Klassinen liberalismi

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli käsittelee ideologiaa. Risto Harisalon ja Ensio Miettisen kirjasta Klassinen liberalismi on eri artikkeli.

Klassinen liberalismi oli poliittinen ideologia, jonka ytimenä olivat yksilönvapaudet ja valtion roolin mimimointi. Klassinen liberalismi ei ole sama asia kuin nykyisin yhdysvaltalaisessa politiikassa käytetty termi liberal. Richard Hudelson esittää kirjassaan Modern Political Philosophy, että klassinen liberalismi muistuttaa enemmän sitä, mitä Yhdysvalloissa nykyään kutsutaan konservatismiksi.[1] Aate saavutti kypsyytensä 1800-luvulla.kenen mukaan? Klassista liberalismia on yleensä pidettykenen mukaan? teollisen vallankumouksen ja siitä rakentuvan kapitalismin tyypillisenä aatteena. Klassisen liberalismin vaikutus on ollut niin laajaa, että enimmät länsimaat katsotaan liberaalidemokratioiksi.

Pääpiirteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aatehistoriaa ja ajattelijoita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Samalla kun teollinen vallankumous alkoi Isossa-Britanniassa, nousivat ensimmäiset liberalismin näkemykset. Ensimmäinen liberaalinen filosofi oli John Locke (1632–1704), joka puolusti uskonnonvapautta tärkeässä teoksessaan A Letter Concerning Toleration (1689). Kuitenkaan hän ei ulottanut uskonnonvapaudesta esittämäänsä näkemystä katolisiin ja ateisteihin saakka.

Locke toi esille käsitteen ”luonnolliset oikeudet”, jonka hän yksilöi ”henki, vapaus ja omaisuus”. Luonnonoikeusteoria oli nykyaikaisen ihmisoikeuskäsityksen edeltäjä. Lockelle omaisuus oli tärkeämpi luonnollinen oikeus kuin oikeus osallistua yhteiseen päätöksentekoon: hän ei antanut varauksetonta hyväksyntäänsä demokratian käytölle hallitsemisessa, sillä hän pelkäsi, että "enemmistön tyrannia" eväisi ihmisiltä heidän oikeuksiaan omaisuuteen. Tästäkin huolimatta luonnollisten oikeuksien ajatus oli aatteellisesti avainasemassa Amerikan vallankumoukselle ja Ranskan vallankumoukselle, vaikka ne ainakin jossakin määrin kasvattivat kansanvaltaa ja nostivat uuteen asemaan kansan enemmistön vallankäytön.

Ranskassa liberalismin juuret olivat 1700-luvun Valistusajan filosofiassa, joka painotti sananvapautta ja kyseenalaisti hallitsijan, aatelin ja kirkon vallankäytön eli Ancien régimen. Ranskan vallankumousta vuosisadan lopussa pidetäänkin liberaalina vallankumouksena, vaikka sen seuraukset myöhemmin johtivatkin väliaikaisesti takaisin yksinvaltaan. Ranskalaisten valloitusten myötä liberaalit ajatussuunnat levisivät kaikkialle manner-Eurooppaan, millä tuli olemaan tärkeä rooli vuoden 1848 tapahtumissa.

Klassisen liberalismin tunnetuin ekonomisti on ollut skottilainen moraalifilosofi Adam Smith (1723–1790), joka ajoi suurin piirtein laissez-faire -opin asiaa eli vähintä mahdollista hallituksen sekaantumista talouselämän toimintaan. Adam Smith kehitti motivaatioteorian, joka pyrki sovittamaan inhimillisen omaneduntavoittelun sääntelemättömään yhteiskunnalliseen järjestyksen (pääasiassa teoksessa The Theory of Moral Sentiments (1759)). Hänen kuuluisin teoksensa The Wealth of Nations (1776) pyrki selittämään, kuinka sääntelemättömät markkinat luonnollista kautta ohjaisivat itse itseään aggregoitujen yksilöllisten päätösten muodostaman ”näkymättömän käden” voimasta.

Suomessa klassista liberalismia ovat edustaneet esimerkiksi Adam Smithiä edeltänyt Anders Chydenius sekä Peter Forsskål, kuka jäi tosin melko tuntemattomaksi varhaisen kuolemansa takia.

Myös filosofi Immanuel Kant oli myös klassinen liberaali. Hän kannatti yksilönvapautta, vapaata markkinataloutta sekä muita klassisen liberalismin arvoja.

Myös amerikkalaisilla ajattelijoilla oli vahvan liberaalisia ajatuksia. Yhdysvaltain presidenteistä sekä Thomas Jefferson (1743–1826) että James Madison (1751–1836) toteuttivat liberaalisen liikkeen ajatuksia käytännössä. He eivät ainoastaan pystyttäneet liberaalista kansanvaltaa, vaan myös edistivät liberaalisen aatteen vaikutusta Amerikan hallitusjärjestelmään voimistamalla checks and balances -järjestelmää (tarkistukset ja tasoitukset), osavaltioiden oikeuksia ja kaksikamarista kongressia. Liberaalisten ajatusten leviämiseen Yhdysvaltain hallituksessa vaikutti merkittävästi teos The Federalist (1788), joka tunnetaan paremmin nimellä The Federalist Papers. Teoksen tekijöitä olivat Madison, Alexander Hamilton ja John Jay.

John Stuart Millin (1806–1873) esittämät ajatukset merkitsivät käännekohtaa liberalismin historiassa. Näkökulmasta riippuen häntä pidetään joko klassisen liberalismin viimeisenä edustajana tai sosiaaliliberalismin isänä. Hän vastusti kollektivistisia taipumuksia, mutta antoi myös yksilön elämänlaadulle suuren arvon. Hän kannatti myös naisten äänioikeutta ja osuuskuntia.

Sopimusvapauden vähentämistoimet 1800-luvun lopulla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Klassisen liberalismin ansiosta monissa maissa vallitsi 1800-luvun lopulla melko laaja sopimusvapaus. Niin sanottu edistyksellinen liike (progressive movement) pyrki 1800-luvun lopulta alkaen monin tavoin kansalaisten, etenkin työntekijöiden ja kuluttajien, aseman vahvistamiseen rajoittamalla vallinneeksi väitetyn laissez faire -kapitalismin "liiallista" sopimusvapautta ja siirtämällä päätöksentekoa poliittiseksi. Liikkeen vaikutuksesta säädettiin muun muassa työsuojelu- ja vähimmäispalkkalakeja, ammattiliittoja ja työehtosopimuksia vahvistavia lakeja, kieltolakeja, elintarvike-, huume- ja lääkelakeja, rautateitä, vuokria ja kauppaa sääteleviä lakeja kuten kilpailulakeja. Liikkeen vaikutus näkyi myös Yhdysvalloissa kieltolain ja tuloveron säätäneinä uusina perustuslain lisäyksinä ja keskuspankin Federal Reserven perustamisena [2] [3]. Liikkeeseen kuului sosialisteja, konservatiiveja ja sosiaaliliberaaleja.

Liberalismi nykyään[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Thomas Hill Green muotoili osin Millin näkemysten pohjalta sosiaaliliberalismin, joka yhdistää klassisen liberalismin tavoitteisiin elämän laadun parantamisen julkisen vallan aktiivisin toimin, esimerkiksi sosiaaliturvan, ilmaisen peruskoulutuksen ja perusterveydenhuollon avulla.

Reaktiona sosiaaliberalismin vasemmistolaisena pidettyä politiikkaa kohtaan syntyi klassisen liberalismin perinteitä jatkamaan myös libertarismi (joskus myös markkinaliberalismi), joka kannattaa negatiivista vapautta eli vapautta pakkovallasta. Libertaristi ei hyväksy negatiivisen vapauden loukkauksia positiivisen vapauden eli toimintamahdollisuuksien tarjoamisen varjolla.

Klassinen liberalismi ei kuitenkaan ollut täysin yhtenäinen perinne ja esimerkiksi Adam Smith mainitsi kartellien olevan ongelma, muttei kannattanut mitään juridisia toimenpiteitä niitä vastaan taistellakseen. [4] 1900-luvun huomattavin "klassinen liberaali" Friedrich Hayek kannatti kuitenkin jonkinlaista kilpailulainsäädäntöä. Libertarismi aatteena onkin muotoutunut nykyiseen muotoonsa vasta 1900-luvulla ja klassisen liberalismin voi katsoa sijoittuvan libertarismin ja sosiaaliliberalismin välimaastoon.

Toisen maailmansodan jälkeen klassisen liberalismin perinnettä ovat elvyttäneet muun muassa Milton Friedman ja Friedrich von Hayek. Kriitikot käyttävät heidän opeistaan toisinaan nimitystä uusliberalismi.[5][6] Myös talouspolitiikassa samantyyppisiä periaatteita korostava, Yhdysvalloissa nousussa oleva uuskonservatismi vetoaa usein klassisen liberalismin perinteeseen. Tämä muistuttaa Thatcherin ja Reaganin retoriikkaa, vaikka heidän oppinsa olivatkin aika kaukana liberalismin aatteista.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. http://www.google.com/books?id=sq-1z8VMhDEC&lpg=PP1&dq=Modern%20Political%20Philosophy&pg=PA37#v=onepage&q&f=false
  2. Ideas and Movements, The Progressive Movement 19th century Online Highways. Viitattu 2.2.2008. (englanniksi)
  3. William L. Anderson: The Legacy of Progressivism Mises.org. Viitattu 2.2.2008. (englanniksi)
  4. Smith (1776) Kirja I, Luku 7, Kappale 26
  5. http://www.demari.fi/arkisto?id=890
  6. http://people.bu.edu/tboas/neoliberalism.pdf