Joseph McCarthy

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli käsittelee poliitikkoa. Muita samannimisiä henkilöitä on lueteltu täsmennyssivulla.
Joseph Raymond McCarthy
Senaattori J. McCarthy
Senaattori J. McCarthy
Syntynyt 14. marraskuuta 1908
Grand Chute, Wisconsin, Yhdysvallat
Kuollut 2. toukokuuta 1957
Bethesda, Maryland, Yhdysvallat
Puolue Yhdysvaltain republikaaninen puolue
Entiset puolueet Yhdysvaltain demokraattinen puolue
Asema senaattori
Vaalipiiri Wisconsin
Uskonto roomalaiskatolisuus
Puoliso Jean Fraser Kerr Minetti
Allekirjoitus Joe Mccarthy Signature.svg

Joseph Raymond "Joe" McCarthy (14. marraskuuta 1908 Grand Chute, Wisconsin, Yhdysvallat – 2. toukokuuta 1957 Bethesda, Maryland, Yhdysvallat) oli Yhdysvaltojen senaattori ja kansainvälisestikin tunnettu kommunismia vastustanut poliitikko. Hän oli 1950-luvulla Yhdysvaltain kommunistivainojen keulakuva, ja tuolloista kommunismin vastaista yhteiskunnallista hysteriaa kutsutaan usein hänen mukaansa "mccarthyismiksi".

Varhainen elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

McCarthyn sukujuuret olivat Irlannissa ja Saksassa. Hän syntyi wisconsinilaisella maatilalla 1908 ja oli viides kaikkiaan seitsemän lapsen perheessä.

McCarthy aloitti insinööriopinnot mutta siirtyi oikeustieteeseen ja valmistui juristiksi Milwaukeen Marquetten yliopistosta. Hän työskenteli lakimiehenä Wisconsinissa ja oli demokraattisen puolueen ehdokkaana piirisyyttäjävaaleissa 1936 mutta hävisi. Vuonna 1939 hän onnistui paremmin, hänet valittiin sitoutumattomana kymmenennen hallintopiirin tuomariksi, ja hänestä tuli osavaltionsa siihen asti nuorin tuomari.[1] Ajoittain hän pyrki hankkimaan lisäansioita uhkapelistä.

Hänen tuomarointinsa herätti jonkin verran kiistoja, sillä hän käsitteli kohdalleen tulleet tapaukset hyvin nopeasti. Hän oli perinyt kasan keskeneräisiä juttuja ja työskenteli jatkuvasti pyrkien tyhjentämään pöytänsä. Ajoittain hän kokemattomuuttaan vaati useilta kilpailevilta asianajajilta tarkkoja ja lyhyitä tiedotuksia, joihin hän myös turvautui päätöksissään. Wisconsinin ylempi oikeusaste kuitenkin kumosi hänen päätöksistään vain pienen prosentin.

Toinen maailmansota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pian sen jälkeen, kun Yhdysvallat joutui mukaan toiseen maailmansotaan, McCarthy liittyi vuonna 1942 merijalkaväkeen vaikka hänen tuomarinvirkansa olisi vapauttanut hänet palveluksesta. McCarthy valitsi merijalkaväen toiveenaan, että aselajissa palvelemisesta olisi jatkossa poliittisella uralla hyötyä. Opintojensa ansiosta hän sai automaattisesti upseerinviran vänrikkinä heti peruskoulutuksen jälkeen. Hän toimi tiedottavana tiedustelu-upseerina syöksypommittajalaivueessa Solomonsaarilla ja Bougainvillessa.[2]

Hän erosi merijalkaväestä kapteenin arvoisena. Hän oli mukana 12 taistelulennolla pommikoneen taka-ampujana ja tähystäjänä ja sai silloin kutsumanimen "Tail-Gunner Joe". David M. Oskinskyn mukaan McCarthyn kutsumanimi tuli hänen halustaan olla yksikön eniten ammuksia käyttänyt konekivääriampuja lennon aikana.[3]

Keksityt sota-ansiot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Myöhemmin McCarthy väitti olleensa mukana 32 taistelulennolla. Lentojen määrä oikeuttaisi hänet Distinguished Flying Cross -ansiomerkkiin, jonka hän saikin 1952. Hän julkaisi suosituskirjeen, jota hän väitti yksikkönsä komentajan allekirjoittamaksi sekä itsensä Yhdysvaltojen Tyynenmeren joukkojen komentajan, amiraali Chester W. Nimitzin puoltamaksi. Myöhemmin kuitenkin paljastui, että McCarthy oli kirjoittanut kirjeen itse tiedustelu-upseerina toimiessaan. Myös hänen saamansa sotavamma, jonka synnystä hän esitti monta erilaista tarinaa vaihdellen lento-onnettomuudesta ilmatorjuntatuleen, osoittautui myöhemmin juhlavammaksi. Hän oli loukkaantunut laivalla järjestetyissä juhlissa, joiden aiheena oli päiväntasaajan ylitysseremonia.[1]

Vaalikampanjat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jo sodan aikana McCarthy kiinnostui republikaanipuolueesta ja kampanjoi vielä merivoimissa palvellessaan republikaanien esivaalissa päästäkseen Wisconsinin osavaltion senaattoriehdokkaaksi 1944. Hän hävisi selvästi. Sotilasuransa päätyttyä hän aloitti sodan jälkeen paljon paremmin organisoidun kampanjan nuorempaa Robert La Follettea vastaan ja voitti hänet täpärästi republikaanien esivaaleissa 1946. Varsinainen vaalikampanja osoittautui helpoksi silloin republikaanivaltaisessa Wisconsinin osavaltiossa, ja McCarthy sai kaksi kertaa enemmän ääniä kuin demokraattien Howard MacMurray. McCarthyn ensimmäinen senaattorikausi alkoi 1947.

Liittovaltion senaattorina[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

McCarthyn uraa senaatissa ennen vuotta 1950 voi ehkä parhaiten kuvata sanalla "hiljainen". Hän äänesti yleensä puolueen linjan mukaisesti, mutta ei tehnyt mitään, joka olisi erottanut hänet muista senaatin jäsenistä ja etenkään oman puolueensa jäsenistä. Hän oli suosittu puhuja, ja hän sai kutsuja cocktail-tilaisuuksiin, joilla hän vieraili mielellään. Hänen apulaisensa ja tukijansa pitivät hänestä, sen sijaan hän ei nauttinut suurta arvostusta kollegojensa keskuudessa. Senaatissa hänellä oli äkkipikaisen ja jopa raivokkaan miehen maine.[2]

Malmedyn verilöyly[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Malmedyn verilöyly

Joukko SS-sotilaita oli teloittanut yhdysvaltalaisia sotavankeja ja belgialaisia siviilejä Ardennien taistelun aikana 1944. Sodan jälkeisessa Dachaun sotarikosoikeudenkäynnissä 1946 syyllisiksi todettuja osallisia tuomittiin kuolemaan ja vankeuteen, mutta heränneen keskustelun vuoksi Yhdysvaltojen senaatti perusti alakomitean tutkimaan oikeudenkäyntimenettelyjä. McCarthy hankki luvan osallistua senaatin kuulusteluihin, joissa hän esiintyi ensimmäistä kertaa tavalla, jota myöhemmin ruvettiin kutsumaan McCarthyismiksi. McCarthy pyrki saamaan SS-miehille annetut kuolemantuomiot kumotuiksi. Hän väitti SS-miesten kuulusteluissa käytetyn kidutuskeinoja ja piti oikeudenkäyntiä puolueellisena, koska osa syyttäjistä oli juutalaisia. Edelleen hän väitti Yhdysvaltojen armeijan yrittävän peitellä oikeudenkäynnin virheitä, joista hän ei kuitenkaan esittänyt todisteita. Hän riitautui alakomitean puheenjohtajan kanssa ja lähti kuulusteluista, mutta hyväksyi alakomitean selonteon myöhemmin kaikessa hiljaisuudessa. McCarthy käytöstä arvosteltiin laajasti, ja pian tapauksen jälkeen hänet valittiin senaatin lehdistöosastojen äänestyksessä "virassa olevista Yhdysvaltain senaattoreista huonoimmaksi".[2]

Kommunistivainot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kiinan julistauduttua kommunistiseksi ja Neuvostoliiton hankittua ydinaseita McCarthy kuitenkin löysi oman linjansa, hänen mukaansa nimetyn mccarthyismin: hän pyrki julkisuuteen syyttäen milloin ketäkin korkeaa virkamiestä kommunistiksi, kommunistipuolueen agentiksi tai kommunismille myötämieliseksi, oli asiassa perää tai ei. Tuloksena Yhdysvalloissa syntyi 1950-luvun alussa hysteria kommunismia tai kaikkea kommunismiksi luultua kohtaan.

McCarthyn ura lähti jyrkkään nousuun valtaisan julkisuuden ja kommunisminvastaisuuden tuoman suosion takia; aluksi jopa sotasankari ja suosittu presidentti Dwight D. Eisenhower kampanjoi hänen puolestaan. McCarthyn ystävä ja poliittinen tukija, Kalifornian senaattori Richard Nixon valittiin Eisenhowerin varapresidentiksi 1952. Vuosina 1953–1954 McCarthy toimi kommunisminvastaisia kuulemisia suorittaneen Permanent Subcommittee on Investigationsin puheenjohtajana.[4] Suosio kääntyi kuitenkin nopeaan laskuun, mihin suuresti vaikutti toimittaja Edward R. Murrow'n tekemä See It Now -televisiosarjan jakso, jossa hän McCarthyn omia lausuntoja lainaten loi hänestä kuvan vaarallisena fanaatikkona.[5] McCarthyn sai tilaisuuden vastineeseen, mutta hänen syytöksensä Murrow'ta kohtaan kääntyivät lopulta häntä itseään vastaan.[5]

Itse korruptioprosessinselvennä lopputuloksena senaatti äänesti 2. joulukuuta 1954 äänin 67–22 McCarthyn rankaisemisesta nuhteluin, mikä käytännössä merkitsi hänen poliittisen uransa loppua valtakunnallisella tasolla.[6] McCarthy vetäytyi viimein hyljeksittynä ja alkoholisoituneena senaatista kaksi ja puoli vuotta myöhemmin. Hän kuoli 2. toukokuuta 1957 hepatiittiin Yhdysvaltain laivaston sairaalassa Marylandissa.

McCarthyn uhreja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

McCarthyn politiikan vuoksi noin 150 henkilöä joutui vankilaan ja vähintään 10 000 menetti työnsä. Hänen politiikkansa tunnettuja uhreja olivat muun muassa:[7]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Ted Morgan: Judge Joe 2003, Legal Affairs.org. Viitattu 30.5.2014
  2. a b c Arthur Herman: Joseph McCarthy: Reexamining the Life and Legacy of America's Most Hated Senator, s. 44–55. Free Press, 1999. ISBN 0-684-83625-4. (englanniksi)
  3. David M. Oskinsky: A Conspiracy So Immense: The World of Joe McCarthy, s. 32. Oxford University Press, 2005. ISBN 0-19-515424-X. (englanniksi)
  4. McCarthy Hearings Published United States Senate. Viitattu 12.11.2009. (englanniksi)
  5. a b pbs.org: Edward R. Murrow (englanniksi)
  6. Eepos, Maailmanhistorian käsikirja, WSOY, sivu 371, "Antikommunismi" ISBN 951-0-23767-1
  7. Tieteen kuvalehti Historia 11/2013, s. 50–57

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Käännös suomeksi
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja vieraskielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: en:Joseph McCarthy