Uusliberalismi

Wikipedia

Tämän artikkelin tai sen osan neutraalius on kyseenalaistettu. Asiasta keskustellaan keskustelusivulla. Voit auttaa Wikipediaa muokkaamalla artikkelin näkökulmaa neutraalimmaksi. Mallineen saa poistaa vasta kun asiasta on saavutettu konsensus keskustelusivulla. Tarkennus: Käytetyt lähteet ovat lähes yksinomaan uusliberalismin kriitikoiden kirjoittamia.

Tähän artikkeliin tai sen osaan on merkitty lähteet, mutta niihin ei viitata. Älä poista mallinetta ennen kuin viitteet on lisätty. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkelille asianmukaisia viitteitä. Lähteettömät tiedot voidaan kyseenalaistaa tai poistaa.

Tätä artikkelia tai sen osaa on pyydetty parannettavaksi, koska se ei täytä laatuvaatimuksia. Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelia. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla. Tarkennus: Artikkelia on ankarastikin arvosteltu Helsingin Sanomien keskustelupalstalla, jossa esitetyn kommentin mukaan tämä on "malliesimerkki Wikipediasta sekavimmillaan", "ympäripyöreää kiertelyä", "kertoo enemmänkin uusliberalismin kriitikoista kuin käsitteestä itsestään" ja on lähinnä "tarjonnut kirjoittajilleen terapeuttisen purkautumiskanavan."

Uusliberalismion talousteoria, jonka mukaan vapaa yksityisomistusoikeus, vapaat markkinat ja vapaakauppa edistävät parhaiten kollektiivista ihmisten hyvinvointia.^[1] Uusliberalismin päämäärä on minimoida valtion rooli yhteiskunnassa laeilla ja sopimuksilla. Mitä paremmin uusliberalismi onnistuu, sitä vähemmän vaaleilla valituilla poliitikoilla on päätettävää.^[2]

Uusliberalismi tarkoittaa talouspolitiikkaa, joka tähtää taloudellisen toiminnan normien vähentämiseen (talouden vapaus), verojen alentamiseen, omistusoikeuden loukkaamattomuuteen, kilpailuun, poliittisen toiminnan korvaamiseen markkinaohjauksella, tulonsiirroilla rahoitetun hyvinvointivaltion purkamiseen ja kansainvälisen kaupan esteiden purkamiseen.^[3] Kannattajat puhuvat mieluummin klassisesta liberalismista, markkinaliberalismista tai liberalismista.^[4]

Merkittävimpiä "uusliberalismin" ideologisia esikuvia (vrt. libertarismi) ovat Friedrich Hayek, Ludvig von Mises, Milton Friedman ja Robert Nozick; tosin he kutsuivat itseään liberaaleiksi ja esimerkiksi Friedman suorastaan korosti olevansa liberaali eikä uusliberaali. Tunnettuja kriitikoita ovat muun muassa Zygmunt Bauman, Pierre Bourdieu, Richard Sennet, Noam Chomsky, George Soros. Suomalaisista kriitikoista tunnetuimpia ovat muun muassa Heikki Patomäki, Ilkka Niiniluoto ja Juha Siltala.

Uusliberalismi ei siis niinkään ole aate vaan joukko toimintoja (esimerkiksi valtiontalouden säästöt ja sääntelyn vähentäminen), joita harjoittavat jotkut konservatiivit, liberaalit ja nimelliset sosialistit hyvin erilaisissa maissa. Osa noista toimista (muun muassa vapaan markkinatalouden vastaisten lakien vähentäminen) on klassisen liberalismin mukaisia, osaa (esimerkiksi tietyt tavat organisoida virastoja) vain väitetään sellaisiksi. Termiä "uusliberalismi" käyttävät etenkin ko. politiikan vastustajat (haukkumanimenä), ja siksi sen merkitys vaihtelee melkoisesti käyttäjästä riippuen.^[5]

Sisällysluettelo 1 Säätely 2 Valtiot 3 Vapaus 4 Työ 5 Varallisuus 6 Ympäristövaikutukset 7 Epätasa-arvo 8 Liberalismin ja uusliberalismin erot - historiallinen perspektiivi 9 Termin historiaa 10 Uusliberalismi ja uuskonservatismi 11 Uusliberaalit 12 Uusliberalismin mittaaminen 13 Maailmanpankki, IMF ja uusliberalismi 14 Katso myös 15 Lähteitä 15.1 Viitteet 16 Aiheesta muualla

[muokkaa] Säätely

Uusliberalismi vastustaa valtion ohjausta taloudessa ja yhteiskunnassa, koska valtion päätökset ovat väistämättä eturyhmien vääristämiä, kuten ammattiliitot, ympäristöjärjestöt tai elinkeinoelämä. Ohjausta ja säätelyä edistivät kilpailevat talousideologit mm.Franklin Roosevelt ja John Maynard Keynes 1930-luvun laman jälkeen.^[1]

[muokkaa] Valtiot

Pääartikkeli: Uusliberalismi maittain

Uusliberalismin teoria ei ole yhtenäinen ja se on saanut eri muotoja eri aikoina ja eri yhteiskunnissa. Ensimmäinen uusliberalistinen valtio oli Augusto Pinochetin Chile vuonna 1973. Uusliberalismi nousi vallitsevaksi kapitalistiseksi talousopiksi Yhdysvalloissa ja Britanniassa vuonna 1979. Margaret Thatcherin politiikka oli brittiläisen Harveyn mielestä uusliberalistisempi kuin USA koskaan. Kuitenkin Krugmanin mukaan New Deal loi hyvinvointivaltion USA:n 30-luvulla heikompana kuin monissa rikkaissa maissa, erityisesti terveydenhoidossa.^[1]

[muokkaa] Vapaus

Harveyn mukaan uusliberalismin toimintastrategia pyritään piilottamaan poliittisten iskulauseiden ja retoriikan taakse. Sana ’vapaus’ on perusteluna kuin nappi, jota painamalla massat avaavat oven miltei mihin tahansa. Ihanteena on yksilönvapauden korostaminen. Harveyn mukaan uusliberalismissa vapaus surkastuu vapaan yrittäjyyden edistämiseen. Jokainen on itse vastuussa hyvinvoinnistaan. Muun muassa Keynesin ja Rooseveltin tukemat hyvinvointivaltioinstituutiot: sosiaalipalvelut, koulutus, terveydenhoito ja eläkkeet eli koko sosiaaliturva pyritään yksityistämään vapaalle kilpailulle. Säätely leimataan epävapaudeksi. Säätelyn tarjoama oikeudenmukaisuus ja hyvinvointi mitätöidään väittämällä niitä orjuudeksi.^[1]

[muokkaa] Työ

Uusliberalismin mukaan työttömyys on aina vapaaehtoista. Sen mukaan raha on ainoa työmotiivi ja on olemassa pohjahinta, millä ihmiset viitsivät tehdä työtä. Uusliberalismin mukaan liian korkea sosiaaliturva on syy työttömyyteen ja työhaluttomuuteen. Uusliberalismin mukaan työvoiman on oltava joustavaa ja työntekijän vapautta ylistetään. Harveyn mukaan työn jouston ja vapauden taloudelliset hyödyt kertyvät pääasiassa pääomalle. Se selittää, että vaikka keskivertotyöntekijöiden työn tuottavuus on noussut heidän reaalipalkkansa ovat laski vuosina 1970-2000.^[1]

[muokkaa] Varallisuus

Uusliberalismi on keskittänyt tuloja ja pääomia. 358 maailman rikkaimman ihmisen varallisuus oli vuonna 1996 yhtä suuri kuin 45 % (2,3 mrd. ihmisen) maailman köyhimmän ihmisen. Uusliberalismissa korkeaa verotusta vastustetaan yksilönoikeuksien ja vapauden ylistyksellä.^[1]

Paul Krugmanin mukaan tulojen eriarvoisuus johtaa väistämättä suureen sosiaaliseen eriarvoisuuteen, mikä ei ole kateuden ja loukkausten asia. Sillä on todellisia negatiivisia seurauksia siihen, miten ihmiset elävät Yhdysvalloissa. Krugmanin mukaan (7-2007) se ei merkitse paljon, ettei perheillä ole varaa luksushotelleihin, mutta sillä on suuri merkitys, että miljoonat keskiluokkaiset perheet ostavat asunnon, johon heillä ei ole varaa ja ottavat enemmän velkaa kuin kykenevät turvallisesti hoitamaan saadakseen epätoivoisesti lapsensa hyvään kouluun. Vuonna 2005 perheiden konkurssihakemukset olivat 5-kertaiset vuoteen 1980 verrattuna ja keskiluokkaiset perheet käyttivät vähemmän rahaa ylellisyyteen kuin vuonna 1970. Yhdysvaltojen perusajatus alusta alkaen on ollut kansakunta ilman jyrkkiä luokkaeroja. Thomas Jeffersonin mukaan pienet maanviljelijät ovat arvokkain osa valtiota. Krugmanin mukaan nykyään laaja keskiluokka on arvokkain osa maata.^[6]

Krugmanin mukaan se seikka, että keskustellaan siitä, onko amerikkalainen edistynyt, kertoo tärkeimmän tiedon. Vuonna 1973 ei keskusteltu siitä, oliko amerikkalainen vaurastunut 1940-luvulta. Kukaan ei ollut nostalginen 40-luvun työpaikoista tai palkoista. Inflaatiokorjattu mediaanitulo kasvoi lievästi 1973-2005. Samalla työaika ja naisten työllisyys kasvoivat. Palkat olivat 12 % korkeammat vuonna 1973 kuin nyt. Lopputulos on, että amerikkalaisen perheen talous ei ole selkeästi edistynyt viimeisen 30-vuoden aikana. Krugmanin mielestä se ei ole normaalia. Vain rikkain 1 % on vaurastunut 1970-luvulta. Rikkaimman 0,1 %.n tulot ovat viisinkertaistuneet 1970-luvulta.^[7]

[muokkaa] Ympäristövaikutukset

David Harveyn mukaan kokonaisuutena uusliberalismilla on huonot ympäristövaikutukset. Toimissa on maa- ja aikaeroja. Uusliberalistiset linjaukset ovat aiheuttaneet trooppisten sademetsien ja ympäristön tuhoa, heikentäneet biodiversiteettiä ja edistäneet ilmastonmuutosta. Harveyn mukaan uusliberalistinen etiikka ja toimintatapa voi osoittautua tappavaksi muuttaen maapallon asuinkelvottomaksi ilmastonmuutoksen ja ympäristömuutosten vuoksi.^[8]

[muokkaa] Epätasa-arvo

Krugmanin mukaan epätasa-arvo korruptoi poliitikkoja. Hänen mielestään heinäkuussa 2007 julkaistussa kirjassa on tuskin viikkoja ilman tapausta, jossa raha on irvokkaasti vääristänyt USA:n hallituksen politiikkaa.^[9]

[muokkaa] Liberalismin ja uusliberalismin erot - historiallinen perspektiivi

"Uus"-etuliitteen käytön taustalla on tärkeänä tekijänä se, että anglosaksisessa keskustelussa pelkkä "liberalismi" viittaa nykyään useimmiten "hyvinvointiliberalismiin" (poikkeuksina muun muassa Milton Friedman ja Cato-instituutti, jotka kutsuvat itseään liberaaleiksi).

Uusliberalismi-nimikettä käytetään yleensä valtion roolia vähentävästä tai "virtaviivaistavasta" talouspolitiikasta, ei kokonaisesta ideologiasta. Liberalismi sisältää talousliberalismin lisäksi myös arvoliberalismin, mihin termillä "uusliberalismi" ei sen yleisimmässä nykymerkityksessä viitata. Liberalismi ei myöskään suoraan ota kantaa siihen, miten valtion virastojen toiminta tulee organisoida, pitääkö niissä käyttää tulospalkkioita jne., kun taas nimitystä "uusliberalismi" käyttävät tällaisesta politiikasta ko. politiikan vastustajat.

Sen sijaan vapaakauppa ja muu vapaa markkinatalous ovat osa liberalismia, joten niitä rajoittavien lakien poistaminen on sekä liberalismia että uusliberalismia. Termi uusliberalismi otettiin käyttöön 1900-luvun loppupuolella hyvin erilaisessa tilanteessa kuin "liberalismi" 1810-luvulla – 1900-luvun loppupuolella Neuvostoliitto ja Yhdysvallat kävivät kylmää sotaa.

Liberalismi klassisessa muodossaan kehittyi vastavoimaksi keskiaikaisen yhteiskunnan monille ongelmille valistusajalla muun muassa John Locken toimesta: yksilölle haluttiin valta päättää itsestään ja omaisuudestaan sen sijaan, että aateli, kirkko, valtio, isäntä tai muu taho määräsi häntä. Vastustaja Chomskyn mukaan uusliberalismi kehittyi taas vastavoimaksi niin kutsutulle hyvinvointiliberalismille ja sosiaalidemokratialle.^[10] Liberalismin kehitys yhteiskunnallisena ilmiönä liittyi kapinaan yksinvaltiutta, feodaalijärjestelmää ja eliitin epätasa-arvoisia etuoikeuksia vastaan. Liberalismi alun perin pyrki yksilön vapautumiseen sorrosta, ja tähän pyrittiin kansallisvaltion lainsäädännön avulla, yksilönvapauden ja omistusoikeuden.

Joissain tapauksissa "uusliberalismi" rinnastetaan libertarismiin. Kuitenkaan juuri kukaan "uusliberalismia" toteuttanut poliitikko ei ole libertaristi ja hyvin moni ei ole edes liberaali vaan konservatiivi (mm. Thatcher) tai sosialisti (mm. Kiinan vallanpitäjät).

[muokkaa] Termin historiaa

Termin "uusliberalismi" esittelivät taloustieteilijät Friedrich Hayek, Wilhelm Röpke, Walter Eucken ja muut konferenssissa Pariisissa jo 1938. Heidän "uusliberalisminsa" tarkoitti klassista liberalismia sillä erolla, että he hyväksyivät kilpailulainsäädännön eli monopolien vastustamisen. Nykyään "uusliberalismi" on kuitenkin jossain määrin eri käsite.

DDR:ssä julkaistiin 1950-luvulla kirja, jossa arvosteltiin muun muassa edellä mainittuja saksalaisia taloustieteilijöitä ja Saksan liittotasavaltaa uusliberalismista. Pääasiassa termiä alettiin käyttää Margaret Thatcherin pääministerikaudella 1980-luvun Isossa-Britanniassa. "Thatcherismi" suuntautui pääasiassa keynesiläisyyttä vastaan. Se viittasi alun perin tiukkaan finanssikuriin, sosiaaliturvan karsimiseen sekä muihin oikeistolaisen talouspolitiikan osiin. Nimikettä uusliberalismi käytettiin, koska Thatcher perusteli politiikkaansa saman tyyppisillä näkemyksillä kuin uusliberaali taloustieteilijä Friedrich Hayek.

Painopistealueena thatcherismissa olivat vapaan markkinatalouden periaatteet, erityisesti pääomien ja työvoiman vapaa liikkuvuus. Thatcherismi korosti henkilökohtaista vastuuta sosiaalisen liikkuvuuden sijasta. Se haastoi myös ammattiyhdistysliikkeen, korosti vapaakauppaa ja pyrki teollisuuden ja kaupan vapauttamiseen ja vähensi varoja sosiaalipalveluista siirtäen vastuuta yhteiskunnalta yksityisille avustusorganisaatioille. Monia valtion omistamia julkisen palvelun laitoksia yksityistettiin (kaasu, sähkö) ja veroja alennettiin.

1980- ja 1990-luvun uusliberalismi liitetään globalisaation korostamiseen. Sitä ovat ajaneet Keynesin ideoimat Maailmanpankki ja Kansainvälinen valuuttarahasto, joita taas libertaristit pitävät valtioiden sääntelyeliminä. Tämä kuvaa "uusliberalismin" ja talouden vapauttamisen välistä eroa. "Uusliberalismi" yhdistetäänkin toisinaan ennemmin "talouskuriin" kuin talousliberalismiin.

Läheisesti Thatcherin ja Ronald Reaganin politiikan kaltaista agendaa ajamalla nämä organisaatiot korostivat kehitysmaissa rakennemuutosohjelmia, jotka pyrkivät takaamaan yksilönvapauden ja lain kunnioituksen, vapaan kilpailun, infrastruktuurin talouden kehitykseen ja budjettivakauden. Taloudelliset velvoitteet merkitsivät kehitysmaissa yksityistämisiä, verojen alennuksia tai kiristyksiä, menojen leikkauksia sosiaalisista ohjelmista ja sääntelyn vähentämistä. Joissain tapauksissa vastuuta terveydenhuollosta ja koulutuksesta siirrettiin valtiolta vapaille markkinoilla tai se joutui kansainvälisten avustusorganisaatioiden vastuulle. Monissa maissa talouskasvu pääsikin jollain tasolla käyntiin, mutta köyhimpien asema usein heikkeni. Käytännössä järjestöt ovat katsoneet sormiensa läpi periaatteittensa vastaisia toimia ja niiden ohjelmien vaikutuksista on kiistelty paljon. Maailmanpankki on itse pyrkinyt luomaan sellaista kuvaa, että rakennesopeutusten aika on nyt takana päin.

Esittäen muun muassa, että muutoksista on hyötynyt ennen kaikkea rajattu eliitti tai että tuloerojen rajaton kasvu on epäoikeudenmukaista (esim. The Neoliberal Myths about Globalization), monet uusliberalismin kriitikot ovat ajaneet valtioille suurempaa roolia sijoittajana ihmisten tulevaisuuteen ja taloudellisen epätasa-arvoisuuden vähentäjänä.

Reagan ja Thatcher viittasivat usein klassisiin liberaaleihin, Hayekiin ja Friedmaniin, vaikka toteuttivatkin näiden oppeja vain osittain. Toisaalta Friedman on neuvonut sosialististen, konservatiivisten ja liberaalien maiden johtajia vapauttamaan talouttaan (Kiina, Chile, Viro), vaikka hänen mukaan mikään maa ei ole niitä täysin noudattanut. Friedman on korostanut, että vaikka hän tuomitsee kaikki diktatuurit, hän silti kannattaa politiikkaa, joka parantaa diktatuurissa elävien ihmisten elinoloja, ja toisaalta taloudellinen vapautuminen johtaa ennemmin tai myöhemmin myös poliittiseen vapautumiseen.^[11]

[muokkaa] Uusliberalismi ja uuskonservatismi

Uusliberalismia ei pidä täysin samastaa uuskonservatismiin, vaikka uuskonservatiivit ovatkin talouspolitiikassaan usein lähellä uusliberaaleja ja vaikka uusliberalistista talouspolitiikkaa myös sovelsivat ensimmäisenä uuskonservatiivit (Thatcher, Reagan). Lisäksi täytyy muistaa, että esimerkiksi Thatcherin noustua valtaan Englannin valtio oli kassakriisissä. Tuolloin käynnistynyt valtionyhtiöiden yksityistäminen ei siksi ollut ideologinen valinta vaan pakkotilanne jolla yritettiin säilyttää valtion kyky hoitaa päivittäisiä menojaan. Esimerkki on tärkeä myös siitä syystä, että politiikan lokerointia tehdään monesti hyvin heikoin perustein. Se että yksityistetään valtionyhtiöitä ei vielä tee harjoitetusta politiikasta uusliberalismia.

Esimerkiksi Milton Friedman vastusti Irakin sotaa, Chilen diktatuuria ym. uuskonservatismiin liitettyjä asioita.^[12] Lisäksi Friedman kannatti liberalismia kokonaisuudessaan, ei vain talousliberalismia.

[muokkaa] Uusliberaalit

Uusliberalismi tarkoittaa siis tyypillisesti tietynlaista talouspolitiikkaa. Uusliberalisti-termillä tarkoitetaan yleensä sellaista toteuttavaa tai kannattavaa henkilöä. Tähän ei tule sekoittaa Ruotsin suuntausta, jossa eräät liberaalit ja libertaristit ovat alkaneet puolipiloillaan käyttää itsestään (haukkumanimenä pitämäänsä) termiä uusliberaali (nyliberalen) - he kannattavat nimenomaan alkuperäistä liberalismia.^{kenen mukaan?}

[muokkaa] Uusliberalismin mittaaminen

Valtion uusliberalismin asteen mittaamiseen on käytetty valtion talousliberalismin astetta mittaavaa taloudellisen vapauden indeksiä.^[13] Tämä ei kuitenkaan kata uusliberalismin liberalismista poikkeavia aspekteja (mm. valtion virastojen organisointitavat; vrt. uusliberalismin ja talousliberalismin ero).

[muokkaa] Maailmanpankki, IMF ja uusliberalismi

Maailmanpankki ja IMF ovat Keynesin suunnittelemia valtionjohtoisia maailmantalouden ohjailuelimiä, joita moni libertaristit tyypillisesti pivätä liberalismin vastaisina mutta sosialistit "uusliberaaleina", koska ne usein vaativat taloutensa huonoon jamaan saaneilta mailta talousuudistuksia.

Tätä kuvaa seuraava esimerkki: Yrityksen perustaminen laillisesti vaati kenialaiselta 11 byrokraattista toimenpidettä, 68 päivää ja vuoden tulot. Se on eräs syistä sille, miksi Kenia pysyy köyhänä. Maailmanpankin päivitetty "Doing Business" -raportti kuvaa, että sittemmin on tapahtunut jonkin verran liberalisointia. Nyt vaaditaan vain 11 byrokraattista toimenpidettä, 61 päivää ja puolen vuoden tulot! Nyt vain odotan, että joku antikapitalisti alkaa sanoa, miten uusliberalismi ja armoton deregulaatio ovat tuhonneet Kenian. - Johan Norberg^[14]

[muokkaa] Katso myös

• Uusliberalismi maittain

[muokkaa] Lähteitä

• Andrew Hurrell, Laura Gomez-Mera "neoliberalism" The Concise Oxford Dictionary of Politics. Ed. Iain McLean and Alistair McMillan. Oxford University Press, 2003. Oxford Reference Online. Oxford University Press.
• Friedrich Hayek, Kohtalokas ylimieli. Jyväskylä: Arthouse, 1998
• Heikki Patomäki, Uusliberalismi Suomessa. Lyhyt historia ja tulevaisuuden vaihtoehdot. Helsinki: WSOY, 2007
• Noam Chomsky: Hinnalla millä hyvänsä. Uusliberalismi ja globaali kuri. Helsinki: LIKE, 2000.
• Noam Chomsky: Ideologia ja valta 1. Ideologiakritiikkiä ja vapauden näkökulmia. Keuruu: LIKE 2002
• "neoliberalism": Dictionary of the Social Sciences. Craig Calhoun, ed. Oxford University Press 2002. Oxford Reference Online. Oxford University Press.
• David Harvey, Uusliberalismin lyhyt historia. Tampere: Vastapaino, 2008

[muokkaa] Viitteet

[muokkaa] Aiheesta muualla

• Kansainvälisen politiikan professorin Heikki Patomäen artikkelit Voima-lehdessä uusliberalismista sekä sen suomalaisesta sovellutuksesta:
  • Uusliberalismin hiljainen vallankumous
  • Suomen-malli on optinen illuusio

• Martta Viitaniemi: Vapaus valita – uusliberaali markkinaideologia hyvinvointivaltion haastajana helmikuu 2008. Tampereen yliopisto, politiikan tutkimuksen laitos.