Kestikievari

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Ruotsalaisissa kartoissa käytetty kestikievarin merkki.

Kestikievari (ruots. gästgiveri) oli maaseudulla talo, jossa hevosilla matkustavat saattoivat yöpyä ja josta voi saada hollikyydin seuraavaan kievariin. Majataloista tuli kestikievareita osana kruunun vuonna 1734 perustamaa hollikyyditysjärjestelmää. Majatalojen kestitysvaatimukset poistuivat 1930-luvulla, jonka jälkeen majataloja alettiin yleisesti kutsua matkustajakodeiksi. Kestikievareita oli Lapissa 1950-luvulle asti. Hetan Majatalo Enontekiöllä sai heti sotien jälkeen Suomen viimeiset kestikievarioikeudet ja ne olivat voimassa vuoteen 1955 saakka.

Ensimmäiset kestikievarit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäinen kestikievarijärjestys annettiin 1649. Sen mukaiset kestikievarit perustettiin Suomeen siis 1600-luvun puolivälissä. Vastaavaa toimintaa oli ollut jo aiemminkin: Hämeen härkätiellä sijainneet Killala ja Krouvi tunnetaan 1300-luvulta. Lisäksi pappilat olivat majoittaneet säätyläisiä.[1]

Ensimmäisiä kestikievareita ylläpitivät pappilat, myöhemmin niistä vastasivat vauraat talonpojat, jotka saattoivat toimia myös nimismiehinä.[1] Kestikievarin isäntä ja hänen valitsemansa neljä renkiä oli vapautettu sotaväkipalveluksesta.[1] Kestikievareissa pidettiin jatkuvaa tulta hellassa, jotta nälkäisille kievariin saapuneille matkustajille saataisiin mahdollisimman nopeasti syötävää. Kestikievareissa oli tarjolla alkoholijuomia ja niitä valmistettiin myös itse (kotipoltto).

Hollikyyditysjärjestelmä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Majataloja on Suomessa ollut jo 1500-luvulta alkaen. Monista majataloista tuli kestikievareita, kun Kruunun perustama hollikyyditysjärjestelmä 1734 yhdisti valtakunnan "kuninkaan teillä". Kestikievareiden tehtäväksi oli määrätty majoituksen ja ylläpidon lisäksi postin ja asiakkaiden kyydittäminen seuraavaan majataloon. Kun hevoset eivät riittäneet, maatilat velvoitettiin toimittamaan miehiä ja hevosia kievareihin. Sen ajan lain mukaan kaikki ne vieraat, jotka pystyivät maksamaan yöpymisestään, oli pakko ottaa vastaan. Kestikievareita tuli olla tienvarsilla kahden peninkulman (noin 20 km) välein ja ne muodostivat verkoston. Talvisin kestikievarien käyttämät tiet merkittiin havuilla.

Kestitysvaatimukset loppuvat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun valtio lopetti majataloilta kestitysvaatimukset 1930-luvun alussa, luovuttiin Suomessa yleisesti majatalo-nimikkeestä ja tilalle tulivat matkustajakodit [2]. Kestikievareita vastaavat nykyaikana lähinnä huoltoasemien kahviot ja motellit. Ulkomailla kestikievareita vastasivat ennen majatalot. Nykyään Suomeenkin ovat tulleet hostellit ja pensionaatit.

Kievarimuseot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kestikievarimuseoita on Kallenautio Juupajoella Pirkanmaalla ja Anjala Seuran ylläpitämä Ranta-Pukin Kievarimuseo Anjalankoskella [3] . Kestikievarikulttuuriin voi tänä päivänä tutustua majoittumalla vielä maaseudulla tavattavissa majataloissa ja matkustajakodeissa.

Kestikievarin rakennus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kestikievarin kyyditysten taksataulukkojen tuli olla näkyvillä kestikievarin seinällä. Kestikievareissa piti olla päiväkirjat, johon vieraileva matkustaja pystyi kirjaamaan kestikievarin puutteita. Kestikievarirakennus suositeltiin maalattavaksi punaisella värillä. Kestikievarissa tuli olla tallirakennus matkustajien hevosia varten. Kyyditys varahevosilla oli kalliimpaa kuin ajoon varatuilla hevosilla.

Hollimiehet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hollimiehet olivat ajureita, joiden tuli olla heti valmiita lähtemään kyyditsemään vieraita uuteen paikkaan eli antamaan hollikyytiä. Hollimiesten vaihtovuorot olivat kaksi kertaa viikossa. Jos kestikievarin kaikki hollimiehet olivat ajossa, kestikievarin isännän tuli kuljettaa vieraat heidän haluamaansa paikkaan (seuraavaan kestikievariin).

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • ”Kestikievarit”, Suomen teiden historia I: pakanuudenajalta Suomen itsenäistymiseen, s. 99-102. Helsinki: Tie- ja vesirakennushallitus, Suomen tieyhdistys, 1974. ISBN 951-46-0801-1 (koko teos). ISBN 951-46-0802-X (osa 1). (suomeksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Kestikievarit, teoksessa: Suomen teiden historia I: pakanuudenajalta Suomen itsenäistymiseen 1974, s. 99-102
  2. http://www.anjala-seura.info
  3. http://www.anjala-seura.info

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tämä liikenteeseen ja liikennevälineisiin liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.