Liberaalikonservatismi

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Edmund Burkea pidetään esimerkkinä klassisen konservatismin kannattajasta, hänen kunnioittaessaan perinnettä, auktoriteettia ja uskonnollisia arvoja.

Liberaalikonservatismi on poliittinen aate, jossa yhdistellään konservatismia ja liberalismia. Tyypillisesti liberaalikonservatismi yhdistää erityisesti talousliberalismin ja arvokonservatismin, ja liberaalikonservatiiviset puolueet kuuluvatkin yleensä keskusta-oikeistoon.lähde? Suomalaisista puolueista Kokoomus edustaa lähinnä kyseistä aatetta.[1]

Kuten liberalismilla ja konservatismilla, on liberaalikonservatismillakin ollut useita merkityksiä eri aikoina ja eri alueilla. Politiikan tutkimuksessa termillä tarkoitetaan aatteita, joissa laissez-faire talouden periaatteet[2] (kuten kauppasopimusten arvostus, yksityisomistuksen suoja ja vapaat markkinat) yhdistetään uskoon ihmisten luonnollisesta erilaisuudesta, uskonnon tärkeyteen sekä perinteisiin arvoihin[3], joita rajoitettu, perustuslaillinen ja edustuksellinen valtiovalta edustaa[4]. Verrattuna perinteiseen keskusta-oikeistolaiseen (kuten kristillisdemokraattiseen) politiikkaan, liberaalikonservatismi on kuitenkin vähemmän traditionalistinen ja talouskysymyksissä enemmän oikeistolibertaarinen, suosien alhaista verotusta ja valtion minimaalista vaikutusta taloudessa. Liberaalikonservatismi eroaa myös klassisesta liberalismista kieltämällä tasavertaisuuden ihmisluonnon vastaisena, ja korostamalla sen sijaan ihmisten luonnollista erilaisuutta.

Koska demokraattisissa maissa konservatiivinen ideologia omaksui libeeraleille tyypillisiä instituutioita, kuten laillisuusperiaatteen, yksityisomistuksen, markkinatalouden ja edustuksellisen perustuslaillisen valtiovallan, on liberaalikonservatismin liberaali puoli länsimaissa yleisesti tunnustettu. Tämä yksimielisyys on ollut joissakin maissa (kuten Yhdysvalloissa) niinkin vahvaa että liberaalikonservatismi on populaarikulttuurissa samaistettu konservatismiin.[5] Tämä on saanut osan voimakkaimmin liberaaleista konservatiiveista kutsumaan itseään libertaareiksi.[6] Joka tapauksessa, Yhdysvaltain liberaalikonservatiivinen traditio yhdistää usein klassisten liberaalien taloudellisen individualismin Burkelaiseen konservatismiin, joka korostaa ihmisten luonnollista erilaisuutta, käyttäytymisen irrationaalisuutta perusteena perinteisen etiikan tarpeelle, ihmisten tarvetta järjestykseen ja vakauteen sekä luonnollisten oikeuksien kieltämistä valtiovallan pohjana.[7]

Muissa maissa, kuten Italiassa ja Espanjassa, joissa liberaalikonservatiiviset liikkeet ovat päässeet osaksi valtavirtapolitiikkaa vasta hiljattain, termit liberaali ja konservatiivinen saatetaan ymmärtää synonyymisinä, ja toisaalta esimerkiksi Latinalaisessa Amerikassa talousliberaali konservatismi ymmärretään uusliberalismin muotona sekä populaarissa että akateemisessa puhetavassa.[8]

Klassinen konservatismi ja talousliberalismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Historiallisesti, 1800- ja 1900-luvuilla, konservatismi sisälsi joukon periaatteita, jotka pohjautuivat vakiintuneiden perinteiden vaalimiseen, auktoriteetin kunniotukseen, ja uskonnollisiin arvoihin. Usein ajatellaan, että tämä klassisen konservatismin muoto ilmeni esimerkillisesti mm. Joseph de Maistren ja valistusajan jälkeisten paavien kirjoituksissa. Silloinen liberalismi – jota nykyään kutsutaan klassiseksi liberalismiksi – kannatti sekä yksilön poliittista vapautta että vapaita markkinoita. Tämän tyylisiä ideoita edustivat John Locke, Montesquieu, Adam Smith ja John Stuart Mill.

Tutkija Andrew Vincentin mukaan liberaalikonservatismin maksiimi on "talous ennen politiikkaa".[9] On kuitenkin jonkinlainen yksimielisyys, että alkuperäiset liberaalikonservatiivit yhdistivät liberaaliin talousajatteluun konservatiiviset sosiaaliset asenteet, sovittaen aiemman aristokraattisen käsityksen ihmisten välisistä "luonnollisista eroista" meritokratian käytäntöihin – kuitenkin kritisoimatta synnynnäisiä etuoikeuksia (kuten sääty), kunhan yksilönvapaudet olivat taatut. Ajan kuluessa, suurin osa läntisistä konservatiiveista omaksui vapaan markkinatalouden ideoita, samalla kun teollinen vallankumous kehittyi ja aristokraatit menettivät valtaansa, niinkin paljon että noita ideoita pidetään nykyään usein kiinteänä osana konservatistista perinnettä. Siitä huolimatta, monissa maissa käytetään termiä liberaali kuvaamaan vapaan kapitalismin kannattajia. Näin on esimerkiksi Manner-Euroopassa ja Latinalaisessa Amerikassa.

Nykyajan Eurooppalainen merkitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nykyajan eurooppalaisessa keskustelussa, "liberaali konservatismi" tarkoittaa yleensä keskustaoikeistolaisia poliittisia katsomuksia, jotka kieltävät osan traditionalismista, joka liitetään perinteiseen oikeistoon. Tähän näkemykseen liitetään joskus maltillisen sosiaalisen turvaverkon ja ympäristöystävällisyyden kannatusta. Liberaalikonservatismia edustavat tässä mielessä esimerkiksi ja Ruotsin Maltillinen kokoomus, Norjan konservatiivipuolue, ja Suomen Kokoomus. Noustessaan pääministeriksi, David Cameron sanoi BBCn haastattelussa, että on aina pitänyt itseään liberaalikonservatiivina.[10]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Rauli Mickelsson:Suomen puolueet-historia, muutos ja nykypäivä (Vastapaino, 2007) s. 401
  2. Johnston, Larry: Politics: An Introduction to the Modern Democratic State. University of Toronto Press, 2007. p.154-156
  3. Johnston, Larry: Politics: An Introduction to the Modern Democratic State. University of Toronto Press, 2007. p.154
  4. Johnston, Larry: Politics: An Introduction to the Modern Democratic State. University of Toronto Press, 2007, p. 154-155
  5. Johnston, Larry: Politics: An Introduction to the Modern Democratic State. University of Toronto Press, 2007. p.155
  6. Grigsby, Ellen: Analyzing Politics: An Introduction to Political Science. Cengage Learning, 2011.
  7. Grigsby, Ellen: Analyzing Politics: An Introduction to Political Science. Cengage Learning, 2011.
  8. Bethell, Leslie: The Cambridge History of Latin America: Latin America since 1930. Cambridge University Press, 1991.
  9. Vincent, Andrew (2009). "Conservatism", Modern political ideologies. Chichester, U.K. Malden, MA: Wiley-Blackwell, 65–66. ISBN 978-1-4051-5495-6. 
  10. I am a Liberal Conservative BBC. Viitattu 18 August 2012.