Asunto

Wikipedia

Loikkaa: valikkoon, hakuun

Asunto on ihmisen käyttämä asumista, elämistä ja kotia varten rakennettu suojattu tila.

Sisällysluettelo

[muokkaa] Yleistä

Asuntoja on hyvin monenlaisia, ja niiden kokoon ja laatuun vaikuttavat muun muassa kulttuuriset perinteet, maantieteellinen sijainti ja käytettävissä olevat rakennustarpeet. Perinteisiä asuntoja ovat esimerkiksi talo, mökki, jurtta, tiipii, kota ja iglu.

Suomessa ja muissa läntiseen kulttuuripiiriin kuuluvissa yhteiskunnissa tavallisimpia asuinrakennuksia ovat omakotitalot, paritalot, rivitalot ja kerrostalot. Vuonna 2005 Suomessa asuinkerrostaloissa asui 43,4 % asuntokunnista, omakotitaloissa 40,6 % ja rivitaloissa 13,9 %. Loppujen 2,1 % asuntokunnista asunnon talotyyppi oli jokin muu tai tuntematon.[1]

Nykyisin yhä useampi ihminen asuu kaupungeissa tai niiden laitamilla. Asumisen siirtyminen maaseudulta kaupunkeihin, kaupungistuminen, on maailmanlaajunen ilmiö. Huomattava osa maailman väestöstöstä elää suurkaupunkien läheisyyteen rakennetuissa slummeissa, joissa asuntojen laatutaso ja varustus ovat hyvin vaatimattomia.

Suomessa asunnot luokitellaan käyttötavan mukaan jatkuvaan asuinkäyttöön tarkoitetuiksi tai vapaa-ajan asunnoiksi. Asuntoon liittyvät määritykset on koottu lähinnä Suomen rakentamismääräyskokoelman osaan G1 Asuntosuunnittelu.

[muokkaa] Suomalaisen asunnon historia

[muokkaa] Kota

Suomen muinainen väestö eli kalastuksesta ja metsästyksestä ja asui kivikaudella pääasiassa vesistöjen varrella. Tavallisin asunto oli pyöreä pystypuista koottu kota, jonka keskellä oli tulisija. Kota katettiin havuilla, turpeilla, tuohilla tai nahoilla. Kota oli sekä lepoa että työskentelyä varten, siellä nukuttiin, mutta tehtiiin myös erilaisia puhdetöitä ja huollettiin välineitä. Pääkodan lisäksi asumiseen kuului vaihteleva määrä sivukotia, joissa suoritettiin eri toimintoja.[2]

[muokkaa] Hirsikota

Vähitellen kota kehittyi kevyestä pystypuukartiosta tukevammaksi asumukseksi. Seinien alaosaksi salvottiiin neliömäinen tai suorakaiteenmuotoinen osin maahan upotettu hirsikehikko. Kehikon päältä lähtivät seinät ja katon muodostavat pystypuut.

Jo kivikaudella hirsikodista saatettiin muodostaa perättäisiä, rivitalomaisia rakennuksia. Kussakin, jopa kymmeniä metrejä pitkässä rakennuksessa saattoi asua useampia perheitä tai yksi sukukuklaani.

[muokkaa] Maja

Nuorakeraamisen kulttuurin aikana Suomessa tehtiin myös majoja, joissa oli erillinen katto. Seinät ja katto oli punottu riu'uista ja vahvistettu savella. Nurkissa oli maahan upotetut paalut.

[muokkaa] Savutupa

Vähitellen kehittyi kokonaan hirsinen savutupa. Hirret olivat veistämättömiä ja lattia kodan tapaan maanvarainen. Kurkihirren, muutaman katto-orren ja riukujen varaan ladottiin turve- ja tuohikate, joka pidettiin paikoillaan yläpuolisella riukukerroksella. Lämmitys tapahtui kiukaalla, jonka päällyskivet oli tiivistetty savella. Savu kertyi korkean hirsikehikon yläosaan. Myöhemmin se johdettiin ulos puisen lakeisen kautta. Hirsinen savutupa oli luontevaa rakentaa kotaa suuremmaksi, jolloin asumistoiminnot keskittyivät samaan tilaan useampien sivukotien asemasta.

Rautakaudella maanviljely ja karjanhoito yleistyivät. Asutus muuttui puolikiinteäksi. Ajanlaskumme ensimmäisen vuosituhannen päätteessä maanviljely nousi pääelinkeinoksi ja voidaan puhua kiinteästä asumisesta. Pihapiiritoiminnat erikoistuivat: savutuvan lisäksi tarvittiin karjasuoja, keittokota, riihi ja aitta, sekä sauna.[2]

[muokkaa] Raasutupa

Savutuvan rinnalle tuli 1700-luvulla savuhormillinen raasutupa, eli takkatupa. Kehitys tarkoitti myös asunnon muun varustetason ja rakennustekniikan paranemista. Korotettu puurakenteinen lattia, pärekatto, veistetyt sisäseinät, ikkunalasin yleistyminen ja kehittyneemmät vesikattoratkaisut tarkoittivat oleellista asumisen muutosta. Edellytyksenä oli asumisen juurtuminen paikalleen. Pimeä savuinen pirtti vaihtui valoisaan tupaan. Siirtyminen raasutupaan kesti kuitenkin lähes parisataa vuotta.[2]

[muokkaa] Paritupa ja kehitys taloksi

Eri rakennuksiin eriytyneet toiminnot yhdistettiin monihuoneisten rakennusten yleistyessä. Tupa yhdistettiin aluksi vieressä olleeseen apurakennukseen, ja väliin rakennetiin porstua - syntyi 1600-luvulta lähtien yleisin talotyyppi Suomessa, paritupa.Kehitystä nopeutti Talontarkastussääntö vuodelta 1681, jonka mukaan jo yhden manttaalin tiloilla tuli olla asuintuvan lisäksi vierastupa. Parituvan pienempi huone saattoi toimia aittana, saunana tai riihenä. Myöhemmin porstua jaettiin usein kahteen osaan eteiseksi ja kamariksi.

Pikku hiljaa paritupaa jatkettiin yhä useammalla huoneella ja vastaavasti useammalla toiminnolla. Varsinais-Suomessa syntyi isoripi, yhtenäiseksi kokonaisuudeksi salvottu suurrakennus jossa saattoi olla toistakymmentä huonetilaa. Pohjoisempi pohjalaistalo oli kaksikerroksinen jykevä ja pitkä talotyyppi. Itäisempi suurperheeseen perustuva kulttuuri kehitti kaksikerroksisen suurikokoisen karjalaistalon, jossa eläinsuojat sijaitsivat alakerroksessa ja asuintilat niiden päällä saman katon alla.[2]

[muokkaa] Asuinhuoneisto

Asuinhuoneisto on jatkuvaan asuinkäyttöön tarkoitettu asunto. Asuinhuoneistossa tulee olla riittävästi tarkoituksenmukaista tilaa lepoa, oleskelua ja vapaa-ajan viettoa, ruokailua ja ruoanvalmistusta, hygienian hoitoa sekä asumiseen liittyvää välttämätöntä huoltoa ja säilytystä varten. Ulkotilaa tulee järjestää riittävästi leikkipaikkoja ja oleskelualueita varten. Asuinhuoneiston huoneistoalan on oltava vähintään 20 m². Vuonna 2005 Suomessa oli 2 667 732 asuinhuoneistoa, joiden keskimääräinen pinta-ala oli 78 m².[1]

Tilat tulee varustaa käytön edellyttämällä tavalla. Asuinhuoneistossa on aina oltava käymälä, pesumahdollisuus, sekä perusvarustus ruuanlaittoa varten.

Asunnot on rakennettava esteettömiksi, eli niiden on sovelluttava myös liikkumisesteellisten henkilöiden käyttöön. Esteettömyydestä on yksityiskohtaisia määräyksiä Suomen rakennusmääräyskokoelmassa.[3]

[muokkaa] Asuntotyypit

Asunnon tyyppi ilmoitetaan Suomessa yleensä huoneiden lukumäärän mukaan, keittiötyyppi ja mahdollinen sauna merkittynä erikseen, esimerkiksi 1h+kk, 2h+tupak+s tai 4h+k+s. Huoneluvun mukaan käytetään myös termejä yksiö, kaksio ja kolmio.

Yksiö on asuntotyyppi, jossa on vain yksi asumiseen tarkoitettu huone. Asunnon huoneluvuksi ilmoitetaan esimerkiksi 1h+kk tai 1h+k. Asuinhuone merkitään yleensä olohuoneeksi.

Kaksio on asuntotyyppi, jossa on kaksi asumiseen tarkoitettua huonetta. Asunnon huoneluvuksi ilmoitetaan esimerkiksi 2h+kk tai 2h+k. Huoneet merkitään yleensä olohuoneeksi ja makuuhuoneeksi.

Kolmio on asuntotyyppi, jossa on kolme asumiseen tarkoitettua huonetta. Asunnon huoneluvuksi ilmoitetaan esimerkiksi 3h+k. Huoneet merkitään yleensä yhdeksi olohuoneeksi ja kahdeksi makuuhuoneeksi.

Sivuasunto on pääasunnon yhteydessä sijaitseva pienempi asunto. Sivuasunto voi olla varustettu täysin itsenäiseksi ruuanlaitto- ja peseytymistiloineen tai sillä voi olla pääasunnon kanssa yhteiskäyttöisiä tiloja. Sivuasunnolla voi olla oma sisäänkäyntinsä.

Vuonna 2005 Suomessa talouksista 13,5 % asui yksiöissä, 29,9 % kaksioissa, 22,8 % kolmioissa ja 32,8 % tätä suuremmissa asunnoissa. Lopuissa 1,1 % talouksista asunnon huoneluku oli tuntematon.[4]

Suomessa katsotaan ahtaasti asuviksi ne perhekunnat, joiden asunnossa on vähemmän kuin yksi asuinhuone henkeä kohti (keittiötä ei lasketa mukaan). Vuonna 2005 ahtaasti asuvia oli 19,5 % väestöstä.[1]

[muokkaa] Asunnon tilat

Asunhuoneita ovat jatkuvaan asuinkäyttöön tarkoitetut, huoneen määrityksen täyttävät tilat, esimerkiksi makuuhuone, olohuone, tupa, keittiö, takkahuone ja työhuone. Asuinhuoneiden lisäksi asunnossa voi olla muita huoneita ja tiloja, esimerkiksi parvi tai alkovi.

Ruoanvalmistustilana voi olla keittiö, keittokomero tai keittotila. Mikäli keittotila ja -kalusteet ovat samassa huonetilassa asuinhuoneen kanssa, voidaan puhua tupakeittiöstä.

Pesutilana on kylpyhuone, joskus myös erillinen wc-tila, ja Suomessa yleensä myös sauna.

Lisäksi asunnossa voi olla huonetiloja muuhun käyttöön, esimerkiksi kodinhoitotila ja varastointitiloja. Erilaiset käytävät, tuulikaappi, eteinen ja aulatilat lasketaan asunnon liikennetiloiksi.

Asunto voi olla varustettu parvekkeella, ja siihen voi kuulua oleskeluterassi ja oma piha.

[muokkaa] Asuinhuoneen määritelmä

Asuinhuone on huonetila, joka on ensisijaisesti tarkoitettu jatkuvaan asumiskäyttöön. Asuinhuoneena ei pidetä esimerkiksi eteistä, käytävää, kylpyhuonetta tai muuta sellaista huonetilaa.[3]

[muokkaa] Pinta-ala ja korkeus

Asuinhuoneen huonealan tulee olla vähintään 7 m². Huonekorkeuden tulee olla vähintään 250 cm, joskin vähäinen osa voi olla matalampikin, ei kuitenkaan alle 220 cm. Jos huoneen sisäkatto on vino, korkeus määritetään huonealan keskikorkeutena. Alaan ei kuitenkaan lueta alle 160 cm matalampaa osaa.[3]

[muokkaa] Ikkuna

Asuinhuoneessa on oltava ikkuna, jonka valoaukko (lasiosa) on vähintään 10 % huonealasta. Ikkunan tulee olla välittömässä yhteydessä ulkoilmaan, ja ainakin osan siitä tulee olla avattavissa. Osaan huoneiston asuinhuoneista voidaan luonnonvalo kuitenkin järjestää johonkin muuhun tilaan suunnatun ikkunan kautta.[3]

[muokkaa] Asuinhuoneen suhde ympäristöön

Huoneen pääikkunan edessä tulee olla vähintään 8 metriä rakentamatonta tilaa. Pientalossa mitta voi olla - viihtyisyys huomioiden - pienempikin.

Lattian tulee olla maanpintaa korkeammalla. Osassa huoneiston huoneista lattiataso voi olla vähäisessä määrin maanpinnan alapuolella. Maanpinta mitataan pääikkunan kohdalta.[3]

[muokkaa] Asunnon varustetaso

Asunnon minimivarustetasoa ei ole lailla määritelty. Rakentamisen yhteydessä kerätään tietoa asuntojen laatutasosta väestötietojärjestelmää ja tilastointia varten. Rakennuksista kerätään tiedot muun muassa runko- ja julkisivumateriaaleista, rakennustavasta, pinta-aloista, lämmitystavasta ja käytetystä polttoaineesta, sekä varusteista (sähkö, kaasu, viemäri, vesijohto, hissi, koneilmastointi, aurinkopaneeli). Jokaisesta asunnosta kerätään tiedot huoneistoalasta, huoneluvusta, keittiötyypistä ja asunnon varusteista (wc, amme tai suihku, sauna, parveke tai terassi, lämmin vesi). Näden varusteiden lisäksi asunnot varustetaan nykyisin lähes poikkeuksetta tietoliikenneyhteyksillä: puhelinverkolla sekä televisio- ja radiolähetysten yhteisantenni- tai kaapeliverkkoliitynnällä, usein myös paikallisverkkokaapeloinnilla tietokoneita varten. Myös erilaiset turvajärjestelmät - esimerkiksi murtosuojahälyttimet ja sisäpuhelimet - ovat yleistymässä.

[muokkaa] Asunnon hallintamuodot

Suomessa asunnon hallinta voi perustua asunto-osakkeen tai kiinteistön omistamiseen, vuokrasopimukseen tai asumisoikeuden omistamiseen. Osaomistusasunnon asukas omistaa asunnon yhdessä rakennuttajayhtiön kanssa. Työsuhdeasunnossa asukas asuu vuokralla työnantajan omistamassa asunnossa, ja asumisaika on sidottu työsuhteeseen.

Vuonna 2005 Suomessa asuinhuoneistoista 58,3 % oli omistusasuntoja, 31 % vuokra-asuntoja ja 1,2 % asumisoikeusasuntoja. Lopuilla 9,5 prosentilla hallintaperuste oli jokin muu tai tuntematon.[1]

[muokkaa] Kustannusjako eri hallintamuodoissa

Asuntoyhtiön osakas maksaa asunnon ostettuaan lisäksi kuukausittain taloyhtiölle yhtiövastiketta asunnon osakemäärän mukaisesti. Vastaavasti asunnon omistajalla on osakemäärän mukainen äänivalta talon asioista päätettäessä. Tämän lisäksi osakkeen omistajan tulee maksaa käyttö- ja jätevesimaksut, sähkö, ja mahdolliset sauna- ja autopaikkamaksut. Kun taloyhtiössä tehdään korjauksia, esimerkiksi putkiremontti, kustannukset kohdistetaan kullekin asunnolle yleensä osakemäärän mukaisesti.

Vuokralla asuva maksaa vuokran asunnon omistajalle, vesimaksut, sähkön, ja mahdolliset sauna- ja autopaikkamaksut. Yleensä on asetettava talteen myös takuuvuokra, 1-3 kuukauden vuokraa vastaava vakuus. Vuokralainen ei maksa remonteista, vaan kustannukset kuuluvat vuokranantajalle.

Asumisoikeusasunnossa asuva maksaa asumisoikeuden ostettuaan kuukausittaista käyttövastiketta, sekä vesimaksut, sähkön, ja mahdolliset sauna- ja autopaikkamaksut. Korjaukset maksaa omistajayhtiö.

Kiinteistön omistaja maksaa kaikki kulutuksen ja asumisen kustannukset korjauksia myöten itse.

[muokkaa] Asuntojen rakentamisen ohjaus

Asuinrakentamista ohjataan kaavoituksella, lainsäädännöllä ja kunnan suorittamalla rakennusvalvonnalla. Tarkoitus on taata asuinalueiden, rakennusten ja asuntojen riittävä turvallisuus, terveellisyys ja viihtyisyys.

Kaavoituksella säädellään mm. rakennusten sijoittelua, korkeutta, muotoa ja julkisivumateriaaleja. Lainsäädäntö - muun muassa Suomen rakentamismääräyskokoelma - määrittää vaadittavia rakentamistapoja ja -laatua. Kuntien rakennusvalvonta tarkistaa suunnitelmien ja rakennustyön hoidon asianmukaisuuden.

[muokkaa] Lähteet

[muokkaa] Viitteet

  1. ↑ 1,0 1,1 1,2 1,3 Tilastokeskus: Suomi lukuina/Asuminen
  2. ↑ 2,0 2,1 2,2 2,3 Kahri, Pyykkönen 1984
  3. ↑ 3,0 3,1 3,2 3,3 3,4 Rak Mk G1 Asuntosuunnittelu
  4. ↑ Tilastokeskus: Asuntokunnat asunnon huoneluvun ja henkilöluvun mukaan

[muokkaa] Aiheesta muualla

Haettu osoitteesta http://fi.wikipedia.org/wiki/Asunto
Henkilökohtaiset työkalut