David Cameron

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
David Cameron
David Cameron official.jpg
Yhdistyneen kuningaskunnan pääministeri
11.5.2010–
Monarkki Elisabet II
Varapääministeri Nick Clegg
Edeltäjä Gordon Brown
Opposition johtaja
6.12.2005 – 11.5.2010
Pääministeri

Tony Blair

Gordon Brown
Edeltäjä Michael Howard
Seuraaja Harriet Harman
Konservatiivipuolueen johtaja
6.12.2005–
Edeltäjä Michael Howard
Yhdistyneen kuningaskunnan parlamentin kansanedustaja (Witneyn vaalipiiri)
7.6.2001
Edeltäjä Shaun Woodward
Tiedot
Syntynyt 9. lokakuuta 1966 (ikä 48)
Lontoo, Englanti
Puolue Konservatiivipuolue
Puoliso Samantha Sheffield
Uskonto anglikaani
Allekirjoitus Accession Treaty 2011 David Cameron signature.svg

David William Donald Cameron (s. 9. lokakuuta 1966 Lontoo, Englanti)[1] on brittiläinen konservatiivipuolueen poliitikko. Hän on Britannian pääministeri toukokuusta 2010 ja konservatiivipuolueen puheenjohtaja joulukuusta 2005.

Lapsuus ja nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

David Cameron syntyi Lontoossa varakkaaseen perheeseen. Hänen isänsä toimi pörssimeklarina, ja Cameronien suvussa on ollut useita konservatiivikansanedustajia.[2] Cameron varttui Berkshiressä[3] ja kävi arvostettua Etonin poikakoulua. Myöhemmin hän opiskeli Oxfordin yliopistossa pääaineinaan filosofia, politiikka ja talous.[2]

Cameron polveutuu kuningas Vilhelm IV:stä.[1][4]

Poliittisen uran alku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Konservatiivipuolueen tutkimusosasto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valmistumisen jälkeen Cameron työskenteli Konservatiivipuolueen tutkimusostastolla (Conservative Research Department). Vuonna 1991 siirtyi työskentelemään Downing Streetille auttamaan John Majoria hänen Pääministerin kysymysten tiedotustilaisuuksissa.[5] Elokuussa 1991 hänestä tuli Konservatiivipuolueen tutkimusostaston poliittisen jaoston johtaja ja melkein nousi Pääministerin poliittiseksi sihteeriksi, mutta hävisi lopulta paikan Jonathan Hillille.[6] Hän sai vastuulleen Majorin auttamisen lehdistötilaisuuksissa vuoden 1992 parlamenttivaalien aikana. Cameron myöskin hioi talous-straaa vaalien aikana.

Valtiovarainministerin esikuntasihteeri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Cameron ylennettiin konservatiivien vaalivoiton jälkeen valtiovarainministeri Norman Lamontin esikuntasihteeriksi (Special Adviser).[7] Cameron työskenteli Lamontille kun paine ekonomisteilta pakotti Englannin punnan ulos Euroopan valuuttakurssimekanismistä.[8] Tämän tuloksena Lamontin suosio julkisuudessa tuhoutui, mutta Cameronia pidettiin puolestaan lupaavana kandidaattina Newburyn täytevaaleissa. Cameron kuitenkin päätti olla lähtemättä ehdolle.[9] Cameron myös auttoi Lamontia Euroopan valuuttarahamekanismista lähdön selvittelyssä. Lamont sai potkut tapauksen seurauksena ja Cameron sai vastuulleen kirjoittaa Lamontin erolausunnon.[10]

Sisäministerin esikuntasihteeri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lamontin eron jälkeen sisäministeri Michael Howard rekrytoi Cameronin hänen esikuntasihteerikseen (Special Adviser), vaikka valtiovarainministeriö olisi halunnut että Cameron jää sinne.

Vuoden 1994 Maaliskuussa joku vuoti julkisuuteen että Työväenpuolue oli kutsunut tapaamisen John Majorin kanssa keskustellakseen terrorisminvastaisen lain yksimielisyydestä konservatiivien ja työvenpuolueen välillä. Kun tutkimukset eivät löytäneet vuodon lähdettä, työväenpuolueen edustaja Peter Mandelson vaati että Howard vakuuttaa ettei Cameron ollut vastuussa vuodosta ja Howard vakuutti.[11][12] Yksi vanhempi valtion virkamies sanoi että Howardin avustajilla ja sihteereillä oli paljon suurempi vaikutus sisäministerin politiikkaan kuin yleensä. [13]

Carlton[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Cameron jätti hänen poliittisen avustajan roolinsa ja siirtyi liike-elämän puolelle työskentlemään Carlton Communicationsin hallinto-asioista vastaavaksi johtajaksi. Carlton oli kasvava mediayhtiö, jolla oli myös elokuvajakelu ja videotuotanto osastot. Cameron kritisoi keskustelussa vuonna 1998 päällekäisten media-alan säätömekanismien vaikutusta.

Cameron erosi hallintoasioista vastaavan johtajan roolista helmikuussa 2001 noustakseen ehdolle parlamenttivaaleissa, mutta hän pysyi maksulistalla konsultanttina [14][15][16]

Parlamentin jäsen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaalikandidaatti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Cameron valittiin 4. Huhtikuuta 2000 konservatiiviien ehdokkaaksi Witneyn vaalipiirin kansanedustajaksi vuoden 2001 vaaleihin. Hän oli aiemmin epäonnistunut yrityksissään päästä Kensington & Chelsean vaalipiirin sekä sen jälkeen Wealdenin vaalipiirin konservatiiviehdokkaaksi. Witeyn vaalipiiri oli ollut aiemmin konservatiiveille varma voitto, mutta istuva kansanedustaja Shaun Woodward oli siirtynyt työväenpuolueen edustajaksi. Vuoden 2001 vaaleissa Cameron voitti Woodwardin ja hän pääsi Witneyn kansanedustajaksi Britannian parlamentin alahuoneeseen eli House of Commonsiin. William Haguen johtama konservatiivipuolue kuitenkin hävisi vaalit Tony Blairin johtamalle työväenpuolueelle. [17][18][19][20]

Kansanedustajan ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valintansa jälkeen Cameron osallistui sisäpolitiikasta vastaavaan House of Commonsin komiteaan. Tämä oli huomattava valinta uudelle kansanedustajalle. Cameron ehdotti että komitea aloittaa tutkimuksen Britannian huumelaista[21] ja kehotti radikaalien toimenpiteiden harkitsemista[22]

Cameron yritti päätäväisesti lisätä julkista näkyvyyttään ja hän antoi sitaattilainauksia kuumiin ja paljon keskusteltuihin aiheisiin sekä skandaaleihin liittyen. Vuonna 2002 Konservatiivien johtaja Iain Duncan Smith Cameronin ja Cameronin liittolaisen George Osbornen (nykyinen valtiovarainministeri) auttamaan häntä parlamentin "etupenkeille" (etupenkki tarkoittaa brittipolitiikassa puolueiden tärkeimpiä jäseniä ja se on nimetty heidän parlamentin istumapaikkansa mukaan) Pääministerin viikoittaisten kysymysten valmistelussa. Cameron kuitenkin kapinoi puoluejohtoa vastaan, esimerkiksi heti seuraavalla viikolla hän ei tarkoituksella ilmaantunut paikalle äänestämään ja vastustamaan hallituksen lakia seksuaalivähemmistöjen ja naimattomien avioparien adoptio-oikeudesta. Cameron ei kuitenkaan ollut ainoa kapinoitsija puolueessa vaan Ian Duncan Smithin johtajuus päättyikin puolueen niin etu- kuin takapenkkiläisten kapinointiin.[23][24]

Vuonna 2003 Cameron nimitettiin varjoministeriksi Eric Forthin varamieheksi konservatiivien alahuoneen puolueryhmän varajohtajaksi. Hänestä tuli myös konservatiivien varajohtaja kun samana vuonna marraskuussa Michael Howard nousi konservatiivien johtajaksi puolueen sisäisessä "vallankumouksessa". Hänet nimitettiin myös opposition paikallishallinosta vastaavaksi puhujaksi. Myöhemmin hänestä tuli opetuksesta vastaava varjoministeri vuoden 2005 parlamenttivaalien jälkeisessä puolueen uudelleenjärjestelyssä.[25]

Konservatiivipuolueen johtajuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puolueen johtajuusvaali[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 2005 vaalien työväenpuolueen voiton jälkeen, Michael Howard ilmoitti eronsa konservatiivien johdosta. Cameron ilmoitti 29. syyskuuta asettuvansa ehdolle konservatiivipuolueen puheenjohtajaksi. Cameronin merkittäviä tukijoita konservatiivien johtajavaalissa oli esimerkiksi: Boris Johnson, varjovaltiovarainministeri ja Cameronin pitkä-aikainen liitolainen George Osborne, varjopuolustusministeri Michael Ancram, Oliver Letwin ja entinen konservatiivipuolueen johtaja William Hague[26][27]. Cameronin kamppanja ei kerännyt laajaa kannatusta alussa, vaan arveltiin että hänen pahin vastaehdokkaansa David Davis voittaa reilusti, kunnes Cameron piti loistavaksi luonnehditun puheen konservatiivien puoluekokouksessa. Puheessaan hän lupasi että saa "ihmisten tuntemaan taas hyvältä siitä että he ovat konservatiiveja" ja että hän haluaa saada "koko uuden sukupolven" konservatiivien puolelle.[28]

Johtajuusvaalien ensimäisellä kierroksella 18. Lokakuuta 2005, Cameron tuli toiseksi 56 äänellä, joka oli hieman paremmin kuin oli odotettu. David Davis, joka tuli ensimmäiseksi sai 62 ääntä, joka oli huonommin kuin oli odotettu, Liam Fox tuli kolmanneksi 42 äänellä ja Kenneth Clarke tippui pois vaalin seuraavalta kierrokselta 38 äänellä. Toisella kierroksella, joka järjestettiin 20. Lokakuuta, Cameron tuli ensimmäiseksi 90 äänellä, David Davis toiseksi 57 äänellä ja Liam Fox tippui 51 äänellä. Kummillakin ensimäisellä ja toisella kierroksella vain puolueen kansanedustajat Britannian parlamentin alahuoneesta äänestivät.[29]

Seuraavalla kierroksella, jossa vain Cameron ja Davis olivat vastakkain, saivat kaikki puolueen rekisteröidyt jäsenet äänestää. David Cameron julistettiin konservatiivipuolueen johtajaksi 6. joulukuuta 2005. Cameron 134 446 ääntä eli 67.6% puolueen jäsenten äänistä. Davis sai puolestaan 64 398 ääntä eli 32.4%. [30] Suurimmaksi syyksi Cameronin voitolle arvellaan hänen hienoa puhettaan, kun taas Davisin puhe puoluekokouksessa petti hänen kannattajiensa odotukset. Cameron julistettiin myös samana päivänä virallisesti Opposition johtajaksi ja samalla Privy Councilin jäseneksi.[31]

Reaktiot Cameronin johtajuuteen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Cameronin suhteellinen nuoruus ja kokemattomuus ennen puolueen johtajaksi tulemista on saanut satiirista vertailua työväenpuolueen entiseen johtajaan Tony Blairiin. Poliittinen ja satiirinen aikakausilehti Private Eye julkaisi johtajuusvaalin jälkeen kuvan kummastakin puoluejohtajasta sen etukannessa ja kuvatekstissä luki: "World's first face transplant a success" eli "Maailman ensimmäinen onnistunut kasvojen siirtoleikkaus".[32] Vasemmistolaislehdistä puolestaan New Statesman vertasi huonossa valossa hänen "uutta poliittista tyyliään" Tony Blairin johtajuuden alkuvuosiin.[33] Cameronia syytettiin liiallisesta ulkonäön huomioimisesta: ITV:n uutislähetyksen kuvissa hänet huomattiin parin tunnin sisällä pitävän neljiä eri vaatteita. Työväenpuolueen poliittisessa videossa Cameron nimettiin "Dave the Cameleoniksi" eli kameleontiksi, joka vaihtaa vaatteita yleisönsä mielipiteiden mukaan. Cameron myöhemmin sanoi että videosta oli tullut hänen tyttärensä lempivideo.[34]

Myöskin konservatiivipuolueen sisällä Cameronia kritisoitiin vahvasti. Esimerkiksi entinen konservatiivijohtaja Norman Tebbit haukkui Cameronia ja sanoi että: "Cameron pyrkii pyyhkimään jopa Thatcherin politiikan muiston ja luomaan uudenlaisen modernin globalistisen viherpuolueen". Monet konservatiivit myös ajattelivat ja halveksuivat sitä että Cameron pyrkii liberaalimmalla sosiaalipolitiikallaan lähemmäs poliitiista keskustaa. Kritiikistä huolimatta Cameronin johtajuus oli monien mielestä tervetullut muutos konservatiiveien politiikkaan.[35][36][37]

Varjohallituksen nimitykset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Cameronin varjohallitusnimityksiin kuului kansanedustajia monista eri konservatiivipuolueen siivistä. Entisestä johtajasta William Haguesta tuli varjoulkoministeri. Cameronin läheisin liittolainen George Osborne pysyi varjovaltiovarainministerinä ja David Davis varjosisäministerinä. Davis kuitenkin myöhemmin erosi tehtävästään ja Dominic Grieve nimitettiin hetkeksi aikaa varjosisäministeriksi[38][39]

Euroopan konservatiivien ja reformistien ryhmä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Cameron lupasi kun hän pyrki konservatiivien johtajaksi, että konservatiivipuolue jättäisi keskusta-oikeistolaisen Euroopan kansanpuolueen, koska sillä oli liian "federalistinen" politiikka Britannian konservatiivipuolueen politiikkaan verrattuna. Konservatiivipuolue puolestaan perusti lievästi euroskeptisen Euroopan konservatiivien ja reformistien ryhmän, johon liityyi mukaan esimerkiksi tšekkiläinen Kansalaisdemokraattinen puolue. [40][41]

Ryhmä on kasvanut Euroopan Parlamentin kolmanneksi suurimmaksi ja siihen kuuluu nykyään esimerkiksi Perussuomalaiset[42] Ryhmän vaihtaminen ja Cameronin hallinon EU kannat ovat kuitenkin huonontaneet Cameronin suhteita Saksan liittokansleri Angela Merkeliin ja Saksaan. Myöskin huhuttiin että Yhdysvaltojen presidentti Barack Obama olisi pelästynyt Cameronin EU kantaa kun Cameron oli opposition johtaja[43][44]

Parlamenttivaalit 2010[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääministeri ja työväenpuolueen johtaja Gordon Brown meni 6 huhtikuuta (2010) Buckinghamin palatsiin ja pyysi 12 huhtikuuta kuningatar Elisabetiä hajottamaan hallituksen, koska edellisestä vaalista oli kulunut viisi vuotta. Samalla julistettiin että parlamenttivaalit pidettäisiin 6. toukokuuta (2010).

Vuoden 2010 vaalit olivat ensimmäiset jossa julkisia tv-väittelyitä käytiin puolueiden johtajien välillä. Väittelyihin osallistui Gordon Brownin ja David Cameronin lisäksi liberaalidemokraattisen puolueen puheenjohtaja Nick Clegg. Lähtöasetelma vaaleihin oli hyvä konservatiivipuolueen kannalta sillä Työväenpuolue oli pitänyt valtaa jo 13 vuotta ja suuri osa brittiväestöstä alkoi olla tyytymätön ja kyllästynyt työväenpuolueen politiikkaan ja hallintotapaan.[45]

Konservatiivit olivat pitkälti alussa mielipdemittausten kärjessä reilulla johto-asemalla, mutta liberaalidemokraatit kuitenkin nousivat horjuttamaan työväenpuolueen ja konservatiivien valta-asemaa Nick Cleggin onnistuneen ensimmäisen televisioväittelyn jälkeen, ja osa mielipidemittauksista näytti jopa sen jälkeen liberaalidemokraattien voittoa. Gordon Brown puolestaan vaikutti selvältä väittelyn häviäjältä. ITV piti ensimmäisen väittelyn ja sen aiheet keskittyivät yleisesti kotimaiseen politiikkaan.[46][47]

Toinen televisioväittely, jonka järjesti Sky News ja jonka aiheena oli ulkopolitiikka, oli paljon tasaisempi ja mielipidettausten (jotka järjestettiin heti väittelyn jälkeen) mukaan David Cameron ja Nick Clegg olivat yhdessä väittelyn "voittajat", mutta Gordon Brown onnistui myös paljon paremmin kuin aikaisemmassa väittelyssä.[48] Ennen väittelyä kumpienkin konservatiivipuolueen ja työväenpuolueen lähteet olivat yrittäneet paljastaa Nick Cleggistä "salaisuuksia", esimerkiksi Cleggin väitettiin ottaneen salaisia lahjoituksia, sekä väitettiin että Clegg olisi syyllistynyt talousrikoksiin, mutta Clegg onnistui torjumaan väitteet epätodeksi.[49]

Ennen kolmatta televisioväittelyä konservatiivien johto oli alkanut taas kasvaa, kun taas liberaalidemokraattien kannatus oli taantunut takaisin normaalimpaan asemaan, mutta se oli silti huomattavasti korkeammalla kuin ennen vaalikampanjan alkua oli odotettu. BBC:n järjestämän kolmannen eli viimeisen väittelyn jälkeen Cameron julistettiin mediassa väittelyn "voittajaksi". Väittelyn aiheena oli talous.[50][51]

Konservatiivit lopulta voittivat vaalit 10,703,654 äänestäjän äänisaalilla, joka oli 36.1% äänestäjistä. Työväenpuolue tuli toiseksi 8,606,517 äänellä eli noin 29 prosentilla, kun taas liberaalidemokraatit saivat noin 23 prosenttia eli 6,836,248 ääntä. Koska Britanniassa on käytössä Enemmistövaalitapa, tämä ei kuitenkaan tarkoita aivan samaa prosenttimäärää paikoista ja varsinkin liberaalidemokraati kärsivät systeemistä. Konservatiivit saivat 307 paikkaa, työväenpuolue 258 ja liberaalidemokraatit vain 57. Tämä kuitenkin tarkoitti sitä että Cameronin konservatiivit eivät saaneet enemmistöä parlamentin alahuoneeseen ja joutuivat muodostamaan koalitiohallituksen Nick Cleggin liberaalidemokraattien kanssa. Tämä on ensimmäinen koalitiohallitus toisen maailmansodan jälkeen, sillä koalitiohallitukset ovat olleet harvinaisia Britannian politiikassa. [52]

Pääministerinä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Cameron pääministeriksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elisabet II kutsui 11. toukokuuta Cameronin muodostamaan hallituksen ja näin ollen hänestä tuli Britannian pääministeri. [53] Ensimmäisessä puheessaan pääministerinä, jonka hän piti perinteisesti Downing Street 10 ulkopuolella (edessä), hän julkisti konservatiivijohtoisen koalitiohallituksen liberaalidemokraattien kanssa. Cameron sanoi että hän ja konservatiivit yrittävät "unohtaa puolueiden väliset poliittiset kiistat ja eroavaisuudet, yhteisen hyvän ja kansallisen edun puolesta."[54] Cameronin ensimmäisiin tekoihin pääministerinä kuului esimerkiksi liberaalidemokraattien johtajan Nick Cleggin nimittäminen varapääministeriksi 11. toukokuuta 2010.[55] Konservatiivien ja liberaalidemokraattien koalitiohallituksella on parlamentissa heidän yhteenlasketuilla 363 paikallaan 76 edustajan enemmistö.[56] Yhdysvaltain presidentti Barack Obama oli ensimmäinen ulkomainen johtaja, joka onnitteli Cameronia pääministerinsalkusta ja vaalivoitosta[57] Cameron nimitti hallituksensa tärkeimmille paikoille liittolaisiaan (kaikki konservatiivipuolueesta), esimerkiksi: George Osbornen Britannian valtiovarainministeriksi, William Haguen ulkoministeriksi, Theresa Mayn sisäministeriksi ja Liam Foxin puolustusministeriksi.[58]

Säästökuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääministerinä Cameron aloitti mittavan säästökuurin, jonka tarkoituksena on leikata Britannian valtavaksi paisunutta alijäämää. Cameron puolusti säästökuuriaan konservatiivien puoluekokouksessa lokakuussa 2010 ja lupasi tekevänsä leikkaukset oikeudenmukaisesti.[59] Hallitus julkisti säästöohjelmansa parlamentille 20. lokakuuta 2010. Valtiovarainministeri George Osborne kertoi hallituksen aikovan vähentää valtion menoja 94 miljardilla eurolla vuoteen 2015 mennessä. Säästötoimiin kuuluvat muun muassa julkisen sektorin työpaikkojen vähentäminen, eläkeiän nosto 66 vuoteen ja ministeriöiden budjettien leikkaaminen.[60] Cameronin hallituksen valtionmenojen leikkaamista on kuvailtu suurimmiksi sitten toisen maailmansodan.[61]

Sisäministeriön budjettia leikattiin 25%, oikeusministeriön ja vankiloiden työpaikkoja vähennettiin 20%, ja paikallishallintojen vuosittaista tukea keskushallinolta vähennettiin 7% vuoteen 2014 mennessä. Puolustusministeriön budjettia puolestaan leikattiin 8% ja BBC menetti kuudeksi vuodeksi hallinon televisiolisenssirahoituksen. Julkisesti tuetun asumisen budjettia vähennettiin jopa 60%, ja valtiovarainministeriön omaa budjettia leikattiin 33%, sekä ulkoministeriön budjettia leikattiin 24%. Julkinen terveydenhuoltojärjestelmä NHS puolestaan sai 0.4% kasvun ja julkiselle opetukselle luvattiin lisää rahaa. Myöskin liikenneministeriön budjettia leikattiin 15%.[62]

Vuoden 2011 alussa ympäri Britanniaa järjestettiin mielenosoituksia Cameronin laajia julkisen sektorin leikkauksia vastaan. Varsinkin ammattiliitot protestoivat leikkauksia vastaan. Vaikka ammattiliitot myönsivät että Euroopan talouskriisien takia myös Britanniassa tarvittiin leikkauksia, he kritisoivat että Cameronin johtama koalitiohallitus teki liian syviä ja laajoja leikkauksia kysymättä kansalta tai konsultoimatta ensin ammattiliittoja. Ammattiliittojen mielestä suurin osa leikkauksista kohdistui työläisiin kun taas suuria yrityksiä tai finanssialan yrityksiö ei rankaistu ollenkaan, vaikka ammattiliittojen mielestä jälkimmäinen oli pääsyyllinen finanssikriisiin ja sen jälkeiseen taantumaan. Esimerkiksi Lontoossa noin 500 000 ihmistä osallistui protesteihin[63][64]

Vuoden 2011 sotilasinterventio Libyassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 2011 sotilasinterventio Libyassa alkoi vastauksena Libyan sisällissotaan, kun Yhdistyneiden kansakuntien turvallisuusneuvosto 18. maaliskuuta hyväksyi päätöslauselman, joka salli "kaikki tarvittavat toimet" siviilien suojelemiseksi; ei kuitenkaan miehitysjoukkojen lähettämistä. Tämä tarkoitti lentokieltoalueen perustamista ja ilmaiskujen sallimista. Britannian ilmavoimat (Royal Air Force) yhdessä Ranskan ilmavoimien kanssa aloittivat ilmaiskujen suorittamisen eri puolilla Libyaa, samalla kun Britannian laivaston (Royal Navy) aloitti Libyan merisaarron. [65] Yhdysvallat myös sotilasinterventioon mutta se oli varovaisempi hyökkäyksissään, koska se pelkäsi sen suhteidensa arabimaihin huononemista ja näin ollen Yhdysvallat jätti Britannialle ja Ranskalle ilma-iskujen hoitamisen. Samoista syistä ja Britannian sekä Italian vaatimuksesta, Yhdysvallat myöskin jätti operaation johtamisen NATO:n korkeimman johdon vastuulle.[66] Cameron kertoi operaatiosta Britannian parlamentin alahuoneelle 21.3.2011. Britannian asevoimien operaation koodinimeksi tuli Operation Bellamy. [67] Sotilasinterventio ja samalla Britannian operaatio Bellamy loppuivat Libyan diktaattori Muammar Gaddafin kuolemaan. Brittilehdistössä ilmoitettiin jälkikäteen että Britannian salainen palvelu eli MI6 olisi ollut osallisena tai jopa syypäänä Muammar Gaddafin kuolemaan[68]

Painotettu vaalitapa-äänestys 2011[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Koalitiohallitus järjesti kansanäänestyksen Britannian vaalitavan muuttamisesta 5.5.2011. Tämä oli sovittu konservatiivien ja liberaalidemokraattien koalitiohallituksen sopimuksessa, koska se kuului liberaalidemokraattien vaaliohjelmaan. Kansanäänestys järjestettiin koko Britannialle, vaalitavan muuttamisesta Britannian käyttämästä enemmistövaalitavasta eli "First Past the Postista" painotettuun vaalitapaan. Liberaalidemokraatit halusivat eroon ennemmistövaalitavasta, koska se suosii suurimpia puolueita (Britanniassa konservatiiveja ja työväenpuoluetta) ja se muuttaa koko poliittisen järjestelmän kaksipuoluejärjestelmään, joka on epäedullinen liberaalidemokraateille. Konservatiivit puolestaan kampanjoivat enemmistövaalitavan säilyttämisen puolesta. Työväenpuolue ei ottanut kantaa äänestyksessä, mutta monet pienet puolueet kannattivat pienlille puolueille epäedullisen enemmistövaalin poistamista. [69][70] Cameronin ei odotettu henkilökohtaisesti kampanjoivan paljoa äänestystä varten, koska äänestys oli riidan aihe jo valmiiksi koalitiohallituksessa, mutta hän esiintyi silti aktiivisena kampanjoinnin aikana. Cameron sanoi että vanha enemmistövaalitapa on parempi poliitikkojen luotettavuuden kannalta ja se tuottaa vakaampia hallituksia. Hän myös sanoi että: "Kun on kyse demokratiasta, Britannian ei pitäisi tyytyä kenenkään toiseen vaihtoehtoon" ja että painotettu vaalitapa peruisi "yksi ihminen, yksi ääni"-periatteen.[71][72] Enemmistövaalitapa on levinnyt aiemmin Britanniasta sen entisiin siirtomaihin, esimerkiksi: Australiaan, Kanadaan ja Yhdysvaltoihin

5.5.2011 Britit äänestivät kansanäänestyksessä "Ei" vaalitavan muuttamiselle. Äänestysprosentti oli 42.2%, ja 68% äänesti ei, kun taas 32% äänesti kyllä.

Sosiaaliturvauudistus 2012[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Britannian parlamentti hyväksyi 8. maaliskuuta 2012 koalitiohallituksen Hyvinvointivaltion uudistaminen 2012-lakiuudistuksen (Welfare Reform Act). Lakiuudistus koski sosiaaliturva-etuuksien antamisen sääntöjen muuttamista Britannian sosiaaliturvajärjestelmässä.[73] Cameronin mukaan uudistus poistaa töväenpuolueen asettamat epäkohdat, "joilla jotkut ihmiset saavat sosiaaliturvaetuuksia, mutta eivät tee mitään sen eteen." Cameron myös sanoi että "uudistuksen avulla (ja takia) ihmiset eivät voi enää olla riippuvaisia sosiaaliturvaetuuksista vaan ihmiset joutuvat ja pääsevät takaisin töihin, ja että ihmiset eivät jää jumiin köyhyyteen vaan saavat tarpeellista apua, mutta kuitenkin samalla tehden ihmisistä omavaraisempia."[74]

Sosiaaliturvauudistuksen pääkohdat ovat[75]:

-Universal Credit-sosiaaliturvaetuusjärjestelmän laukaiseminen

-pahemmat rangaistukset etuushuijauksista ja petoksista

-uusi sosiaaliturvaetuuksien saajien sitoutuminen

-Disability Living Allowancen eli vanhan vammaisasumisjärjestelmän korvaaminen uudella Personal Independence Paymentillä

-Sosiaaliturva-asumisen etuuksien muuttaminen niin että sosiaaliturva-asumuksissa jokaisella ihmisellä (tai avioparilla) voi olla vain yksi huone. Jos julkisesti rahoitetuista sosiaaliturva-asumuksista löytyy "ylimääräisiä" huoneita, niin niistä huoneista veroitetaan ylimääräistä.

-muutoksia työttömyystukiin

-muutoksia lapsitukiin

Terveydenhuoltouudistus 2012[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Terveydenhuoltouudistus on Britannian koalitiohallituksen suorittama lakiuudistus terveyden huollosta. Lakiuudistuksessa tehtiin Englannin julkiselle terveydenhuoltojärjestelmälle suurin uudellenjärjestely ikinä[76] Uudelleenjärjestely siirsi pois terveysministeriltä vastuun kansalaisten hyvinvoinnista, ja uusi terverysviraston toimeenpanovirasto, Public Health England, perustettiin. Uudistuksessa poistettiin suurempia terveysyksiköitä ja niiden toimivaltaa ja rahaa siirrettiin pienemmille yksiköille. [77]

Uudistus muuttui hyväksyttiin laiksi 27. maaliskuuta 2012. Uudistuksen sisältö kuuluu koalitiohallituksen ristiriitaisimpiin toimiin. Vaikka konservatiivien puolukokouksessa 2010 asiasta puhuttiin, konservatiivien vuoden 2010 vaalikampanjassa ei asiasta puhuttu, eikä myöskään konservatiivien ja liberaalidemokraattien koalitiosopimuksessa[78][76]

Englannin mellakat 2011[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Englannin vuoden 2011 mellakat olivat sarja jatkuvia järjestyshäiriöitä, ryöstelyitä ja tuhopolttoja, jotka alkoivat Tottenhamista, Pohjois-Lontoosta, ja levisivät muualle kaupunkiin ja eri puolille Britanniaa. Väkivaltaiset tapahtumat alkoivat 6. elokuuta 2011.[1], kun poliisi oli ampunut miehen kuoliaaksi kaksi päivää aiemmin. 15. elokuuta mennessä noin 3 100 ihmistä oli pidätetty, joista yli tuhannelle on annettu tuomio rikoksesta. Mellakoissa kuoli viisi siviiliä, ja mellakoitsijoiden on arvioitu aiheuttaneen yli 200 miljoonan punnan vahingot. Mellakoissa oli osallisena lähinnä nuoria ja jengitoimintaan osallistuneita ihmisiä sekä Lontoossa enimmäkseen etnisiin vähemmistöihin kuuluvia ihmisiä.[79][80]

Cameron tuomitsi mellakat sekä "ryöstelyn, rötöstelyn ja vandalisoinnin". Cameron myös uhkasi mellakoitsijoille että: "Te tulette tuntemaan lain täyden voiman ja olette tarpeeksi vanhoja vastaamaan seuraamuksista, jos olette tarpeeksi vanhoja tekemään tällaista." Cameron syytti tapahtumista yhteiskunnan moraalista rappeutumista ja yhteiskuntarakenteen liian nopeaa muuttumista[81][82]

Euroopan finanssiunionista poisjättäytyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Cameronin johtama Britannia jättäytyi pois Euroopan finanssiunionista johon liityi kaikki muut EU-jäsenmaat paitsi Tsekki. Aiemmin EU-johtajat olivat suunnitelleet aiempien sopimusten muuttamista finanssiunionia varten, mutta David Cameron esti tämän, ja vaati että Lontoon City jätettäisiin kaikkien uusien finanssi- ja talousmääräysten ulkopuolelle, varsinkin rahoitusmarkkinaveron.[83]

2012 Lontoon Olympialaiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Britannia järjesti vuoden 2012 Kesäolympialaiset Lontoossa. Lontoosta tuli näin ollen maailman ensimmäinen kaupunki, jossa on järjestetty kolmesti olympialaiset. Lontoo voitti Pariisin, Madridin, New Yorkin ja Moskovan olympialaisten hakuprosessissa.[84][85][86] David Cameron tuki Lontoon pormestaria Boris Johnsonia Lontoon Olympialaisten järjestämisessä.[87] Kuningatar Elisabeth II avasi virallisesti olympialaiset ja David Cameron istui kuninkaallisessa "boksissa" muiden merkkihenkilöiden kanssa avajaisissa[88] David Cameron sanoi olympialaisten aikana että olympialaiset tuottavat Britannian taloudelle 13 miljardin punnan lisäyksen.[89] Cameron sanoi myös että "koko maailma tulee näkemään olympialaisissa että Britannia pystyy suorittamaan (Britain can deliver) ja että Britannia on ystävällinen, mutta yhteinäinen ja vahva maa"[90]

Olympialaiset sujuivat rauhallisesti ja Britannia menestyi olympialaisissa hyvin. Britannia sijoittui mitalitaulukossa kolmanneksi, ensimmäiseksi sijoittuneen Yhdysvaltojen, ja toiseksi tulleen Kiinan jälkeen, ennen esimerkiksi Venäjää, Koreaa tai Saksaa. David Cameron kiitti olympialaisten jälkeen vapaaehtoistyöntekijöitä ja sanoi että "Britannia näytti maailmalle mistä se on tehty." Cameron myös onnitteli ja kehuskeli Britannian urheilusuorituksia ja sijoittumista mitalitaulukossa, mutta hän myös kehui Britannian kansalaismieltä ja kansan ystävällisyyttä. Cameron myös vitsaili että jos Yorkshire olisi itsenäinen se olisi tullut yksikseenkin kymmenenneksi. Cameron lopetti puheensa kiittämällä brittejä ystävällisyydestä ja sanoi ettei hän ole "koskaan nähnyt samanlaista urheiluhenkeä missään."[91]

Belfastin kaupungintalon lippuprotestit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

3. joulukuuta 2012 Belfastin kaupunginvaltuusto päätti rajoittaa Britannian lipun liputuspäiviä Belfastin kaupungintalon lipputangosta. Aiemmin Britannian lippu oli lentänyt jokaisen vuoden kaikki päivät lipputangossa, mutta nyt sen käyttöä rajoitettiin vain juhlapäiviin (liputuspäiviin). Ulsterin lojalistit (unionistiryhmittymät) pitivät laajoja protesteja Belfastin kaduilla ja yrittivät jopa tunkeutua kauoungintalon sisälle kun asiasta pidettiin äänestys kauounginvaltuustossa. Rauhallisemmat protestit muuttuivat myöhemmin väkivaltaisiksi kun poliisi ja mielenosoittajat ottivat yhteen Belfastin kaduilla. Poliisin mukaan väkivallan takana oli Ulster Volunteer Force ja Ulster Defence Association järjestöt. Kaupunginvaltuuston irlantilaisnationalistijäsenet saivat tappouhkauksia, kuten myös neutraalin Alliance Partyn jäsenet, koska nämä olivat äänestäneet rajoituksen puolesta.[92][93]

Cameron tuomitsi väkivallan, ja sanoi että: "väkivalta on täysin väärä lähestymistapa tilanteesen tässä ja myös muissa tilanteissa."

Muut tapahtumat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kesäkuussa 2010 Cameron pyysi anteeksi Pohjois-Irlannin verisunnuntain joukkosurmaa. Verisunnuntaina vuonna 1972 brittisotilaat ampuivat kuoliaaksi Pohjois-Irlannin Londonderryssä 14 mielenosoittajaa. Cameronin mukaan tapahtunut ei saa enää toistua, ja hän myönsi joidenkin brittisotilaiden käyttäytyneen väärin.[94]

Ulkopolitiikassa Cameron on tukenut Turkin EU-jäsenyyttä vastoin Saksan ja Ranskan konservatiivien kantaa. Vieraillessaan Turkissa Cameron suututti israelilaiset moittiessaan Gazaa "vankileiriksi." Samalla matkalla Cameron arvosteli Intiassa Pakistania "terrorismin viejäksi."[95][96]

Helmikuussa 2011 Cameron tuomitsi Münchenin turvallisuuskokouksessa edellisten hallitusten harjoittaman monikulttuurisuuspolitiikan epäonnistuneeksi ja terrorismin kasvualustaksi.[97] Myöhemmin Cameron sanoi Britanniaa kristityksi maaksi ja kehotti kristillisten arvojen palauttamiseen maan "moraalisen romahduksen" vastapainoksi. Hän kuitenkin tarkensi, ettei tuomitse muita uskontoja tai ateismia ja hän on ylpeä siitä, että Britanniasta löytyy niin monien uskontojen edustajia.[98]

EU-politiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Joulukuussa 2011 Cameron kaatoi EU-huippukokouksessa Lissabonin sopimukseen aiotut muutokset, joiden oli tarkoitus toimia talouskriisiä vastaan. Näihin kuului muun muassa varainsiirtovero ja yritysverotuksen harmonisointi.[99]

Linjapuheessaan tammikuussa 2013 Cameron esitti kansanäänestyksen järjestämistä Britannian EU-jäsenyydestä, mikäli konservatiivit voittavat vuoden 2015 parlamenttivaalit. Ennen kansanäänestystä Cameron haluaisi neuvotella uudelleen Britannian jäsenyysehdot, minkä jälkeen äänestyksessä voitaisiin ottaa kantaa joko EU:ssa pysymisen tai siitä irtautumisen puolesta.[100] Aiemmin maan yritysjohtajat ja Yhdysvallat olivat ottaneet kantaa Britannian EU-jäsenyyden puolesta. Yritykset pelkäsivät äänestyksen aiheuttavan taloutta vahingoittavaa epävarmuutta. Yhdysvallat ilmoitti toivovansa Britannian pysyvän EU:ssa ja käyttävän siellä "vahvaa ääntä".[101]

Vuoden 2014 eurovaalien jälkeen Cameron vastusti voimakkaasti Jean-Claude Junckerin valintaa Euroopan komission puheenjohtajaksi. Cameron varoitti, että hän ei voi taata Britannian pysymistä EU:ssa, mikäli Juncker valitaan komission puheenjohtajaksi. Hänen mukaansa britit saattaisivat Junckerin valinnan takia äänestää maan ulos unionista.[102][103]

Yksityiselämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Cameron on ollut vuodesta 1996 naimisissa Samantha Gwendoline Sheffieldin kanssa. He ovat saaneet neljä lasta, joista vanhin poika Ivan syntyi vuonna 2002 vaikeasti sairaana, ja kuoli kuusivuotiaana vuonna 2009. Ystävien mukaan pojan hoitaminen teki Cameronista Britannian julkisen terveydenhuoltojärjestelmän National Health Servicen (NHS) suuren kannattajan. NHS auttoi tarjoamalla mahdollisuuden ympärivuorokautiseen hoitoon.[104] Cameroneilla on vuosina 2004 ja 2010 syntyneet tyttäret sekä vuonna 2006 syntynyt poika.

Cameron sai kyseenalaista julkisuutta kun häneltä kysyttiin konservatiivien puoluekokouksessa vuonna 2005, onko hän käyttänyt huumeita. Hän kiersi kysymyksen vastaamalla, että on viettänyt "normaalia opiskelijaelämää". Myöhemmin hän lisäsi, että ennen politiikkaan lähtemistä hän teki kuten muutkin: paljon sellaista, mitä ei olisi pitänyt. Vuonna 2007 julkaistu Cameronin elämäkerta väitti hänen olleen yksi useista pojista, jotka jäivät kiinni kannabiksesta Etonissa. Väitteiden mukaan moni kiinnijäänyt oppilas erotettiin, mutta Cameron sai vain sakot ja rangaistuksen, sillä hän oli vain käyttänyt kannabista, ei myynyt sitä.[105]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Kellner, Peter: David Cameron Britannica.com. Viitattu 7.5.2014. (englanniksi)
  2. a b Kajantie, Nora: David Cameron – yläluokkainen koko kansan mies? Yle Uutiset. 5.5.2010. Viitattu 7.5.2014.
  3. Kirkup, James: David Cameron's inherited family wealth 'based in foreign tax havens' The Telegraph. 21.4.2012. Viitattu 7.5.2014. (englanniksi)
  4. The Genealogy Of David Cameron, Nick Clegg, Ed Miliband and Alex Salmond 28.8.2012. The Huffington Post UK. Viitattu 13.6.2014. (englanniksi)
  5. "Atticus", The Sunday Times, 30 June 1991
  6. Wood, Nicholas (13 March 1992). "New aide for Prime Minister". The Times (London).
  7. "Brats on the move". The Times (London). 14 April 1992.
  8. "Diary", The Times, 8 October 1992.
  9. White, Michael; Wintour, Patrick (26 February 1993). "Points of Order". The Guardian (London).
  10. Smith, David; Prescott, Michael (30 May 1993). "Norman Lamont: the final days" (Focus). The Sunday Times (London).
  11. Wintour, Patrick (10 March 1994). "Smith fumes at untraced leak". The Guardian (London).
  12. "6th Series, vol. 239 col. 292", Hansard, 9 March 1994. Retrieved 4 September 2007.
  13. The Independent on Sunday: Inside Story: Heading for trouble: Michael Howard's strategy on crime faces opposition from police, judges and the prison service 20 February 1994. Nick Cohen.
  14. Meet the PM Number10.gov.uk. Viitattu 17.10.2010. (englanniksi)
  15. "Smallweed". The Guardian (London). 16 July 1994.
  16. "We can't wait any longer to map the digital mediascape". New Statesman (London). 3 April 1998.
  17. "Why Shaun Woodward changed his mind" (Letter). The Daily Telegraph. 21 December 2000.
  18. Dod's Guide to the General Election June 2001. (Vacher Dod Publishing, 2001). p. 430.
  19. "Vote 2001: Results & Constituencies: Witney". BBC. 2001. Retrieved 4 September 2007.
  20. Cameron Britannian konservatiivien johtoon 7.12.2005. Turun Sanomat. Viitattu 7.5.2014.
  21. Elliott, Francis; Hanning, James (2007). Cameron: The Rise of the New Conservative. London: Fourth Estate. p. 200. ISBN 978-0-00-724366-2
  22. "Examination of Witnesses: question 123", Hansard, 30 October 2001. Retrieved 4 September 2007.
  23. "They said what?". The Observer (London). 30 June 2002.
  24. "Rebels and non-voters". The Times (London). 6 November 2002.
  25. "Contender: David Cameron". BBC News. 29 September 2005. Retrieved 6 November 2006.
  26. "Hague backs Cameron as new leader". BBC News. 12 November 2005. Retrieved 25 November 2006.
  27. "Tory leadership: Who backed who?". BBC News. 17 October 2005. Retrieved 25 November 2006.
  28. "Cameron targets 'new generation'". BBC News. 4 October 2005. Retrieved 6 November 2006.
  29. "Cameron and Davis top Tory poll". BBC News. 20 October 2005. Retrieved 6 November 2006.
  30. "Cameron chosen as new Tory leader". BBC News. 6 December 2005. Retrieved 25 November 2006.
  31. Privy Council Appointment of David Cameron MP 10 Downing Street.
  32. Roshan Lall, Rashmee (16 December 2005)."Britain pins its hopes on David". The Times of India (Mumbai). Retrieved 20 September 2007.
  33. The birth of Blameron Nick Cohen, New Statesman.
  34. Rifkind, Hugo (17 May 2006). "Well, that worked". The Times "People" blog. Retrieved 9 November 2006.
  35. The Economist (London). 4 February 2006, p. 32.
  36. Hitchens, Peter (14 December 2005). "The Tories are doomed". The Guardian (London). p. 28. Retrieved 6 November 2006.
  37. Blogs – Gerald Warner. The Daily Telegraph.
  38. Conservative Front Bench BBC News.
  39. David Davis to resign from shadow cabinet and as MP Telegraph.
  40. White, Michael; Branigan, Tania (18 October 2005). "Clarke battles to avoid Tory wooden spoon". The Guardian (London). p. 1.
  41. Watt, Nicholas (13 July 2006). "Cameron to postpone creation of new EU group". The Guardian (London). p. 14.
  42. [www.europarl.europa.eu/elections2014-results/en/election-results-2014.html European Parliament]
  43. Anti-gay, climate change deniers: meet David Cameron's new friends
  44. All "sizzle" and no substance
  45. [news.bbc.co.uk/2/hi/uk_news/politics/election_2010/8603591.stm BBC News]
  46. [ukpollingreport.co.uk/guide/predicting-results-2/ UK polling report]
  47. Reuters: Outsider Nick Clegg judged winner in first UK TV debate.
  48. [news.bbc.co.uk/2/hi/uk_news/8638994.stm Papers divided over who is the winner of the second debate.] BBC News.
  49. Nick Clegg left 700 pounds out of pocket in unusual arrangement The Times.
  50. [www.populuslimited.com/the-times-post-debate-poll-april-29-2010-290410.html Populus]
  51. [www.theguardian.com/politics/2010/apr/30/leaders-debate-david-cameron-wins-third-leg David Cameron wins third debate] The Guardian.
  52. Election 2010 results BBC News
  53. David Cameron is UK's new prime minister BBC News.
  54. Andrew Hough: David Cameron becomes youngest Prime Minister in almost 200 years 11 May 2010. The Daily Telegraph.
  55. David Cameron is UK's new prime minister 11 May 2010. BBC News.
  56. Sarah Lyall: Britain's Improbable New Leaders Promise Big Changes The New York Times.
  57. Loud Cheers come from Committee Room during Tory MP Meeting BBC TV News 11 May 2010
  58. [www.number10.gov.uk/news/topstorynews/2010/05/her-majestys-government-49840 Number 10 Gov/UK]
  59. Cameron puolusti Britannian säästökuuria Yle Uutiset. 6.10.2010. Viitattu 7.5.2014.
  60. Britanniassa hallitus leikkaa rajusti julkisia kuluja Yle Uutiset. 20.10.2010. Viitattu 7.5.2014.
  61. Spending Review 2010 BBC News.
  62. Spending review 2010:key points at a glance 20 October 2010. The Guardian.
  63. London faces a summer of strike chaos over austerity Gulf News.
  64. Anti-cuts March for the Alternative draws 500,000 protestors in London. Time, 26 March 2011
  65. Libya: US, UK and France attack Gaddafi forces BBC 20.3.2011
  66. U.S. Mulling Military Options in Libya CNN News.
  67. David Cameron, Prime Minister. "21 March 2011". Parliamentary Debates (Hansard)(United Kingdom: House of Commons). col. 700–701.
  68. [www.independent.co.uk/news/uk/politics/book-to-reveal-details-of-mi6-agents-and-gaddafi-death-plot-284316.html Book to reveal details of MI6 agents and Gaddafi death plot (Englanniksi)] The Independent.
  69. Local elections and referendums. 8 April 2011. Electoral Commission.
  70. News – Wales News – Cameron will campaign against changes to the voting system 6 August 2010. WalesOnline.
  71. Vote referendum: Clegg v Cameron, by Brian Wheeler, BBC News, 18 February 2011
  72. AV referendum: Result will not end coalition – Cameron, BBC News, 17 April 2011
  73. http://www.bbc.co.uk/news/uk-21706978BBC: Benefit changes: Who will be affected?
  74. [www.dailymail.co.uk/news/article-2108757/Welfare-Reform-Bill-end-culture-benefits-seen-acceptable-alternative-work.html Historic welfare reform 'to end culture of benefits being seen as an acceptable alternative to work' finally becomes law] Daily Mail.
  75. Department for Work and Pensions summary of Welfare Reform Act 2012
  76. a b BMJ, 2011; 342:d408, Dr Lansley’s Monster doi:10.1136/bmj.d408
  77. Nick Triggle: Analysis: What next for the NHS? 20 March 2012. BBC News.
  78. http://www.general-election-2010.co.uk/conservative-party-manifesto-2010-general-election
  79. "The BlackBerry riots", The Economist, 13 August 2011.
  80. Phillips, Richard Phillips; Frost, Diane; and Singleton, Alex (March 2013). "Researching the Riots", The Geographical Journal, Vol. 179, No. 1: "There has been much speculation about the causes and meanings of the riots that swept through English cities in August 2011... "These disturbances began on 6 August following the police shooting of Mark Duggan, a black resident of Tottenham, North London. Over the following days, they spread within London and to other English cities.... "There were no riots in English cities such as Sheffield and Newcastle, and the streets of Welsh and Scottish cities remained equally calm."
  81. England riots: Broken society is top priority – Cameron
  82. UK riots: Trouble erupts in English cities
  83. Faiola, Anthony; Birnbaum, Michael (9 December 2011). "23 European Union leaders agree to fiscal curbs, but Britain blocks broad deal". Washington Post. Retrieved 9 December 2011.
  84. London 2012 International Olympic Committee.
  85. London 2012: Election International Olympic Committee.
  86. Coe promises Olympics to remember BBC Sport.
  87. [www.standard.co.uk/news/david-cameron-supports-boris-on-32m-savings-at-olympics-6761393.html David Cameron supports Boris on £32m savings at Olympics] Evening Standard.
  88. Young athletes light London 2012 Olympic flame BBC News.
  89. [www.telegraph.co.uk/news/politics/david-cameron/9367409/London-2012-Olympics-will-give-Britain-13-billion-boost-says-David-Cameron.html London 2012 Olympics will give Britain £13 billion boost, says David Cameron] The Telegraph.
  90. [www.politics.co.uk/comment-analysis/2012/07/26/david-cameron-olympic-speech-in-full David Cameron olympic speech in full] Politics.co.uk.
  91. [www.theguardian.com/sport/video/2012/aug/12/london-olympics-britain-delivered-cameron-video London Olympics 2012: 'Britain delivered', says David Cameron - video] The Guardian.
  92. A background note on the protests and violence related to the Union Flag at Belfast City Hall. Conflict Archive on the Internet (CAIN).
  93. [www.bbc.com/news/uk-northern-ireland-20651159 Loyalist paramilitaries 'behind some Northern Ireland trouble'] BBC News.
  94. Cameron pyytää anteeksi Pohjois-Irlannin verisunnuntaita Yle Uutiset. 15.6.2010. Viitattu 7.5.2014.
  95. Le franc-parler de David Cameron suscite des interrogations 29.7.2010. RFI. Viitattu 16.10.2010. (ranskaksi)
  96. Pakistan Furious About Cameron's Terrorism Allegations 29.7.2010. Radio Free Europe. Viitattu 16.10.2010. (englanniksi)
  97. Tubella, Patricia: David Cameron da por fracasado el multiculturalismo en Reino Unido elpais.com. 5.2.2011. El País. Viitattu 8.4.2011. (espanjaksi)
  98. David Cameron says the UK is a Christian country 16.12.2011. BBC News. Viitattu 25.3.2013. (englanniksi)
  99. Q&A: David Cameron and the EU summit on the eurozone 2.2.2012. BBC News. Viitattu 25.3.2013. (englanniksi)
  100. Juhola, Teemu: Cameron aikoo luvata linjapuheessa kansanäänestyksen Britannian EU-jäsenyydestä yle.fi. 23.1.2013. Yle Uutiset. Viitattu 21.3.2013.
  101. Nurminen, Jussi: Yritysjohtajat ja USA haluavat Britannian pysyvän EU:ssa yle.fi. 9.1.2013. Yle Uutiset. Viitattu 21.3.2013.
  102. Cameron: Britannia saattaa lähteä EU:sta, jos Juncker valitaan Taloussanomat. 1.6.2014. Viitattu 12.6.2014.
  103. Aro, Jessika: Pääministeri Cameron varoitti: Britannia voi jättää EU:n, jos Juncker valitaan komission johtoon yle.fi. 1.6.2014. Yle Uutiset. Viitattu 12.6.2014.
  104. Cameron's 'beuatiful boy' dies 25.2.2009. BBC News. Viitattu 24.3.2013. (englanniksi)
  105. Cameron 'smoked drugs at school' 11.2.2007. BBC News. Viitattu 25.3.2013. (englanniksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wikiquote-logo-en.svg
Wikisitaateissa on kokoelma David Cameron -sitaatteja.
Yhdistyneen kuningaskunnan lippu Ison-Britannian kuningaskunnan ja Yhdistyneen kuningaskunnan pääministerit
Walpole, Wilmingtonin jaarli, Pelham, Newcastlen herttua, Devonshiren herttua, Newcastlen herttua, jaarli Bute, G. Grenville, markiisi Rockingham, jaarli Chatham, Graftonin herttua, lordi North, markiisi Rockingham, jaarli Shelburne, Portlandin herttua, Pitt nuorempi, Addington, Pitt nuorempi, lordi Grenville, Portlandin herttua, Perceval, Liverpoolin jaarli, Canning, varakreivi Goderich, Wellingtonin herttua, jaarli Grey, varakreivi Melbourne, Peel, varakreivi Melbourne, Peel, lordi Russell, Derbyn jaarli, jaarli Aberdeen, varakreivi Palmerston, Derbyn jaarli, varakreivi Palmerston, jaarli Russell, Derbyn jaarli, Disraeli, Gladstone, Disraeli, Gladstone, markiisi Salisbury, Gladstone, markiisi Salisbury, Gladstone, Roseberyn jaarli, markiisi Salisbury, Balfour, Campbell-Bannerman, Asquith, Lloyd George, Bonar Law, Baldwin, MacDonald, Baldwin, MacDonald, Baldwin, Chamberlain, Churchill, Attlee, Churchill, Eden, Macmillan, Douglas-Home, Wilson, Heath, Wilson, Callaghan, Thatcher, Major, Blair, Brown, Cameron


  Edeltäjä:
Michael Howard
Yhdistyneen kuningaskunnan konservatiivipuolueen puheenjohtaja
2005–
Seuraaja: