Tertiäärikausi

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Tertiäärikausi on vanhentunut geologisen ajanjakson käsite, joka käsitti suurimman osan keno­tsooisesta maailman­kaudesta. Se alkoi noin 65 miljoonaa vuotta sitten, liitukauden jälkeen, ja päättyi noin 2,6 miljoonaa vuotta sitten, jolloin alkoi kvartäärikausi.

Tertiäärikauden käsitettä ei enää käytetä virallisessa geologian ajanlaskussa. Sen sijalla ovat kenotsooisen maailmankauden kaksi ensimmäistä kautta, paleogeeni (65,5-23,0 miljoonaa vuotta sitten) ja neogeeni (23,0-2,6) (kenotsooisen kolmas kausi on nykyisin jatkuva kvartääri). Käytännön kielenkäytössä tertiäärikausi esiintyy kuitenkin vielä yleisesti.

Termin historiallinen käyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Termiä tertiääri käytti ensimmäisenä Giovanni Arduino 1700-luvun puolivälissä. Hän jakoi geologisen ajan primääri-, sekundääri- ja tertiäärikauteen Pohjois-Italiassa tekemiensä havaintojen perusteella.[1] Myöhemmin kausijärjestelmää täydennettiin erottamalla tertiäärikaudesta vielä kvartäärikausi. Geologian historian alkuvaiheessa näiden kausien katsottiin vastaavan tiettyjä vaiheita Raamatun historiassa; tertiäärikautisten kivilajien oletettiin syntyneen vedenpaisumuksessa.[2]

Vuonna 1828 Charles Lyell korvasi termit primääri- ja sekundäärikausi nykyisinkin käytetyillä termeillä paleotsooinen ja mesotsooinen maailmankausi yhdisti lisäksi tertiääri- ja kvartäärikaudet kenotsooiseksi maailmankaudeksi.[3] Lisäksi hän jakoi tertiäärikauden lyhempiin kauteen sen perusteella, kuinka suuri osa kunkin kauden fossiilisista kotiloista oli nykyisen kaltaisia, ja antoi niille kreikankieliset nimet eoseeni, mioseeni ja plioseeni.[4]

Tertiäärikauden tapahtumia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Liitukauden vaihtuessa tertiääri­kaudeksi päättyi maapallon historian keskiaika, mesotsooinen maailmankausi ("sekundäärikausi"). Niihin aikoihin hirmuliskot, dinosaurukset, kuolivat sukupuuttoon ja nisäkkäät kehittyivät lukuisiksi eri kehityslinjoiksi, joista niistäkin monet ovat jo hävinneitä, kuten esimerkiksi lukuisat erityyppiset sapelihammaskissat.

Tertiäärin alussa esimerkiksi Eurooppaa peitti laaja meri ennen Alppien, Pyreneiden ja Karpaattien syntyä.[5].

Tertiäärikauden alussa Euroopassa oli laajalti subtrooppinen ja trooppinen[5], kostea ilmasto, joka viileni ja kuivui kauden edetessä.

Kauden loppupuolella mioseenikaudella eläimistö alkoi muistuttaa nykyistä. Tertiäärille oli ominaista ilmaston viileneminen, joka johti lämpöä ylläpitävien merivirtojen katkeilusta, vuori­jono­poimutuksista jne. Vuorijononpoimutukset mahdollistavat lumirajan yläpuolella olevien alueiden kasvun, jäätiköitymisen. Jäätiköt heijastavat auringon säteilyä pois maapallolta, mikä viilensi ilmastoa. Pohjoiselle pallonpuoliskolle ilmestyi aluksi vuorten rinteille jäätiköitä, jotka kasvoivat Grönlannissa ja Huippuvuorilla isommiksi. Tertiäärikaudella Välimeri oli eräissä vaiheissa kuivaa maata. Tertiäärikautta seurasi kvartäärikauden pleistoseeni.

Tertiäärikauden jako[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]


Ilmaston viileneminen tertiäärikaudella[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • 80 miljoonaa vuotta sitten, Ma +15 C
  • 70 10 C
  • 60 Ma +5
  • 55 Ma +12 Paleoseeni/Eoseeni tertiäärikauden lämpöhuippu
  • 45 Ma +8
  • 40 Ma +14 Viileneminen alkaa
  • 36 Ma 13.5 Oligoseenin alku
  • 30 Ma +9
  • 25 Ma +7.5
  • 22 Ma +5 Oligoseeni/Mioseeni raja, viileä kuoppa
  • 17 Ma +7
  • 15 Ma +6
  • 12 Ma +4 Plioseenin alku
  • 10 Ma +2
  • 5 Ma +1
  • 2 Ma +0.5

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Carl O. Dunbar, Historical Geology, 2nd ed. (1964), John Wiley & Sons, New York, p. 352
  2. Rudwick, M.J.S (1992): Scenes from Deep Time: Early Pictorial Representations of the Prehistoric World, University of Chicago Press, 280 pages. Except from Google Books
  3. Margaret Olds, Loretta Barnard: Geologica. Suom. Eeva-Liisa Hallanaro. Ullman, 2009. ISBN 978-3-8331-4381-6.
  4. Björn Kurtén: Jääkausi, s. 7-8. WSOY, 1972. ISBN 951-0-149-X.
  5. a b Euroopan luonto, Milosh Andera,H.F. Ullmann Tandem vergagh GMBH 2008, ISBN 978-3-83331-4735-7, Suom Pirkko roinila, asiantuntijatoim. Virpi Lyytimäki, alkuteos saksaksi ISBN 978-3-8331-4446-2, tsekiksi ISBN 80-7145-956-9, s 12