Jääkausi

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli käsittelee jääkausia yleisesti. Viimeisimmästä jääkaudesta on olemassa oma artikkelinsa. ”Jääkausi” on myös poplaulaja Jannika B:n singlekappale.
Taiteilijan näkemys maapallosta jääkaudella.
Nykyisen Grönlannin jäätikön virtausta.
Satelliitin kuvaama Vatnajökull on kuin pieni mannerjäätikkö. Kuvassa näkyy jään "siirappimainen" virtaus kielekkeinä alaville maille.
Vatnajökull-jäätikön reuna.
Alaskan rannikon tundrakasvillisuutta
Vatnajökullin jäätä
Lämpötilan vaihteluja

Jääkaudet ovat historian kausia, jolloin maapallolla on ollut suuria mannerjäätiköitä.[1] Vanhimmat merkit mannerjäätiköistä ovat 2,4–2,3 miljardin vuoden takaa.[2] Sen jälkeen jääkaudet ovat vuorotelleet lämpimämpien ajanjaksojen kanssa. Viimeisintä jääkautta kutsutaan Veiksel-jääkaudeksi. Jääkauden aikana ilmasto ei ole tasaisen kylmä eikä jäätikkö jatkuvasti saman kokoinen, vaan kuhunkin jääkauteen sisältyy lämpimämpiä ja kylmempiä jaksoja, joiden aikana jäätiköt kutistuvat ja laajenevat. Näitä kutsutaan stadiaaleiksi eli jäätiköitymisvaiheiksi ja interstadiaaleiksi.

Yleistä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jääkauden aikana jäätiköt laajenevat suuriksi ilmaston kylmettyä. Jääkausia on maapallon historiassa ollut useita.[3][4] Viime jääkausi, Veiksel-jääkausi, oli yli 10 000 vuotta sitten.[5] Kanadan ja Skandinavian ylle tuli valtava jäävaippa[6] ja Suomikin peittyi 2–3 kilometriä[7][8][9][10] paksun jään alle.

Kesä kylmeni jääkaudella[11] niin, ettei satanut lumi ehtinyt sulaa[12] ja vuoristojen lumiraja aleni.[13] Maapallon lämpötila laski eniten napojen lähettyvillä,[14][15] mikä johtui muun muassa Maan akselikallistuman muutoksesta. Jäätiköt valuivat vuorten rinteiltä alas ja levisivät pohjoisella pallonpuoliskolla valtavan laajalle alueelle matalillekin maille ja meriinkin.[16] Vuoristojen, esimerkiksi Alppien jäätiköt laajenivat.[17][18]. Yhtenäinen ikirouta levisi koko Venäjän jäättömille alueille[19] yleensä yli 200m syvänä ja ulottui jopa 48 leveydelle siellä, ja Pohjois-Ranskaan asti. Tämän eteläpuolella ikiroutaa oli noin 200-300 km levyisellä kaistalla vain routivimmissa paikoissa[20]. Varsinkin jatkuvan ikiroudan alueella oli ruutumaata, ja kylmimmillä Putoranavuorten itäpuolisella jatkuvan ikiroudan alueilla Uralilla ja Itä-Siperian pohjoisosissa kivikenttiä ja kivivirtoja[19]. Ikirouta suli laajalla alueella kesäisin 50-100 cm syvyydeltä[19], mikä mahdollisti kasvien kasvun. Joillakin lämpimillä ikiroudan alueilla oli ikiroudan sulamisesta johtuneita järviä. termokarstia[19].

Lämpötilan lasku aiheutti ilmavirtausten muuttumista,[21] tuulien voimistumista,[22] laajaa kuivumista[23] ja aavikko- ja aroalueiden kasvua,[24][25] ja muun muassa havumetsävyöhyke katosi pohjoiselta pallonpuoliskolta suureksi osaksi.[26]. Vaikka ilmasto kuivuikin laajalti ja oli dyynikenttiä, silti ainakin suppeita soita säilyi myös Alaskan kuivassa keskiosissa.

Kasvihuonekaasujen vesihöyryn, hiilidioksidin ja metaanin määrä aleni ilmakehässä[27]. Kun merien vettä sitoutuu jäätiköihin, merien suolapitoisuus nousi, kun niiden haihdunta kasvoi[28]. Sademäärä kasvoi jäätiköiden lähellä, mutta pieneni muualla[29].

Jääkaudella meren pinta laski[30][31][32] kymmeniä metrejä, koska silloin suuri osa vedestä, joka haihtui meristä, sitoutui laajoihin, jopa kilometrien paksuisiin jäätiköihin[29]. Muutaman kilometrin paksuinen jäätikkö painoi maankuoren alemmaksi, mikä aiheuttaa vieläkin maankohoamista,[33] kun maankuori yhä palautuu lommoasennosta takaisin alkutilaansa.

Jääkauden aikana jäätikön koko vaihteli suuresti, välillä jää eteni ja välillä taas perääntyi,[34][35] koska jääkaudella oli lyhyitä kosteita, lämpimiä jaksoja[36][37], interstadiaaleja,[38] jolloin havumetsä valtasi alaa. Merivirtojen kulun muuttuminen viilensi jääkauden kylmimpinä jaksoina[39][40][41] ilmastoa huomattavasti joillain alueilla.[42][43]

Veiksel-jääkautta edeltävältä ajalta on maailmalta löydetty merkkejä 3–10 jääkaudesta[44][45] ja merenpohjan kerrostumissa on todisteita kahdestakymmenestä jääkaudesta.[46][47] Viime jääkautta kylmempi oli sitä edeltävän Saale-jääkauden Drenthe-vaihe,[48] jolloin jääkielekkeitä ulottui Kiovaan asti Ukrainassa Dnieprin jokilaaksossa.[49] Myös Elster-jääkausi oli hyvin kylmä.

Ei osata tarkoin sanoa, milloin seuraava jääkausi tulee.[50] Toiset arvelevat, että kasvihuoneilmiö siirtää maan ilmaston jääkaudettomaan tilaan, toiset pelkäävät nykyisten jäätiköiden sulamisen luovan ainakin lyhyehkön jääkauden Golfvirran salpautuessa jäätikön sulamisvesiin.

Viimeisin jääkausi eli Veiksel-jääkausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Veiksel-jääkausi
Grönlannin jäätikön reunaa, missä jäätä sulaa paljon kesäisin.
Grönlannissa vallitsee vieläkin jääkausi
Jäävirrat kuljettavat vuoristossa mukanaan irtainta maa-ainesta.
Jäätikön reuna

Viimeisin jääkausivaihe alkoi noin 115 000 vuotta sitten ja loppui 11 500 vuotta sitten. Tämän kestäessä on todennäköisesti ollut ainakin kolme erittäin kylmää jaksoa, stadiaalivaihetta, joiden välisenä aikoina, interstadiaaliaikoina, oli jonkin verran lämpimämpää[51]. Kausi jaetaan Varhais-, Keski- ja Myöhäis-Veikseliin. Jääkausivaiheen aikana mannerjäätikön ulottuvuus Suomessa vaihteli. Suurin osa eteläisintä Suomea oli jäätön keskivaiheen lopussa ja laajimmillaan mannerjäätikkö oli Myöhäis-Veikselin aikana noin 20 000 vuotta (LGM) sitten. [52]

Salpausselät syntyivät, kun ilmasto kylmeni äkisti viimeisimmän jääkauden päättymisvaiheessa[53][54] tuhanneksi vuodeksi, jolloin jään reuna pysyi paikoillaan ja jään sulamisvedet kasasivat muun muassa jäätikön kalliosta irrottamaa hiekkaa ja moreeniakin suuriksi harjumaisiksi muodostumiksi. Jääkausi on muovannut myös silokallioita ja jään sulamisvedet hiidenkirnuja.

Jääkausien syyt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Jääkausien syyt

Maan ilmasto vaihtelee eri pituisilla jaksoilla eri syistä. Satojen ja kymmenien miljoonien vuosien pituiset vaihtelut ovat ensisijaisesti mannerliikuntojen aiheuttamia. Toinen mahdollinen aiheuttaja on vuoristojen ja niihin liittyvien jäätikköjen synty ja häviäminen. Jääkausien mittakaavassa eli kymmenen ja sadan tuhannen vuoden välein tapahtuvat muutokset liittyvät maapallon kiertoradan jaksollisiin muutoksiin.[11]

Syitä Maan ilmaston muuttumiseen jääkaudella oli monia. Perussyyt ovat Maan radan ja akselikallistuman muutokset ja mannerliikuntojen aiheuttamat merivirtamuutokset. Siihen, että pleistoseenikaudella jääkausia on esiintynyt toistuvasti, on ilmeisesti suurelta osin vaikuttanut tertiäärikauden lopulla tapahtuneet laajat vuorenpoimutukset. Tällöin meri vetäytyi pois laajoilta matalilta rannikkoalueilta, ja lämpötila alenee, koska maa heijastaa takaisin avaruuteen suuremman osan auringonsäteilystä kuin vesi. Lisäksi vuoristoissa ilmanlämpötila on yleensäkin alempi kuin merenpinnan tasolla.[55]. Samaan tapaan olivat aikaisemmin kivihiilikauden vuorenpoimuttumisia seurannut permikauden laajat jäätiköitymiset.[55]

Pohjoisen pallonpuoliskon ilmastonmuutosten on selitetty johtuvan Maan radan soikeuden ja akselin suunnan jaksollisista muutoksista, niin sanotuista Milankovićin jaksoista.[56]. Maan radan ja akselikallistuman jaksolliset muutokset johtuvat muiden taivaankappaleiden aiheuttamista häiriöistä. Ne eivät tosin vaikuta Maan saaman auringonsäteilyn kokonaismäärään, ainoastaan sen jakautumiseen Maan eri alueiden kesken, mutta voivat silti johtaa pohjoisilla seuduilla kesien huomattavaan kylmenemiseen ja sitä kautta jäätiköitymisiin.

Toisaalta jääkaudet vaativat tietyillä tavoin kulkevia merivirtoja ja sopivanlaista termohaliinikiertoa. Maassa on lämmintä silloin, kun merivirrat kuljettavat lämmintä vettä päiväntasaajalta korkeammille leveysasteille.[57] Myös mannerliikunnot vaikuttavat merivirtoihin ja jäätikköjen muodostumiseen. Panaman kannaksen on ajateltu ollen merkittävässä roolissa edellisen jäätiköitymisen alkamisessa.[58]

Seuraava jääkausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Seuraava jääkausi

Ei osata tarkoin sanoa, milloin seuraava jääkausi tulee. Se riippuu kiertoradan vaihteluista ja ilmakehän hiilidioksidipitoisuudesta. Luultavasti interglasiaali jatkuu ainakin 30000 vuotta, ja seuraava jääkausi alkaa joko noin 50 000 tai vasta 90 000 vuoden kuluttua. Nämä ovat kaksi ajanjaksoa jolloin säteilyn määrä on maapallon ratamuutosten takia keskimääräistä alempi.[59]

Jääkauden jälkiä ympäristössä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jäätikkö vaikuttaa ympäristöönsä kivi- ja maa-ainesta kuluttavasti ja kasaavasti. Kun jää eteni, se hioi kallioperää ja sulaessaan muun muassa sulamisvedet kuljettivat ja kasasivat maa-ainesta. Suomen maaperässä näkyy siirtolohkareita, soraharjuja, hiidenkirnuja ja pirunpeltoja yms. Lisäksi jäätikkö on painanut maankuorta kuopalle, joka näkyy jääkauden jälkeen maannousuna.

Jäätikön jälkiä kalliossa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • silokalliot (jäätikön kalliosta irrottama moreeni hioo alla olevaa kalliota).
  • kaarevat, U:n muotoiset vuonot ja jokilaaksot.
  • hiidenkirnut (jäätikön sulamisvedet liikuttavat kiviä kallionkolossa, joka syvenee ja laajenee).
  • muinaisvirtalaaksot.
  • nunatakit (jäästä kohonneet vuoret) jäätikön kuluttamat alapinnat pyöreitä, pakkasen rapauttamat yläosat teräväsärmäisiä.

Jäätikön kasaamia kerrostumia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • järvien kerrostumat ovat syntyneet jäätikön sulamisvesistä.
  • kuivan maan suistot (sandurit)[60].
  • lössikerrostumat (mannerjäätikön reunalla olevan kasvipeitteettömän alueen hienompaa pölyä, joka kulkeutuu kauas).
  • jäätikköjärvien entiset pohjat
  • laajat laaksosavikot

Jääkauden muovaamat moreenit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Moreeni, joka koostuu erikokoista maa-aineksista, kuten kivistä ja hiekasta, syntyy jäätikön irrottaessa alla olevasta kalliosta kiviä ja hiekkaa. Moreeni muuttuu maan sisään painuessaan tilliitiksi.

  • Reunamoreenit ovat jäätikön reunan suuntaisia moreenimuodostumia. Ne EIVÄT ole harjuja, koska niiden kiviaines ei ole lajittunutta vaan nimensä mukaisesti moreenia.
  • De Geer -moreenit ovat jäätikön reunan suuntaisia.
  • Drumliinit ovat jäätikön alla syntyneitä, sen liikkeen suuntaisia pisaramaisia kumpuja, joiden ytimenä on monesti kalliokumpare.
  • Rogen-moreenit ovat hieman dyynimäisiä jäätikön reunan suuntaisia muodostumia, jotka ovat syntyneet yksittäisten jäävuorien sulettua.
  • Kumpumoreenit ovat kumpumaisia moreenimuodostumia.
  • Juomumoreenit ovat yksittäisiä, epämääräisen muotoisia moreenisaarekkeita.
  • Puljumoreenit ovat rengasmaisia muodostumia, jotka ovat syntyneet niiden ytimenä olleen jäätiköstä jääneen jäälohkareen sulettua.

Maan painuminen jäätikön alla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Maannousu

Jää kasvaa jopa 3 kilometrin paksuiseksi noin 100 000 vuodessa. Itämeren alue painui jääkaudella jään painosta ainakin 100 metriä. Maan kohoaminen oli aluksi nopeata aiheuttaen maan tärähtelyjä. Nykyinen maan kohoaminen on hitaampaa. Mannerlaatat kelluvat sitkaassa, pehmeässä vaipassa, joten jää kykenee painamaan mannerta alaspäin.

Jääkausisanastoa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jääkaudet nimetään eri puolilla maailmaa eri tavoin. Tämä johtuu pääosin siitä, että jääkausien jälkien ajoituksissa on suuria vaikeuksia. Nimenomaan vanhempien jääkausien jälkien ajoitus joillain epätarkoilla menetelmillä, esimerkiksi termoluminesenssimenetelmällä on vaikeaa. Viimeinen jääkausi oli Alpeilla Würm, Pohjois-Euroopassa Veiksel, Puolassa Vistula, Englannissa Devensian ja Amerikassa Wisconsin.

Jääkautta sanotaan myös glasiaalikaudeksi ja jääkausien välistä aikaa interglasiaaliksi. Viimeistä Veiksel-jääkautta edelsi Eem-interglasiaali ja nykyisin on menossa holoseeni-interglasiaali eli Flanderi-kausi. Jääkausi jakautuu yleensä moniin jäätiköitymisiin, stadiaaleihin, sekä niiden välisiin lyhyisiin lämpimiin jaksoihin, interstadiaaleihin, joina jäätiköt kutistuvat huomattavasti ja metsä valtaa alaa, Oskillaatio eli värähdys on jääkausisanastossa suunnilleen ennallaan palautuva lämpötilan muutos, joka kestää satoja tai tuhansia vuosia. Lyhyttä ja/tai kylmää interstadiaalia sanotaan joskus intervalliksi, väliksi. Interglasiaalit kestävät ainakin 10 000 vuotta ja interstadiaalit vain 5 00–10 000 vuotta.

Paleoklimatologia tutkii maapallon ilmaston muutoksia. Jääkaudet ryhmittyvät jääkausijaksoihin, jotka kestävät kymmeniä miljoonia vuosia ja esiintyvät kymmenien tai satojen miljoonien vuosien välein. Me elämme nyt kvartäärin jääkausijaksoa, vaikka nyt onkin menossa lämmin holoseeni-interglasiaali. Jääkausijaksojen välisiä kausia sanotaan lämpimiksi jaksoiksi.

Kirjallisuudessa käytetty jääkausisanasto on ylläolevasta huolimatta melko sekava. Kvartäärin jääkausijakson tyyppisiä pitkiä jääkausijaksoja sanotaan monesti jääkausiksi, esim puhutaan ordovikin-siluurin jääkaudesta[61] tai viitataan "kvartäärin jäätiköitymisiin".

Toisaalta lyhyempää jääkautta jollainen Veiksel-jääkausi on, voidaan sanoa jääkausijaksoiksi tai jäätiköitymiseksi.

Jääkausien ajoitukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jääkausien moreenikerrostumien ja moreenimuodostumien ajoituksissa on suurta epätarkkuutta. Jään siirtämää kiveä ja soraa on ajoitettu esimerkiksi fissiojälkien ja termoluminesenssin perusteella. Molemmat ovat epätarkkoja menetelmiä, samoin kuin hiili-14-menetelmä. Moreenien ajoituksessa käytetään myös beryllium-10-menetelmää. Nykyään käytetään esimerkiksi isotooppien 10Be, 26Al, 36Cl ja 21Ne painotettua keskiarvoa. Tällä tavoin on saatu Rhonen jäätikön maksimiksi viime jääkaudella 21,1–19,1 tuhatta vuotta sitten. Ei osata tarkasti ajoittaa eri puolilla Skandinavian jääkilpeä olleita jäätikön vetäytymisvaiheiden moreeneja, ja siksi eri lähteissä näkyy erilaisia Skandinavian mannerjäätikön muotoja varsinkin jäätikön vetäytymisen alkuajoilta. Tieteellistä yksimielisyyttä ei ole Veiksel-kautta vanhempien jääkausien tarkoista ajoituksista. Näin merenpohjan kerrostumista mitattuja lämpö- ja jääkausia ei osata kytkeä esimerkiksi Euroopan jääkausien jälkiin. Joitain jääkausia on ajateltu olleen esimerkiksi Alpeilta tulevissa joissa olevien hiekkakerrostumien pohjalta, mutta niistä on kiistelty.

Jääkausiteorian historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jääkausiteoriaa alkoivat tehdä tunnetuksi Louis Agassiz ja Jean de Charpentier sekä Venetz 1840-luvulla. Sitä ennen 1700-luvun lopulla Bernard Kuhn ja James Hutton olivat päätelleet, että jotkut Alppien kivet olivat jo kadonneiden jäätiköiden kuljettamia. 1824 Jens Esmark löysi merkkejä laajasta jäätiköitymisestä muinaisessa Norjassa. 1834 Reinhard Bernhardi väitti napalakin joskus ulottuneen Pohjois-Saksaan.[62] Jo 1700-luvulla tiedettiin siirtolohkareiden kulkeutuneen Ruotsista ja Suomesta Pohjois-Saksaan ja Venäjälle[63] Tunnetuin varhainen jääkausiteoreetikko Louis Agassiz selitti teorioillaan joitain Alppien geologisia muodostumia ja piirteitä. Myöhemmin Agassiz oli löytävinään merkkejä jääkaudesta tropiikista - nykytiede ei vahvista tropiikin jäätiköitymistä viime jääkaudella. Joka tapauksessa jääkausiteoria on keskeinen osa nykyajan paleoklimatologiaa. Laajan tutkimuksen Alppien jääkaudesta tekivät Albrecht Penck ja Eduard Brückner 1900-luvun alussa. He löysivät Alpeilta neljä suurta jäätiköitymistä. 1900-luvulla eteni muinaisten siitepölyjen ja 1960-luvun lopulta lähtien myös jääkairausnäytteiden tutkimus. Pohjoismaissakin jääkausiteoriasta kiisteltiin laajalti akateemisissa piireissä noin 1840–1867.[64] Sen hävisivät ne tutkijat, jotka olivat noin vuodesta 1840 alkaen ajatelleet monien Suomen maaperän muotojen syntyneen vedenpaisumuksessa[65]

Jääkausiteorian vastustus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jääkausiteoriaa on joskus arvosteltu kreationistien ja muiden näennäistieteilijöiden taholta[66][67]. On esimerkiksi väitetty, ettei syntynyt mannerjäätikkö voisi lainkaan sulaa, vaan että se kasvaisi jatkuvasti paksuuttaan, koska mannerjäätikön huippu on lumirajan yllä. Nykyisistä mannerjäätiköistä tehdyt havainnot puhuvat selvää kieltään. Esimerkiksi Islannissa Vatnajökull virtaa lumirajan alle ja sulaa. Etelämantereelta ja Grönlannista tehdyt havainnot nykyisistä mannerjäätiköistä kertovat jään virtaavan ajan mukana hitaasti mereen, ja sulavan myös reunoiltaan 1990-luvun ilmaston lämpenemisen takia. Toisaalta on väitetty, ettei mannerjäätikköä voi syntyä, koska kylmillä alueilla on lumen satamiseen liian vähän kosteutta. Kuitenkin ainakin etelänavalla ensimmäinen Amundsen-Scottin tutkimusasema, joka perustettiin 1950-luvun lopulla, on vajonnut syvälle lumeen. Usein Etelämantereen jäätiköllä oleva asema onkin nykyisin rakennettu korotettavien tolppien varaan niin, ettei se uppoaisi niin helposti lumeen. Toki pitää paikkansa se, ettei kylmimmillä alueilla sada niin paljon lunta kuin lämpimimmillä, ja että esim. mereisempi Grönlannin mannerjäätikkö saa lunta neliömetriä kohti enemmän kuin laajempi, ilmastoltaan kylmempi ja mantereisempi Etelämanner.

On myös väitetty, ettei Suomi voisi jäätiköityä, koska jääkauden aikana Maan keskilämpötila laski vain 6-8 astetta. Tutkijoiden mukaan lämpötila kuitenkin laski napojen lähellä enemmän, yli 20 astetta. On myös sanottu, ettei mannerjää liiku satojen kilometrien mittaisia matkoja. Näin näyttää kuitenkin tapahtuvan ainakin Etelämantereella ja Grönlannissa, missä jää virtaa alussa hitaasti, sitten kiihtyvällä vauhdilla kohti reunoja, ja lopulta jäävuoriksi meriin.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Englanninkielinen kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • The great ice Age - climate change and life, R.C.L. Wilson, S.A.Drury J.L.Chapman, Open University 2000, First published Routledge 2000, ISBN 0-415-19841-0 hbk, ISBN 0-415-19842-9 pbk
  • Jürgen Ehrels, Philip Gibbard: Quaternary Glaciations, Extent and Chronology, Elsevier 2004
  • William J. Ruddiman, Earth's Climate, Past and Future, Second edition, W.H. Freeman and Company 2008, ISBN 0-7167-8490-4, ISBN 978-0-7167-8490-6
  • William James Burroughs, Climate Change - A Multidisciplinary Approach, Second edition, Cambridge University Press 2007, ISBN 978-0-521-87015-3 hbk, ISBN 978-0-521-69033-1 pbk, www.cambridge.org/9780521690331
  • "Rutter&Velichko 1997" Quaternary of northern eurasia: Late pleistocene and holocene landscapes, stratigraphy and environments, Nat W. Rutter, editor-in-chief, Guest editors A. A. Velichko et al, Vols 41/42 July/August 1997, ISSN 1040-6182

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Ice Ages (When did ice ages occur) Illinois State Museum. Viitattu 11.11.2012.
  2. Matti Eronen: Jääkausien jäljillä, s. 20. Ursa, 1991. ISBN 9519269592.
  3. Jääkaudet vuorottelevat 100 000 vuoden jaksoissa (PDF) Ilmatieteen laitos. KUOLLUT LINKKI
  4. When have Ice Ages occurred? (englanniksi)
  5. Ólafur Ingólfsson, Háskóli Íslands: Anatomy Of Glacial Cycle/Pleistocene Glaciations (PDF) (englanniksi)
  6. Nicolas Ray and Jonathan M. Adams: A GIS-based Vegetation Map of the World at the Last Glacial Maximum (25,000–15,000 BP) (englanniksi)
  7. Jääkausi muutti maisemaa ja pinnanmuotoja (Yhteenveto oppilaiden kirjoituksista) kolumbus.fi.
  8. Jääkausiajan luonnonhistoria Geologian tutkimuskeskus. KUOLLUT LINKKI
  9. Scandinavian Ice Sheet Encyclopedia Britannica.
  10. Juhani Kakkuri: Planeetta Maa, s. 42. kartta. Ursa, 1991. ISBN 951-9269-56-8, ISSN 0357-7937.
  11. a b Ruosteenoja K: Maapallon ilmasto – jääkausia ja lämpöaaltoja (PDF) XXII Geofysiikan päivät 2005. 2005. Geofysiikan seura. Viitattu 11.11.2012.
  12. Mitä tekijät saattavat aiheuttaa jääkausia? KUOLLUT LINKKI
  13. SMITH, Jacqueline A: SNOWLINE DEPRESSION IN THE TROPICAL ANDES AT THE LOCAL LAST GLACIAL MAXIMUM (englanniksi)
  14. Andrey Ganopolski, Stefan Rahmstorf, Vladimir Petoukhov & Martin Claussen: Simulation of modern and glacial climates with a coupled global model of intermediate complexity (pdf)
  15. Andrey Ganopolski, Stefan Rahmstorf, Vladimir Petoukhov and Martin Claussen: Simulation of modern and glacial climates with a coupled global model of intermediate complexity
  16. Hanna Lokrantz, Gustav Sohlenius: Ice marginal fluctuations during the Weichselian glaciation in Fennoscandia, a literature review (pdf) Technical Report TR-06-36. Geological Survey of Sweden (SGU). englanti
  17. Glaciations - "le glacier thermomètre"
  18. Robert Allen: Reconstructing the Last Glacial Maximum climate of Europe from the geological evidence of former glaciers (englanniksi)
  19. a b c d A.A. Velichko, Longman 1984: Late Quaternary environments on Soviet Union, s. 76.
  20. Velichko 1984, s. 71.
  21. Martin Claussen: Määritä nimeke! (pdf) Potsdam institute of climete impact research.
  22. A. Sima , D.D. Rousseau ...: during the last glaciation: loess records and numerical simulations (SRef-ID: 1607-7962/gra/EGU2007-A-07741) European Geosciences Union 2007. (englanniksi)
  23. Helen M. Roberts, Daniel R. Muhs, Ann G. Wintle, Geoff A.T. Duller and E. Arthur Bettis III: Unprecedented last-glacial mass accumulation rates determined by luminescence dating of loess from western Nebraska Quaternary Research 59 (2003) 411–419. 2002.
  24. Ruddiman 2008, s 215
  25. Climate in last 20000 years (Power Point PPT)
  26. Adams: LGM vegetation biomes (GIF-kuva)
  27. Vuokko & Björklund 2009, s. 20-21
  28. Vuokko & Björklund 2009, s. 21
  29. a b Vuokko & Björklund 2009, s. 12
  30. Martin Claussen: Paläoklimatologie (PDF) 2004. (saksaksi)
  31. Pohjoisen luonnon ekologiaa/luonto muuttuu
  32. Kasvihuoneilmiö, ilmastonmuutos ja Suomi, Matti Juntunen Lasse Nevanlinna, Teknillisten tieteiden akatemia 1990:1, Gummerus Kirjapaino Oy Jyväskylä 1991, ISBN 951-666-302-8, ISSN 0787-8621, Luku 2.5.1 Milankovicin teoria, s. 39, Grigg ja Epp 1989
  33. elävä kivikausi/Maankohoaminen
  34. Keijo Nenonen: Jääkausikäsityksen muutos – Kutistuvatko jäälliset jaksot luultua lyhyemmiksi? (pdf)
  35. Heikki Matiskainen: Susiluolan yhteys paleoliittiseen kivikauteen on kyseenalainen (PDF)
  36. The Cambridge Encyclopedia of Archaeology, Executive editor Candida Hunt, ISBN 0 521 22989 8, Cambridge University press 1980, s. 54, 55, 104
  37. Ruddiman 2008, s. 257.
  38. A.H.L. Voelker, H. Erlenkeuser, J. Schönfeld, S. M. Lebreiro, F. Abrant: Mixed Layer Characteristics in the Eastern Gulf of Cadiz During Dansgaard-Oeschger Interstadials 6–11 (pdf)
  39. Stefan Rahmstorf: Määritä osoite! 2003. Potsdam Institute of climate Impact research.
  40. Aslak Grinsted: The Thermohaline Circulation (pdf)
  41. Holger Braun1, Marcus Christl1, Stefan Rahmstorf2, Andrey Ganopolski2, Augusto Mangini1, Claudia Kubatzki3, Kurt Roth4 & Bernd Kromer1: Possible solar origin of the 1,470-year glacial climate cycle demonstrated in a coupled model (pdf)
  42. H. Renssen, P.W. Bogaart & R.F.B Isarin: What happens in the atmosphere during stadial-interstadial transitions? (PDF) Faculty of Earth and Life Sciences, Vrije Universiteit Amsterdam, The Netherlands. 23.5.2005.
  43. Hezi Gildor, Eli Tziperman: Sea-ice switches and abrupt climate change (PDF) (englanniksi)
  44. Paul B. Sears: Glacial and Postglacial Vegetation Original 1935.
  45. HISTORY OF PLEISTOCENE STUDY
  46. Biology 413 (Zoogeography) 9.0 The Physical Setting III: Glaciation
  47. Pleistocene Epoch
  48. Saalien (van 200.000 tot 130.000 jaar geleden) (hollanniksi)
  49. North West European Rivers 7. SAALIAN (DRENTHE) / WOLSTONIAN / DNEIPR STAGE GLACIATION (HTML, PDF) University Of Cambridge/Cambridge Quaternary.
  50. Jääkautta kohti, hitaasti vai ei ollenkaan (PDF) Lapin Kansa. 1.12.2003.
  51. Kurtén: Jääkausi, Mammutti ja myskihärkä, s. 42.
  52. Eemistä Veikseliin geologia.fi-sivusto.
  53. Mauri Rastas: Suomalaisten alkuperä/jääkausi/mannerjäätikkö
  54. Suomen esihistorian kronologiakaavio Mikroliitti OY.
  55. a b Kurtén, s. 36.
  56. Kurtén, s. 37-38
  57. Ocean Currents Tied To Timing of Ice Ages 1992. NY Times. Viitattu 3.2.2013.
  58. New Dating of Panama Formation Throws Cold Water on Ice Age Origin Ideas 2012. Scientific American. Viitattu 3.2.2013.
  59. Pimenoff, Venäläinen, Järvinen: Climate Scenarios for Olkiluoto on a Time-Scale of 120,000 Years (PDF) Posiva. Viitattu 3.2.2013.
  60. Andera 2008, s 13
  61. Eronen
  62. http://www.geo.ucalgary.ca/~wu/TUDelft/IceAgeIceModel.pdf
  63. Jääkaudet, s. 23.
  64. Koivisto, Jääkaudet, s. 29.
  65. Koivisto: Jääkaudet, s. 24.
  66. Jääkausi oli mahdoton?
  67. Keijo Parkkunen - mies joka selätti jääkauden

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Rainio, H.: Vedenpaisumuksesta jääkauteen, eli, Kuinka jääkausiteoria otettiin Suomessa vastaan. Geologian tutkimuskeskus, Tutkimusraportti 123. Espoo: Geologian tutkimuskeskus, 1994. ISBN 951-690-546-3.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Jääkausi.