Jääkausi

Wikipedia

Loikkaa: valikkoon, hakuun
Jäätiköitymisen laajuus sen ollessa laajimmillaan pleistoseenikaudella.
Jäätiköitymisen laajuus sen ollessa laajimmillaan pleistoseenikaudella.
Grönlannin jäävirrat purkavat jäävuoria mereen, niin kuin mannerjäätikkö jääkauden Norjassa
Grönlannin jäävirrat purkavat jäävuoria mereen, niin kuin mannerjäätikkö jääkauden Norjassa
Grönlannissa vallitsee vieläkin jääkausi
Grönlannissa vallitsee vieläkin jääkausi
Vatnajökullin jäätä
Vatnajökullin jäätä
Lämpötilan vaihteluja
Lämpötilan vaihteluja

Jääkausi on aika, jolloin jäätiköt laajenevat suuriksi ilmaston kylmettyä. Jääkausia on ollut useita[1][2]. Viime jääkausi, Veiksel-jääkausi oli yli 10 000 vuotta sitten[3]. Kanadan ja Skandinavian ylle tuli valtava jäävaippa[4] ja Suomikin peittyi 2–3 km[5][6][7][8] paksun jään alle. Suomessa oli silloin samanlaista kuin Grönlannissa.

Kesä kylmeni jääkaudella[9] niin, ettei satanut lumi ehtinyt sulaa[10] ja vuoristojen lumiraja aleni[11]. Maapallon lämpötila laski eniten napojen lähettyvillä[12][13], mikä johtui mm. Maan akselikallistuman muutoksesta. Jäätiköt valuivat vuorten rinteiltä alas ja levisivät pohjoisella pallonpuoliskolla valtavan laajalle alueelle matalillekin maille ja meriinkin[14]. Vuoristojen, esimerkiksi Alppien jäätiköt laajenivat[15][16].

Lämpötilan lasku aiheutti ilmavirtausten muuttumista[17], tuulien voimistumista[18], laajaa kuivumista[19] ja aavikko- ja aroalueiden kasvua[20], ja mm. havumetsävyöhyke katosi pohjoiselta pallonpuoliskolta suureksi osaksi[21].

Viime jääkauden kylmin vaihe, LGM oli noin 26000–17000 kalenterivuotta sitten.

Jääkaudella meren pinta laski[22][23] kymmeniä metrejä, koska silloin suuri osa vedestä, joka haihtui meristä, sitoutui laajoihin, jopa kilometrien paksuisiin jäätiköihin. Muutaman kilometrin paksuinen jäätikkö painoi maankuoren alemmaksi, mikä aiheuttaa vieläkin maankohoamista[24], kun maankuori yhä palautuu lommoasennosta takaisin alkutilaansa.

Jääkauden aikana jäätikön koko vaihteli suuresti, välillä jää eteni ja välillä taas perääntyi[25][26], koska jääkaudella oli lyhyitä kosteita, lämpimiä jaksoja, interstadiaaleja[27], jolloin havumetsä valtasi alaa. Merivirtojen kulun muuttuminen viilensi jääkauden kylmimpinä jaksoina[28][29][30] ilmastoa huomattavasti joillain alueilla[31][32].

Salpausselät syntyivät, kun ilmasto kylmeni äkisti jääkauden päättymisvaiheessa[33][34] tuhanneksi vuodeksi, jolloin jään reuna pysyi paikoillaan ja jään sulamisvedet kasasivat mm. jäätikön kalliosta irrottamaa hiekkaa ja moreeniakin suuriksi harjumaisiksi muodostumiksi. Jääkausi on muovannut myös silokallioita ja jään sulamisvedet hiidenkirnuja.

Viimeistä Veiksel-jääkautta edeltävältä ajalta on maailmalta löydetty merkkejä 3–10 jääkaudesta[35][36] ja merenpohjan kerrostumissa on todisteita kahdestakymmenestä jääkaudesta[37][38]. Viime jääkautta kylmempi oli sitä edeltävän Saale-jääkauden Drenthe-vaihe[39], jolloin jääkielekkeitä ulottui Kiovaan asti Ukrainassa Dnieprin jokilaaksossa[40]. Myös Elster-jääkausi oli hyvin kylmä.

Ei osata tarkoin sanoa, milloin seuraava jääkausi tulee[41]. Toiset arvelevat, että kasvihuoneilmiö siirtää maan ilmaston jääkaudettomaan tilaan, toiset pelkäävät nykyisten jäätiköiden sulamisen luovan ainakin lyhyehkön jääkauden Golfvirran salpautuessa jäätikön sulamisvesiin.

Sisällysluettelo

[muokkaa] Maapallo jääkauden kourissa

Jäätikön reuna
Jäätikön reuna
Jäävirrat kuljettavat vuoristossa mukanaan irtainta maa-ainesta
Jäävirrat kuljettavat vuoristossa mukanaan irtainta maa-ainesta
Antarktiksen kylmiä, jääkauden näköisiä maisemia. Kuvassa näkyy jään nopeahko virtaus vuorten välistä.
Antarktiksen kylmiä, jääkauden näköisiä maisemia. Kuvassa näkyy jään nopeahko virtaus vuorten välistä.
Alaskan rannikon tundrakasvillisuutta
Alaskan rannikon tundrakasvillisuutta

Jääkausi oli Suomessa noin 115 000–10 000 vuotta sitten. Ilmasto viileni jääkauteen verraten hitaasti, 10°C 5000 vuodessa, ja lämpötila laski 0–40°C alueesta riippuen. Ensimmäisen jäätiköitymisen alussa koettiin muutama sata vuotta kestävä kuiva, kylmä ja tuulinen kausi.

Jääkausi kylmensi ja kuivatti ilmastoa ja muutti sen myös tuulisemmaksi. Maapallon ilmavirtaukset muuttuivat varsinkin pohjoisessa. Kosteat arot kuivuivat, aavikot laajenivat ja metsät hävisivät valtavilta alueilta kuivuuden takia. Sademetsät supistuivat tropiikissa, mutta lämpötila ei alentunut niin paljon kuin esimerkiksi Keski-Euroopassa. Savannit, ruohostot ja pensaistot laajenivat Afrikassa. Lämpimänlauhkeat metsät kutistuivat. Jotkin nykyään kuivat alueet kostuivat viimeistään jääkauden päättymisvaiheessa.

Laajoille alueille metsien tilalla tuli kuiva arotundra eli mammuttiaro, joka oli lössipitoinen ja kasveille ravinteikas ja jossa kasvoi erilaista kasvillisuutta kuin nykyisellä tundralla. Arotundra oli nykyistä aroa kylmempi ja tundraa kuivempi. Monet eläimet, muun muassa biisonit, peurat ja mammutit laidunsivat arotundralla suurina laumoina kesällä ja pakenivat talvella eteläisemmän havumetsän suojaan. Keväällä ja kesällä arotundra kukki kauniisti ja hyönteiset viihtyivät siellä. Matala ruohomainen kasvillisuus kasvoi ikiroudan päällä. Arotundralla metsää kasvoi vain vaivaiskoivuina tai satunnaisina saarekkeina. Metsää kasvoi useammin esim. kosteissa jokilaaksoissa. Arotundra oli kasvillisuustyypiltään vaihtelevaa niin kuin nykyinen tundra. Oli muun muassa aromaista arotundraa ja kylmempää tundramaista arotundraa.

Lössi on tuulen kuljettamaa pölyä, jota pahimpina jäätiköitymisjaksoina voimakkaat tuulet kuljettivat kylmässä kuivuneessa ilmassa suuria määriä. Lössi syntyi kiviä mukanaan kuljettavan jään hienontamasta kivipölystä, jota virtasi ensin jäätikön eteen kun jää suli. Sitten tuulet nostivat pölyn tomupilviksi ilmaan ja kuljettivat sen kerrostumisalueille. Lössin kasautumisalueella arotundralla satoi vain 60–120 mm. Jääkauden kylmimmät vaiheet näkyvät selvästi esimerkiksi Grönlannin jääkairausnäytteissä normaalia huomattavasti suurempina pölyn määrän kasvuna.

Ikiroudan raja ulottui Keski-Ranskaan[42] ja tundramainen kasvillisuus jopa Etelä-Ranskaan. Metsiä oli hajanaisesti Etelä-Euroopassa kuivan aron keskellä. Jääkauden aikana ilmasto siellä vaihteli huomattavasti kylmänkuivan ja lauhkeankostean välillä.

Jäätikön reunaa lähestyttäessä kasvillisuus harveni huomattavasti, ja se pystyi elättämään entistä harvempia eläinlajeja. Nykyään suppeat kylmät polaariaavikot olivat hyvin suuria. Pohjanmeren seutu oli kuivaa, ja siellä oli polaariaavikko. Polaariaavikon kasvillisuus on niukkaa, siellä kasvaa vain matalia lajeja, esim. jääleinikkiä ja jäkäliä.

Jäätikön reunaa lähestyessä lisääntyivät ikiroudan ja lämpötilavaihtelujen aiheuttamat muutokset maassa ja kivissä, kiviä kohosi pintaan ikiroudan nostamina, ja maan alla oli jäätyneitä ikiroutalohkareita, jotka muovasivat maan pinnat kumpuiseksi. Jään reunan lähistö oli monesti vaikeasti tai mahdoton asuttava mm. maan routimisen ja kasvillisuuden niukkuuden takia. Kun ei ollut eläimien ravintokasveja, ei ollut ihmistäkään, joka niihin aikoihin eli lähinnä metsästyksellä.

Aivan jään reunalla oli usein lössiaroa, ]]kylmyysaavikko]]a tai kylmyyspuoliaavikkoa. Jään reunalla viihtyivät mm. maruna (Artemisia) ja lapinvuokko (Dryas octopetala).

Amerikassa metsiä kasvoi hyvin lähellä jäätikön reunaa, mutta Euroopassa metsät harvenivat mannerjäätikölle mennessä tundraksi.

Jäätikön pinnalla olosuhteet ovat samanlaisia kuin Grönlannin sisäosissa tai Antarktiksella nyt. Jäätikön päällä oli lumista lakeutta, jossa oli tuulen kasaamia dyynejä, sastrugeja. Jään yllä sää vaihteli melko arvaamattomasti. Horisonttia oli vaikea erottaa valkean usvan takia kauniinakin päivänä. Jos kivikauden ihmiset yleensä liikkuivat jäätiköllä, heitä uhkasi putoaminen lumen peittämiin jäärailoihin.

Kesällä jäätikön pinnalla saattoi olla järviä, jotka talvella jäätyivät. Yksittäisiä vuoren huippuja saattoi pistää esiin jäätikön keskeltä. Joskus jään keskellä saattoi olla jäättömiäkin alueita, jollaisia on löydetty Etelämantereelta Victorianmaalta.

Jäätiköltä puhalsi usein kylmä myrskytuuli, joka johtui jään päällä olevasta korkeapaineesta.

Jäätikön keskimääräinen etenemisnopeus laajenemisvaiheessa on noin 100 metriä vuodessa vaihdellen noin 30–300 m/v. Paksun mannerjään lähettiläinä toimivat nopeammat, matalammat jääkielekkeet, joissa jää virtasi viuhkamaisesti. Jään liikettä ei pysty silmin havaitsemaan. Mannerjään reuna näytti monesti harmaalta, moreenikerrostumaiselta jyrkältä tai loivalta rinteeltä.

Levitessään jäätikkö höyläsi alla olevaa kalliota ja kuljetti moreenia ja siirtolohkareita satoja kilometrejä. Varsinkin sulavan jäätikön pinta oli tummien lohkareiden täplittämä tai peittämä.

[muokkaa] Jääkausi vesialueilla

Merten lauttajää ulottui nykyistä etelämmäksi ja yksittäiset jäävuoret ajelehtivat lähemmäksi päiväntasaajaa. Jääkaudella Golfvirran tuoman lämpimän veden yläraja ns. mereinen polaaririntama oli Espanjan tienoilla Biskajanlahdella, nyt se on Grönlannin rannikolla. Sama koskee myös ilmastollista polaaririntamaa, jossa matalapaineet kulkivat; se saattoi olla jossain Välimeren seudulla. Tropiikin alueella jääkauden aiheuttamat muutokset lienevät olleet vähäisempiä. On luultavaa, että meren yllä oleva jääkenttä oli korkeapaineen aluetta ja siirsi matalapaineiden reittiä etelään. Jääkauden lämpiminä interstadiaaleina kuitenkin Golfvirta ulottui pohjoisemmaksi ja matalapaineita saapui pohjoiseen.

Eri alueiden jäätiköt kasvoivat, laajenivat ja supistuivat Arktiksen alueella hieman eri tahtiin. Merten lähellä jäätiköt laajenivat maksimiinsa ensimmäisenä, mutta mantereiden keskiosissa maksimiraja saavutettiin sitä myöhemmin, mitä kauempana alue oli merestä. Jäätikkö patosi suuria jääjärviä, kuten Baltian jääjärven. Jääjärvet saattoivat tyhjentyä katastrofaalisen voimakkaasti. Esimerkiksi noin 90 000 vuotta sitten tyhjeni Pohjois-Siperiassa Karanmeren tienoilla jään sulamisen takia suuria jääjärviä eikä tälle alueelle kasvanut viimeisen jääkausimaksimin aikana suurta jäätikköä. Jäätikkö muutti joillain seuduilla jokien juoksua, koska se oli joen tiellä.

[muokkaa] Jääkautta muistuttavia ympäristöjä nykyään

Satelliitin kuvaama Vatnajökull on kuin pieni mannerjäätikkö. Kuvassa näkyy jään "siirappimainen" virtaus kielekkeinä alaville maille.
Satelliitin kuvaama Vatnajökull on kuin pieni mannerjäätikkö. Kuvassa näkyy jään "siirappimainen" virtaus kielekkeinä alaville maille.
Vatnajökull-jäätikön reuna.
Vatnajökull-jäätikön reuna.

Etelämanner eli Antarktis, Grönlanti, Novaja Zemlja, Huippuvuoret, Kanadan pohjoisosien Arktiset saaret, Severnaja Zemlja Siperian pohjoispuolella, Islanti (muistuttaa jääkauden lämpimämpää loppuvaihetta), jotkut Alaskan alueet (muistuttavat etäisesti jääkauden arotundraa marunakasveineen) ja Tiibetin ylänkö (muistuttaa joitakin jääkauden vuoristoalueita)

[muokkaa] Maailman jääkentät jääkaudella

Jääkerrokset peittivät jääkaudella noin kolmasosan maapallon pinnasta, nyt vain kymmenesosan[43][44]. Laajimmillaan jäätiköt peittivät noin 44,4 miljoonaa neliökilometriä [45], nyt vain 14,9 miljoonaa neliökilometriä[46]. Viime jääkauden huippuvaiheessa oli 43 miljoonaa km³[47] lunta ja jäätä, joka laski merenpintaa noin 116 metriä nykyiseen verrattuna. Pohjois-Amerikan jääkentät omasivat 80% jään tilavuudesta verrattuna Euraasian jääkenttiin.[48]<.

Jää virtaa mannerjäätikön keskustasta hitaasti ulospäin, metrien vuosivauhtia. Suuret mannerjäätikön jääkentät koostuivat useista jäävirroista, joiden jäljet näkyvät Suomenkin maaperässä viuhkamaisina drumliinikenttinä[49]. Suuressa jäävirrassa noin 150 km:n läpimittaiselta alueelta leviää jäätä noin 300 km:n leveydelle 100 km:n matkalla muodostaen jään reunaan suuren kaaren. Jäävirtojen kohtausvyöhykkeellä saattoi joskus olla jäättömiäkin kohtia tai kaoottisia alueita, joissa jää ei virrannut. Suomessa eräs jäävirtojen kohtauspaikka oli Lahden seutuvilla (Salpausselkä) noin 12 500 vuotta sitten. Jäävirtojen kohtauspaikalla oli usein jäänalainen joki. Jäällä oli taipumus virrata siirappimaisesti pitkin alavia maita, jokilaaksoja, järviä ja meriä pitkin ja kovertaa niitä alavimmiksi. Näin jää saapui Pohjois-Saksaan Itämeren kautta ja koversi mm. Viron Peipsijärveä ja Saarenmaan eteläpuolista lahtea sekä Amerikan suuria järviä, esim. Michiganjärveä. Jääkenttien edessä maa painui jään painosta Maan vaippaan laaksoksi ja siellä oli jääjärviä. Aivan jääkenttien lähistöillä oli jääjärviä, jäätikköjokia, lössiaroa ja tundraa.


Jääkaudella merenpinta oli alempana.
Jääkaudella merenpinta oli alempana.

[muokkaa] Euroopassa

Euroopan suurin jäätikkö jääkaudella oli Skandinaviassa. Tämä jäätikkö laajeni Pohjois-Skandinavian tuntureilta Suomenkin yli pohjoiseen Keski-Eurooppaan asti. Jäätikkö peitti Veiksel-jääkaudella Berliinin ja Varsovan pohjoispuolelle. Se ulottui Venäjällä Vologdan lähelle Valdain ylängöllä 200 km Moskovasta luoteeseen. Tämä jääkenttä ulottui myös laajalle Pohjanmereen[50].

Viime jääkaudella Skandinavian jääkalotin ala oli 6,6 miljoonaa neliökilometriä[51], jos siihen lasketaan Brittein saarten jäätiköt. Jääkentän on väitetty olleen kooltaan jopa 7 miljoonaa neliökilometriä, sillä se on saattanut peittää matalaa merta.

Britteinsaarilla jäätikkö ulottui suunnilleen Etelä-Englannin tasalle. Aivan eteläisin Irlanti oli viime jääkaudella suurelta osin jäätön.[52][53][54]

Alpit peittänyt jäätikkö[55][56]oli kylmimmillä Saale-jääkaudella suurimmillaan ehkä 6,5 miljoonaa neliökilometriä, hieman kookkaampi kuin mitä se oli viime jääkaudella, jolloin se valui pohjoiseen Genevejärven yli patoutuen Jura-vuoriin. Viime jääkaudella oli melko suuri jäätikkö Pyreneillä, ja muutamia pienempiä Ranskan keskiylängöllä ja Vogeeseilla. Islanti peittyi jäähän kokonaan, samoin kuin Huippuvuoret.


Pienempiä vuoristojäätiköitä oli eri puolilla Eurooppaa[57], muun muassa Karpaateilla ja Tatra-vuorilla, Saksan Schwartzwaldissa, Hartzvuorilla, Böhmerwaldissa ja Riesengebirgessä.

Niitä oli niinkin etelässä kuin 40. leveyspiirillä, muun muassa Etelä-Espanjassa ja Cantabrian vuorilla, Kreikassa ja Turkissa sekä Kaukasuksella.

Espanjan Sierra de Gredosilla ja Sierre de Guadarramalla eli Kastilian rajavuorilla. Jäätiköitä myös Botte Donaton vuorella ja lähistön kahdella korkealla huipulla Etelä-Italiassa Calabrian niemimaalla Cosenzan kaupungista itään.

Jäätä oli myös Kreikan Peloponnesoksen niemimaan Arkadian korkeilla huipuilla, mm vuorilla Panachaikon Oros ja Killini Oros.

[58]

Kasvillisuusrajat siirtyivät viime jääkaudella etelään, puita aron keskellä kasvoi vain Espanjassa, Italiassa, Kreikassa ja Turkissa sekä Etelä-Ranskassa. Arotundra ulottui suurimpaan osaan Ranskaa, ja osaan Espanjaa. Tundran raja kulki Pyreneiden pohjoispuolella. Arotundra saattoi jopa ulottua Pojoen laaksoon Pohjois-italiaan ja varmasti Tonavalle Romanian ja Bulgarian rajalle. Polaariaavikkoa oli Etelä-Irlannissa, Pohjanmeren paikalla, joka meren pinnan alenemisen vuoksi oli kuivillaan, sekä Pohjois-Saksassa noin 100 km jäätikön reunasta etelään. Puolasta itään polaariaavikko vaihtui tundramaiseksi arotundraksi.

Britteinsaaren ja Tanskan välissä oli jääkauden huippukaudella polaariaavikkoa. Etelä-Euroopassa Välimeren molemmin puolin oli puoliaavikkoa ja ruohoista metsäaroa, puita kasvoi harvassa. Metsiä oli esimerkiksi Kreikassa eristyneinä taskuina.

[muokkaa] Amerikassa

Pääartikkeli: Jääkausi Amerikassa

Amerikassa oli valtavan suuri jäätikkö[59][60], joka peitti Kanadan, osan Alaskaa ja ulottui Suurten järvien eteläpuolelle Pohjois-Yhdysvaltoihin. Pohjois-Yhdysvalloissa oli lukuisia jäätiköstä irtoavia jääsilmukoita, esim. Michiganjärven silmukka. Pohjois-Amerikan jääkenttä syntyi yhdistymällä monesta jääkentästä, joista tunnetuimmat ovat Laurentiden jäätikkö ja Kordillieerien jäätikkö. Laurentiden jäätikkö levisi ainakin kolmesta keskuksesta Kanadassa ja Arktisilla saarilla. Näin Laurentiden jääkenttä jaetaan Nunavutin niemimaan Keewatinin, Labradorin niemimaan ja Baffininsaaren Foxe Basinin jääkenttään. Newfoundlandin saarella oli oma leviämiskeskuksensa.

Beringinsalmi oli jääkaudella meren pinnan alenemisen vuoksi kuivillaan. Pohjoisesta sijainnistaan huolimatta tämä kannas ei ollut ainakaan koko leveydeltään jäätikön peitossa vaan suurelta osin arotundraa.

Amerikan jäätikkö jakautui varsin pian kahtia jääkauden päättyessä, kun Kordillieerian jäätikkö suli. Arvellaan Pohjois-Amerikan jääkentässä tapahtuneiden muutosten viilentäneen Maan ilmastoa huomattavasti joinain jääkauden jaksoina.

[muokkaa] Aasiassa

Venäjän pohjoisosissa ja pohjoispuolella oli varsinkin Saale-jääkaudella useita jäätiköitä. Skandinavian jääkenttä ulottui Novaja Zemljalle asti. Jotkut Siperian jääkentät olivat suurimmillaan varhaisella Veiksel-kaudella, toisin kuin läntiset. Siperian jääkentät synnyttivät sinne suuria jään patoamia järviä. Tiibetin ylänkö jäätyi ehkä kokonaan Saale-jääkaudella. Himalajan lumiraja laski viime jääkaudella nykyisestä 5500 metristä 3870 metriin. Tämä synnytti sinne jättiläismäisen jäävirroista koostuvan jäätikköverkon. Lumirajan lasku oli 1630 metriä, mikä vastaa teoreettista alenemista 8 °C ja 10 °C Himalajan kosteissa oloissa. Laaksojäätiköiden jään paksuus oli 1000–1450 m lumirajan yllä. Suuri 70 km:n pituinen Dudh Goshin jäätikkö virtasi 900 m:n korkeuteen merenpinnasta, lumirajan alle. Jäävirtaverkosto ulottui 2 000–5 000 m lumirajan ylle.

[muokkaa] Muut jäätiköt

Jäätikkö kasvoi jonkin verran Antarktiksellakin. Etelä-Andeilla oli ohut jääpeite ja pohjoisempana vuoristossa pienempiä jäätiköitä Karibianmeren leveysasteille asti. Etelä-Amerikan jäätiköiden pinta-ala oli kaikkiaan 800 000 neliökilometriä.

[muokkaa] Jääkausien syyt

Pääartikkeli: Jääkausien syyt

Syitä Maan ilmaston muuttumiseen on useita. Osaltaan asiaan vaikuttaa Maan radan soikeuden ja akselin suunnan muutokset. Mannerlaattojen liikkeet muuttavat maan pinnanmuotoja nostamalla joitain vuoria sekä levittämällä ja kutistamalla meriä, mikä vaikuttaa ilmavirtausten kulkuun ja sitä kautta alueiden ilmastoon. Myös auringon aktiivisuuden vaihtelulla arvellaan olevan osansa.

[muokkaa] Seuraava jääkausi

Pääartikkeli: Seuraava jääkausi

Ei osata tarkoin sanoa, milloin seuraava jääkausi tulee. Todennäköisesti jäätiköt kuitenkin alkavat laajentua jo muutaman vuosituhannen kuluttua. Luultavasti kasvihuoneilmiön voimistuminen saattaa ainoastaan hidastaa viilenemistä. Tiedemiehet ennustavat sen olevan ovella kasvihuoneilmiön aiheuttaessa Arktiksen jäiden sulamisvesillä Golfvirran tukkeutumisen. Joidenkuiden muiden mielestä kasvihuoneilmiö lämmittää maapalloa ja hidastaa tai estää seuraavan jääkauden tulon.

[muokkaa] Jääkauden jälkiä ympäristössä

Jäätikkö vaikuttaa ympäristöönsä kivi- ja maa-ainesta kuluttavasti ja kasaavasti. Kun jää eteni, se hioi kallioperää ja sulaessaan mm. sulamisvedet kuljettivat ja kasasivat maa- ainesta. Suomen maaperässä näkyy siirtolohkareita, soraharjuja, hiidenkirnuja ja pirunpeltoja yms. Lisäksi jäätikkö on painanut maankuorta kuopalle, joka näkyy jääkauden jälkeen maannousuna.

[muokkaa] Jäätikön jälkiä kalliossa

  • silokalliot (jäätikön kalliosta irrottama moreeni hioo alla olevaa kalliota).
  • kaarevat, U:n muotoiset vuonot ja jokilaaksot.
  • hiidenkirnut (jäätikön sulamisvedet liikuttavat kiviä kallionkolossa, joka syvenee ja laajenee).
  • muinaisvirtalaaksot.
  • nunatakit (jäästä kohonneet vuoret) jäätikön kuluttamat alapinnat pyöreitä, pakkasen rapauttamat yläosat teräväsärmäisiä.

[muokkaa] Jäätikön kasaamia kerrostumia

  • järvien kerrostumat ovat syntyneet jäätikön sulamisvesistä.
  • kuivan maan suistot (sandurit).
  • lössikerrostumat (mannerjäätikön reunalla olevan kasvipeitteettömän alueen hienompaa pölyä, joka kulkeutuu kauas).
  • laajat laaksosavikot

[muokkaa] Jääkauden muovaamat moreenit

Moreeni, joka koostuu erikokoista maa-aineksista, kuten kivistä ja hiekasta, syntyy jäätikön irrottaessa alla olevasta kalliosta kiviä ja hiekkaa. Moreeni muuttuu maan sisään painuessaan tilliitiksi.

  • Reunamoreenit ovat jäätikön reunan suuntaisia harjuja.
  • De Geer -moreenit ovat jäätikön reunan suuntaisia.
  • Vakoumat ovat jäätikön liikkeen suuntaisia, pitkulaisia moreeneja.
  • Drumliinit ovat jäätikön alla syntyneitä, sen liikkeen suuntaisia pisaramaisia kumpuja, joiden ytimenä on monesti kalliokumpare.
  • Rogen-moreenit ovat hieman dyynimäisiä jäätikön reunan suuntaisia muodostumia, jotka ovat syntyneet yksittäisten jäävuorien sulettua.
  • Kumpumoreenit ovat kumpumaisia moreenimuodostumia.
  • Juomumoreenit ovat yksittäisiä, epämääräisen muotoisia moreenisaarekkeita.
  • Puljumoreenit ovat rengasmaisia muodostumia, jotka ovat syntyneet niiden ytimenä olleen jäätiköstä jääneen jäälohkareen sulettua.

[muokkaa] Maan painuminen jäätikön alla

Pääartikkeli: Maannousu

Jää kasvaa jopa 3 kilometrin paksuiseksi noin 100 000 vuodessa. Itämeren alue painui jääkaudella jään painosta ainakin 100 metriä. Maan kohoaminen oli aluksi nopeata aiheuttaen maan tärähtelyjä. Nykyinen maan kohoaminen on hitaampaa. Mannerlaatat kelluvat sitkaassa, pehmeässä vaipassa, joten jää kykenee painamaan mannerta alaspäin.

[muokkaa] Jääkauden eläimistö

Kasvisto ja eläimistö kehittyivät jääkausiaikana. Jääkauden eläinten piti kyetä sopeutumaan jääkausien kylmään ilmanalaan. Ajan kuluessa eri jää- ja lämpökausien kasvistot ja eläimistöt muuttuivat. Villamammutti ilmestyi Eurooppaan vasta viime jääkaudella, mutta lienee kehittynyt huomattavasti aiemmin Siperiassa[61]. Mammuttiarojen yleisin suuri eläin lienee ollut biisoni. Ilmaston ja kasvillisuuden rajut vaihtelut viime jääkaudella vaikuttivat eläimistöön, samoin ihmisten harrastama metsästys. Peura, villasarvikuono, mammutti ja myskihärkä olivat lämpiminä jääkauden kausina tundraeläimiä. Ne hävisivät kylmiltä alueilta ja niitten pakjiston painopiste siirtyi lämpimämmille alueille, missä eli villihevosia, arovisenttejä ja hirviä. Hevonen näyttää sietäneen jääkauden vähälumisuutta paremmin kuin mammutti, joka tarvitsee suuren määrän lumen säilömää ravintoa. Mammutti hävisi monilta alueilta Euroopassa jääkauden kylmimpänä aikana. Jääkauden lopussa hävisi runsaasti eläimistöä luultavasti rajujen ilmastonmuutosten ja ihmisen harjoittaman metsästyksen takia.

Peura vaelteli Euroopassa vuodenajoista riippuen eri alueilla. Viime jääkauden eläimistöä:

Suuria kasvinsyöjiä (megafauna, sukupuuttoon kuolleita)

Muita kasvinsyöjiä:

Petoja:

  • luolakarhu, nykyistä karhua suurempi
  • luolaleijona
  • susi
  • ahma, metsäeläin, jääkaudella nykyistä paljon suurempi

[64]

Lintuja:

  • Riekko (metsäkana)
  • Tuulihaukka [65]


Vesissä:


Eri eläimet elivät eri vyöhykkeillä. Villamamuttikaan ei sietänyt kovin suurta kylmyyttä. Villihevonen kesti hieman enemmän kylmää kuin mammutti. Myskihärkä viihtyi hyvin kylmällä polaariaavikolla aivan mannerjään vieressä, alueella missä myös sudet pärjäsivät. Nykyään uhanalainen myskihärkä elää muun muassa Grönlannin pohjois- ja koillisosissa jäättömillä alueella. Peura viihtyi suhteellisen lämpimällä ala-arktisella alueella, joka vastaa nykyajan Grönlannin länsirannikkoa.

Viime jääkaudella ei enää elänyt luolakarhuja , luolahyeenoja ja luolaleijonia.

[muokkaa] Jääkauden ihminen

Pääartikkeli: Ihminen jääkaudella
Pääartikkeli: Myöhäispaleoliittinen kausi

Jääkauden varhaisvaiheen ihminen oli Neandertalin ihminen, nykyihminen levittäytyi Eurooppaan noin 43 000–30 000 vuotta sitten. Nykyihmisen kulttuuri oli edistynyt Neandertalin ihmiseen verrattuna, ja epäillään nykyihmisten tappaneen Neandertalin ihmiset sukupuuttoon, vaikka joillain alueilla nykyihminen ja Neandertalin ihminen elivät rinnan. Jääkauden kylmimpänä kautena oli ihmisasutusta Keski- ja Etelä-Ranskassa ja Etelä-Venäjällä sekä myös ehkä Moraviassa Tšekin alueella. Jääkauden kylmimpinä aikoina ilmaston kuivuminen heikensi mm mammuttien ravintoa suojaavaa lumikerrosta, mikä ajoi ihmisten riistaeläimiä etelään.

[muokkaa] Jääkausisanastoa

Jääkaudet nimetään eri puolilla maailmaa eri tavoin. Tämä johtuu pääosin siitä, että jääkausien jälkien ajoituksissa on suuria vaikeuksia. Nimenomaan vanhempien jääkausien jälkien ajoitus joillain epätarkoilla menetelmillä, esimerkiksi termoluminesenssimenetelmällä on vaikeaa. Viimeinen jääkausi oli Alpeilla Würm, Pohjois-Euroopassa Veiksel, Puolassa Vistula, Englannissa Devensian ja Amerikassa Wisconsin.

Jääkautta sanotaan myös glasiaalikaudeksi ja jääkausien välistä aikaa interglasiaaliksi. Viimeistä Veiksel-jääkautta edelsi Eem-interglasiaali ja nykyisin on menossa holoseeni-interglasiaali eli Flanderi-kausi. Jääkausi jakautuu yleensä moniin jäätiköitymisiin, stadiaaleihin, sekä niiden välisiin lyhyisiin lämpimiin jaksoihin, interstadiaaleihin, joina jäätiköt kutistuvat huomattavasti. Oskillaatio on jääkausisanastossa lämpötilan muutos, joka kestää satoja tai tuhansia vuosia. Lyhyttä ja/tai kylmää interstadiaalia sanotaan joskus intervalliksi, väliksi. Interglasiaalit kestävät ainakin 10 000 vuotta ja interstadiaalit vain 5 00–10 000 vuotta.

Paleoklimatologia tutkii maapallon ilmaston muutoksia. Jääkaudet ryhmittyvät jääkausijaksoihin, jotka kestävät kymmeniä miljoonia vuosia ja esiintyvät kymmenien tai satojen miljoonien vuosien välein. Jääkausijaksojen välisiä kausia sanotaan lämpimiksi jaksoiksi.

[muokkaa] Jääkausien ajoituksissa on huomattavaa epätarkkuutta

Jääkausien moreenikerrostumien ja moreenimuodostumien ajoituksissa on suurta epätarkkuutta. Jään siirtämää kiveä ja soraa on ajoitettu esim. fissiojälkien ja termoluminesenssin perusteella. Molemmat ovat epätarkkoja menetelmiä, samoin kuin hiili-14-menetelmä. Moreenien ajoituksessa käytetään myös beryllium-10-menetelmää. Nykyään käytetään esim. isotooppien 10Be, 26Al, 36Cl and 21Ne painotettua keskiarvoa. Tällä tavoin on saatu Rhonen jäätikön maksimiksi viime jääkaudella 21,1–19,1 tuhatta vuotta sitten. Ei osata tarkasti ajoittaa eri puolilla Skandinavian jääkilpeä olleita jäätikön vetäytymisvaiheiden moreeneja, ja siksi eri lähteissä näkyy erilaisia Skandinavian mannerjäätikön muotoja varsinkin jäätikön vetäytymisen alkuajoilta. Tieteellistä yksimielisyyttä ei ole Veiksel-kautta vanhempien jääkausien tarkoista ajoituksista. Näin merenpohjan kerrostumista mitattuja lämpö- ja jääkausia ei osata kytkeä esim. Euroopan jääkausien jälkiin. Joitain jääkausia on ajateltu olleen esimerkiksi Alpeilta tulevissa joissa olevien hiekkakerrostumien pohjalta, mutta niistä on kiistelty.

[muokkaa] Jääkausiteorian historiaa

Jääkausiteoriaa alkoivat tehdä tunnetuksi Louis Agassiz ja Jean de Charpentier sekä Venetz 1840-luvulla. Sitä ennen 1700-luvun lopulla Bernard Kuhn ja James Hutton olivat päätelleet, että jotkut Alppien kivet olivat jo kadonneiden jäätiköiden kuljettamia. 1824 Jens Esmark löysi merllekä laajasta jäätiköitymisestä muinaisessa Norjassa. 1834 Reinhard Bernhardi väitti napalakin joskus ulottuneen Pohjois-Saksaan.[66]

Tunnetuin varhainen jääkausiteoreetikko Louis Agassiz selitti teorioillaan joitain Alppien geologisia muodostumia ja piirteitä. Myöhemmin Agassiz oli löytävinään merkkejä jääkaudesta tropiikista - nykytiede ei vahvista tropiikin jäätiköitymistä viime jääkaudella. Joka tapauksessa jääkausiteoria on keskeinen osa nykyajan paleoklimatologiaa. Laajan tutkimuksen Alppien jääkaudesta tekivät Penck ja Brückner 1900-luvun alussa. He löysivät Alpeilta neljä suurta jäätiköitymistä. 1900-luvulla eteni muinaisten siitepölyjen ja 1960-luvun lopulta lähtien myös jääkairausnäytteiden tutkimus.

[muokkaa] Jääkausiteorian kritiikkiä

Jääkausiteoriaa on kreationistien taholta arvosteltu pelkäksi tieteen muotioikuksi ja muun muassa hiidenkirnut on selitetty vedenpaisumuksen vesiin tai muuhun katastrofiin liittyviksi. Kaikkia jäätikön aiheuttamina pidettyjä geologisia muodostumia vedenpaisumusteoria ei selitä, esimerkiksi silokallioita. Eräs vedenpaisumusteorian versio väittää, että maan ilmakehään olisi kertynyt valtavat määrät vettä pilveen, josta kaatosade olisi aiheuttanut maailmanlaajuisen suurtulvan.

Suomessa muun muassa Keijo Parkkunen on väittänyt, ettei jääkautta ole koskaan ollutkaan. Hänen teorioitaan pidetään kuitenkin yleensä pseudotieteenä.

Jääkautta on väitetty mahdottomaksi myös sen takia, että maapallon keskilämpötila laski jääkaudella vain 6–12 astetta.

Lämpötilan lasku noin 10–20 astetta ei riitä Suomen olossa takaamaan lumista kesää, koska täällä on Helsingin heinäkuun keskilämpötila +17 ja on hellepäiviä jolloin lämpötila nousee yli 25 asteeseen. [67]

Monet tutkijat uskovat jäätikön yllä lämpötilan laskeneen hyvinkin paljon kesäisin, mikä näkyy esimerkiksi Grönlannista, missä rannikolla on korkeampia kesälämpötiloja kuin sisustan jäätikön syntyalueella. Uskotaan lämpötilan laskeneen jääkaudella jäätiköiden alueella 25–40 astetta nykyisestä. Tietokonemallien mukaan heinäkuun lämpötila laski Skandinavian jäätiköllä yli 20–25 astetta. [68], ja yksittäisillä hellepäivillä ei jään sulamisen kannalta ole suurta painoarvoa. Eivät kevätjäätkään sula yhdessä lämpimässä päivässä. Jäätiköitä pysyy Islannin suurissa sademäärissä jo 5 plusasteen tienoilla.

Jäätikön synnyn on myös väitetty vaatineen niin suuria talvisademääriä, ettei niitä esiinny mannerjäätikön läheisissä kylmissä, kosteutta alentavissa oloissa. Ilmaston kylmeneminen näet laajensi merien jääpeitettä, mikä kuivatti ilmaa merijäitten lähellä olevien ja syntyvien mennerjäätiköiden alueella.

Nykyisillä mannerjäätiköillä tiedetään olevan sekä runsassateisia että vähäasateisia alueita, ja esimerkiksi Etelämantereen sydämessä sataa vain 20–50 mm [69] [70], joka on absoluuttisena lukuna pieni, mutta kylmissä oloissa suuri sademäärä. Grönlannin sisäosissakin sataa paljon.

On väitetty arvoitukseksi sitä, ettei jäätiköitä syntynyt kaikille viilenneille seuduille.[71] Niinhän ei käy nytkään, Siperiassa ei ole Grönlannin leveyksillä suuria jäätiköitä, koska siellä ei ole kosteutta sopivaa määrää.

On sanottu, ettei jää liiku painonsa alla alankojen yli, vaikka jo vuoristojen jäätikköjen tiedetään liikkuvan valumalla eteenpäin, ja ylittävän notkelmiakin. Jään tiedetään liikkuvan pohjasta hitaasti, ja pinnalta nopeasti. Joillain alueilla jään pohjassa oleva sula vesi luultavasti nopeuttaa jäätikön liikettä.

Etelämanner liikkuu ydinalueellaan jäätikön pinnassa monta metriä vuodessa. Jään alla on valtava lommo maankuoressa. Etelämantereen jää liikkuu reunoilla 100–200 metriä vuodessa, sekä kielekkeissä ja jäävirroissa vielä nopeammin.

Mannerjäätikkö pystyi helposti ylittämään Itämeren, koska se kasvoi paksuutta yli Itämeren syvyyden. Tällöin Itämeren kuopan ylittävä osa saattoi valua Itämeren reunoille. Jää kykeni liikkumaan oman painonsa alla niin kuin nykyäänkin nähtävät jäävirrat tekevät. On pitkään tiedetty Etelämentereen jäätikön virtaavan hitaasti keskusalueiltaan ulospäin.

Jäämassojen sanotaan oleven kykenemättömiä liikkumaa satoja kilomerejä[72], vaikka näin käy mittausten mukaan Etelämantereella ja Grönlannissa.

Suomen oloissa jäät lähtevät Inarinjärvellä myöhään, ja eräästä sen saaresta on löytynyt kesällä sulamaton jääluola. [73] Eräiden Lapin jokien rantaan on jäänyt jääkalikoita vielä heinäkuussa. Joka tapauksessa Inarin järven jäät lähtevät siellä vallitsevassa kylmässä kesässäkin, ja Lapissa ei ole mannerjäätikköä, mitä ennustaisi ajatus, että lumi ja jää eivät sula Lapin kesällä. Jääkalikat eivät näytä kasautuvan vuosi vuodelta jääkasoiksi.

On myös sanottu, ettei kilometrien paksuinen jäätikkö voi sulaa, koska se ulottuu lumirajan yläpuolelle. Islannissa näkyy, miten jäätiköistä virtaa niitä kuluttavia kielekkeitä lumirajan alapuolelle. Jäätikkö sulaisi suhteellisen nopeasti melko viileissä oloissa, jos siihen ei syntyisi lisätäydennystä.

On laajoja alueita, joita kattaa ikirouta, malko lämpimällä seudulla on kylmää eristävän turvekerroksen alla. Ikirouta ei sula, koska on suojaavien maakerrosten peitossa. Paljas jää sulaa helposti riittävän voimakkaassa auringon paisteessa.

Jotkut sanovat, etteivät lämpimät alueet pystyneet jäätiköitymään jääkaudella. Sitä ne eivät tehneetkään, mutta esimerkiksi ordovikin-siluurin aikana noin 480 miljoonaa vuotta sitten jäätiköitynyt Saharan aavikko oli nykyistä lähempänä maapallon napaa, josta mennerlikunnot ovat kuljettaneet sen subtrooppisille leveysasteille.

On väitetty myös, että maapallon akselikallistuman muutos olisi lämmittänyt maapalloa toisaalla ja kylmentänyt toisaalla. Maapallon akselikallistuman muutos ei kyennyt muuttamaan maapallole tulevan nettosäteilyn määrää, mutta pienensi sitä kesällä.

Jääkauden aiheuttamien muodostumien syntyä selitetään maata ympäröineen vesihöyrykehän äkillisellä romahtamiseella Maahan. Tämä teoria ei ole tieteellinen, vesihöyryn liikemäärä estäisi tämän. Vesihöyry pyrkii hajaantumaan Auringon ultraviolettisäteilyssä hapeksi ja vedyksi.

[muokkaa] Kirjallisuutta

[muokkaa] Tieteellistä suomeksi

  • Eronen, Matti: Jääkausien jäljillä. Ursan julkaisuja 43. Helsinki: Ursa, 1991. ISBN 951-9269-59-2.
  • Marjatta Koivisto : Jääkaudet
  • Tulivuorista jääkausiin, K. Taipale ja M. Saarnisto
  • Björn Kurtén: Jääkausi, 1969, ISBN 951-0-149-X

[muokkaa] Tieteellistä englanniksi

  • R.C.L. Wilson, S.A.Drury, J.L.Chapman: The Great Ice Age
  • Jürgen Ehrels,Philip Gibbard: Quaternary Glaciations, Extent and Chronology, Elsevier 2004

[muokkaa] Viihdettä

[muokkaa] Viitteet

  1. ↑ Jääkaudet vuorottelevat 100000 vuoden jaksoissa ilmatieteen laitos.
  2. ↑ When have Ice Ages occurred?
  3. ↑ Ólafur Ingólfsson, Háskóli Íslands: [www.hi.is/~oi/Historical%20Geology%20pdf/Fyrirlestur%2014%20-%20Pleistocene%20glaciations.pdf Anatomy Of Glacial Cycle/Pleistocene Glaciations] (PDF)
  4. ↑ Nicolas Ray and Jonathan M. Adams: [http://anthro.unige.ch/lgmvegetation/ A GIS-based Vegetation Map of the World at the Last Glacial Maximum (25,000–15,000 BP)]
  5. ↑ JÄÄKAUSI MUUTTI MAISEMAA JA PINNANMUOTOJA
  6. ↑ Jääkausiajan luonnonhistoria Geologian tutkimuskeskus.
  7. ↑ Scandinavian Ice Sheet encyclopedia Britannica.
  8. ↑ Juhani Kakkuri: Planeetta Maa, s. 42. kartta. Ursa, 1991. ISBN 951-9269-56-8 , ISSN 0357-7937.
  9. ↑ K.Ruosteenoja: Maapallon ilmasto – jääkausia ja lämpöaaltoja (PDF) Ilmatieteen laitos.
  10. ↑ Mitä tekijät saattavat aiheuttaa jääkausia?
  11. ↑ SMITH, Jacqueline A: SNOWLINE DEPRESSION IN THE TROPICAL ANDES AT THE LOCAL LAST GLACIAL MAXIMUM (HTML) emglanti
  12. ↑ Andrey Ganopolski, Stefan Rahmstorf, Vladimir Petoukhov & Martin Claussen: [http://www.pik-potsdam.de/~stefan/Publications/Nature/ganopolski98.pdf Simulation of modern and glacial climates with a coupled global model of intermediate complexity]
  13. ↑ Andrey Ganopolski, Stefan Rahmstorf, Vladimir Petoukhov and Martin Claussen: Simulation of modern and glacial climates with a coupled global model of intermediate complexity
  14. ↑ Hanna Lokrantz, Gustav Sohlenius: [http://www.skb.se/upload/publications/pdf/TR-06-36webb.pdf Ice marginal fluctuations during the Weichselian glaciation in Fennoscandia, a literature review] (PDF) Technical Report TR-06-36. Geological Survey of Sweden (SGU). englanti
  15. ↑ Glaciations - "le glacier thermomètre"
  16. ↑ Robert Allen: Reconstructing the Last Glacial Maximum climate of Europe from the geological evidence of former glaciers
  17. ↑ Martin Claussen: [1] Potsdam institute of climete impact research.
  18. ↑ A. Sima , D.D. Rousseau ...: [http://www.cosis.net/abstracts/EGU2007/07741/EGU2007-J-07741.pdf during the last glaciation: loess records and numerical simulations] (SRef-ID: 1607-7962/gra/EGU2007-A-07741) European Geosciences Union 2007.
  19. ↑ Helen M. Roberts, Daniel R. Muhs, Ann G. Wintle ,Geoff A.T. Duller and E. Arthur Bettis III: [http://esp.cr.usgs.gov/info/eolian/Roberts2003QR.pdf Unprecedented last-glacial mass accumulation rates determined by luminescence dating of loess from western Nebraska] Quaternary Research 59 (2003) 411–419. 2002.
  20. ↑ [www.soest.hawaii.edu/GG/FACULTY/POPP/Lecture19.ppt Climate in last 20000 years] (Power Point PPT)
  21. ↑ Adams: LGM vegetation biomes (GIF-kuva)
  22. ↑ Martin Claussen: Paläoklimatologie (PDF) 2004. saksa
  23. ↑ Pohjoisen luonnon ekologiaa/luonto muuttuu
  24. ↑ elävä kivikausi/Maankohoaminen
  25. ↑ KEIJO NENONEN: [http://www.geologinenseura.fi/geologi-lehti/1-2007/nenonen.pdf Jääkausikäsityksen muutos – Kutistuvatko jäälliset jaksot luultua lyhyemmiksi?]
  26. ↑ Heikki Matiskainen: Susiluolan yhteys paleoliittiseen kivikauteen on kyseenalainen
  27. ↑ A.H.L. Voelker , H. Erlenkeuser , J. Schönfeld , S. M. Lebreiro , F. Abrant: [http://www.pages-igbp.org/products/osmabstracts/VoelkerA.pdf Mixed Layer Characteristics in the Eastern Gulf of Cadiz During Dansgaard-Oeschger Interstadials 6–11]
  28. ↑ Stefan Rahmstorf: [ Abrupt climate change due to mode switches between three circulation modes of the glacial Atlantic] 2003. PIK,Potsdam Institute of climate Impact research.
  29. ↑ Aslak Grinsted: The Thermohaline Circulation
  30. ↑ Holger Braun1, Marcus Christl1, Stefan Rahmstorf2, Andrey Ganopolski2, Augusto Mangini1, Claudia Kubatzki3, Kurt Roth4 & Bernd Kromer1: [http://www.pik-potsdam.de/~stefan/Publications/Nature/Braun_etal_Nature_2005.pdf Possible solar origin of the 1,470-year glacial climate cycle demonstrated in a coupled model]
  31. ↑ H. Renssen, P.W. Bogaart & R.F.B Isarin: What happens in the atmosphere during stadial-interstadial transitions? (PDF) Faculty of Earth and Life Sciences, Vrije Universiteit Amsterdam, The Netherlands. May 23, 2005.
  32. ↑ Hezi Gildor , Eli Tziperman: Sea-ice switches and abrupt climate change
  33. ↑ Mauri Rastas: Suomalaisten alkuperä/jääkausi/mannerjäätikkö
  34. ↑ Suomen esihistorian kronologiakaavio (HTML) Mikroliitti OY. suomi
  35. ↑ Paul B. Sears: Glacial and Postglacial Vegetation Original 1935.
  36. ↑ [HISTORY OF PLEISTOCENE STUDYhttp://www.geo.arizona.edu/palynology/geos462/01histplist.html ]
  37. ↑ Biology 413 (Zoogeography) 9.0 The Physical Setting III: Glaciation
  38. ↑ Pleistocene Epoch
  39. ↑ Saalien (van 200.000 tot 130.000 jaar geleden) hollanti
  40. ↑ [http://www.qpg.geog.cam.ac.uk/research/projects/nweurorivers/saalianglaciation.html North West European Rivers 7. SAALIAN (DRENTHE) / WOLSTONIAN / DNEIPR STAGE GLACIATION] (HTML, PDF) University Of Cambridge/Cambridge Quaternary.
  41. ↑ [http://lustiag.pp.fi/lk75v_eronen.pdf Jääkautta kohti, hitaasti vai ei ollenkaan] LAPIN KANSA. Maanantai 1.12.2003.
  42. ↑ Extension du pergélisol en France au dernier maximum glaciaire (20 000 ans BP) D’après Van Vliet Lanoë & Hallégouët, 1998 1999. ANDRA-CNF-INQUA.
  43. ↑ Glaciers and Ice Sheets
  44. ↑ Where the Glaciers Are
  45. ↑ MSN Encarta, Glaciation
  46. ↑ Tha Canadian Encyclopedia/Glaciation 2007. Microsoft. englanti
  47. ↑ Introductory Earth Sciences Lecture Notes
  48. ↑ Biology 413 (Zoogeography) 9.0 The Physical Setting III: Glaciation
  49. ↑ Marjatta Koivisto, Jääkausi
  50. ↑ Maximum ice extent at the Last Glacial Maximum
  51. ↑ MSN Encarta/Glaciation 2007. englanti
  52. ↑ Ice Age Down with a chill
  53. ↑ [2]
  54. ↑ http://www.wesleyjohnston.com/users/ireland/past/pre_norman_history/iceage.html
  55. ↑ Glace et neige/Glaciation du Würm et 1973 (html) Atlas de la Suisse.
  56. ↑ Würm glaciation
  57. ↑ Europe during last ice age (melko tarkka kartta)
  58. ↑ Juhani Kakkuri: Planeetta Maa, s. 42. kartta. Ursa, 1991. ISBN 951-9269-56-8 , ISSN 0357-7937.
  59. ↑ Terence Hughes, James Fastook: Did the Laurentide Ice Sheet Control Abrupt Climate Change? Maine: Climata Change Institute.
  60. ↑ The Retreat of Glaciers in North America (ISM GIS Laboratory.) Illinois State Museum.
  61. ↑ Björn Kurtén: Jääkausi. , .
  62. ↑ Göran Burenhult: Ihmisen suku, kivikauden ihmiset, s. 86. WSOY, 1993. ISBN 951-0-18779-8.
  63. ↑ Göran Burenhult: Ihmisen suku, kivikauden ihmiset, s. 86,87. WSOY, 1993. ISBN 951-0-18779-8.
  64. ↑ Göran Burenhult: Ihmisen suku, kivikauden ihmiset, s. 86–87. WSOY, 1993. ISBN 951-0-18779-8.
  65. ↑ Göran Burenhult: Ihmisen suku, kivikauden ihmiset, s. 86,87. WSOY, 1993. ISBN 951-0-18779-8.
  66. ↑ http://www.geo.ucalgary.ca/~wu/TUDelft/IceAgeIceModel.pdf
  67. ↑ http://koti.phnet.fi/elohim/onkojaakauttaollut1.html
  68. ↑ http://www.pik-potsdam.de/~claussen/lectures/palaeoklimatologie/palaeo1-1-b.pdf
  69. ↑ Jääkautta etsimässä Heikki Hirvas, Keijo Nenonen TAMMI HKI 1990 ISBN 951-30-9481-7 s. 9
  70. ↑ http://encarta.msn.com/media_461520447/Antarctica_Climate_Map.html
  71. ↑ http://www.freewebs.com/suuritulva/index.htm
  72. ↑ http://www.freewebs.com/suuritulva/index.htm
  73. ↑ Parkkunen, Keijo, Sadan vuoden harha-askel - jätkän väitöskirja jääkauden olemattomuudesta., Eita OY, Turku 1984, Painopaikka: Vaasassa Vaasa OY,ISBN 951-95781-7-X,

[muokkaa] Katso myös

[muokkaa] Aiheesta muualla

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Jääkausi.
Haettu osoitteesta http://fi.wikipedia.org/wiki/J%C3%A4%C3%A4kausi
Henkilökohtaiset työkalut