Kansallinen Kokoomus

Wikipedia

Tämän artikkelin tai sen osan viitteitä on pyydetty muotoiltavaksi. Voit auttaa Wikipediaa muotoilemalla viitteet ohjeen mukaisiksi, esimerkiksi siirtämällä linkit viitemallineille.

Kansallinen Kokoomus r.p. Samlingspartiet r.p.
Perustettu	9. joulukuuta 1918
Johto	Jyrki Katainen (pj.) Sampsa Kataja (vpj.) Eija-Riitta Korhola (vpj) Henna Virkkunen (vpj.) Taru Tujunen (puoluesihteeri)
Poliittinen ideologia	Dynaaminen konservatismi[1], Keskusta-oikeisto
Äänenkannattaja	Nykypäivä
Kansanedustajia	51 (2008)
Eurokansanedustajia	3 (2009)
Kunnanvaltuutettuja	2 021 (2008)[2]
Jäsenyydet	EPP IDU
Kotisivu	www.kokoomus.fi

Kansallinen Kokoomus r.p. (Kok.), yleiskielessä usein vain Kokoomus, on suomalainen rekisteröity puolue. Kokoomus on nykyisin yksi Suomen kolmesta suurimmasta puolueesta. Kokoomus perustettiin 9. joulukuuta 1918 ja sen nimi oli vuoteen 1951 asti Kansallinen Kokoomuspuolue.^[3][4] Kokoomus oli 1990-luvun laman jälkeisinä vuosina useissa hallituksissa. Se putosi oppositioon vuonna 2003, mutta vuoden 2007 eduskuntavaaleissa nosti yli kymmenellä uudella edustajalla puolueista eniten paikkalukuaan ja palasi hallitukseen.

Kokoomuksen periaateohjelman mukaan jäsenistöä yhdistäviä ajatuksia ovat vapaus, vastuu ja demokratia, mahdollisuuksien tasa-arvo, sivistys, kannustavuus, suvaitsevaisuus ja välittäminen.^[5] Keskeistä sille on vapauden ja vastuun tasapainon tavoittelu sekä yksilöllisyyden ja yritteliäisyyden korostaminen.^[5] Kokoomus katsoo Euroopan unionin luovan turvallisuutta ja hyvinvointia.^[5]

Kokoomuksen puoluekokous Joensuussa 2006 määritteli itsensä poliittisella kartalla keskusta-oikeistolaiseksi puolueeksi, joka kirjattiin myös puolueen periaateohjelmaan. Sikäli kuin puolueista on tilastoja, Kokoomus on naisvaltaisin, ainoa kasvava ja myönteisimmin suhtauduttu kolmesta suuresta puolueesta.^[6][7][8]

Vuoden 2007 eduskuntavaalien jälkeen ja Merikukka Forsiuksen siirryttyä puolueeseen sillä on 51 kansanedustajaa. Puolueella on kolme edustajaa Euroopan parlamentissa, jossa se kuuluu Euroopan Kansanpuolueen (EPP) muodostamaan parlamentin suurimpaan ryhmään. Puolue on jäsenenä International Democrat Unionissa.

Kokoomuksen toimintaan voi puolueen lisäksi osallistua kansalaisjärjestöissä kuten Kokoomusnuoret, Kokoomusopiskelijat ja Kokoomuksen naisten liitto. Kokoomus julkaisee Nykypäivä-lehteä ja Verkkouutiset-julkaisua.

Sisällysluettelo 1 Kannatus ja puolueen jäsenet 2 Politiikka ja tavoitteet 3 Historia 3.1 2000-luvulla 4 Vaalit 4.1 Eduskuntavaalit 4.2 Kunnallisvaalit 5 Europarlamentti 5.1 Mepit 6 Puoluejohto 6.1 Puheenjohtajat 6.2 Puoluesihteerit 7 Kokoomuspoliitikkoja 7.1 Eduskuntaryhmän puheenjohtajat 7.2 Eduskunnan puhemiehet 7.3 Pääministerit 7.4 Presidentit 7.5 Valtioneuvoksia 7.6 Muita tunnettuja kokoomuslaisia poliitikkoja 8 Lähteet 9 Kirjallisuutta 10 Aiheesta muualla

[muokkaa] Kannatus ja puolueen jäsenet

Eduskuntapuolueista Kokoomus oli vuonna 2005 suurista puolueista kaikkein naisvaltaisin ja kaikista puolueista kolmanneksi naisvaltaisin.^[6] Vuonna 2008 Kokoomus, Vihreät ja Perussuomalaiset olivat ainoat puolueet joiden jäsenmäärä kasvoi.^[7]

Puolueen pääkannatusaluetta ovat Etelä-Suomen kaupungit. The Economistin mukaan kokoomus on suurista puolueista ainoa, jota ei tue mikään yksittäinen eturyhmä, vaikka puolue onkin suosittu esimerkiksi yrittäjien keskuudessa.^[9]

TNS Gallupin viittä suurinta puoluetta koskevassa mielipidekyselyssä syksyllä 2008 Kokoomukseen suhtauduttiin myönteisimmin. Vastaajista 42 % suhtautui Kokoomukseen myönteisesti tai melko myönteisesti, kun esimerkiksi Keskustan luku oli 40 % ja SDP:n 36 %.^[8] Vuoden 2008 lopussa tehdyn mielipidekyselyn mukaan suomalaiset luottavat Kokoomuksen osaamiseen eniten mikäli Suomi kohtaisi talouskriisin.^[10]

Kansalliset Maahanmuuttajat (Kamut) on kokoomuslaisten kansainvälisyyskasvatus- ja maahanmuuttajatyöstä kiinnostuneiden yhdistys. Sen puheenjohtajana toimii turkkilais-suomalainen Hülya (Hissu) Kytö Turusta.^[11]

Kokoomus on nuorten ikäluokkien suosituin puolue.^[12]

[muokkaa] Politiikka ja tavoitteet

Kokoomuksen tavoitteena on omasta ja toisten elämästä vastuuta kantavien ihmisten yhteiskunta siten, että jokaiselle mahdollistetaan hyvän elämän edellytykset. Kokoomukselle tärkeää on ihmisen vapaus ja vastuu omassa toiminnassaan. Kokoomus ilmoittaa tavoitteikseen kansallisen perinnön, Suomen kielten ja kulttuurien vaalimisen ja tukemisen, koko kansan osaamis- ja sivistystasosta huolehtimisen sekä työn ja yrittäjyyden edistämisen. Kokoomuksen mukaan hyvinvointi syntyy työstä, yrittämisestä ja välittämisestä. Kokoomus kertoo edistävänsä ihmisten, yritysten ja yhteiskunnan vastuuta sekä kunnioittavaa asennetta luontoa ja ympäristöä kohtaan.^[13]

Kokoomuksen yhdistäviä ajatuksia ovat vapaus, vastuu ja demokratia, mahdollisuuksien tasa-arvo, sivistys, kannustavuus, suvaitsevaisuus ja välittäminen.^[5] Keskeistä sille on vapauden ja vastuun tasapainon tavoittelu sekä yksilöllisyyden ja yritteliäisyyden korostaminen.^[5] Kokoomus katsoo Euroopan unionin luovan turvallisuutta ja hyvinvointia, ja suhtautuu myönteisesti yhteiseen puolustukseen^[5]

Kokoomus kannatti EU-jäsenyyttä alusta lähtien. Kokoomuksen mielestä Suomen paikka on Länsi-Euroopassa. Kokoomus suhtautuu myönteisesti Euroopan puolustusyhteistyöhön. Ainoastaan kokoomuksen kannattajista enemmistö (55 %) kannattaa Suomen liittymistä Pohjois-Atlantin liittoon muiden Euroopan maiden tavoin.^[14] Puolueen mukaan "Nato-jäsenyys selkiyttäisi ja parantaisi Suomen asemaa."^[15]

Kokoomus korostaa arvokysymyksissä yksilöiden omantunnon merkitystä ja moniarvoisuutta. Kokoomus näkee yksilöiden vapauden ajatella ja toimia itsenäisesti sekä vähemmistöjen oikeudet vapausaatteen ydinasioina.^[16]

Puheenjohtaja Katainen on pitänyt päästöjen mukaan määräytyvää verotusta sekä houkuttelevaa joukkoliikennettä tärkeänä taistelussa ilmastonmuutosta vastaan.^[17] Hän on kritisoinut energian tuotantokeinojen ideologisointia ja vaatinut järkivihreää ilmasto- ja energiapolitiikkaa, jossa kaikki tuotantovaihtoehdot pidetään osana kokonaisuutta.^[18] Turun Sanomien haastattelussa puheenjohtaja Jyrki Katainen uskoo ihmisten hyvinvointia parannettavan työn verotusta keventämällä. Hän huomauttaa, että kun kansalaisten tuloverorasitusta on kevennetty, työllisyys on parantunut ja verotulot kasvaneet.^[19] Puheenjohtaja Katainen on pitänyt absoluuttista köyhyyttä merkittävänä mittarina: "Se, mikä ihmistä kiinnostaa, on absoluuttinen köyhyys. Suhteellinen köyhyys ei hetkauta ketään." Rikastuminen on sallittavaa ja siihen on hyvä myös kannustaa.^[19] Katainen on todennut, että "kaverin onnistuminen ei ole minulta pois".^[20] Puolueen puheenjohtajan mukaan köyhyyttä vähennetään kaikkein parhaiten nimenomaan työn verotusta keventämällä. Verotuksen täytyy kannustaa ottamaan vastaan työpaikkoja. Veronkevennykset ovat tärkeitä myös suomalaisen työn hinnan kilpailukyvyn kannalta. Kataisen mukaan valtion tuloveron progressio on liian kireää, jonka takia "palkankorotuksista ei jää perusammateissa paljoa käteen".^[19] Kokoomus on mm. kannattanut aukio-oloaikojen vapauttamista ja Jussi Pajunen on ehdottanut helsinkiläisille vapauksia aukiolokielloista keskustan elävöittämiseksi.^[21]

Euroopan unionin työssään Kokoomus painottaa rohkeutta ja aloitteellisuutta lähteä yhdessä rakentamaan EU:ta.^[22] Kokoomus katsoo, että Euroopan unionia on kehitettävä parlamentaariseen suuntaan, komission vastuunalaisuutta lisättävä, ja Eu:n on käytettävä varoja vastuullisemmin. Kokoomuksen mielestä suurempi osuus Euroopan unionin varoista on käytettävä tutkimukseen, teknologiaan, ilmastonmuutoksen torjuntaan ja ulkopolitiikkaan.^[22] Tärkeällä sijalla ovat Itämeren suojelu ja ehtyvien luonnonvarojen varjeleminen.^[22]

Periaateohjelmassaan kokoomus määrittelee arvoikseen (1) vapauden, vastuun ja demokratian, (2) mahdollisuuksien tasa-arvon, (3) sivistyksen sekä (4) mahdollisuuksien tietoyhteiskunnan.^[23]

[muokkaa] Historia

Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä tai viitteitä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkelille asianmukaisia lähteitä. Lähteettömät tiedot voidaan kyseenalaistaa tai poistaa.

Pääartikkeli: Kansallisen Kokoomuksen historia

Kokoomuksen juuret ovat 1800-luvun suomalaisuusliikkeessä, joka jakautui kahtia suhtautumisessa Venäjän kasvaviin yhtenäistämisvaatimuksiin. Kesällä 1917 suomettarelaiset vielä vastustivat Suomen itsenäistymistä idänkaupan menettämisen pelossa. Lokakuun vallankumouksen tapahduttua Venäjällä, he alkoivat kannattaa eroa Venäjästä. Varmimmaksi ulkopoliittiseksi takeeksi kansallisesta itsenäisyydestä katsottiin liitto Saksan kanssa. Jotkut kannattiva saksalaissyntyisen kuninkaan. Kun Saksa hävisi ensimmäisen maailmansodan marraskuun alussa 1918, perustivat suomettarelaiset ja saksalaista kuningasta kannattaneet nuorsuomalaiset Kansallisen Kokoomuksen 9. joulukuuta 1918. Aikomuksena oli edelleen tehdä Suomesta Ruotsin kaltainen monarkia tai ainakin taata laajoin presidentin valtuuksin voimakas toimeenpanovalta. Tunnetuimpia sen ajan kuningasvallan kannattajia olivat mm. Pehr Evind Svinhufvud, J. K. Paasikivi, Eero Järnefelt, Jean Sibelius.^[24]

1920-luvulla Suomessa oli lyhytikäisiä porvarihallituksia lähinnä siksi, että vasemmisto oli heikko ja jakaantunut voimakkaasti kommunisteihin ja tannerilaisiin sosiaalidemokraatteihin sekä siksi, että Maalaisliiton ja Kokoomuksen näkemykset talouspolitiikasta ja maauudistuksesta poikkesivat toisistaan. 1930-luvulle mentäessä Josef Stalinin Neuvostoliiton uhka vaikutti sisäpolitiikkaan. Kokoomus liittoutui IKL:n kanssa ja sai 1933 historiansa heikoimman vaalituloksen.

1930-luvun loppupuolella alkoi taloudellinen tilanne maassa parantua ja toiseen maailmansotaan mennessä Maalaisliiton ja SDP:n yhteistyömuodoksi oli muodostunut punamultahallitus. Kokoomus jäi hallitusyhteistyöstä syrjään joitain poikkeuksia lukuun ottamatta.

Toisen maailmansodan jälkeen äärivasemmiston toiminta ei ollut enää laitonta, ja vasemmisto vahvistui, samalla myös punamulta- sekä kansanrintamayhteistyö tiivistyivät. Laajan bilateraalikaupan vuoksi tasavallan presidentin asema vahvistui, koska Neuvostoliitto piti YYA-sopimusta pohjana myös taloussuhteille ja kauppapolitiikalleen.

Urho Kekkoseen kriittisesti suhtautuvana puolueena kokoomus asetti oman presidenttiehdokkaan vuoden 1968 presidentinvaaleihin, minkä arvellaan heikentäneen myöhemmin sen mahdollisuuksiin päästä hallitukseen. Esimerkiksi vasemmiston vuoden 1970 vaalitappion jälkeenkin Kokoomus pysyi oppositiossa.

Kokoomuksen puheenjohtajaksi valittiin Juha Rihtniemi ja remonttimiehet alkoivat uudistaa puoluetta. Kokoomus hyväksyi poikkeuslain, jolla Kekkonen valittiin poikkeuslailla presidentiksi vuosiksi 1974–1978 ilman vaaleja. Nämä toimet aiheuttivat kokoomuskentän rakoilua, ja puolueen oppositio irtosi kokoomuksesta perustaen Perustuslaillisen Kansanpuolueen. Kekkosen valinta poikkeuslailla katsottiin periaatteessa perustuslain vastaiseksi toimeksi, vaikka muodollisesti kiireelliseksi julistamisen vaatimus täyttyi.

Keskustan ja vasemmiston näkemyksen mukaan kokoomus oli edelleen sisäpolitiikassa oikeistolainen ääriliike lukuun ottamatta kekkoslaista osaansa. Kokoomus yritti kaikin tavoin hankkia hyväksyntää ja hallituskelpoisuutta. Toukokuussa 1981 puoluekokouksessa puheenjohtaja Ilkka Suominen esitti, että noin kymmenen vuoden kuluttua umpeutuvaa YYA-sopimusta jatkettaisiin ja päätös siitä tehtäisiin ennen vuotta 1984. Näin Kokoomus ehti ensimmäisenä puolueena esittämään YYA-sopimuksen jatkamista. Muutama päivä sen jälkeen eduskunnassa nousi kysymys siitä, kuinka suurella summalla valtio tukee Rauhanpuolustajien Ydinaseeton Pohjola -kampanjaa. Hallitus esitti 100 000 markkaa, mutta eduskunnan valtiovarainvaliokunta kokoomuslaisten tuella nosti määrärahan 200 000 markkaan.^[25] Kokoomus kuitenkin jätettiin oppositioon aina vuoteen 1987 saakka.

1970-luvulla Kokoomus alkoi korostaa vapautta ja suvaitsevuutta. Perinteisen arvolinjan kannattajia meni muihin puolueisiin.

Hallitukseen Kokoomus nousi 21 oppositiovuoden jälkeen 1987, jolloin nimitettiin Holkerin sinipunahallitus hallitus, vaikka kokoomus, RKP ja keskusta olivat tehneet porvarisopimuksen tavoitteenaan muodostaa porvarihallitus vaalien jälkeen. Vuosina 1987–1991 toimineen hallituksen suurimmat puolueet olivat SDP ja kokoomus. Vaalien 1991 jälkeen muodostettiin Esko Ahon porvarihallitus, jota johtivat keskusta ja kokoomus.

Keskustan vuoden 1995 vaalitappion jälkeen kokoomus muodosti kaksi hallitusta SDP:n kanssa. Paavo Lipposen I (1995–1999) ja II hallitusta (1999–2003) kutsuttiin sateenkaarihallituksiksi. Sinipunapohjan laajennuksena olivat yleensä Vihreät, Vasemmistoliitto ja RKP.

[muokkaa] 2000-luvulla

Vuonna 2001 Kokoomuksen puheenjohtajaksi valittiin Ville Itälä. Varapuheenjohtajiksi valittiin Jari Koskinen ja Jyrki Katainen. Eduskuntavaaleissa 2003 Kokoomus sai 18,6 % ääniosuuden ja eduskuntaan valittiin 40 kokoomuslaista kansanedustajaa. Kokoomus siirtyi oppositioon.

Kokoomuksen puoluekokous valitsi 5. kesäkuuta 2004 puolueen uudeksi puheenjohtajaksi Jyrki Kataisen. Varapuheenjohtajiksi 6. kesäkuuta 2004 valittiin Marjo Matikainen-Kallström, Paula Risikko ja Jari Koskinen. Kokoomuksen puoluesihteeriksi valittiin Harri Jaskari. Kuntavaaleissa 2004 Kokoomuksen ääniosuus oli 21,8 %. Kaupungin- ja kunnanvaltuustoihin valittiin 2 076 kokoomuslaista valtuutettua. Kuntavaalien 2004 teema oli "Tulevaisuuden hyvinvointi rakennetaan tänään".

Vuoden 2007 eduskuntavaaleissa kokoomus voitti kymmenen paikkaa ja nousi jälleen hallitukseen. Matti Vanhasen toiseen hallitukseen, jossa on kaksi ministeriä enemmän kuin aikaisemmissa, kokoomus sai keskustan tapaan kahdeksan ministeripaikkaa. Pääministerin sijaiseksi ja valtiovarainministeriksi nimitettiin Kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Katainen. Kokoomus sai ulkoasiainministerin ja puolustusministerin paikat, joista Keskusta oli ilmoittanut haluavansa ulkoasiainministerin paikkaa. Ulkoasiainministeriksi nimitettiin Ilkka Kanerva, jonka tilalle myöhemmin nousi professori ja europarlamentaarikko Alexander Stubb. Anne Holmlund nousi sisäministeriksi. Oikeustieteen kandidaatti Jan Vapaavuori nousi asuntoministeriksi. Peruspalveluministeriksi valittiin terveystieteiden tohtori ja Kokoomuksen varapuheenjohtaja Paula Risikko. Opetusministerin paikalle valittiin terveystieteiden maisteri ja puoluevaltuuston puheenjohtaja Sari Sarkomaa.

Kunnallisvaaleissa 2008 Kokoomuksen kannatuksen kasvu jatkui ja se nousi selkeästi suosituimmaksi puolueeksi.

[muokkaa] Vaalit

[muokkaa] Eduskuntavaalit

Vuosi Edustajia Kannatus 1919 28 151 018 15,71 % 1922 35 157 116 18,15 % 1924 38 166 880 18,99 % 1927 34 161 450 17,74 % 1929 28 138 008 14,51 % 1930 42 203 958 18,05 % 1933 18 187 527 16,93 % 1936 20 121 619 10,36 % 1939 25 176 215 13,58 % 1945 28 255 394 15,04 % 1948 33 320 366 17,04 % 1951 28 264 044 14,57 % 1954 24 257 025 12,80 % 1958 29 297 094 15,28 %

Vuosi Edustajia Kannatus 1962 32 346 638 15,06 % 1966 26 326 928 13,79 % 1970 37 457 582 18,05 % 1972 34 453 434 17,59 % 1975 35 505 145 18,37 % 1979 47 626 764 21,65 % 1983 44 659 078 22,12 % 1987 53 666 236 23,13 % 1991 40 526 487 19,31 % 1995 39 497 624 17,89 % 1999 46 563 835 21,03 % 2003 40 517 904 18,55 % 2007 50 616 841 22,26 %

[muokkaa] Kunnallisvaalit

Vuosi	Valtuutettuja	Kannatus
1950		88 159	5,85 %
1953		133 626	7,59 %
1956		105 220	6,29 %
1960		275 560	14,04 %
1964		213 378	10,0 %
1968	1 388	364 428	16,09 %
1972	1 503	451 484	18,06 %
1976	2 047	561 121	20,92 %
1980	2 373	628 950	22,94 %
1984	2 423	619 264	22,96 %
1988	2 392	601 468	22,87 %
1992	2 009	507 574	19,05 %
1996	2 167	514 313	21,64 %
2000	2 028	463 493	20,84 %
2004	2 078	521 412	21,83 %
2008	2 021	599 148	23,46 %

[muokkaa] Europarlamentti

Vaalit	Mepit	Äänet
1996	4	453 729	20,17 %
1999	4	313 960	25,27 %
2004	4	392 771	23,71 %
2009	3	386 416	23,21 %

Kokoomuksen europarlamenttiryhmä muodostui ensimmäisen kerran 1995, kun Suomi liittyi Euroopan unionin jäseneksi. Tuolloin eduskunta valitsi ensimmäiset mepit. Kokoomuksella on nykyiin kolme meppiä. Kokoomuksen europarlamentin jäsenet kuuluvat Euroopan Kansanpuolueen ja Euroopan Demokraattien (EPP-ED) muodostamaan ryhmään.

Kokoomuksen entisistä puheenjohtajista Ilkka Suominen ja Ville Itälä on valittu eurokansanedustajiksi puolueen puheenjohtajakautensa jälkeen. 13. heinäkuuta 2004 kokoomuksen Ville Itälä valittiin parlamentin Euroopan kansanpuolueen ja Euroopan demokraattien muodostama ryhmän toiseksi varapuheenjohtajaksi. Europarlamentaarikko Eija-Riitta Korhola siirtyi kristillisistä kokoomuksen vuonna 2003, ja hänet valittiin seuraavan vuoden vaaleissa jatkokaudelle kokoomuksen listalta. Ranskaa sujuvasti puhuva Ari Vatanen vaihtoi ranskalaiseen puolueeseen ja tuli valituksi sieltä. Alexander Stubbin siirryttyä ulkoministeriksi keväällä 2008, tuli hänen tilalleen europarlamenttiin Sirpa Pietikäinen.

Kokoomuksen parlamentaarikot ovat tehneet suomalaisista puolueryhmistä eniten mietintöjä pian vuonna 2009 päättyvän viisivuotisen europarlamentin vaalikauden aikana. Kokoomus teki 25 mietintöä, kun Keskusta teki 19 ja SDP vain kahdeksan. Kokoomuksen parlamentaarikoista eniten mietintöjä teki professori ja nykyinen ulkoministeri Alexander Stubb.^[26]

[muokkaa] Mepit

[muokkaa] Puoluejohto

Puolueen johto koostuu puheenjohtajasta, puoluesihteeristä ja kolmesta varapuheenjohtajasta.

[muokkaa] Kokoomuspoliitikkoja

[muokkaa] Valtioneuvoksia

• J. K. Paasikivi (pääministeri ja presidentti) sai valtioneuvoksen arvonimen 7. helmikuuta 1930.
• Professori Eemil Nestor Setälä sai valtioneuvoksen arvonimen 23. helmikuuta 1934.
• Harri Holkeri (pankinjohtaja, pääministeri) sai valtioneuvoksen arvonimen 15. toukokuuta 1998
• Riitta Uosukainen (opetusministeri, eduskunnan puhemies) sai valtioneuvoksen arvonimen 26. marraskuuta 2004 ensimmäisenä naisena

[muokkaa] Muita tunnettuja kokoomuslaisia poliitikkoja

• Arvi Ahmavaara, kansanedustaja ja ministeri
• Aksel Airo, kansanedustaja, kenraali
• Reino Ala-Kulju, kansanedustaja
• Sirpa Asko-Seljavaara, kansanedustaja
• Margit Borg-Sundman, kansanedustaja
• Jalmar Castren, senaattori ja ministeri
• Kaarina Dromberg, kansanedustaja ja ministeri
• Leena Harkimo, kansanedustaja
• Olli-Pekka Heinonen, kansanedustaja ja ministeri
• Päiviö Hetemäki, kansanedustaja ja pankinjohtaja
• Elsi Hetemäki-Olander, kansanedustaja
• Anne Holmlund, kansanedustaja ja ministeri
• Toivo Horelli, kansanedustaja ja ministeri
• Erkki Huurtamo, kansanedustaja, ministeri ja maaherra
• Jyri Häkämies, kansanedustaja ja ministeri
• Matti Jaatinen, kansanedustaja ja maaherra
• Tuure Junnila, kansanedustaja, ministeri ja pankinjohtaja
• Ilkka Kanerva, kansanedustaja ja ministeri
• Minna Karhunen, kansanedustaja
• Salme Katajavuori, kansanedustaja
• Jari Koskinen, kansanedustaja ja ministeri
• Niilo Kosola, kansanedustaja ja ministeri
• Kalervo Kummola, kansanedustaja
• Kalevi Lamminen, kansanedustaja
• Jussi Lappi-Seppälä, kansanedustaja ja pääjohtaja
• Eero Lattula, kansanedustaja
• Oskari Lehtonen, kansanedustaja
• Suvi Linden, kansanedustaja ja ministeri
• Pentti Mäki-Hakola, kansanedustaja
• Pertti Mäki-Hakola, kansanedustaja
• Olli Nepponen, kansanedustaja, kenraali
• Nils Osara, ministeri
• Jussi Pajunen, Helsingin kaupunginjohtaja (2005-)
• Helena Pesola, kansanedustaja, ministeri ja pääjohtaja
• Toivo T. Pohjala, kansanedustaja ja ministeri
• Pentti Poukka, päätoimittaja
• Ulla Puolanne, kansanedustaja ja ministeri
• Kari Rahkamo, Helsingin kaupunginjohtaja (1991-1996)
• Paula Risikko, kansanedustaja ja ministeri
• Pirjo Rusanen, kansanedustaja ja ministeri
• Martin Saarikangas, kansanedustaja, vuorineuvos
• Sari Sarkomaa, kansanedustaja ja ministeri
• Anneli Taina, kansanedustaja, ministeri ja maaherra
• Niilo Tarvajärvi, kansanedustaja
• Marja Tiura, kansanedustaja
• Martti Tiuri, kansanedustaja, professori
• Jalmari Torikka, kansanedustaja ja lehtimies
• Arno Tuurna, kansanedustaja, Viipurin kaupunginjohtaja
• Alli Vaittinen-Kuikka, kansanedustaja
• Jan Vapaavuori, kansanedustaja ja ministeri
• Iiro Viinanen, kansanedustaja ja ministeri
• Juha Vikatmaa, kansanedustaja
• Jari Vilén, kansanedustaja ja ministeri
• Lasse Viren, kansanedustaja
• Henna Virkkunen, kansanedustaja ja ministeri

[muokkaa] Lähteet

[muokkaa] Kirjallisuutta

• Leino-Kaukiainen, Pirkko & Uino, Ari: Suomalaiskansallinen Kokoomus: Suomalaisen Puolueen ja Kansallisen Kokoomuspuolueen historia vuoteen 1929. Helsinki: Suomen Kansalliskirja, 1994. ISBN 951-97090-0-2.

• Sillantaus, Pentti: Yöpakkasista jäittenlähtöön: Kokoomuksen kujanjuoksu 1958–87. Jyväskylä Helsinki: Gummerus, 1988. ISBN 951-20-3316-X.

• Smolander, Jyrki: Suomalainen oikeisto ja ”kansankoti”: Kansallisen Kokoomuksen suhtautuminen pohjoismaiseen hyvinvointivaltiomalliin jälleenrakennuskaudelta konsensusajan alkuun. Väitöskirja, Turun yliopisto. Bibliotheca historica 63. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2000. ISBN 951-746-208-5.

• Vares, Vesa: Suomalaiskansallinen Kokoomus - Kansallisen Kokoomuspuolueen historia 1944-1966. Helsinki: Edita, 2008. ISBN 978-951-37-54785.

• Vares, Vesa & Uino, Ari: Suomalaiskansallinen Kokoomus: Kansallisen Kokoomuspuolueen historia 1929–1944. Helsinki: Edita, 2007. ISBN 9789513751548.

• Yli-Huttula, Tuomo: Puolivallaton puolue. Helsingissä: Otava, 2006. ISBN 951-1-20587-0.

[muokkaa] Aiheesta muualla

• Kansallisen kokoomuksen periaateohjelma
• Kokoomusnuoret
• Kokoomusnaiset
• Sinivihreät Kokoomuslaiset
• Kokoomusopiskelijat
• Kansallinen Lastenliitto
• Nykypäivä
• Verkkouutiset
• Porvarillisen Työn Arkisto
• Kansallinen Sivistysliitto
• Kokoomuksen ohjelmat (Pohtiva)