nykyistä lämpimämmällä varhais- ja keskiplioseenilla Beringiaa ympäröi kylmä napameri ja melko kylmä Tyynenmeren pohjoisosa. Beringian kasvillisuus oli havumetsää, lehtimetsää ja tundraa[4]. Ilmasto jäähtyi myöhäisplioseenilla, jolloin Beringiaan lienee levittäytynyt tundra ja metsätundra[5] ja Beringia joutui "hypoarktisen" kasvillisuuden piiriin[2]. Myöhäisplioseenin lopussa Beringin salmi oli auki, ja napameri jäässä[6].

Beringia viime jääkaudella[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Beringin maasillan kehitys jääkauden päättyessä - NASA:n animaatio.

Pleistoseenin jääkausien aikana meri on laskenut ajoittain ja yhdistänyt mantereet Beringinsalmen kohdalla. Beringia oli kuivaa maata viime jääkauden kylminä kausina 10 000–20 000 vuotta kerrallaan kylmyyshuippujen molemmin puolin. Viime jääkaudella Beringiassa eli muun muassa mammutteja, biisoneja ja hevosia, jotka katosivat jääkauden lopussa tai sen jälkeisellä holoseenilla. Jääkauden huippukautena laaja Beringinmeren alue oli kuivaa, alavaa maata. Ilmasto oli laajalti hieman nykyistä kylmempi ja kuivempi. Oli laajoja dyynikenttiä, joista on jäljellä enää Kobuk-joen dyynit. Beringia ei liene ollut tällöin asuttu. Beringian kasvillisuus oli luultavasti laajalti tundraa, ei aroa[7]. Kylmimpänä kautena Beringiassa oli laajalti kuivaa tundraniittyä/ruohotundraa[8], suikerotundraa ja pysyvarputundraa[9], joista yrttitundra oli kylmimpänä aikana noin 27000-16000 vuotta sitten yleisin[10]. Mm lehtikuusta, valkokuusta ja koivua saattoi kasvaa paikoin puuna. Sijaan heinät, sarat ja ruohot ja maruna[9] olivat yleisiä. Maa oli yleensä neutraali tai lievästi emäksinen luultavasti lössin takia[11]. Viime jääkauden lopussa 15000-11500 kalenterivuotta sitten Beringiankin ilmasto lämpeni ja kostui nopeasti, jolloin ensin pensaat, sitten puut levisivät aiempien tundrien ja arojen paikalle. Koivu yleistyi pansaana noin 16000-15000 vuotta sitten. Samoihin aikoihin kivikauden metsästäjäihmiset saapuivat ja jääkautinen suureläimistö katosi.

Megaberingia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Megaberingiaksi, Suur-Beringiaksi tai Beringidaksi[12] kutsutaan Itä-Siperian jääkautista aluetta, joka ulottui Taimyrin niemimaan itäosaan asti[13]. Itä-Siperian mannerjalusta-alueen Itä-Siperian meri ja Laptevinmeri olivat silloin kuivaa maata ja osa "Arctidaa", joka liittyi itäosaltaan Beringiaan[14] Amguememajoen kohdalla[14]. Tällöin oli yhtenäinen kasvi-eläimistöalue Megaberingia tai Angarida. Jo 50 metrin merenpinnan lasku kuivattaisi suuren osan Itä-Siperian edessä olevasta arktisesta mannerjalustasta[15]. Wrangelinsaaren ja Uuden Siperian saarten välinen Arctida oli jääkaudella hyvin kylmä, talvella siellä oli tammikuussa keskimäärin 60 astetta pakkasta. Kylmyys synnytti sinne jedomaksi kutsuttua lössi-ikiroutakerrostumaa. Sielläkin lienee kasvanut ruohoa ja heinää kesällä ikiroudan päällä.

Beringian maasillan katoaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ei ole täysin täsmällisiä tietoja siitä, milloin Beringia oli kuivaa maata, sillä tiedot viime jääkauden aikaisista meren pinnan vaihteluista ovat sen verran hatarat. Veiksel-jääkauden jäätikkö oli laajimmillaan muun muassa 55 000, 42 000, 30 000 ja 14 000 vuotta sitten, jolloin maasilta oli auki 5 000–10 000 vuotta maksimien molemmin puolin.[16] Beringia oli maata 115 000–108 000, 95 000–92 000, 78 000–65 000, 52 000–44 000, 35 000/32 000–12 000 vuotta sitten.[17]lähde tarkemmin?.

Beringian maasilta supistui hyvin hitaasti 20 000–15 000 vuotta sitten, jolloin jäätiköt vetäytyivät melko hidasta vauhtia. 15 000 vuotta sitten leveän Beringian maa-ala oli 2 000 000 km², kun merenpinta oli 90 metriä nykyisen alapuolella. Noin 14 000 vuotta eli 12 000 radiohiilivuotta sitten Beringia oli hyvin leveä, ja se alkoi kaveta vauhdilla noin 13 500 vuotta sitten. Beringia supistui nopeimmin veden kohotessa 70–50 metriä nykyisen tason alle.

Noin 13 000 vuotta sitten (11 000 radiohiilivuotta sitten) Beringian silta kapeni nopeasti, merenpinta oli 60 m nykyisen alapuolella ja maa-ala 1,7 miljoonaa km². Lopullisesti Beringia saattoi hävitä jo noin 12 900[18]. –12 400 vuotta sitten. Varmasti viimeistään noin 11 000 vuotta sitten maayhteys meni täysin poikki, kun merenpinta oli 48 metriä nykyisen tason alapuolella ja nykyään veden peitossa olevaa alaa oli kuivana noin 130 000 km².

Noin 7 000 vuotta sitten Beringin alueen rantaviivat olivat hyvin lähellä nykyistä. Noin 6 000 vuotta sitten rannikkoviivat asettuivat nykyiselle paikalleen.

Beringia nykyään[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Osa Beringinsalmen läheisyydessä olevista alueista on nykyisin metsän peitossa. Niissä kasvaa pohjoisboreaalista havumetsää, mikä vastaa lähinnä Pohjois-Lappia ja itäistä Keski-Lappia[19]. Alueen pohjoisosissa on tundraa ja muun muassa Wrangelinsaarella polaariaavikkoa. Beringian alueella on eräänlainen kylmä monsuuni-ilmasto ainakin Luoteis-Siperiassa[20].

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • V. S. Kothekar, Editor-in-Chief V. L. Kontrimavichus: Beringia in the Cenozoic era. A. A. Balkema Rotterdam 198, 1986. ISBN 90-6191-445-0.
  • Frederick Hadleigh West: American Beginnings, the Prehistory and Palaecology of Beringia. University of Chicago Press, 1996. ISBN 0-226-89399-5.
  • John F Hoffecker, Scott A. Elias: Human ecology of Beringia. Columbia University Press, 2007. ISBN 978-0-231-13060-8.
  • Frozen fauna of the mammoth steppe - The story of Blue Babe, R. Dale Guthrie, The University of Chicago press, Chicago and London 1990. ISBN 0-226-31123-6 pbk alk paaer, ISBN 0-226-31122-8 alk paper
  • Sulkakäärme ja jaguaarijumala. Tampereen taidemuseo, 1997. ISBN 952-9549-43-1.
  • Tage Nilsson: The pleistocene. Reidel, 1983. ISBN 90-277-1466-5.
  • Merck, John: Musings on Alaska during the last ice age Joku yritys.
  • puuttuu: Sulkakäärme ja jaguaarijumala. Tampereen Taidemuseo, puuttuu.
  • Atlas of Paleoclimates and Paleoenvironments of the Northern Hemisphere - Late Pleistocene-Holocene, Editors-in-chief Burkhard Frenzel, Marton Pecsi, Andrej Alekseevich Velichko, Geographical Researh Institute, Hungarian Academy of Sciences, Gustav Fischer Verlag Stuttgart, Budapest-Stuttgart 1992, ISBN 953-7395-24-5 Budapest, ISBN 3-437-30685-X Stuttgart
  • Entering America - Northeast Asia and Beringia before last glacial maximum, D B Madsen, The University of Utah Press 2004, ISBN 0-87480-786-7 hardcover
  • The last giant of Beringia - The mystery of the Bering land bridge, Dan O'Neill, Westview Press 2004, ISBN 0-8133-4197-3


Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Kothekar 1985, s. 155, Biske & Baranova Main Paloegraphic Features of Beringia in the Pre-Quaternary Cenozoic
  2. a b c d e f Kothekar 1985, s. 157, s.
  3. Kothekar 1985, s. 158
  4. Kothekar 1985, s. 159
  5. Kothekar 1985, s. 162, Yurtsev 1966
  6. Kothekar 1985, s. 160
  7. The Quaternary Period in the United States, Alan R. Gillespie, Elsevier, 2004, s 430, kohta Results and paleoclimate implications of 35 years of paleoecological research in Alaska
  8. O Neill 2004, s 160, 161
  9. a b Madsen 2004, s 51
  10. Madsen 2004, s 70
  11. O Neill 2004, s 160, 161
  12. Kothekar 1985, s. 303
  13. Kothekar 1985, s. 150
  14. a b Kothekar 1985, s. 300
  15. Kothekar 1985, s. 301, alkup. Greager ja McManus 1967
  16. Jqjacobs.net
  17. Sulkakäärme ja jaguaarijumala
  18. Hoffecker & Elias 2007. s 75
  19. Suomen Luonnon monimuotoisuus, Iiris Lappalainen, Edita, 1999, ISBN 951-37-2380-1, s. 33
  20. Geographical extent of the global surface monsoons J. Li, Q Tseng 2005

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]