Konservatiivipuolue (Yhdistynyt kuningaskunta)

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Konservatiivipuolue

Conservative logo 2006.svg

Perustettu 1834
Johto David Cameron
Sayeeda Warsi
Andrew Feldman
Ideologia konservatismi
Eurokansanedustajat 25 / 73 (2009)
House of Commons 306 / 650 (2010)
House of Lords 217 / 724
Kansainväliset jäsenyydet IDU
Nuorisojärjestö Conservative Future
Kotisivu www.conservatives.com

Konservatiivipuolue (engl. The Conservative and Unionist Party, yleensä vain Conservative Party) on Yhdistyneen kuningaskunnan suurin keskustalais-oikeistolainen puolue. Konservatiivipuolueen edeltäjä oli 1800-luvun puoleen väliin asti Tory-puolue, ja sen jäseniä kutsutaan edelleen ajoittain Tory-nimellä.

Puolueen virallista nimeä käytetään harvoin Skotlannin ja Pohjois-Irlannin ulkopuolella, mutta se on jäänne vuoden 1912 yhdistymisestä Liberal Unionist Partyn kanssa. Nimi viittaa vuosien 18861921 kamppailuun Irlannin pitämisestä Ison-Britannian kuningaskunnan osana.

Konservatiivipuolueen nykyinen johtaja on pääministeri David Cameron. Oltuaan 13 vuotta oppositiossa puolue voitti vuonna 2010 järjestetyt parlamenttivaalit saaden 305 paikkaa, mutta ei saanut enemmistöä parlamenttiin. Se kuitenkin muodosti yhteishallituksen Liberaalidemokraattien kanssa.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Konservatiivien juliste vuodelta 1909 esittää sosialismia edustavan pedon kuristavan Britanniaa.

Nykyisen konservatiivipuolueen historia alkaa 1830-luvulta, mutta sen edeltäjä Tory-puolue on vaikuttanut jo 1600-luvulla. Poliittiset liitot olivat tuolloin löysempiä kuin nyt, ja niihin sisältyi monia alaryhmiä. 1780-luvulta 1820-luvulle ryhmää johti William Pitt nuorempi, jonka seuraajia alettiin kutsua Tory-nimellä. 1820-luvulla ryhmä hajosi erimielisyyksiin, jolloin myös Arthur Wellesleyn johtama hallitus kaatui.

Tämä johdosta Robert Peel kokosi uuden koalition ja määritteli 1834 sen perusperiaatteet. Vuonna 1841 hän hallituksen, ja nykyisen konservatiivipuolueen katsotaan syntyneen. Vuonna 1846 Peelin kannattajat erosivat puolueesta suojatulleista (Corn Laws) syntyneen erimielisyyden johdosta, mutta konservatiiviryhmä jatkoi olemassaoloaan.

Puolue vakiintui vähitellen, vaikka se ei muodostanutkaan uutta enemmistöhallitusta ennen 1870-lukua. Benjamin Disraelin jingoismi ja sosiaaliset uudistukset toivat puolueelle lisäkannattajia vaalivoiton saavuttamiseksi 1874, mutta valta menetettiin 1880. Liberaalipuolueen hajottua Irlannin itsehallintokiistan vuoksi 1886, konservatiivit saavuttivat viimein enemmistön.

Konservatiivit, Robert Gascoyne-Cecilin, Salisburyn lordin johtamina, pitivät pääasiassa valtaa seuraavat 20 vuotta liberaali-unionistien tuella. Vuodesta 1895 konservatiivi–liberaali–unionisti liittoa kutsuttiin yksinkertaisesti "unionisteiksi". Lordi Saliburyn erottua sisäiset kiistat veroista johtivat vakavaan tappioon liberaaleille vuoden 1906 vaaleissa. Unionistit vastustivat monia uuden hallituksen uudistuksia, ja unionistien hallitsema parlamentin ylähuone hylkäsi 1910 hallituksen budjetin, johtaen pitkään kiistaan parlamenttiuudistuksesta. Konservatiivit paikkasivat menetyksiään vuoden 1910 vaaleissa, mutta liberaalit pysyivät vallassa Irlannin nationalistien tuella. Ensimmäisen maailmansodan alla konservatiivien voitto alkoi jo näyttää varmalta. Liberaalien epäonnistumiset sodan alussa johtivat unionistien nousuun hallitukseen, aluksi liberaalien kanssa, sitten liberaalipuolueen hajottua konservatiivit nousivat Lloyd Georgen koalitiohallituksen johtoon.

Konservatiivivaltaa kesti lähes koko sotien välinen aika. Hallituksen muodostivat Stanley Baldwinin johtamat konservatiivit yksin, tai kokoomushallituksen johdossa. Sodan jälkeen tilanne kuitenkin muuttui, ja konservatiivit kärsivät selvän tappion.

Konservatiivit hyväksyivät monet Labour-hallinnon uudistuksista, ja palasivat hallitukseen 1951. Labourin pysyessä vallassa kaksitoista vuotta viidestätoista vuosien 1964 ja 1979 välillä, konservatiivien valta oli vähäistä.

Thatcherin kausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1975 Keith Josephin ja Margaret Thatcherin johtamat monetaristit haastoivat puolueen puheenjohtajan Edward Heathin, ja Thatcher valittiin puolueen johtoon 1975. Britannian talousvaikeudet, mukaan lukien Kansainvälisen valuuttarahaston väliintulo, talven 19781979 lakot ja kasvava inflaatio johtivat työväenpuolueen häviöön ja konservatiivipuolueen voittoon 1979 vaaleissa 43 paikan erolla. Thatcheristä tuli Britannian ensimmäinen naispääministeri.

Thatcheristä tuli huippusuosittu Falklandin sodan jälkeen, ja vasemmiston saaman leiman vuoksi konservatiivit voittivat 1983 vaalit selvästi 144 paikan erolla ja edelleen 1987 102 paikalla.

Thatcherin toista ja kolmatta kautta hallitsivat valtionyhtiöiden yksityistämiset, British Telecomin 1984, linja-autoyhtiöiden 1985, British Gasin 1986, British Airwaysin 1987, British Leylandin ja British Steelin 1988.

Vuonna 1989 paikallishallinnon verotusta pyrittiin uudistamaan siirtymällä muinaisesta kiinteistöverosta tasasummaveroon (Community Charge, joka sai nimen henkivero, poll tax). Uusi maksu oli yhtä suuri jokaiselle asukkaalle huolimatta heidän tulotasostaan ja tilanteestaan. Thatcherin suosio laski nyt pohjalukemiin, kuten monta kertaa aikaisemminkin, mutta nyt konservatiivit uskoivat tämän maksavan heille heidän hallituspaikkansa. Thatcher syrjäytettiin. Konservatiivien johtoon nousi John Major.

Majorin pääministerikausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Major hylkäsi Community Chargen ja se korvattiin vanhankaltaisella Council Taxilla. Yksityistämisiä jatkettiin. Konservatiivit voittivat niukasti 1992 vaalit 21 paikan erolla. Majorin ensimmäisellä kaudella puoluetta ravisteli sarja skandaaleja, mutta myös puolueen sisällä oli jako suhtautumisessa Euroopan unioniin. Konservatiivit saivat vähitellen 1980- ja 1990-luvuilla roskajoukon maineen ("sleaze"), heidän katsottiin sekaantuneen väärinkäytöksiin ja hurskasteluun. Majorin moraalikampanja, Back to Basics, antoi iltapäivälehdille aiheen käsitellä puolueen skandaaleja yksityiskohtaisesti, ja kampanja kostautui kun Majorin oma pitkäaikainen avioliiton ulkopuolinen suhde parlamenttiedustaja Edwina Currieen paljastui syyskuussa 2002.

Vuonna 1995 Major erosi toivoen voittavansa uudelleenvalinnan, ja hiljentääkseen Maastricht-kapinalliset. Kauden edetessä konservatiivien kannatus hiipui, ja jopa sairaita edustajia haalittiin alahuoneeseen äänestämään hallituksen puolesta.

Oppositioasema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

David Cameron vuonna 2010

Ennustusten mukaan Labour voitti vaalit 1997, mutta voiton laajuus oli yllätys. Kannatuksen kasvu oli paikoin jopa 20 % ja Labour sai 177 edustajan etumatkan ja konservatiivit menettivät kaikki paikkansa Englannin ulkopuolella. Major erosi vuorokauden sisällä.

Johtajuusäänestyksessä viidestä ehdokkaasta valittiin puolueen johtoon William Hague. Vuoden 2001 vaaleissa konservatiivit keskittyivät Eurooppa-kysymykseen, turvapaikanhakijoihin ja veroleikkauksiin, julistaen olevansa ainoa puolue joka voisi "pelastaa punnan". Vaaleissa puolue sai yhden lisäpaikan ja Hague erosi.

Seuraavaksi puolueen johtoon tuli Iain Duncan Smith, joka erotettiin luottamusäänestyksessä 29. lokakuuta 2003.

Ainoana ehdokkaana puolueen johtoon valittiin parlamentin jäsen Michael Howard 6. marraskuuta 2003. Howard on karsinut varjohallitustaan, eikä siinä ole, kuten perinteisesti, osoitettu suoraa korvaajaa kaikille hallituksen ministerinpaikoille.

Vuoden 2005 parlamenttivaaleissa konservatiivipuolue sai 31 lisäpaikkaa, mikä leikkasi Labourin etumatkan 66 paikkaan. Howard ilmoitti seuraavana päivänä, että tunsi itsensä liian vanhaksi johtamaan puoluetta seuraaviin vaaleihin saakka, ja astuisi alas uuden johtajan tieltä ennen niitä. Joulukuussa 2005 puolueen johtoon valittiinkin nuori David Cameron.

Vuoden 2010 parlamenttivaaleissa konservatiivit nuosivat suurimmaksi puolueeksi, mutta eivät saaneet yksinään enemmistöä parlamenttiin. Cameron kohosi pääministeriksi muodostamalla koalitiohallituksen yhdessä Liberaalidemokraattien kanssa.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]