Uusliberalismi

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Osa politiikka-sarjaa
Uusliberalismi
Tausta
Teollinen vallankumous
Merkantilismi
Kylmä sota
Talous
Liberalismi
Klassinen liberalismi
Uusliberalismi
Monetarismi
Keynesläisyys
Uusklassinen taloustiede
Tuotantopuolen taloustiede
Teoria
Friedrich von Hayek 1899 – 1992
Ludvig von Mises 1881 – 1973
Milton Friedman 1912 – 2006
Muut teoriat
Adam Smith 1723 – 1790
Karl Marx 1818 –1883
David Ricardo 1772 – 1823
John Maynard Keynes 1883 – 1946
Katso myös
Kapitalismi
Vapaakauppa
Protektionismi
Globalisaatio
Vapaus
Laissez faire
Näkymätön käsi
Hyvinvointivaltio
Chicagon pojat
Teemasivu: Politiikka

Uusliberalismi on talouspoliittinen suuntaus[1], jonka mukaan vapaa yksityisomistusoikeus, vapaat markkinat ja vapaakauppa edistävät parhaiten ihmisten hyvinvointia.[2] Uusliberaali talouspolitiikka pyrkii taloudellisen toiminnan normien vähentämiseen (talouden vapaus), verojen alentamiseen, omistusoikeuden loukkaamattomuuteen, kilpailuun, poliittisen toiminnan korvaamiseen markkinaohjauksella, tulonsiirroilla rahoitetun hyvinvointivaltion ja kansainvälisen kaupan esteiden purkamiseen.[3] Kannattajat puhuvat mieluummin klassisesta liberalismista, markkinaliberalismista tai liberalismista.[4] Uusliberalismi ei niinkään ole aate vaan joukko toimenpiteitä, joihin ryhtyvät hyvin erilaisissa maissa konservatiivit, liberaalit ja sosialistit. Osa noista toimista (muun muassa vapaan markkinatalouden vastaisten lakien vähentäminen) on klassisen liberalismin mukaisia, osaa (esimerkiksi tietyt tavat organisoida virastoja) vain väitetään sellaisiksi. Termiä "uusliberalismi" käyttävät etenkin kyseisen politiikan vastustajat (haukkumanimenä), ja siksi sen merkitys vaihtelee melkoisesti käyttäjästä riippuen.[5]

Termin historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uusliberalismi-termin uus viittaa tavoitteisiin uusia klassisen liberalismin kauden taloudellinen vapaus. Klassinen liberalismi oli aikakausi alkaen noin vuodesta 1600 ja päättyen 1800-luvun loppuun.

Friedrich von Hayekin ympärille muodostunut ryhmä Mont Pelerin Society, johon kuuluivat muun muassa Karl Popper, Milton Friedman ja Ludvig von Mises, julkaisi perustamisasiakirjansa vuonna 1947. Sen mukaan keskeistä ideologian tasolla on kamppailu marxilaisuutta, sosialismia, valtiojohtoisuutta ja keynesläisyyttä vastaan. Sen mukaan sivilisaation keskeiset arvot ovat uhattuna. Vapautta ei voi tehokkaasti säilyttää ilman yksityisomistukseen ja markkinoihin liittyvää valtaa. Koska ihanteena oli yksilönvapauden puolustaminen, ryhmä kutsui itse itseään liberaaleiksi.[6]

Klassisessa muodossaan liberalismia kehitti valistusajalla muun muassa John Locke keskiaikaisen yhteiskunnan monien ongelmien vastavoimaksi: yksilölle haluttiin valta päättää itsestään ja omaisuudestaan sen sijaan, että häntä määräisi aateli, kirkko, valtio, isäntä tai muu taho. Ajatussuunnan vastustajan Noam Chomskyn mukaan taas uusliberalismi kehittyi vastavoimaksi niin kutsutulle hyvinvointiliberalismille ja sosiaalidemokratialle.[7]

Reagan ja Thatcher viittasivat usein klassisiin liberalisteihin, Hayekiin ja Friedmaniin, vaikka toteuttivatkin näiden oppeja vain osittain. Toisaalta Friedman on neuvonut sosialististen, konservatiivisten ja liberalististen maiden johtajia vapauttamaan talouttaan (Kiina, Chile, Viro), vaikka hänen mukaansa mikään maa ei ole niitä täysin noudattanut. Friedman on korostanut, että vaikka hän tuomitsee kaikki diktatuurit, hän silti kannattaa politiikkaa, joka parantaa diktatuurissa elävien elinoloja, ja toisaalta taloudellinen vapautuminen johtaa ennemmin tai myöhemmin myös poliittiseen vapautumiseen.[8]

Uusliberalismia ei pidä samastaa uuskonservatismiin. Esimerkiksi Milton Friedman vastusti Irakin sotaa, Chilen diktatuuria ja muita samankaltaisia uuskonservatismiin liitettyjä asioita.[9] Uusliberaaliksi väitetty vaikutusvaltainen liberaali ajatushautomo Cato-instituutti on todennut George W. Bushin hallinnon uuskonservatismin terrorismiin verrattavaksi vaaraksi vapaudelle.[10]

Uusliberalismin teoria ei ole yhtenäinen, ja se on saanut eri muotoja eri aikoina ja eri yhteiskunnissa. David Harveyn mukaan ensimmäinen Friedmanin talousteorioita toteuttanut valtio oli Augusto Pinochetin Chile vuonna 1973. Harveyn mukaan uusliberalismi nousi vallitsevaksi kapitalistiseksi talousopiksi Yhdysvalloissa ja Britanniassa vuonna 1979.[11]

Uusliberalismin historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Uusliberalismin historia

David Harveyn mukaan ensimmäinen Friedmanin talousteorioita toteuttanut valtio oli Augusto Pinochetin Chile vuodesta 1973. Pinochetin kaudella julkiset terveyskeskukset purettiin, työmarkkinat vapautettiin ammattiyhdistyksistä ja kotimaisen teollisuuden tuki ja tullisuojat purettiin ulkomaisen tuonnin edistämiseksi.[12]

Harveyn mukaan Margaret Thatcher harjoitti uusliberalismia Britanniassa vuosina 1979–1990.[13] Thatcher pyrki yksityistämään useita talouselämän aloja. Myytyihin yrityksiin sisältyy British Aerospace, British Telecom BT Group, British Airways, teräs, sähkö, kaasu, öljy, vesi, linja-autot ja rautatiet. Thatcherin tavoitteena oli yritysten ja yksilöiden oman vastuun korostaminen ja halu rohkaista innovatiivisuuteen ja aloitteellisuuteen. Thatcher yritti vähentää valtion vastuuta ja ulottaa henkilökohtaisen vastuun ihanteen koko yhteiskuntaan, myös yksityiseen terveydenhuoltoon.[14]

Professori Heikki Patomäen mukaan uusliberalismia ovat levittäneet OECD, IMF ja EU ja Suomi on uudistanut taloutta sen mukaisesti 1980-luvun lopulta alkaen.Harri Holkerin hallitus (1987-1991) alkoi liikelaitostaa valtion hallintoa.[15] Patomäen mukaan kilpailukyky esitettiin kansallisena elonjäämisoppina.[15]

Islanti yksityisti pankit ja vapautti pääomamarkkinat 1990-luvun alussa. Velkaantumista ja pankkitoimintaa ei rajoitettu. Talous kasvoi kaksi kertaa Eurooppaa nopeammin ja velkarahalla ostettiin kauppoja, lentoyhtiöitä, pankkeja ja teleyrityksiä Pohjoismaista, Britanniasta, Hollannista ja Saksasta. Pankit Kaupthing, Landsbanki ja Glitnir olivat 70 % Islannin pörssivarallisuudesta. Talousihmeen osoittuessa kuplaksi Islanti oli syvemmässä kriisissä kuin muut länsimaat. Liiketaloustieteen professori Vilhjalmur Bjarnassonin mukaan Islannin talouskriisi on kotikutoinen. Osakesäästäjien liitto oli kritisoinut vuosia pankkeja ja pörssiyrityksiä.[16]

Kiinassa väitetty uusliberalismi yhdistyy keskitettyyn ja autoritaariseen valvontaan. Kiinassa ei ole tehty Venäjän tavoin välitöntä yksityistämistä "shokkihoitoa", ja sen talouskatastrofit on vältetty.[14] Vuonna 1995 Kiina avasi koko maan ulkomaisille sijoituksille rannikkokaupunkien lisäksi. Valtionyhtiöitä on nyt jo myös avattu ulkomaiselle sijoittajille.[14] Keskushallinto on heikentänyt sosiaaliturvaa, määrännyt käyttömaksuja, luonut joustavat työvoimamarkkinat ja yksityistänyt yhteisomaisuutta. Kiinalainen perinne on saada keskushallinto käyttämään vastuuta yksityisen edun tavoittelijoita ja paikallisviranomaisia vastaan.[14]

Uusliberalismin arvostelua[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Professori Heikki Patomäen mukaan uusliberalistinen teoria unohtaa historian. Hänen mukaansa uusliberalismi ei ole vastaus 2000-luvun ongelmiin, vaan yritys toteuttaa 1800-luvun talousidealistien ihanteita nykymaailmaan.[17]

Yhteiskuntateoreetikko David Harveyn mukaan uusliberalismi on poliittinen projekti, joka pyrkii palauttamaan pääoman kasautumiseen otolliset olosuhteet ja taloudellisen eliitin valta-aseman. Ajattelun ydin on arvostelua osakseen saanut oletus, että vapaakauppa varmistaisi myös yksilönvapaudet.[2]

Hänen mukaansa uusliberalismin toimintastrategia pyritään piilottamaan poliittisten iskulauseiden ja retoriikan taakse. Harveyn mukaan uusliberalismissa vapaus surkastuu vapaan yrittäjyyden edistämiseen. Jokainen on itse vastuussa hyvinvoinnistaan. Muun muassa Keynesin ja Rooseveltin tukemat hyvinvointivaltioinstituutiot: sosiaalipalvelut, koulutus, terveydenhoito ja eläkkeet eli koko sosiaaliturva pyritään yksityistämään vapaalle kilpailulle.[11] Harvey katsoo, että sosiaalinen eriarvoisuus ja tulonjaon ongelmat ovat uusliberalismin rakenteellinen ongelma. Uusliberalistinen vapaus heijastaa Harveyn mukaan yksityisten omistajien, liike-elämän monikansallisten yritysten ja rahoittajien etuja.[2]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. "neoliberalism." The American Heritage Dictionary of the English Language, Fourth Edition. Houghton Mifflin Company, 2004. Answers.com 12 Sep. 2009. Neoliberalism "A political movement beginning in the 1960s that blends traditional liberal concerns for social justice with an emphasis on economic growth."
  2. a b c David Harvey, Uusliberalismin lyhyt historia. Tampere: Vastapaino, 2008, sivut: määritelmä s. 7, 26, 28, valtiojohtoisuus 29, vapaakauppa 13, rakenteellinen ongelma 24, vaikutukset 7-8, yritysten etu 14, poliittinen naamio 146, pääjohtajat ja omaisuus s. 44
  3. Friedrich von Hayek: Kohtalokas ylimieli, s. 17-18. Arthouse, 1998. ISBN 9789518841251.
  4. Noam Chomsky: Hinnalla millä hyvänsä. Uusliberalismi ja globaali kuri, s. 33. Like, 2000.
  5. Johan Norberg: At last i understand Esbati
  6. David Harvey, Uusliberalismin lyhyt historia. Tampere: Vastapaino, 2008, investoinnit s. 39, velkakriisi 198, ideologit 28-31, 57, Karl Polaney 49, sosiaalisen oikeudenmukaisuus 53
  7. Noam Chomsky: Ideologia ja valta 1. Ideologiakritiikkiä ja vapauden näkökulmia, s. 157. ISBN 951-662-683-1. Like, 2002.
  8. Johan Norberg Milton Friedmanista
  9. Johan Norberg Friedmanista
  10. Upholding Liberty in America William Niskanen, 24.6.2003
  11. a b David Harvey, Uusliberalismin lyhyt historia. Tampere: Vastapaino, 2008, s. 7, 29, 31, 68, 83, 48-49
  12. David Harvey, Uusliberalismin lyhyt historia. Tampere: Vastapaino, 2008, Britannia s. 70–78, kolonalismi s. 71, Sheffield ja Liverpool s. 75-76; Kiinalainen juttu s. 148–185, Chile 14
  13. Anssi Miettinen, Thatcherin perinnöstä kiistellään yhä, Rautarouva nousi valtaan 1979 ja muutti kaiken, HS 5.5.2009 B1
  14. a b c d David Harvey, Uusliberalismin lyhyt historia. Tampere: Vastapaino, 2008, Britannia s. 70–78, Kiinalainen juttu s. 148–185
  15. a b Heikki Patomäki, Uusliberalismi Suomessa WSOY 6.8.2007 s. 12–13, 62, 66, 71, 79, 88, 121 ja 127
  16. Satujen saari teki vararikon, Suomen kuvalehti 10/2009
  17. Heikki Patomäki, Uusliberalismi Suomessa. Lyhyt historia ja tulevaisuuden vaihtoehdot. Helsinki: WSOY, 2007, Sivut: vaalit s. 28, toteuttaa 1800-l. ihanne 267

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Andrew Hurrell, Laura Gomez-Mera "neoliberalism" The Concise Oxford Dictionary of Politics. Ed. Iain McLean and Alistair McMillan. Oxford University Press, 2003. Oxford Reference Online. Oxford University Press.
  • Hayek, Friedrich von: Kohtalokas ylimieli. (The fatal conceit: The errors of socialism, 1988.) Toimittanut William Warren Bartley. Suomentaneet Joose ja Matti Norri. Helsinki: Art House, 1998. ISBN 951-884-125-X.
  • Patomäki, Heikki: Uusliberalismi Suomessa: Lyhyt historia ja tulevaisuuden vaihtoehdot. Helsinki: WSOY, 2007. ISBN 978-951-0-32562-9.
  • Chomsky, Noam: Hinnalla millä hyvänsä: Uusliberalismi ja globaalikuri. (Profit over people: Neoliberalism & global order, 1999.) Suomentanut Juha Ahokas. Pystykorvakirja. Helsinki: Like: Suomen rauhanpuolustajat, 2000. ISBN 951-578-724-6.
  • Chomsky, Noam: Ideologia ja valta. 1, Ideologiakritiikkiä ja vapauden näkökulmia. Toimittaneet ja suomentaneet Juhani Yli-Vakkuri, Marko Ampuja, Erkka Öörni. Pystykorvakirja. Helsinki: Like: Suomen rauhanpuolustajat, 2002. ISBN 951-578-951-6.
  • "neoliberalism": Dictionary of the Social Sciences. Craig Calhoun, ed. Oxford University Press 2002. Oxford Reference Online. Oxford University Press.
  • Harvey, David: Uusliberalismin lyhyt historia. (A brief history of neoliberalism, 2005.) Suomentanut Kaisa Koskinen. Tampere: Vastapaino, 2008. ISBN 978-951-768-210-7.
  • Jussi Ojajärvi ja Liisa Steinby (toim.): Minä ja markkinavoimat – yksilö, kulttuuri ja yhteiskunta uusliberalismin valtakaudella. Avain, 2008. ISBN 978-952-5524-62-8.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]