Metsäsuomalaiset

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Metsäsuomalaiset (ruots. skogsfinnar, svedjefinnar, suom. kaskisuomalaiset) olivat Ruotsissa ja Norjassa asuneita suomalaisia, joita siirtyi 1580-luvulta alkaen Savosta ja Pohjois-Hämeestä Keski-Skandinavian havumetsävyöhykkeelle uudisviljelijöiksi. Maahanmuuttajat levittäytyivät laajalle alueelle Etelä-Ruotsin Tivedenistä aina Ruotsin Lappiin, ja idässä Pohjanlahden länsirannikolta Gästriklandista Norjan Telemarkiin asti.[1]

Nykyään alueella on yhä jäljellä metsäsuomalaisten rakennuksia ja paikannimiä, jotka muistuttavat suomen kielestä. Alueen kyliä kutsutaan yhä suomalaiskyliksi ja niiden metsiä suomalaismetsiksi.

Metsäsuomalaisen asutuksen historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Asutuksen leviäminen yli pohjanlahden[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Historioitsijat eivät ole löytäneet varmaa syytä savolaisten muuttoliikkeen alkuun 1500-luvun loppupuolella. Aikakauden sotien on uskottu vaikuttaneen eniten muuttoaallon syntyyn, mutta kysymyksessä on saattanut olla myös savolaisasutuksen laajenemisesta johtunut ilmiö. Suomalaisten tekemät työmatkat yli Pohjanlahden eivät olleet harvinaisia varhaisemmallakaan aikakaudella.[2]

Yksi syy metsäsuomalaisten siirtolaisuuteen löytyy vuodelta 1579, jolloin Kustaa Vaasan nuorin poika Kaarle (myöhemmin Kaarle IX) sai herttuakunnakseen Keski-Ruotsin erämaat. Ruotsalaiset olivat jo asettuneet jokien varsille, mutta jättäneet metsäseudut asumattomiksi. Tilanteen korjaamiseksi Kaarle kirjoitti kirjelmän, jossa hän lupasi seitsemän verovapaata vuotta jokaiselle, joka ryhtyy asuttamaan herttuakunnan asumattomia alueita.[3]

Vuosina 1596–1597 käyty nuijasota ja seuraavan vuosisadan alkuvuosiin ajoittunut nälänhätä saivat yhä useammat siirtolaiset siirtymään Ruotsin metsiin.[4] Suomalaisasutus levisi noin sataanviiteenkymmeneen Keski-Skandinavian pitäjään (ruots. Finnmarker), lähinnä Värmlantiin, Taalainmaalle, Hälsinglandiin ja Södermanlandin sekä sieltä Oslon itäpuolelle. Yksinomaan Värmlannissa suomalaiset levittäytyivät 40 pitäjään, Taalainmaalla 29:ään, Hälsinglandissa 16:een ja Södermanlandissa 12 pitäjään. Norjan puolelle suomalaisia siirtyi 150 kilometrin kaistalle rajaseudulle Oslosta pohjoiseen.

Siirtolaisten vastoinkäymiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1630-luvun alussa jokivarsien viljelijät kävivät vihamielisiksi suomalaisia kohtaan. Ruotsalaiset katsoivat maittensa takana olevien metsien kuuluvan itselleen, eivätkä hyväksyneet sitä, että suomalaiset metsästivät riistan. Metsäsuomalaisten asuttamilla alueilla tehdyt mineraalilöydöt johtivat lisääntyneeseen Ruotsalaisten kaivostoimintaan. Vaikka suomalaiset olivat erinomaisia kaivosmiehiä syntyi kansojen välille lisääntyviä ristiriitoja.[5]

Raatajat rahanalaiset eli kuvaus kaskenpoltosta. Maalaus Eero Järnefelt.

Skandinavian metsäsuomalaisten asemaa vaikeutti entisestään se, että kaskenpoltto ja metsien asuttaminen kiellettiin heiltä kaikkialla Ruotsissa. Ainoastaan ne suomalaiset, jotka hankkivat kuninkaan vahvistuskirjan saivat pitää maansa ja asuntonsa. Vuonna 1639 nämä omistusoikeuspaperit nousivat entistä tärkeämpään asemaan. Tuolloin annettiin kuningatar Kristiinan nimissä määräys, jossa määrättiin vangittaviksi kaikki lupakirjatta metsissä asuvat suomalaiset. Myöhemmin annettiin muita käskykirjeitä, joissa suomalaisten pirtit ja viljat määrättiin ilman tuomiota poltettaviksi ja hävitettäviksi.[3]

Vuonna 1646 annettiin julistus, että jokaiselta suomalaiselta, joka ei halunnut oppia ruotsia, on talot poltettava, ja hän on henkipatto jokaisen ruotsalaisen edessä. Suomen kieli oli täydellisesti kielletty ja suomenkielisten kirjojen lukeminen johti joissakin tapauksissa vangitsemiseen vielä 1700-luvulla.[6]

Osa metsäsuomalaisista ryhtyi kestikievarien pitäjiksi. Heidän elinkeinonsa juonsi alkunsa 1649 voimaan tulleesta lakisääteisestä määräyksestä, joka vaati majoituspaikkoja yleisten maanteiden varsille kahden peninkulman välein. Kestikievarin pitäjät saivat verohelpotusta ja varsinkin naiset anoivat oikeutta majoituspaikkojen perustamiseksi.[2]

Oma lukunsa olivat myös suomalaiset irtolaiset, jotka tunnettiin nimellä Lösfinnar. He eivät halunneet omaa tilaa, vaan viettivät mieluummin liikkuvaa elämää. Valtiovalta ei hyväksynyt näitä irtolaisryhmiä vaan pyrki lailla kieltämään sekä heidän majoittamisensa ja heidän käyttämisensä työvoimana. Lain rikkominen johti sakkorangaistukseen.[2]

Vaikka nämä irtolaisryhmät muodostuivat pääosin miehistä oli heidän joukossaan myös nuoria naisia, jotka tunnettiin nimellä löskona (irtolaislutka). Monet näistä naisista tekivät miesten töitä kalastajina ja kaskenpolttajina.[7]

Kulttuurien osittainen sekoittuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Useimmat metsäsuomalaiset halusivat kuitenkin raivata edelleen omia tilojaan. Heidän kaskeaminsa tapahtui paikallisen hallinnon tiukan valvonnan alaisena. Tämä johti kaskenviljelyn laajentumakauden lopulliseen taantumiseen.[8]1600-luvun loppuun mennessä metsäsuomalaiset olivat perustaneet Norlannin ja Sveanmaan metsäalueille enemmän kuin 900 tilaa. Raudan valmistukseen erikoistuneiden laitosten ja kaivostoiminnan leviäminen vaikuttivat suomalaisoloihin Taalainmaalla ja Värmlannissa, mutta Norlannissa ja Sveanmaalla metsäsuomalaisten siirtolaisuus jätti pysyvän jälkensä alueiden asutukseen, ja sulautui monelta osin paikalliseen kulttuuriin.[2]

Siirtolaisina Pohjois-Amerikassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuodesta 1641 alkaen lukuisia metsäsuomalaisia vangittiin ja monet heistä lähetettiin siirtolaisina Uuteen Ruotsiin Delawarejoen varrella Pohjois-Amerikassa. Vuonna 1643 Korsholmassa asunut Uuden-Ruotsin pitkäaikaisin kuvernööri Johan Printz vei mukanaan Delawareen useita Pohjanmaalla asuneita maanviljelijöitä. Ruotsalaisten siirtolaisasutus keskittyi siirtokunnan keskuksen Fort Kristinan ympärillä, kun taas suomalaiset hajaantuivat metsiin, jossa he asuivat läheisessä kosketuksessa delaware-intiaanien kanssa.[3] Yhdysvaltalaiset tutkijat Terry G. Jordan ja Matti E. Kaups ovat väittäneet kirjassaan The American Backwoods Frontier, että hirsisalvosrakennukset tulivat uudelle mantereelle näiden suomalaissiirtolaisten välityksellä.

Unohdetun kansanosan puolesta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Myöhemmin metsäsuomalaiset unohdettiin, kunnes kielitieteilijä Carl Axel Gottlund ryhtyi ajamaan heidän asioitaan. Hän teki vuosina 1817–1821 opintomatkoja Taalainmaan, Hälsinglandin, Värmlannin ja Norjan suomalaismetsiin. Metsäsuomalaisten elinolot järkyttivät Gottlundia ja hän aloitti määrätietoisen työn heidän elinolojensa parantamiseksi. Gottlund teki muun muassa tarkkoja muistiinpanoja suomalaismetsien asukkaiden kielestä, sukunimistä, ja perinteistä.[9]

1800-luvun alkupuolella metsäsuomalaisia arvioitiin olleen noin 40 000, joista 14 000 asui Värmlannissa. Gottlund perusti heille 3 metsäsuomalaista seurakuntaa: Juvanniemi, Lautasalmi (Lekvattnet) ja Kirveskangas (Norra Finnskoga). Hän halusi perustaa myös metsäsuomalaisen kihlakunnan Solörin ja Värmlannin väliselle raja-alueelle, jolle hän esitti nimeä Fennia.[10]

Metsäsuomalaisten asuinalueet 1822–1823[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gottlundin mukaan metsäsuomalaisia tai suomenkielisiä oli yli sadassa Keski-Ruotsin pitäjässä. Yhteensä oli 50 000 henkeä, jotka puhuivat ja ymmärsivät suomea. Metsäsuomalaisia eli seuraavissa maakunnissa:lähde?

  • Vestmanlanti 8 pitäjää (hävinnyt 13 pitäjästä)
  • Taalainmaa 15 pitäjää (hävinnyt 7 pitäjästä)
  • Gästrikland 4 pitäjää
  • Hälsingland 13 pitäjää
  • Medelpad 11 pitäjää
  • Jämtlanti 1 pitäjä
  • Ångermanland 11 pitäjää
  • Åselen Lapinmaa 2 pitäjää
  • Värmlanti 21 pitäjää

Suomalaisten täsmällistä lukumäärää on vaikea selvittää, sillä osa heistä kirjattiin kirkonkirjoihin ruotsalaisilla nimillä.

Suomalaismetsät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalaisten asuttamia metsäalueita kutsuttiin suomalaismetsiksi (Finnskogar tai Finnskogarna). He eivät juurikaan asuneet peltoalueilla, jotka kuuluivat ruotsalaisille. Nykykielessä erotetaan suomalaismetsät (finnskogen) suomalaismaista (finnmarken). Finnmarkenit sijaitsevat lähinnä Taalainmaalla ja Hälsinglandissa.

  • Norjan suomalaismetsät
    • Södra och Norra Finnskoga
    • Dalby Norra finnskog
    • Norra Rögden
    • Ny sockens finnskog
    • Östmarks finnskog

Nykyisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nykyään Värmlannin savolaismurre on kuollut. Viimeiset suomea hyvin taitaneet metsäsuomalaiset olivat Johannes Johansson-Oinoinen eli Niittahon Jussi sekä Karl Persson. He kuolivat vuosina 1965 ja 1969. Nykyisin metsäsuomalaisista on muistona enää suomalaisperäistä paikannimistöä. Alueella on kuitenkin herännyt innostus suomalaiskulttuuriin ja muun muassa Hälleforsissa on poltettu tervamiilu vanhaan metsäsuomalaiseen tapaan. Myös sukututkimusta on tehty mm. Suhoisten suvusta. Norjan metsäsuomalaisilla on myös vähemmistökansan asema.

Suomen kuuluisin metsäsuomalaisten jälkeläinen on RKP:n kansanedustaja Elisabeth Nauclér Maarianhaminasta, joka valittiin eduskuntaan vuonna 2007.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. FINNSAM. Finnbygder i samverkan. Viitattu 9.6.2014.
  2. a b c d Bladh & Kuvaja 2006 s. 54–55.
  3. a b c Rauanheimo 1921. s. 7.
  4. Bladh & Kuvaja 2006 s. 54–55.
  5. Rauanheimo 1921. s. 6.
  6. Wallin Väinö: Metsäsuomalaiset Ruotsissa. Helsinki, Otava, 1898
  7. Bladh & Kuvaja 2006 s. 90.
  8. Bladh & Kuvaja 2006 s. 99.
  9. Carl Axel Gottlund kulturellaspar.se. Viitattu 27.2.2013..
  10. Fennia – nettsted for Skogfinsk Genealogi fennia.nu. Viitattu 3.6.2009.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Lähteenmäki, Eija: Ruotsin suomalaismetsien synty – Savolainen liikkuvuus vanhemmalla Vaasa-kaudella. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2002. ISBN 951-746-486-X.