Jääkausi

Wikipedia

Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli käsittelee jääkausia yleisesti. Viimeisimmästä jääkaudesta on olemassa oma artikkelinsa.
Jäätiköitymisen laajuus sen ollessa laajimmillaan pleistoseenikaudella.
Nykyisen Grönlannin jäätikön virtausta.
Satelliitin kuvaama Vatnajökull on kuin pieni mannerjäätikkö. Kuvassa näkyy jään "siirappimainen" virtaus kielekkeinä alaville maille.
Vatnajökull-jäätikön reuna.
Alaskan rannikon tundrakasvillisuutta
Vatnajökullin jäätä
Lämpötilan vaihteluja

Jääkausi tarkoittaa aikaa, jolloin jäätiköt laajenevat suuriksi ilmaston kylmettyä. Jääkausia on maapallon historiassa ollut useita.[1][2] Viime jääkausi, Veiksel-jääkausi, oli yli 10 000 vuotta sitten.[3] Kanadan ja Skandinavian ylle tuli valtava jäävaippa[4] ja Suomikin peittyi 2–3 kilometriä[5][6][7][8] paksun jään alle. Suomessa oli silloin samanlaista kuin Grönlannissa.

Kesä kylmeni jääkaudella[9] niin, ettei satanut lumi ehtinyt sulaa[10] ja vuoristojen lumiraja aleni.[11] Maapallon lämpötila laski eniten napojen lähettyvillä,[12][13] mikä johtui muun muassa Maan akselikallistuman muutoksesta. Jäätiköt valuivat vuorten rinteiltä alas ja levisivät pohjoisella pallonpuoliskolla valtavan laajalle alueelle matalillekin maille ja meriinkin.[14] Vuoristojen, esimerkiksi Alppien jäätiköt laajenivat.[15][16]

Lämpötilan lasku aiheutti ilmavirtausten muuttumista,[17] tuulien voimistumista,[18] laajaa kuivumista[19] ja aavikko- ja aroalueiden kasvua,[20] ja muun muassa havumetsävyöhyke katosi pohjoiselta pallonpuoliskolta suureksi osaksi.[21]

Viime jääkauden kylmin vaihe, LGM oli noin 26000–17000 kalenterivuotta sitten.

Jääkaudella meren pinta laski[22][23] kymmeniä metrejä, koska silloin suuri osa vedestä, joka haihtui meristä, sitoutui laajoihin, jopa kilometrien paksuisiin jäätiköihin. Muutaman kilometrin paksuinen jäätikkö painoi maankuoren alemmaksi, mikä aiheuttaa vieläkin maankohoamista,[24] kun maankuori yhä palautuu lommoasennosta takaisin alkutilaansa.

Jääkauden aikana jäätikön koko vaihteli suuresti, välillä jää eteni ja välillä taas perääntyi,[25][26] koska jääkaudella oli lyhyitä kosteita, lämpimiä jaksoja, interstadiaaleja,[27] jolloin havumetsä valtasi alaa. Merivirtojen kulun muuttuminen viilensi jääkauden kylmimpinä jaksoina[28][29][30] ilmastoa huomattavasti joillain alueilla.[31][32]

Salpausselät syntyivät, kun ilmasto kylmeni äkisti jääkauden päättymisvaiheessa[33][34] tuhanneksi vuodeksi, jolloin jään reuna pysyi paikoillaan ja jään sulamisvedet kasasivat muun muassa jäätikön kalliosta irrottamaa hiekkaa ja moreeniakin suuriksi harjumaisiksi muodostumiksi. Jääkausi on muovannut myös silokallioita ja jään sulamisvedet hiidenkirnuja.

Viimeistä Veiksel-jääkautta edeltävältä ajalta on maailmalta löydetty merkkejä 3–10 jääkaudesta[35][36] ja merenpohjan kerrostumissa on todisteita kahdestakymmenestä jääkaudesta.[37][38] Viime jääkautta kylmempi oli sitä edeltävän Saale-jääkauden Drenthe-vaihe,[39] jolloin jääkielekkeitä ulottui Kiovaan asti Ukrainassa Dnieprin jokilaaksossa.[40] Myös Elster-jääkausi oli hyvin kylmä.

Ei osata tarkoin sanoa, milloin seuraava jääkausi tulee.[41] Toiset arvelevat, että kasvihuoneilmiö siirtää maan ilmaston jääkaudettomaan tilaan, toiset pelkäävät nykyisten jäätiköiden sulamisen luovan ainakin lyhyehkön jääkauden Golfvirran salpautuessa jäätikön sulamisvesiin.

Sisällysluettelo

[muokkaa] Maapallo jääkauden kourissa

Grönlannin jäätikön reunaa, missä jäätä sulaa paljon kesäisin.
Antarktiksen kylmiä, jääkauden näköisiä maisemia. Kuvassa näkyy jään nopeahko virtaus vuorten välistä.
Grönlannissa vallitsee vieläkin jääkausi
Jäävirrat kuljettavat vuoristossa mukanaan irtainta maa-ainesta.
Jäätikön reuna

Jääkausi kylmensi ja kuivatti ilmastoa ja muutti sen myös tuulisemmaksi. Maapallon ilmavirtaukset muuttuivat varsinkin pohjoisessa. Kosteat arot kuivuivat, aavikot ja puoliaavikot laajenivat ja metsät hävisivät valtavilta alueilta kuivuuden takia. Sademetsät supistuivat tropiikissa, mutta lämpötila ei alentunut niin paljon kuin esimerkiksi Keski-Euroopassa. Savannit, ruohostot ja pensaistot laajenivat Afrikassa. Lämpimänlauhkeat metsät kutistuivat. Jotkin nykyään kuivat alueet kostuivat viimeistään jääkauden päättymisvaiheessa.

Viime jääkausi oli Suomessa noin 115 000–10 000 vuotta sitten. Ilmasto viileni jääkauteen verraten hitaasti, 10°C 5000 vuodessa, ja lämpötila laski 0–40°C alueesta riippuen. Jää valui Skandinaviassa ja muilla muilla kylmillä alueilla alas vuoristosta kuin siirappi. Ensimmäisen jäätiköitymisen alussa koettiin muutama sata vuotta kestävä kuiva, kylmä ja tuulinen kausi.[42] Klingen seuduilla yhtenäinen metsä korvautui avoimella mäntymetsällä, ja varsinkin talvilämpötila laski huomattavasti.[43]


Tämän jälkeen lämpimänkosteat ja kylmänkuivat kaudet vuorottelivat, mikä näkyi Keski-Euroopassa metsien ja kylmien arojen vaihteluna vuosisatojen ja -tuhansien kuluessa. Jäätikön koko vaihteli, ja eräässä vaiheessa noin 60000 vuotta sitten jää peitti Suomen, mutta vetäytyi pian pois.

Jää alkoi edetä viimeisen kerran noin 35000 vuotta sitten, ja oli suurimmillaan noin 24000-18000 vuotta sitten.

Jää laajeni Suomen yli melko nopeasti, vauhdilla 30-300 m/v, keskimäärin 100 m/v.

Paksun mannerjään lähettiläinä toimivat nopeammat, matalammat jääkielekkeet, joissa jää virtasi viuhkamaisesti. Jään liikettä ei pystynyt silmin havaitsemaan. Mannerjään reuna näytti monesti harmaalta, moreenikerrostumaiselta jyrkältä tai loivalta rinteeltä.

Jäätikön pinnalla olosuhteet ovat samanlaisia kuin Grönlannin sisäosissa tai Antarktiksella nyt. Jäätikön päällä oli lumista lakeutta, jossa oli tuulen kasaamia dyynejä, sastrugeja. Jään yllä sää vaihteli melko arvaamattomasti. Horisonttia oli vaikea erottaa valkean usvan takia kauniinakin päivänä. Jos kivikauden ihmiset yleensä liikkuivat jäätiköllä, heitä uhkasi putoaminen lumen peittämiin jäärailoihin.

Kesällä jäätikön pinnalla saattoi olla järviä, jotka talvella jäätyivät. Yksittäisiä vuoren huippuja saattoi pistää esiin jäätikön keskeltä. Joskus jään keskellä saattoi olla jäättömiäkin alueita, jollaisia on löydetty Etelämantereelta Victorianmaalta.

Levitessään jäätikkö höyläsi alla olevaa kalliota ja kuljetti moreenia ja siirtolohkareita satoja kilometrejä. Varsinkin sulavan jäätikön pinta oli tummien lohkareiden täplittämä tai peittämä.

Jäätiköltä puhalsi usein kylmä myrskytuuli, joka johtui jään päällä olevasta korkeapaineesta.

Esimerkiksi Pohjois-Saksassa oli viime jääkauden jäätikön edessä sandureita, laajoja suistoaueita. Jään alla tapahtui soran kasutumista suunnilleen jään virtaussuunnan suuntaisesti. Tämä johtui jäänalisista sulamisvesivirroista.[44]

Amerikassa missä oli jäätikön lähellä lämpimämpää metsiä kasvoi hyvin lähellä jäätikön reunaa, mutta Euroopassa metsät harvenivat mannerjäätikölle mennessä tundraksi.

Jäätikön reunan lähellä Euroopassa ja Aasiassa oli yleensä hyvin kylmää ja sen takia lähes kasvitonta. Maisema oli laajalti kallioista, kivistä, soraista, hiekkaista ja pölyistä polaariaavikkoa. Jäätikön reunaa lähestyessä lisääntyivät ikiroudan ja lämpötilavaihtelujen aiheuttamat muutokset maassa ja kivissä, kiviä kohosi pintaan ikiroudan nostamina, ja maan alla oli jäätyneitä ikiroutalohkareita, jotka muovasivat maan pinnat kumpuiseksi. Jään reunan lähistö oli monesti vaikeasti tai mahdoton asuttava muun muassa maan routimisen ja kasvillisuuden niukkuuden takia. Kun ei ollut eläimien ravintokasveja, ei ollut ihmistäkään, joka niihin aikoihin eli lähinnä metsästyksellä. Matalia kasveja kasvoi siellä täällä, esimerkiksi lapinvuokkoa, jääleinikkiä , marunaa ja jäkäliä. Jääkauden kylmimpinä aikoina nykyään suppeat kylmät polaariaavikot ja kylmyyspuoliaavikot sekä kylmät arot olivat hyvin suuria. Pohjanmeren seutu oli kuivaa, ja siellä oli polaariaavikko.

Polaariaavikkojen eteläpuolella levittäytyi Euroopassa ja Aasiassa kylmä, kuiva, tuulinen, lössipitoinen ja suolainen mammuttiaro eli arotundra, jonka pohjoisosassa oli ikirouta. Siellä kasvoi lähinnä heinää, ruohoa, saraa ja vaivaispensaita sekä joskus puita esimerkiksi kosteissa jokilaaksoissa galleriametsinä. Arotundra muistutti laajalti nykyajan kuivaa tundraa ja kuivaa aroa tai puoliaavikkoa. Arotundra oli nykyistä lauhkeaa aroa kylmempi ja tundraa kuivempi. Monet eläimet, muun muassa biisonit, peurat, hevoset ja mammutit laidunsivat arotundralla suurina laumoina kesällä ja pakenivat talvella eteläisemmän havumetsän suojaan. Arotundra oli kasvillisuustyypiltään vaihtelevaa niin kuin nykyinen tundrakin. Arotundralla oli monia kasvillisuusvyöhykkeitä. Pohjoisessa arotundra muistutti joillain alueilla hieman enemmän nykyistä tundraa, etelässä aroa. Lössipitoisilla alueilla kasvoi heiniä ja oli kasvien ainakin osittain sitomia hiekkadyynejä. Keväällä ja kesällä arotundra kukki kauniisti ja hyönteiset viihtyivät siellä. Matala ruohomainen kasvillisuus kasvoi ikiroudan päällä. Arotundralla metsää kasvoi vain vaivaiskoivuina tai satunnaisina saarekkeina.

Lössi on tuulen kuljettamaa pölyä, jota pahimpina jäätiköitymisjaksoina voimakkaat tuulet kuljettivat kylmässä kuivuneessa ilmassa suuria määriä.[45] Lössi syntyi muun muassa kiviä mukanaan kuljettavan jään hienontamasta kivipölystä, jota virtasi ensin jäätikön eteen kun jää suli. Sitten tuulet nostivat pölyn tomupilviksi ilmaan ja kuljettivat sen kerrostumisalueille. Lössin kasautumisalueella arotundralla satoi vain 60–120 mm. Esimerkiksi Pohjois-Ranskassa eli aavikon eläimiä. Jääkauden kylmimmät vaiheet näkyvät selvästi esimerkiksi Grönlannin jääkairausnäytteissä normaalia huomattavasti suurempina pölyn määrän kasvuna.

Ikiroudan raja ulottui Keski-Ranskaan[46] ja tundramainen kasvillisuus jopa Etelä-Ranskaan. Ilmasto kuivui laajalti puoliaavikon oloihin jääkauden maksimin aikoihin Välimeren seudullakin tundran eteläpuolella. etsiä oli hajanaisesti Etelä-Euroopassa useimmiten vuoristojen länsirinteillä kuivan aron keskellä. Jääkauden aikana ilmasto siellä vaihteli huomattavasti kylmänkuivan ja lauhkeankostean välillä.

Lumiraja laski vuoristoissa, esimerkiksi Afrikassa Kilimandjaron vuorella lähellä päiväntasaajaa noin 3200-3600 metriin "nykyisestä" 80-luvun alun noin 4550-4600 metristä.[47]

Jääkaudella oli lämpimiä ja kosteita interstadiaalivaiheita. Lämpiminä interstadiaaleina viime jääkauden alussa metsä valtasi polaariaavikolta ja arotundralta alaa Englannissa, Pohjois-Saksassa ja Alankomaissa. Mutta kylmempinä interstadiaaleina metsä levisi vain Ranskan leveyksillä ja metsänraja saattoi kulkea silloin Belgian seuduilla.[48][49]

[muokkaa] Jääkausi vesialueilla

Merten lauttajää ulottui nykyistä etelämmäksi ja yksittäiset jäävuoret ajelehtivat lähemmäksi päiväntasaajaa. Jääkaudella Golfvirran tuoman lämpimän veden yläraja ns. mereinen polaaririntama oli Espanjan tienoilla Biskajanlahdella, nyt se on Grönlannin rannikolla. Sama koskee myös ilmastollista polaaririntamaa, jossa matalapaineet kulkivat; se saattoi olla jossain Välimeren seudulla. Tropiikin merialueella jääkauden aiheuttamat muutokset lienevät olleet vähäisempiä. On luultavaa, että meren yllä oleva jääkenttä oli korkeapaineen aluetta ja siirsi matalapaineiden reittiä etelään. Jääkauden lämpiminä interstadiaaleina kuitenkin Golfvirta ulottui pohjoisemmaksi ja matalapaineita saapui pohjoiseen, mikä lämmitti ja kostutti ilmastoa varsinkin Länsi-Euroopassa.

Eri alueiden jäätiköt kasvoivat, laajenivat ja supistuivat Arktiksen alueella hieman eri tahtiin. Merten lähellä jäätiköt laajenivat maksimiinsa ensimmäisenä, mutta mantereiden keskiosissa maksimiraja saavutettiin sitä myöhemmin, mitä kauempana alue oli merestä. Jäätikkö patosi suuria jääjärviä, kuten Baltian jääjärven. Jääjärvet saattoivat tyhjentyä katastrofaalisen voimakkaasti. Esimerkiksi noin 90 000 vuotta sitten tyhjeni Pohjois-Siperiassa Karanmeren tienoilla jään sulamisen takia suuria jääjärviä eikä tälle alueelle kasvanut viimeisen jääkausimaksimin aikana suurta jäätikköä. Jäätikkö muutti joillain seuduilla jokien juoksua, koska se oli joen tiellä.

[muokkaa] Jääkautta muistuttavia ympäristöjä nykyään

Etelämanner eli Antarktis, Grönlanti, Novaja Zemlja, Huippuvuoret, Kanadan pohjoisosien Arktiset saaret, Severnaja Zemlja Siperian pohjoispuolella, Islanti (muistuttaa jääkauden lämpimämpää loppuvaihetta), jotkut Alaskan alueet (muistuttavat etäisesti jääkauden arotundraa marunakasveineen) ja Tiibetin ylänkö (muistuttaa joitakin jääkauden vuoristoalueita), Dzungarian kja Ubsunurin altaan kylmät puoliaavikot muistuttavat jossain määärin jääkauden maskimivaiheen arotundraa.

[muokkaa] Maailman mannerjäätiköt jääkaudella

Jääkerrokset peittivät jääkaudella noin kolmasosan maapallon pinnasta, nyt vain kymmenesosan.[50][51] Laajimmillaan jäätiköt peittivät noin 44,4 miljoonaa neliökilometriä ,[52] nyt vain 14,9 miljoonaa neliökilometriä.[53] Viime jääkauden huippuvaiheessa oli 43 miljoonaa km³[54] lunta ja jäätä, joka laski merenpintaa noin 116 metriä nykyiseen verrattuna. Pohjois-Amerikan jäätiköt omasivat 80% jään tilavuudesta verrattuna Euraasian jäätiköihin.[37].

Jää virtaa mannerjäätikön keskustasta hitaasti ulospäin, metrien vuosivauhtia. Suuret mannerjäätiköt koostuivat useista jäävirroista, joiden jäljet näkyvät Suomenkin maaperässä viuhkamaisina drumliinikenttinä.[55] Suuressa jäävirrassa noin 150 km:n läpimittaiselta alueelta leviää jäätä noin 300 km:n leveydelle 100 km:n matkalla muodostaen jään reunaan suuren kaaren. Jäävirtojen kohtausvyöhykkeellä saattoi joskus olla jäättömiäkin kohtia tai kaoottisia alueita, joissa jää ei virrannut. Suomessa eräs jäävirtojen kohtauspaikka oli Lahden seutuvilla (Salpausselkä) noin 12 500 vuotta sitten. Jäävirtojen kohtauspaikalla oli usein jäänalainen joki. Jäällä oli taipumus virrata siirappimaisesti pitkin alavia maita, jokilaaksoja, järviä ja meriä pitkin ja kovertaa niitä alavimmiksi. Näin jää saapui Pohjois-Saksaan Itämeren kautta ja koversi muun muassa Viron Peipsijärveä ja Saarenmaan eteläpuolista lahtea sekä Amerikan suuria järviä, esimerkiksi Michiganjärveä. Jääkenttien edessäkin maa painui jään painosta Maan vaippaan laaksoksi ja siellä oli jääjärviä. Aivan jäätiköiden lähistöillä oli jääjärviä, jäätikköjokia, lössiaroa ja tundraa.

Jääkaudella merenpinta oli alempana.

[muokkaa] Euroopassa

Euroopan suurin jäätikkö jääkaudella oli Skandinaviassa. Tämä jäätikkö laajeni Pohjois-Skandinavian tuntureilta Suomenkin yli pohjoiseen Keski-Eurooppaan asti. Jäätikkö ulottui Veiksel-jääkaudella Berliinin ja Varsovan pohjoispuolelle. Se ulottui Venäjällä Vologdan lähelle Valdain ylängöllä 200 km Moskovasta luoteeseen. Tämä jääkenttä ulottui myös laajalle Pohjanmereen.[56]

Viime jääkaudella Skandinavian jääkalotin ala oli 6,6 miljoonaa neliökilometriä,[57] jos siihen lasketaan Brittein saarten jäätiköt. Mannerjäätikön on väitetty olleen kooltaan jopa 7 miljoonaa neliökilometriä, sillä se on saattanut peittää matalaa merta.

Britteinsaarilla jäätikkö ulottui suunnilleen Etelä-Englannin tasalle. Aivan eteläisin Irlanti oli viime jääkaudella suurelta osin jäätön.[58][59][60]

Alpit peittänyt jäätikkö[61][62] oli kylmimmillä Saale-jääkaudella suurimmillaan ehkä 6,5 miljoonaa neliökilometriä, hieman kookkaampi kuin mitä se oli viime jääkaudella, jolloin se valui pohjoiseen Genevejärven yli patoutuen Jura-vuoriin. Viime jääkaudella oli melko suuri jäätikkö Pyreneillä, ja muutamia pienempiä Ranskan keskiylängöllä ja Vogeeseilla. Islanti peittyi jäähän kokonaan, samoin kuin Huippuvuoret.

Pienempiä vuoristojäätiköitä oli eri puolilla Eurooppaa,[63] muun muassa Karpaateilla ja Tatra-vuorilla, Saksan Schwartzwaldissa, Hartzvuorilla, Böhmerwaldissa ja Riesengebirgessä.

Niitä oli niinkin etelässä kuin 40. leveyspiirillä, muun muassa Etelä-Espanjassa ja Cantabrian vuorilla, Kreikassa ja Turkissa sekä Kaukasuksella.

Espanjan Sierra de Gredosilla ja Sierre de Guadarramalla eli Kastilian rajavuorilla. Jäätiköitä myös Botte Donaton vuorella ja lähistön kahdella korkealla huipulla Etelä-Italiassa Calabrian niemimaalla Cosenzan kaupungista itään.

Jäätä oli myös Kreikan Peloponnesoksen niemimaan Arkadian korkeilla huipuilla, mm vuorilla Panachaikon Oros ja Killini Oros.[8]

Kasvillisuusrajat siirtyivät viime jääkaudella etelään, puita aron keskellä kasvoi vain Espanjassa, Italiassa, Kreikassa ja Turkissa sekä Etelä-Ranskassa. Arotundra ulottui suurimpaan osaan Ranskaa, ja osaan Espanjaa. Tundran raja kulki Pyreneiden pohjoispuolella. Arotundra saattoi jopa ulottua Pojoen laaksoon Pohjois-italiaan ja varmasti Tonavalle Romanian ja Bulgarian rajalle. Polaariaavikkoa oli Etelä-Irlannissa, Pohjanmeren paikalla, joka meren pinnan alenemisen vuoksi oli kuivillaan, sekä Pohjois-Saksassa noin 100 km jäätikön reunasta etelään. Puolasta itään polaariaavikko vaihtui tundramaiseksi arotundraksi.

Britteinsaaren ja Tanskan välissä oli jääkauden huippukaudella polaariaavikkoa. Etelä-Euroopassa Välimeren molemmin puolin oli puoliaavikkoa ja ruohoista metsäaroa, puita kasvoi harvassa. Metsiä oli esimerkiksi Kreikassa eristyneinä taskuina.

[muokkaa] Amerikassa

Pääartikkeli: Jääkausi Amerikassa

Amerikassa oli valtavan suuri jäätikkö,[64][65] joka peitti Kanadan, osan Alaskaa ja ulottui Suurten järvien eteläpuolelle Pohjois-Yhdysvaltoihin. Pohjois-Yhdysvalloissa oli lukuisia jäätiköstä irtoavia jääsilmukoita, esimerkiksi Michiganjärven silmukka. Pohjois-Amerikan jääkenttä syntyi yhdistymällä monesta jääkentästä, joista tunnetuimmat ovat Laurentiden jäätikkö ja Kordillieerien jäätikkö. Laurentiden jäätikkö levisi ainakin kolmesta keskuksesta Kanadassa ja Arktisilla saarilla. Näin Laurentiden jääkenttä jaetaan Nunavutin niemimaan Keewatinin, Labradorin niemimaan ja Baffininsaaren Foxe Basinin jääkenttään. Newfoundlandin saarella oli oma leviämiskeskuksensa.

Beringinsalmi oli jääkaudella meren pinnan alenemisen vuoksi kuivillaan. Pohjoisesta sijainnistaan huolimatta tämä kannas ei ollut ainakaan koko leveydeltään jäätikön peitossa vaan suurelta osin arotundraa.

Amerikan jäätikkö jakautui varsin pian kahtia jääkauden päättyessä, kun Kordillieerian jäätikkö suli. Arvellaan Pohjois-Amerikan jäätikössä tapahtuneiden muutosten viilentäneen Maan ilmastoa huomattavasti joinain jääkauden jaksoina.

[muokkaa] Aasiassa

Venäjän pohjoisosissa ja pohjoispuolella oli varsinkin Saale-jääkaudella useita jäätiköitä. Skandinavian jääkenttä ulottui Novaja Zemljalle asti. Jotkut Siperian jääkentät olivat suurimmillaan varhaisella Veiksel-kaudella, toisin kuin läntiset. Siperian jäätiköt synnyttivät sinne suuria jään patoamia järviä. Tiibetin ylänkö jäätyi ehkä kokonaan Saale-jääkaudella. Himalajan lumiraja laski viime jääkaudella nykyisestä 5500 metristä 3870 metriin. Tämä synnytti sinne jättiläismäisen jäävirroista koostuvan jäätikköverkon. Lumirajan lasku oli 1630 metriä, mikä vastaa teoreettista alenemista 8 °C ja 10 °C Himalajan kosteissa oloissa. Laaksojäätiköiden jään paksuus oli 1000–1450 m lumirajan yllä. Suuri 70 km:n pituinen Dudh Goshin jäätikkö virtasi 900 m:n korkeuteen merenpinnasta, lumirajan alle. Jäävirtaverkosto ulottui 2 000–5 000 m lumirajan ylle.

[muokkaa] Muut jäätiköt

Jäätikkö kasvoi jonkin verran Antarktiksellakin. Etelä-Andeilla oli ohut jääpeite ja pohjoisempana vuoristossa pienempiä jäätiköitä Karibianmeren leveysasteille asti. Etelä-Amerikan jäätiköiden pinta-ala oli kaikkiaan 800 000 neliökilometriä.

[muokkaa] Jääkausien syyt

Pääartikkeli: Jääkausien syyt

Syitä Maan ilmaston muuttumiseen jääkaudella oli monia. Perussyyt ovat Maan radan ja akselikallistuman muutokset ja mannerliikuntojen aiheuttamat merivirtamuutokset.

Helposti laajalti jäätiköityneen pohjoisen pallonpuoliskon kylmät kesät johtuivat Maan radan soikeuden ja akselin suunnan jaksollisista muutoksista, niin sanotuista Milankovićin jaksoista. Maan radan ja akselikallistuman jaksolliset muutokset johtuvat muiden taivaankappaleiden aiheuttamista häiriöistä. Viime jääkaudella soikeus ja akselin suunta suosivat pohjoisen kylmiä kesiä.

Toisaalta jääkaudet vaativat tietyillä tavoin kulkevia merivirtoja ja sopivanlaista termohaliinikiertoa. Maassa on lämmintä silloin, kun vedet lämpiävät päiväntasaajaa kiertävässä lämpimässä merivirrassa jatkuvasti ja napojen lähellä ei kierrä korkeilla leveyksillä kylmää merivirtaa. Jääkausia edeltävällä ajalla kulkeutuu pohjoiseen kosteutta normaalia enemmän.

Mannerliikunnat muuttivat merivirtoja ja Atlantin suolaisuutta niin, että niistä merivirroista tuli helposti Maan ratamuutosten ja akselikallistumien takia häiriintyviä. Monia mannerliikuntoja piti tapahtua, ennen kuin viime jääkausijakso alkoi. Ensin Etelämanner eristyi mannerliikuntojen mukana muista mantereista, mikä päästi Maata viilentävän kylmän merivirran kiertämään Etelämantereen ympärillä. Kun lisäksi Panaman kannas syntyi, päiväntasaajaa kiertänyt lämmin, maata lämmittänyt merivirta katkesi lopullisesti. Myös joidenkin maastonkohtien, muun muassa Tiibetin ylängön nousi viilensi maapalloa.

Myös ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden ja Auringon aktiivisuuden vaihteluilla arvellaan olleen osansa jääkausien synnyssä.

[muokkaa] Seuraava jääkausi

Pääartikkeli: Seuraava jääkausi

Ei osata tarkoin sanoa, milloin seuraava jääkausi tulee. Todennäköisesti jäätiköt kuitenkin alkavat laajentua jo muutaman vuosituhannen kuluttua. Luultavasti kasvihuoneilmiön voimistuminen saattaa ainoastaan hidastaa viilenemistä. Tiedemiehet ennustavat sen olevan ovella kasvihuoneilmiön aiheuttaessa Arktiksen jäiden sulamisvesillä Golfvirran tukkeutumisen. Joidenkuiden muiden mielestä kasvihuoneilmiö lämmittää maapalloa ja hidastaa tai estää seuraavan jääkauden tulon.

[muokkaa] Jääkauden jälkiä ympäristössä

Jäätikkö vaikuttaa ympäristöönsä kivi- ja maa-ainesta kuluttavasti ja kasaavasti. Kun jää eteni, se hioi kallioperää ja sulaessaan muun muassa sulamisvedet kuljettivat ja kasasivat maa-ainesta. Suomen maaperässä näkyy siirtolohkareita, soraharjuja, hiidenkirnuja ja pirunpeltoja yms. Lisäksi jäätikkö on painanut maankuorta kuopalle, joka näkyy jääkauden jälkeen maannousuna.

[muokkaa] Jäätikön jälkiä kalliossa

  • silokalliot (jäätikön kalliosta irrottama moreeni hioo alla olevaa kalliota).
  • kaarevat, U:n muotoiset vuonot ja jokilaaksot.
  • hiidenkirnut (jäätikön sulamisvedet liikuttavat kiviä kallionkolossa, joka syvenee ja laajenee).
  • muinaisvirtalaaksot.
  • nunatakit (jäästä kohonneet vuoret) jäätikön kuluttamat alapinnat pyöreitä, pakkasen rapauttamat yläosat teräväsärmäisiä.

[muokkaa] Jäätikön kasaamia kerrostumia

  • järvien kerrostumat ovat syntyneet jäätikön sulamisvesistä.
  • kuivan maan suistot (sandurit).
  • lössikerrostumat (mannerjäätikön reunalla olevan kasvipeitteettömän alueen hienompaa pölyä, joka kulkeutuu kauas).
  • laajat laaksosavikot

[muokkaa] Jääkauden muovaamat moreenit

Moreeni, joka koostuu erikokoista maa-aineksista, kuten kivistä ja hiekasta, syntyy jäätikön irrottaessa alla olevasta kalliosta kiviä ja hiekkaa. Moreeni muuttuu maan sisään painuessaan tilliitiksi.

  • Reunamoreenit ovat jäätikön reunan suuntaisia harjuja.
  • De Geer -moreenit ovat jäätikön reunan suuntaisia.
  • Vakoumat ovat jäätikön liikkeen suuntaisia, pitkulaisia moreeneja.
  • Drumliinit ovat jäätikön alla syntyneitä, sen liikkeen suuntaisia pisaramaisia kumpuja, joiden ytimenä on monesti kalliokumpare.
  • Rogen-moreenit ovat hieman dyynimäisiä jäätikön reunan suuntaisia muodostumia, jotka ovat syntyneet yksittäisten jäävuorien sulettua.
  • Kumpumoreenit ovat kumpumaisia moreenimuodostumia.
  • Juomumoreenit ovat yksittäisiä, epämääräisen muotoisia moreenisaarekkeita.
  • Puljumoreenit ovat rengasmaisia muodostumia, jotka ovat syntyneet niiden ytimenä olleen jäätiköstä jääneen jäälohkareen sulettua.

[muokkaa] Maan painuminen jäätikön alla

Pääartikkeli: Maannousu

Jää kasvaa jopa 3 kilometrin paksuiseksi noin 100 000 vuodessa. Itämeren alue painui jääkaudella jään painosta ainakin 100 metriä. Maan kohoaminen oli aluksi nopeata aiheuttaen maan tärähtelyjä. Nykyinen maan kohoaminen on hitaampaa. Mannerlaatat kelluvat sitkaassa, pehmeässä vaipassa, joten jää kykenee painamaan mannerta alaspäin.

[muokkaa] Jääkauden eläimistö

Kasvisto ja eläimistö kehittyivät jääkausiaikana. Jääkauden eläinten piti kyetä sopeutumaan jääkausien kylmään ilmanalaan. Ajan kuluessa eri jää- ja lämpökausien kasvistot ja eläimistöt muuttuivat. Villamammutti ilmestyi Eurooppaan vasta viime jääkaudella, mutta lienee kehittynyt huomattavasti aiemmin Siperiassa.[66] Mammuttiarojen yleisin suuri eläin lienee ollut biisoni. Ilmaston ja kasvillisuuden rajut vaihtelut viime jääkaudella vaikuttivat eläimistöön, samoin ihmisten harrastama metsästys. Peura, villasarvikuono, mammutti ja myskihärkä olivat lämpiminä jääkauden kausina tundraeläimiä. Ne hävisivät kylmiltä alueilta ja niiden pakjiston painopiste siirtyi lämpimämmille alueille, missä eli villihevosia, arovisenttejä ja hirviä. Hevonen näyttää sietäneen jääkauden vähälumisuutta paremmin kuin mammutti, joka tarvitsee suuren määrän lumen säilömää ravintoa. Mammutti hävisi monilta alueilta Euroopassa jääkauden kylmimpänä aikana. Jääkauden lopussa hävisi runsaasti eläimistöä luultavasti rajujen ilmastonmuutosten ja ihmisen harjoittaman metsästyksen takia.

Peura vaelteli Euroopassa vuodenajoista riippuen eri alueilla. Viime jääkauden eläimistöä:

Suuria kasvinsyöjiä (megafauna, sukupuuttoon kuolleita)

Muita kasvinsyöjiä:

Petoja:

Lintuja:

  • Riekko (metsäkana)
  • Tuulihaukka[68]

Vesissä:

Eri eläimet elivät eri vyöhykkeillä. Villamamuttikaan ei sietänyt kovin suurta kylmyyttä. Villihevonen kesti hieman enemmän kylmää kuin mammutti. Myskihärkä viihtyi hyvin kylmällä polaariaavikolla aivan mannerjään vieressä, alueella missä myös sudet pärjäsivät. Nykyään uhanalainen myskihärkä elää muun muassa Grönlannin pohjois- ja koillisosissa jäättömillä alueella. Peura viihtyi suhteellisen lämpimällä ala-arktisella alueella, joka vastaa nykyajan Grönlannin länsirannikkoa.

Viime jääkaudella ei enää elänyt luolakarhuja , luolahyeenoja ja luolaleijonia.

[muokkaa] Jääkauden ihminen

Pääartikkeli: Ihminen jääkaudella
Pääartikkeli: Myöhäispaleoliittinen kausi

Jääkauden varhaisvaiheen ihminen oli Neandertalin ihminen, nykyihminen levittäytyi Eurooppaan noin 43 000–30 000 vuotta sitten. Nykyihmisen kulttuuri oli edistynyt Neandertalin ihmiseen verrattuna, ja epäillään nykyihmisten tappaneen Neandertalin ihmiset sukupuuttoon, vaikka joillain alueilla nykyihminen ja Neandertalin ihminen elivät rinnan. Jääkauden kylmimpänä kautena oli ihmisasutusta Keski- ja Etelä-Ranskassa ja Etelä-Venäjällä sekä myös ehkä Moraviassa Tšekin alueella. Jääkauden kylmimpinä aikoina ilmaston kuivuminen heikensi mm. mammuttien ravintoa suojaavaa lumikerrosta, mikä ajoi ihmisten riistaeläimiä etelään.

[muokkaa] Jääkausisanastoa

Jääkaudet nimetään eri puolilla maailmaa eri tavoin. Tämä johtuu pääosin siitä, että jääkausien jälkien ajoituksissa on suuria vaikeuksia. Nimenomaan vanhempien jääkausien jälkien ajoitus joillain epätarkoilla menetelmillä, esimerkiksi termoluminesenssimenetelmällä on vaikeaa. Viimeinen jääkausi oli Alpeilla Würm, Pohjois-Euroopassa Veiksel, Puolassa Vistula, Englannissa Devensian ja Amerikassa Wisconsin.

Jääkautta sanotaan myös glasiaalikaudeksi ja jääkausien välistä aikaa interglasiaaliksi. Viimeistä Veiksel-jääkautta edelsi Eem-interglasiaali ja nykyisin on menossa holoseeni-interglasiaali eli Flanderi-kausi. Jääkausi jakautuu yleensä moniin jäätiköitymisiin, stadiaaleihin, sekä niiden välisiin lyhyisiin lämpimiin jaksoihin, interstadiaaleihin, joina jäätiköt kutistuvat huomattavasti. Oskillaatio on jääkausisanastossa lämpötilan muutos, joka kestää satoja tai tuhansia vuosia. Lyhyttä ja/tai kylmää interstadiaalia sanotaan joskus intervalliksi, väliksi. Interglasiaalit kestävät ainakin 10 000 vuotta ja interstadiaalit vain 5 00–10 000 vuotta.

Paleoklimatologia tutkii maapallon ilmaston muutoksia. Jääkaudet ryhmittyvät jääkausijaksoihin, jotka kestävät kymmeniä miljoonia vuosia ja esiintyvät kymmenien tai satojen miljoonien vuosien välein. Jääkausijaksojen välisiä kausia sanotaan lämpimiksi jaksoiksi.

[muokkaa] Jääkausien ajoituksissa on huomattavaa epätarkkuutta

Jääkausien moreenikerrostumien ja moreenimuodostumien ajoituksissa on suurta epätarkkuutta. Jään siirtämää kiveä ja soraa on ajoitettu esimerkiksi fissiojälkien ja termoluminesenssin perusteella. Molemmat ovat epätarkkoja menetelmiä, samoin kuin hiili-14-menetelmä. Moreenien ajoituksessa käytetään myös beryllium-10-menetelmää. Nykyään käytetään esimerkiksi isotooppien 10Be, 26Al, 36Cl ja 21Ne painotettua keskiarvoa. Tällä tavoin on saatu Rhonen jäätikön maksimiksi viime jääkaudella 21,1–19,1 tuhatta vuotta sitten. Ei osata tarkasti ajoittaa eri puolilla Skandinavian jääkilpeä olleita jäätikön vetäytymisvaiheiden moreeneja, ja siksi eri lähteissä näkyy erilaisia Skandinavian mannerjäätikön muotoja varsinkin jäätikön vetäytymisen alkuajoilta. Tieteellistä yksimielisyyttä ei ole Veiksel-kautta vanhempien jääkausien tarkoista ajoituksista. Näin merenpohjan kerrostumista mitattuja lämpö- ja jääkausia ei osata kytkeä esimerkiksi Euroopan jääkausien jälkiin. Joitain jääkausia on ajateltu olleen esimerkiksi Alpeilta tulevissa joissa olevien hiekkakerrostumien pohjalta, mutta niistä on kiistelty.

[muokkaa] Jääkausiteorian historiaa

Jääkausiteoriaa alkoivat tehdä tunnetuksi Louis Agassiz ja Jean de Charpentier sekä Venetz 1840-luvulla. Sitä ennen 1700-luvun lopulla Bernard Kuhn ja James Hutton olivat päätelleet, että jotkut Alppien kivet olivat jo kadonneiden jäätiköiden kuljettamia. 1824 Jens Esmark löysi merkkejä laajasta jäätiköitymisestä muinaisessa Norjassa. 1834 Reinhard Bernhardi väitti napalakin joskus ulottuneen Pohjois-Saksaan.[69] Jo 1700-luvulla tiedettiin siirtolohakreiden kulkeutuneen Ruotsista ja Suomesta Pohjois-Saksaan ja Venäjälle[70] Tunnetuin varhainen jääkausiteoreetikko Louis Agassiz selitti teorioillaan joitain Alppien geologisia muodostumia ja piirteitä. Myöhemmin Agassiz oli löytävinään merkkejä jääkaudesta tropiikista - nykytiede ei vahvista tropiikin jäätiköitymistä viime jääkaudella. Joka tapauksessa jääkausiteoria on keskeinen osa nykyajan paleoklimatologiaa. Laajan tutkimuksen Alppien jääkaudesta tekivät Albrecht Penck ja Eduard Brückner 1900-luvun alussa. He löysivät Alpeilta neljä suurta jäätiköitymistä. 1900-luvulla eteni muinaisten siitepölyjen ja 1960-luvun lopulta lähtien myös jääkairausnäytteiden tutkimus. Pohjoismaissakin jääkausiteoriasta kiisteltiin laajalti akateemisissa piireissä noin 1840-1867.[71] Sen hävisivät ne tutkijat, jotka olivat noin vuodesta 1840 alkaen ajatelleet monien Suomen maaperän muotojen syntyneen vedenpaisumuksessa[72]

[muokkaa] Jääkausiteorian vastustus

Pääartikkeli: Jääkausiteorian vastustus

Jääkausiteoriaa on joskus arvosteltu kreationistien ja muiden näennäistieteilijöiden taholta[73][74]. On esimerkiksi väitetty, ettei syntynyt mannerjäätikkö voisi lainkaan sulaa, vaan että se kasvaisi jatkuvasti paksuuttaan, koska mannerjäätikön huippu on lumirajan yllä. Nykyisistä mannerjäätiköistä tehdyt havainnot puhuvat selvää kieltään. Esimerkiksi Islannissa Vatnajökull virtaa lumirajan alle ja sulaa. Etelämantereelta ja Grönlannista tehdyt havainnot nykyisistä mannerjäätiköistä kertovat jään virtaavan ajan mukana hitaasti mereen, ja sulavan myös reunoiltaan ilmaston lämpenemisen takia. Toisaalta on väitetty, ettei mannerjäätikköä voi syntyä, koska kylmillä alueilla on lumen satamiseen liian vähän kosteutta. Kuitenkin ainakin etelänavalla ensimmäinen Amundsen-Scottin tutkimusasema, joka perustettiin 1950-luvun lopulla, on vajonnut syvälle lumeen. Usein Etelämantereen jäätiköllä oleva asema onkin nykyisin rakennettu korotettavien tolppien varaan niin, ettei se uppoaisi niin helposti lumeen. Toki pitää paikkansa se, ettei kylmimmillä alueilla sada niin paljon lunta kuin lämpimimmillä, ja että esim. mereisempi Grönlannin mannerjäätikkö saa lunta neliömetriä kohti enemmän kuin laajempi, ilmastoltaan kylmempi ja mantereisempi Etelämanner.

On myös väitetty, ettei Suomi voisi jäätiköityä, koska jääkauden aikana Maan keskilämpötila laski vain 6-8 astetta. Tutkijoiden mukaan lämpötila kuitenkin laski napojen lähellä enemmän, yli 20 astetta. On myös sanottu, ettei mannerjää liiku satojen kilometrien mittaisia matkoja. Näin näyttää kuitenkin tapahtuvan ainakin Etelämantereella ja Grönlannissa, missä jää virtaa alussa hitaasti, sitten kiihtyvällä vauhdilla kohti reunoja, ja lopulta jäävuoriksi meriin.

[muokkaa] Katso myös


[muokkaa] Kirjallisuutta

  • Juha Pekka Lunkka, Maapallon ilmastohistoria - kasvihuoneista jääkausiin, Gaudeamus, Helsinki University Press, Helsinki 2008, ISBN 978-952-495-083-1
  • Eronen, Matti: Jääkausien jäljillä. Ursan julkaisuja 43. Helsinki: Ursa, 1991. ISBN 951-9269-59-2.
  • Jääkaudet. Päätoimittaja: Marjatta Koivisto. Helsinki: WSOY, 2004. ISBN 951-0-29101-3.
  • Taipale, Kalle & Saarnisto, Matti: Tulivuorista jääkausiin: Suomen maankamaran kehitys. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1991. ISBN 951-0-16048-2.
  • Björn Kurtén: Jääkausi. , 1969. ISBN 951-0-00149-X.
  • Vuokko, Seppo, Björklund, Tom: Mammutin aika. Tammi, 2009. 978-951-31-4113-4 (sid.).

[muokkaa] Englanniksi

  • R.C.L. Wilson, S.A.Drury, J.L.Chapman: The Great Ice Age
  • Jürgen Ehrels, Philip Gibbard: Quaternary Glaciations, Extent and Chronology, Elsevier 2004
  • William J. Ruddiman, Earth's Climate, Past and Future, Second edition, W.H. Freeman and Company 2008, ISBN 0-7167-8490-4, ISBN 978-0-7167-8490-6

[muokkaa] Viihdettä

[muokkaa] Aiheesta muualla

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Jääkausi.

[muokkaa] Viitteet

  1. ↑ Jääkaudet vuorottelevat 100000 vuoden jaksoissa (PDF) Ilmatieteen laitos.
  2. ↑ When have Ice Ages occurred? (englanniksi)
  3. ↑ Ólafur Ingólfsson, Háskóli Íslands: Anatomy Of Glacial Cycle/Pleistocene Glaciations (PDF) (englanniksi)
  4. ↑ Nicolas Ray and Jonathan M. Adams: A GIS-based Vegetation Map of the World at the Last Glacial Maximum (25,000–15,000 BP) (englanniksi)
  5. ↑ Jääkausi muutti maisemaa ja pinnanmuotoja
  6. ↑ Jääkausiajan luonnonhistoria Geologian tutkimuskeskus.
  7. ↑ Scandinavian Ice Sheet encyclopedia Britannica.
  8. ↑ 8,0 8,1 Juhani Kakkuri: Planeetta Maa, s. 42. kartta. Ursa, 1991. ISBN 951-9269-56-8 , ISSN 0357-7937.
  9. ↑ K.Ruosteenoja: Maapallon ilmasto – jääkausia ja lämpöaaltoja (PDF) Ilmatieteen laitos.
  10. ↑ Mitä tekijät saattavat aiheuttaa jääkausia?
  11. ↑ SMITH, Jacqueline A: SNOWLINE DEPRESSION IN THE TROPICAL ANDES AT THE LOCAL LAST GLACIAL MAXIMUM (HTML) emglanti
  12. ↑ Andrey Ganopolski, Stefan Rahmstorf, Vladimir Petoukhov & Martin Claussen: Simulation of modern and glacial climates with a coupled global model of intermediate complexity (pdf)
  13. ↑ Andrey Ganopolski, Stefan Rahmstorf, Vladimir Petoukhov and Martin Claussen: Simulation of modern and glacial climates with a coupled global model of intermediate complexity
  14. ↑ Hanna Lokrantz, Gustav Sohlenius: Ice marginal fluctuations during the Weichselian glaciation in Fennoscandia, a literature review (pdf) Technical Report TR-06-36. Geological Survey of Sweden (SGU). englanti
  15. ↑ Glaciations - "le glacier thermomètre"
  16. ↑ Robert Allen: Reconstructing the Last Glacial Maximum climate of Europe from the geological evidence of former glaciers
  17. ↑ Martin Claussen: [1] Potsdam institute of climete impact research.
  18. ↑ A. Sima , D.D. Rousseau ...: during the last glaciation: loess records and numerical simulations (SRef-ID: 1607-7962/gra/EGU2007-A-07741) European Geosciences Union 2007.
  19. ↑ Helen M. Roberts, Daniel R. Muhs, Ann G. Wintle ,Geoff A.T. Duller and E. Arthur Bettis III: [http://esp.cr.usgs.gov/info/eolian/Roberts2003QR.pdf Unprecedented last-glacial mass accumulation rates determined by luminescence dating of loess from western Nebraska] Quaternary Research 59 (2003) 411–419. 2002.
  20. ↑ Climate in last 20000 years (Power Point PPT)
  21. ↑ Adams: LGM vegetation biomes (GIF-kuva)
  22. ↑ Martin Claussen: Paläoklimatologie (PDF) 2004. saksa
  23. ↑ Pohjoisen luonnon ekologiaa/luonto muuttuu
  24. ↑ elävä kivikausi/Maankohoaminen
  25. ↑ Keijo Nenonen: Jääkausikäsityksen muutos – Kutistuvatko jäälliset jaksot luultua lyhyemmiksi?
  26. ↑ Heikki Matiskainen: Susiluolan yhteys paleoliittiseen kivikauteen on kyseenalainen
  27. ↑ A.H.L. Voelker , H. Erlenkeuser , J. Schönfeld , S. M. Lebreiro , F. Abrant: [http://www.pages-igbp.org/products/osmabstracts/VoelkerA.pdf Mixed Layer Characteristics in the Eastern Gulf of Cadiz During Dansgaard-Oeschger Interstadials 6–11]
  28. ↑ Stefan Rahmstorf: [ Abrupt climate change due to mode switches between three circulation modes of the glacial Atlantic] 2003. PIK,Potsdam Institute of climate Impact research.
  29. ↑ Aslak Grinsted: The Thermohaline Circulation
  30. ↑ Holger Braun1, Marcus Christl1, Stefan Rahmstorf2, Andrey Ganopolski2, Augusto Mangini1, Claudia Kubatzki3, Kurt Roth4 & Bernd Kromer1: [http://www.pik-potsdam.de/~stefan/Publications/Nature/Braun_etal_Nature_2005.pdf Possible solar origin of the 1,470-year glacial climate cycle demonstrated in a coupled model]
  31. ↑ H. Renssen, P.W. Bogaart & R.F.B Isarin: What happens in the atmosphere during stadial-interstadial transitions? (PDF) Faculty of Earth and Life Sciences, Vrije Universiteit Amsterdam, The Netherlands. May 23, 2005.
  32. ↑ Hezi Gildor , Eli Tziperman: Sea-ice switches and abrupt climate change
  33. ↑ Mauri Rastas: Suomalaisten alkuperä/jääkausi/mannerjäätikkö
  34. ↑ Suomen esihistorian kronologiakaavio (HTML) Mikroliitti OY. suomi
  35. ↑ Paul B. Sears: Glacial and Postglacial Vegetation Original 1935.
  36. ↑ HISTORY OF PLEISTOCENE STUDY
  37. ↑ 37,0 37,1 Biology 413 (Zoogeography) 9.0 The Physical Setting III: Glaciation
  38. ↑ Pleistocene Epoch
  39. ↑ Saalien (van 200.000 tot 130.000 jaar geleden) hollanti
  40. ↑ North West European Rivers 7. SAALIAN (DRENTHE) / WOLSTONIAN / DNEIPR STAGE GLACIATION (HTML, PDF) University Of Cambridge/Cambridge Quaternary.
  41. ↑ Jääkautta kohti, hitaasti vai ei ollenkaan LAPIN KANSA. Maanantai 1.12.2003.
  42. ↑ <F. Sirocko1, K. Seelos1, K. Schaber1, B. Rein1, F. Dreher1, M. Diehl1, R. Lehne1, K. Jäger1, M. Krbetschek2 and D. Degering2: [ {{{Nimeke}}}] (PDF) Nature. englanti
  43. ↑ Boettger, T.1, Junge F.W., Knetsch S., Novenko E.Y., Velichko A.A.: Climate change at the very end of the Eemian, derived from limnic sediments from Central and Eastern Europe (PDF) englanti
  44. ↑ Tage Nisslon, the Pleistocene s 244, 245
  45. ↑ Marjatta Koivisto, Jääkaudet sivu 106
  46. ↑ Extension du pergélisol en France au dernier maximum glaciaire (20 000 ans BP) D’après Van Vliet Lanoë & Hallégouët, 1998 1999. ANDRA-CNF-INQUA.
  47. ↑ Tage Nilsson, The Pleistocene, s. 340
  48. ↑ http://www.esd.ornl.gov/projects/qen/nercEUROPE.html
  49. ↑ http://www.esd.ornl.gov/projects/qen/bw3.gif
  50. ↑ Glaciers and Ice Sheets
  51. ↑ Where the Glaciers Are
  52. ↑ MSN Encarta, Glaciation
  53. ↑ Tha Canadian Encyclopedia/Glaciation 2007. Microsoft. englanti
  54. ↑ Introductory Earth Sciences Lecture Notes
  55. ↑ Marjatta Koivisto, Jääkausi
  56. ↑ Maximum ice extent at the Last Glacial Maximum
  57. ↑ MSN Encarta/Glaciation 2007. englanti
  58. ↑ Ice Age Down with a chill
  59. ↑ [2]
  60. ↑ http://www.wesleyjohnston.com/users/ireland/past/pre_norman_history/iceage.html
  61. ↑ Glace et neige/Glaciation du Würm et 1973 (html) Atlas de la Suisse.
  62. ↑ Würm glaciation
  63. ↑ Europe during last ice age (melko tarkka kartta)
  64. ↑ Terence Hughes, James Fastook: Did the Laurentide Ice Sheet Control Abrupt Climate Change? Maine: Climata Change Institute.
  65. ↑ The Retreat of Glaciers in North America (ISM GIS Laboratory.) Illinois State Museum.
  66. ↑ Björn Kurtén: Jääkausi. , .
  67. ↑ Göran Burenhult: Ihmisen suku, kivikauden ihmiset, s. 86. WSOY, 1993. ISBN 951-0-18779-8.
  68. ↑ 68,0 68,1 68,2 Göran Burenhult: Ihmisen suku, kivikauden ihmiset, s. 86-87. WSOY, 1993. ISBN 951-0-18779-8.
  69. ↑ http://www.geo.ucalgary.ca/~wu/TUDelft/IceAgeIceModel.pdf
  70. ↑ Jääkaudet, sivu 23
  71. ↑ Jääkaudet, Marjatta Koivisto, sivu 29
  72. ↑ Jääkaudet, sivu 24
  73. ↑ http://jannenau.50megs.com/sivu/jaakausi_puolesta.html, Jääkausi oli mahdoton?
  74. ↑ <http://www.parkkunen.com/, Keijo Parkkunen - mies joka selätti jääkauden

Haettu osoitteesta http://fi.wikipedia.org/wiki/J%C3%A4%C3%A4kausi
Henkilökohtaiset työkalut