Luis Buñuel

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Luis Buñuel
Luis Buñuel.JPG
Syntymäaika 22. helmikuuta 1900
Syntymäpaikka Calanda, Espanja
Aktiivisena 1929–1977
Kuolinaika 29. heinäkuuta 1983 (83 vuotta)
Kuolinpaikka México City, Meksiko
Ammatti elokuvaohjaaja
Tunnetuimmat ohjaukset Andalusialainen koira (1928),
Kulta-aika (1930),
Los olvidados – säälikää heitä (1950),
Viridiana (1961),
Porvariston hillitty charmi (1972)
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet
Palkinnot

Bafta-palkinto (1974),
Kultainen palmu (1961),
Kultainen leijona (1967)

Ehdokkuudet

Oscar-palkinto (1973, 1978),
Bafta-palkinto (2x1974),
Kultainen palmu (1959, 1960, 1962),
Kultainen leijona 1965

Luis Buñuel Portolés (22. helmikuuta 1900 Calanda, Espanja29. heinäkuuta 1983 México City, Meksiko) oli espanjalais-meksikolainen surrealistinen elokuvaohjaaja[1] ja runoilija. Hän kritisoi useissa elokuvissaan voimakkaasti porvaristoa ja papistoa.

Buñuelin ensimmäinen elokuva oli Salvador Dalín kanssa tekemä lyhytelokuva Andalusialainen koira. Buñuel joutui jättämään Espanjan 1930-luvulla ja teki seuraavat elokuvansa vasta 1940-luvun puolivälissä Meksikossa. Hänet nosti maailmanlaajuisesti tunnetuksi vuonna 1950 ensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla palkittu Los olvidados – säälikää heitä. Tämän jälkeen hän teki vielä useita elokuvia Meksikossa, kunnes palasi 1960-luvulla Eurooppaan, missä hän ohjasi muun muassa elokuvat Päiväperho ja Porvariston hillitty charmi, joka sai parhaasta vieraskielisen Oscar-palkinnon.

Nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Madridin intellektuelleja 1923, Luis Buñuel oikealla takarivissä.

Buñuel syntyi Calandassa Espanjassa rikkaaseen porvariperheeseen. Hän oli ensimmäinen perheen seitsemästä lapsesta. Perhe asui Zaragozassa, ja Luis sai ankaran jesuiittakasvatuksen.[2][1]

Buñuel muutti 17-vuotiaana Madridiin, missä hän asui vuoteen 1925 arvostettussa Residencia de Estudiantesissa, joka oli noussut Francisco Giner de los Ríosin kehittämän idean pohjalta tuoda kaikki Espanjan ja Euroopan intellektuellit samaan paikaan. Buñuel tutustui siellä muun muassa Federico García Lorcaan ja Salvador Dalíín.[3] Buñuel haki opiskelemaan isänsä pakottamana maataloustekniikka Madridin yliopistoon muttei päässyt sisään. Tämän jälkeen hän kävi kursseja entomologiasta, opiskeli filosofiaa ja kirjallisuustiedettä ja valmistui vuonna 1924 pääaineenaan historia.[2]

Ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alku Ranskassa ja Espanjassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Buñuel muutti isänsä kuoltua vuonna 1925 Pariisiin, missä hän alkoi vasta keskittyä elokuviin.[3] Hän kirjautui Jean Epsteinin ja usean apulaisen vetämään yksityiseen elokuvakouluun. Buñuel työskenteli muun muassa Epsteinin apulaisohjaajana elokuvassa Usherin talon häviö.[4] Epstein erotti Buñuelin koulusta, kun tämä ei suostunut työskentelemään Abel Gancen apulaisena.[2]

Buñuel liittyi 1928 pariisilaiseen surrealistiryhmään, jonka jäseniä hän oli tavannut jo Residencia de Estudiantesissa. Hänen tutkimuksensa surrealismin estetiikasta ja elokuvasta johti hänen ensimmäiseen elokuvaansa, Andalusialaiseen koiraan.[2] Sitä on kutsuttu eniten analysoiduksi 17 minuuttiseksi elokuvan historiassa. Buñuel ja Dalí kirjoittivat elokuvan heidän uniensa pohjalta.[3]

Espanjaan Buñuel palasi 1932 tekemään elokuvan Les Hurdes – Maa ilman leipää, jota kriitikot ovat kutsuneet ”dokumenttiparodiaksi”, sillä se yhdistää kansatiedettä ja surrealismia. Buñuel auttoi 1930-luvun puolivälissä Ricardo Urgoitin Filmófono ja muun muassa tuotti ja ohjasi neljä Espanjan varhaista äänielokuvaa.[2]

Maanpaossa Yhdysvalloissa ja Meksikossa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Espanjan sisällissota puhkesi 1936, ja tasavaltalaisia kannattanut Buñuel lähti maanpakoon. Hän asui Yhdysvalloissa, Los Angelesissa ja New Yorkissa 1938–1945. Tuona aikana hän työskenteli poliittisten dokumenttien parissa, avusti Museum of Modern Artia sekä MGM:ää espanjankielisten elokuvien teossa ja Warner Brothersia dubbaamisessa.[2] Buñuel kutsuttiin vuonna 1946 Meksikoon elokuvaamaan García Lorcan näytelmän La casa de Bernarda Alban. Projekti ei toteutunut, mutta Buñuel sai muita mahdollisuuksia Meksikossa. Hänen Meksikon-kautensa ensimmäinen elokuva Gran Casino (1947) oli floppi, ja myös elokuvaa El Gran Calavera Buñuel itse piti yhtä heikkona. Elämäkerturi John Baxterin mukaan elokuva oli kuitenkin merkittävä Buñuelin tekniikan kehittämisessä.[3]

Meksikon-aikanaan Buñuel nousi maailmanlaajuisesti tunnetuksi elokuvaohjaajaksi. Vuonna 1950 kuvattu, köyhistä katulapsista kertonut Los olvidados – säälikää heitä toi Buñuelille Cannesin elokuvajuhlien parhaan ohjaajan palkinnon.[5]

Buñuel teki Meksikossa 20 elokuvaa, ja vaikka hänet yhdistetään usein surrealistiseen elokuvaan, hän ohjasi siellä myös useita studioelokuvia. Näihin elokuviin kuuluivat Una mujer sin amor (1952), Illuusio matkustaa raitiovaunulla (1954), Joki ja kuolema (1954) ja Humiseva harju (1954). Lisäksi Los olvidadosin ansiosta Buñuel teki muutamia elokuvia yhteistyössä myös ulkomaalaisten tuottajien kanssa: Robinson Cruseon seikkailujen (1952) ja Neitsytsaaren (1960) teossa oli mukana yhdysvaltalaisia tuottajia sekä elokuvien Veri kuohuu (1955), Kuoleman puutarha (1956) ja Likaiset polut (1959) ranskalaisia tuottajia.[3]

Los olvidadosin rinnalla Buñuelin Meksikon-kauden parhaimpia elokuvia ovat yhteiskunnallisesti kantaaottavat Nazarin (1959), Viridiana (1961), joka palkittiin Cannesin Kultaisella palmulla, ja Tuhon enkeli (1962). Viridianan Buñuel teki Espanjassa, kun Francon hallinto ajatteli käyttävänsä maailmanlaajuisesti tunnettua espanjalaisohjaajaa kulttuuripolitiikkansa ajamiseen. Vaikka elokuva palkittiin Cannesissa, se lopulta kiellettiin Espanjassa Vatikaanin hermostuttua sen aggressiivisen rienaavaan sisältöön. Viridiana esitettiin Espanjassa ensimmäisen kerran vasta vuonna 1977.[5]

Viimeiset elokuvat Euroopassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Buñuel jakoi 1960-luvulla aikansa Pariisin, Madridin ja Méxicon välillä. Vaikka hän teki vielä elokuvat Tuhon enkeli ja Simon ja viettelykset (1965) Meksikossa, hänen viimeisistä elokuvistaan suurimman osan hän kuvasi Ranskassa. Buñuel tapasi 1963 Ranskassa tuottaja Serge Silbermanin, joka tuotti viisi Buñuelin kuudesta Ranskasta kuvatusta elokuvasta. Silberman antoi Buñuelille lähes vapaat kädet ja paremmat työolosuhteet kuin Meksikossa hänellä oli kertaakaan ollut.[6] Buñuelin piti tehdä Kamarineidon päiväkirja Meksikossa, mutta uuden tuottajan ansiosta hän kuvasikin sen Ranskassa. Pääosaan Silberman hankki Jeanne Moreaun, josta tuli Buñuelin lempinäyttelijöitä, vaikka he tekivätkin vain yhden yhteisen elokuvan.[3] Elokuvan käsikirjoitti Jean-Claude Carrière, jonka kanssa Buñuel teki yhteistyötä loppu-uransa ajan.[6]

Ranskalaisissa elokuvissaan Buñuel jatkoi porvaristoelämän kritisointia. Ranskassa hän teki vuosina 1966–1977 muun muassa elokuvat Päiväperho (1966), Porvariston hillitty charmi (1971) ja Tämä intohimon hämärä kohde (1977).[7] Päiväperho kertoo Catherine Deneuven esittämästä kyllästyneestä kotirouvasta, joka alkaa prostituoiduksi piristäkseen seksuaalista elämäänsä. Buñuel käytti elokuvan jälkituotantoon poikkeuksellisen paljon aikaa, sillä hän halusi hämärtää päähenkilön unimaailman ja todellisuuden välistä rajaa.[6]

Päiväperhon ja Porvariston hillityn charmin välissä Buñuel teki elokuvat Linnunrata (1969) ja Tristana (1970).[7] Tristanan Buñuel pystyi kuvaamaan Espanjassa. Viridianan jälkeen Francon hallinto oli onnistunut estämään hänen elokuvien tekemisensä Espanjassa.[3] Buñuelin seuraava elokuva Porvariston hillitty charmi voitti Oscarin parhaasta vieraskielisestä elokuvasta.[5] Hän itse oli siitä ehdolla Oscariin parhaasta alkuperäisestä käsikirjoituksesta. Lisäksi hän voitti parhaan käsikirjoituksen Baftan ja oli ehdolla Baftaan parhaasta ohjauksesta ja parhaasta soundtrackista.[8]

Buñuelin viimeiset elokuvat Vapauden aave (1974) ja Tämä intohimon hämärä kohde, josta Buñuel oli ehdolla parhaan sovitetun käsikirjoituksen Oscariin, jatkoivat samoilla teemoilla kuin Porvariston hillitty charmi.[3]

Buñuel jäi eläkkeelle elokuvan Tämä intohimon hämärä kohde jälkeen, vaikka Silberman yritti suositelle tätä vielä tekemään uusia elokuvia.[3] Buñuel julkaisi kuitenkin vielä 1982 omaelämäkerrallisen teoksen Viimeinen henkäykseni.[5]

Yksityiselämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Buñuel meni naimisiin Jeanne Rucarin kanssa vuonna 1934.[3] He saivat kaksi lasta, Juan Luisin ja Rafaelin. Juan Luisista tuli kuvanveistäjä ja elokuvantekijä ja Rafaelista kirjailja ja professori. Buñuelien koti oli useiden vuosikymmenten ajan Méxicon esikaupunkialueella.[9]

Luis Buñuel kuoli Méxicossa maksakirroosiin 29. heinäkuuta 1983.[9]

Tyyli ja teemat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Buñuel suosi koko pitkän uransa ajan samantapaisia tyylejä ja teemoja. Hänen koko uraansa liitetty surrealismi sekä tiedostamattoman ja unimaailman käsittely näkyy ensimmäisen elokuvan Andalusialaisen koiran häiritsevästä kuvastosta myös myöhempiin elokuviin, kuten Tuhon enkeliin ja Porvariston hillittyyn charmiin. ”Buñuelilainen” tyyli voi viitata surrealistiseen unen ja todellisuuden sekoittamiseen, mutta myös omalaatuiseen kuvastoon, johon kuuluvat kotieläimet hienostuneessa ympäristössä, leikkaukset eläimiin syömässä toisiinsa, omalaatuiset kädet ja erityisesti fetisistiset otokset jaloista ja käsistä.[3]

Filmografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Luis Buñuel Encyclopedia Britannica. Viitattu 28.8.2013. (englanniksi)
  2. a b c d e f Pavlović et al., s. 36-37.
  3. a b c d e f g h i j k Russell.
  4. Williams, Alan Larson: Republic of Images: A History of French Filmmaking, s. 152. Cambridge: Harvard University Press, 1992. Google-kirjat (viitattu 22.6.2014). (englanniksi)
  5. a b c d Pavlović et al., s. 38.
  6. a b c Edwards, s. 11.
  7. a b Edwards, s. 12–13.
  8. Luis Buñuel: Awards Internet Movie Database. IMDb.com, Inc. Viitattu 22.6.2014. (englanniksi)
  9. a b Flint, Peter B.: Luis Bunuel Dies At 83; Film Maker For 50 Years 20.7.1083. The New York Times Company. Viitattu 23.6.2014. (englanniksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Buñuel, Luis: Viimeinen henkäykseni. (Mon dernier soupir, 1982.). Suom. Sulamit Hirvas. Helsinki: Otava, 1983 (2. nidottu painos 1993). ISBN 951-1-07643-4.