Taistolaisuus

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Taistolaisuus on poliittinen termi jolla viitataan Taisto Sinisalon johtamaan Suomen kommunistisen puolueen sisäiseen oppositioon ja sen ympärillä 1970- ja 1980-luvulla toimineeseen liikkeeseen. Käsitteen keksivät Helsingin Sanomien toimittajat 1970-luvun alussa. Taistolaiset itse eivät koskaan käyttäneet loukkaavaksi kokemaansa termiä, ja omassa retoriikassaan liike identifioituikin esimerkiksi puolueen "luokkakantaisiksi" tai "terveiksi" voimiksi. Taistolaisia nimitetään usein kiistanalaisesti stalinisteiksi. Näkyvimpiä taistolaisia olivat teatteri-, musiikki- ja opiskelijaradikaalit.

SKP:n oppositio syntyi 1960-luvun puolivälissä – vuosia ennen termin taistolaisuus keksimistä. Riitely alkoi, kun puolueelle valittiin uusi uudistusmielinen johto, jota syrjäytetyt ryhtyivät kritisoimaan. Arvostelu kohdistui sekä aatteellisiin että poliittisin kysymyksiin. Oppositio vastusti muun muassa marxismi-leninismin uusia tulkintoja, puolueensa hallituspolitiikkaa ja osallistumista keskitettyihin tuloratkaisuihin. Keskeisellä sijalla oli myös Neuvostoliiton ja sen kommunistisen puolueen puolustaminen. Riitely jatkui SKP:n sisällä, kunnes oppositio 1980-luvun puolivälissä erotettiin ja se muodosti Suomen Kommunistinen Puolue (yhtenäisyys) -puolueen.

Käsitteen synty ja määrittely[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taistolaisuus oli kevään 1971 uudissana. Kimmo Rentolan mukaan se oli merkki SKP:n puolueriidan uudesta kärjistymisestä.[1] Esimerkiksi SKDL:n lähtö hallituksesta johtui suurelta osin SKP:n tilanteesta. Samoihin aikoihin Sosialistinen opiskelijaliitto, joka oli SKDL:n yhteisöjäsen, valitsi viiteryhmäkseen SKP:n opposition. Lakkoliikehdintä kiristi myös ilmapiiriä. Kansan Uutisten pakinoitsija Taavetti kirjoitti maaliskuussa kuulleensa puhuttavan "vihaisista taistolaisista, jotka muka ovat panneet pasmat sekaisin".[2]

Sana taistolaisuus keksittiin varsinaisesti Helsingin Sanomien toimituksessa, kuten toimittaja Aarno Laitinen on kertonut tutkija Jukka Relanderille. [3] Taistolaisilla tarkoitettiin SKP:n oppositiota liittolaisineen, joista etenkin 1970-luvun alussa syntynyt laaja marxilais-leniniläinen opiskelija- ja nuorisoliike herätti huomiota. Relanderin mukaan "taistolaisuus sopi suuhun, viittasi suuntauksen kotimaiseen keulakuvaan ja ennen kaikkea kuvasi kyseistä ilmiötä".[4] Kyseinen keulakuva oli Taisto Sinisalo (1926–2002), joka nousi opposition ykkösnimeksi 1970-luvulle tultaessa, viimeistään tultuaan valituksi SKP:n varapuheenjohtajaksi ylimääräisessä edustajakokouksessa 1970.

Taistolaisuus on yläkäsite SKP:n opposition kanssa liittoutuneille varsin erilaisille ryhmille. Ei voida puhua yhtenäisestä taistolaisuudesta, vaikka liike usein yrittikin antaa itsestään säröttömän kuvan. Myöhemmin taistolaisuudesta on usein puhuttu vain radikaalina nuorison, opiskelijoiden ja kulttuurityöntekijöiden liikkeenä, vaikka SKP:n oppositio koostui suurelta osin SKP:n perinteisestä työväenluokkaisesta kannattajakunnasta.

Käsitteellä on aina ollut ennen kaikkea negatiivinen merkitys, joten sitä eivät käyttäneet SKP:n opposition kannattajat, joista osa ei edelleenkään halua käyttää sitä. Liike kutsui aikanaan itseään esimerkiksi luokkakantaisiksi, terveiksi tai yhtenäisyysvoimiksi. On puhuttu myös Tiedonantaja-liikkeestä viitaten lehteen ja yhdistykseen, joissa SKP:n opposition poliittinen linja määriteltiin. Kannatuksen ollessa korkeimmillaan voitiin puhua SKP:n tai SKDL:n "13 kansanedustajasta".

Nuortaistolaisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taistolaisesta nuorisoliikkeestä on käytetty nimityksiä opiskelija- ja nuortaistolaisuus pyrittäessä korostamaan ilmiöiden erillisyyttä SKP:n oppositiosta. Nuortaistolaisuus syntyikin itsenäisesti 1970-luvun vaihteessa, vasta vuosia SKP:n puolueriidan alettua muun muassa Teiniliiton ja Uudenmaan sosialistisen nuorisoliiton (USNL) piirissä. Yhteydet SKP:n oppositioon muodostuivat kuitenkin nopeasti ja uusista liittolaisista oli hyötyä molemmille osapuolille. Vähemmistön piiriin nuoria ajoi myös enemmistön paikoin huomattavan nihkeä suhtautuminen näitä kohtaan. Tosin 1980-luvun alussa eräät luokkakantaiset toverit näkivät varsinkin opiskelijoiden tulon liikkeeseen erääksi sen epäonnistumisten syistä.

Opiskelijataistolaisuus kietoutui vahvasti SOL:n 1971 alkaneeseen projektiin. SOL:n lehdissä käytiin teoreettista keskustelua liikkeen periaatteista ja esitettiin tärkeimmät kannanotot. Opiskelijataistolaisuuden piiristä nousi 1970-luvun puolivälissä Tutkijaliitto, jossa akateeminen taistolaisuus koki lyhyen kukoistuskautensa.

Kulttuuritaistolaisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kulttuuritaistolaisilla tarkoitetaan taistolaisia taiteilijoita, joilla oli varsin näkyvä rooli liikkeessä. Love Recordsin suojissa levyttäneet artistit kuten Agit-prop, Aulikki Oksanen, Kristiina Halkola ja Kaisa Korhonen olivat maanlaajuisia julkkiksia, Agit-propin maineen kiiriessä ulkomaille asti. 1970-luvun suomalaisessa poliittisessa laululiikkeessä taistolaisuus oli hallitseva ilmiö. 1972 perustettiin Kulttuurityöntekijöiden liitto (KTL) organisoimaan marxilais-leniniläistä kulttuurityötä. KTL:n aktiiveihin kuulunut Kristiina Halkola valittiin 1986 Demokraattisen vaihtoehdon puheenjohtajaksi.

Osa kulttuuritaistolaisuudesta ulottui myös joukkotiedotusvälineisiin. SKP:n vähemmistöä kannattaneiden toimittajien järjestö oli Toimittajaliitto.

Poliittinen linja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

SKP:n opposition linja muotoutui vastakkainasettelussa enemmistön kanssa. Puolueen johdon linjasta löydettiin vähitellen elementtejä, jotka tulivat muodostamaan taistolaisuuden linjan ytimen. Oppositio koki taistelevansa itsenäisen kommunistisen puolueen puolesta. Sen mielestä SKP:n johto oli sabotoimassa puoluetta pyrkiessään uudistuksiin esimerkiksi joistakin käsitteistä luopumalla.

SKDL:n luonne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

SKP:n ja Suomen kansan demokraattisen liiton toimintojen päällekkäisyyksien johdosta ajatus puolueiden yhdistämisestä sai kannatusta myös SKP:ssa 1960-luvulla. Oppositiolle tämä ei sopinut ja kiistat SKDL:n roolista muodostivat yhden keskeisen osan keskusteluissa. Oppositiolle ei sopinut esimerkiksi sanan sosialismi lisääminen SKDL:n päätöslauselmiin. Taistolaisten mielestä SKDL:n tuli olla alkuperäisen tarkoituksensa mukaisesti laaja demokraattisia voimia keräävä yhteenliittymä, jolla ei saisi eikä voisi olla omaa ideologiaa.[5] Tämä siitä huolimatta, että SKDL:sta oli selvästi alusta alkaen tullut vain kommunistien ja sosialistien puolue.

Mielipiteiden vaihdon edetessä 1970-luvulla taistolaisten suhtautuminen sosialisteihin jyrkkeni entisestään ja SKP:n riidat heijastuivat SKDL:n toimintaan. Taistolaiset epäonnistuivat yrityksessään vaihtaa SKDL:n johto liittokokouksessa 1972, jonka jälkeen Tiedonantaja alkoi syyttää SKDL:n sosialistipuheenjohtaja Ele Aleniusta maolaiseksi. Tiedonantajan mukaan Alenius aikoi matkustaa Kiinaan ja levittää sikäläistä materiaalia Suomeen. Kansan Uutiset kumosi väitteet valheellisina ja SKP:n keskuskomitea äänin 9–3 totesi väitteiden Aleniuksen maolaisuudesta palvelevan ainoastaan maolaisia ja muita hajottavia voimia. SKDL:n suhteet NKP:hen viilenivät taistolaisten kampanjoinnin ansiosta.[6]

Hallituskysymys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hallituspolitiikka oli keskeinen kiistakysymys SKP:ssä sen jälkeen, kun SKDL meni mukaan hallituksiin 1960-luvulla. Taistolaiset eivät katsoneet hallituksiin osallistumista yhtä olennaiseksi kuin puolueen saarislainen enemmistö, vaan halusivat painottaa joukkoliikkeiden merkitystä ja periaatteellista politiikkaa. Opposition Erkki Tuominen tosin toimi lyhyen aikaa ministerinä 1970-luvun alussa, joten periaatteellisesti hallituksiin osallistumista ei vastustettu. SKDL:n lähdettyä hallituksesta 1971 jäi tämä kiista vähemmälle huomiolle palaten jälleen 1975 entistä pahempana taistolaisten kieltäydyttyä tukemasta SKDL:n paluuta ministerisosialismiin. Hallituspuolueena olon katsottiin vain helpottavan työväenluokan etujen vastaisten uudistusten läpimenoa. Taistolaiset kansanedustajat käyttäytyivät eduskunnassa kuin oppositiopuolue ja esimerkiksi vuonna 1979 esitettiin jopa oma "varjobudjetti".[7]

Ammattiyhdistysliike[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ay-liikkeen eheyttäminen yhden keskusjärjestön (SAK) alaisuuteen merkitsi yhdessä kansanrintamahallituksen kanssa keskitettyjen tuloratkaisujen alkamista. Tulopolitiikasta tuli taistolaisille kirosana ja he vetivät omaa jyrkän ekonomistista linjaansa ammattiliitoissa esittäen itsensä todellisena vasemmistona. Esimerkiksi inflaatiota pidettiin porvareiden salajuonena. Ainoa taistolaisten hallitsemana kokonainen liitto oli pieni Kumi- ja Nahkatyöväen Liitto, vaikka he hallitsivatkin esimerkiksi monia suuria Metalliliiton osastoja.

Henkilöt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Henkilökysymysten merkitys oli myös suuri ja puolueen johtoon nähtiin "pesiytyneen luteita" kuten Erkki Salomaa tai Arvo Aalto, jotka saivat osakseen ankaraa arvostelua. Taistolaisten vaatimukset saattoivat usein pelkistyä henkilökysymyksiksi, kuten 1982 Taisto Sinisalon joutuessa pois varapuheenjohtajan paikalta. Myös Sinisalon putoamisella eduskunnasta 1979 oli symbolista merkitystä; kohtalon ivaa oli, että Sinisalo saavutti henkilökohtaisen ääniennätyksensä juuri vuoden 1979 vaaleissa.

Taistolaiset olivat presidentti Urho Kekkosen ystävällismielisen idänpolitiikan vannoutuneita tukijoita. Kekkosen usein SKP:n opposition kanssa ristiriidassa olleella sisäpolitiikalla ei juuri ollut merkitystä tämän suosioon. Kekkosen joutuessa luovuttamaan taistolaiset asettuivat vuoden 1982 presidentinvaaleja silmällä pitäen tukemaan Keskustan Ahti Karjalaista jo ennen tämän oman puolueen päätöstä ehdokkaan valinnasta. Keskustan valittua Johannes Virolaisen ehdokkaakseen eläteltiin taistolaisten keskuudessa edelleen toivoa Karjalaisen mukaantulosta mustana hevosena. Aarne Saarisen johtaman enemmistön tukemaan SDP:n Mauno Koivistoon suhtauduttiin hyvin epäilevästi, eikä oppositio täten suostunut asettumaan hänen taakseen.[8] Epäluuloja lisäsi äärioikeistolaiseksi katsottujen Perustuslaillisen Oikeistopuolueen ja Suomen Maaseudun Puolueen asettuminen tukemaan Koivistoa. [9] Sen sijaan se ohjasi tukensa ensimmäisellä kierroksella SKDL:n omalle ehdokkaalle Kalevi Kivistölle, jonka valintaa he tosin kuusi vuotta myöhemmin vuoden 1988 vaaleissa vastustivat.

Suhde Neuvostoliittoon[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Liike halusi olla proletaarisen internationalismin uskollisin lipunkantaja Suomessa. Keskeistä tulkinnassa on sitoutuminen Neuvostoliiton johtavaan rooliin maailman kommunistisessa liikkeessä. Esimerkiksi "Varsovan liiton toimenpiteet Tšekkoslovakiassa 1968" ymmärrettiin välttämättömiksi sosialismin puolustamisessa, ja miehitys merkitsikin koko SKP:n jakautumiskehityksen avaintapahtumaa. Maailma koostui tässä visiossa kahdesta suuresta blokista, joista kaikkien oli valittava puolensa. Tehtiin jyrkkä ero "puolueettoman humanismin" ja työväenluokkaisen maailmankatsomuksen välille.

Soveltaessaan maailmankatsomustaan käytäntöön taistolaiset paljastivat tehokkaasti julkisuudessa esiintynyttä "neuvostovastaisuutta", jonka nähtiin jatkuvasti lisääntyvän. Liike ajoi voimakkaasti muun muassa sotapropagandan kieltävää rauhanlakia, jolla neuvostovastaisuuksista olisi voitu rangaista Pariisin rauhansopimukseen vedoten. Taistolaiset pyrkivät edistämään Neuvostoliiton pyrkimyksiä varsinkin jos niiden katsottiin tuottavan etua myös Suomen työväestölle.

Stalinismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Liikkeestä on usein käytetty myös nimitystä stalinistit, varsinkin ennen käsitteen taistolaisuus yleistymistä. Stalinismia tosin käytettiin monesti oikeiston haukkumasanana kaikkia kommunisteja ja radikaaleja sosialisteja kohtaan. Taistolaiset olivat valmiita hyväksymään, että Stalinin aikana tehtiin virheitä, mutta heidän mielestään nuo virheet oli korjattu, eikä niiden käsittelemistä pidetty kovin ajankohtaisena. SKP:n 1940- ja 1950-luvun edustajakokouksissa nähdyt suuret Stalinin kuvat seinillä eivät koskaan kuuluneet taistolaisten käyttämään symboliikkaan. Enemmistöä saatettiin syytellä stalinistisista otteista tai vaikkapa Erkki Salomaan henkilökultista.

Taistolaiset eivät itse tunnustautuneet stalinisteiksi. Usein viitataan Rauno Setälän kirjan nimeen Uusstalinistin uskontunnustus (1970). Kirja sai nimen kustantajan ehdotuksesta. Taistolaiset eivät argumentoineet Stalinilla, vaan tukeutuivat mieluummin Leniniin. Stalinin teoksia Suomessa levittivät lähinnä maolaiset (ks. MLR), joille Stalin on keskeisempi hahmo.

Puolustusvoimat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valtiotieteen maisteri Kari Kaunismaa on todennut monien taistolaisnuorukaisten hakeutuneen RUK:hon saadakseen johtajakoulutusta mahdollisen vallankumouksen varalta.[10]

Suhde väkivaltaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1970-luvulla taistolaisena Tiedonantaja-lehden toimittajana työskennellyt Anssi Sinnemäki kirjoitti, että taistolaisliikkeeessä muokattiin ilmapiiriä väkivaltaisten ratkaisujen hyväksymiselle ja siten luotiin kasvualustaa terrorismille. "Terrorismi oli osa ajan henkeä." Sinnemäen mukaan kuitenkin Suomessa Neuvosto-ohjatun liikkeen johto suitsi radikaaleinta vasemmistoa, mikä ei kuitenkaan kokonaan poistanut terrorin vaaraa. [11]

Organisaatio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Asema SKP:ssä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

SKP:ssä taistolaisten tärkein organisaatio olivat sen hallitsemat kahdeksan piirijärjestöä, kuten keskeiset Uusimaa ja Turku. Toisen osapuolen haltuun joutunut SKP:n järjestö tai osasto vaihtoi puoltaan hyvin harvoin. Uusia osastoja perustettiin aatteellisesti "puhtaalta" pohjalta. Kiisteltyä Tiedonantaja-lehteä perusteltiin usein piirijärjestöjen julkaisuoikeuteen vetoamalla, kun enemmistö olisi halunnut lakkauttaa sen.

Taistolaiset olivat SKP:ssa selvästi vähemmistö, vaikka he asian aina halusivatkin kiistää. Heidän ehdokkaansa saivat SKDL:n listoilla vähemmistön äänistä. Eduskuntavaaleissa 1970 opposition saalis oli 12 paikkaa ja 1/4 SKDL:n äänistä. Enimmillään taistolaisia kansanedustajia oli 13 ja oppositio säilytti asemansa eduskunnassa suhteellisen suurena vuoteen 1987.

SKP:n sisällä asemat säilyivät lähes muuttumattomina koko 1970-luvun ns. osapuolisopimuksen (1970–1981) ansiosta. "Järjestöllisistä toimenpiteistä" pidättäydyttiin ja sääntöjä venytettiin.

Muut järjestöt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kommunistien maatakäsittävä neuvottelukunta lakkautettiin osapuolisopimuksen yhteydessä 1970, mutta opposition keväällä 1969 perustamat Tiedonantaja-yhdistyksen niin sanotut levikkijaostot jatkoivat toimintaansa ja niistä muodostui enemmistöpiireissä toimiva taistolainen rinnakkaisorganisaatio.[12] Yhdistystä johti Markus Kainulainen (1970–1979) ja johtokunnassa istuivat myös Taisto Sinisalo, Erkki Tuominen, Aimo Aaltonen, Oiva Lehto sekä myöhemmin muun muassa Seppo Toiviaisen lisäksi SOL:n ja KTL:n puheenjohtajat. Itäistä solidaarisuutta runsaasti nauttineella TA-yhdistyksellä oli merkittävä rooli taistolaisjärjestöjen rahoituksessa eikä sen kanssa ristiriidassa olevia kantoja katsottu hyvällä. Osapuolitaistelu merkitsi voimakasta yksimielisyyden ja sentralismin painotusta sekä SKP:n enemmistössä että oppositiossa.

Taistolaiset toimivat ja vaikuttivat monissa joukkojärjestöissä, joissa eivät olleet enemmistönä kuten Suomi-Neuvostoliitto -seurassa (SNS) ja edesauttoivat näin kehitystä, joka tunnetaan nimellä suomettuminen. Suomen Rauhanpuolustajissa taistolainen rauhanpolitiikka oli hallitsevana. Taistolaisilla oli omat järjestönsä kuten Asukasliitto, Kulttuurityöntekijäin liitto (KTL), Toimittajaliitto ja Tutkijaliitto. Kansan Raittiusliitto (KRL) siirtyi opposition haltuun 1970-luvun puolivälissä. SOL:lla oli tärkeä asema taistolaisten tiedonvälityksessä ja yhteyksissä muiden maiden kommunisteihin johtuen järjestön julkisesta ja virallisemmasta (SKDL:n yhteisöjäsenyys) asemasta verrattuna muihin taistolaisjärjestöihin.

Tiedonvälitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taistolaisilla oli laaja oma lehdistö. SKP:n opposition epävirallinen pää-äänenkannattaja oli 1968 ilmestymisensä aloittanut Tiedonantaja, joka Urho Jokisen ohjaamana hyökkäsi kiivaasti revisionisteja vastaan. Muita taistolaisten julkaisuja olivat muun muassa Hämeen Yhteistyö (SKDL/Tampere) (1970-luvulla), Arbetartidningen Enhet ("ruotsinkielinen tiedonantaja"), Soihtu (SOL), Soihdunkantaja (SOL), Toveri (USNL ym.), Koulutoveri (Sosialistinen koulutuspol. ryhmä) ja Pioneeritoveri (SDPL:n opp.-piirit).

Tiedonantajaa ja Arbetartidningen Enhetiä painanut helsinkiläinen Kirjapaino Kursiivi joutui marraskuussa 1977 suurta kohua herättäneen tuhopolttoyrityksen kohteeksi. Lisäksi rakennuksen ulkoseiniä töhrittiin hakaristein. Taistolaiset syyttivät teosta äärioikeistoa ja vaativat valtiovaltaa koventamaan otteita sitä vastaan. Seuraavana vuonna turkulainen liikemies Pekka Siitoin, palon sytyttänyt laitosasentaja ja kolme muuta henkilöä tuomittiin teosta vankeuteen.

Liikkeen hiipuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taistolaisuuden viehätys alkoi vahvasti haihtua 1970-luvun loppupuolella ja opposition kannatuksen lasku näkyi niin SKDL:ssa kuin yleensäkin. SKP:n enemmistö kyllästyi yhä enemmän kapinoivaan oppositioon ja koko opposition erottamista kannattanut ryhmä sai taistolaisilta nimen "kirveslinja". Samanaikaisesti niin sanottu kolmaslinjalaisuus pyrki etsimään uudenlaisia näkökulmia puolueen tilanteeseen. Opiskelijoiden keskuudessa aiemmin vahva taistolainen liike kuihtui nopeasti 1980-luvun alussa. Suomalaiset kyllästyivät yleisemminkin puoluepolitiikkaan ja haettiin eroa 1970-luvun "ylipolitisoitumiseen".

Ensimmäinen osoitus enemmistöläisten kärsivällisyyden loppumisesta oli SKDL:n eduskuntaryhmän päätös erottaa kaikki oppositioon kuuluneet kansanedustajat ryhmästään 12. marraskuuta 1981. Oppositio erotettiin SKP:sta 20. edustajakokouksen (1984) jälkeen. Ylimääräiset edustajakokoukset (1985 & 1986) virallistivat erottamiset, mutta erotetut takertuivat entistä voimakkaammin puolueeseen ja sen symboleihin. Oppositio piti keväällä 1986 SKP:n järjestöjen edustajakokouksen, jonka osanottajat totesivat itsensä päätösvaltaisiksi käsittelemään SKP:n asioita.[13] Viikkoa ennen SKP:n 21. edustajainkokousta (1987) piti oman (21.) edustajakokouksensa Suomen kommunistinen puolue (yhtenäisyys) (SKPy), jonka puheenjohtajaksi valittiin Taisto Sinisalo. 12. huhtikuuta 1986 Vaalipuolueeksi perustettiin Demokraattinen vaihtoehto (1986–1990), joka sai 1987 eduskuntavaaleissa 4,2 % (122 181) äänistä ja 4 kansanedustajaa. Demokraattinen Vaihtoehto osallistui vuoden 1988 presidentinvaaliin asettamalla ehdokkaakseen SKPy:n puheenjohtajana syksystä 1986 toimineen Jouko Kajanojan, joka sai 56 528 ääntä (1,9 %).

Vuonna 1987 SKPy:stä erkani marxismi-leninismiä puolustanut ja gorbatšovilaisuutta vastustanut Rauhan ja sosialismin puolesta - Kommunistisen työväenpuolueen (KTP). Uuteen puolueeseen siirtyi muun muassa jo 1969 uutta puoluetta vaatinut pitkäaikainen SKP:n Uudenmaan piirisihteeri Markus Kainulainen. KTP on pysynyt varsin uskollisena monille SKP:n opposition alun perin puolustamille periaatteille. SKPy:n pohjalle 1990-luvun puolivälissä syntynyt uusi SKP on ottanut etäisyyttä taistolaisaikojen periaatteille 1980-luvun puolivälistä lähtien.

Taistolaisuudesta käyty keskustelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varsinkin Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen taistolaisuudesta on käyty paljon keskustelua mediassa ja entisiä taistolaisia on esimerkiksi vaadittu tuomitsemaan “rikoksensa”. Suhde Neuvostoliittoon on ollut ehdottomasti keskeisin teema ja taistolaiset on tuomittu maanpettureiksi tai vähintäänkin potentiaalisiksi murhaajiksi. Ilkka Kylävaara kokosi 2004 runsaasti keskustelua aiheuttaneen[14] "Taistolaisuuden mustan kirjan" ja Heikki Mäki-Kulmala vastineeksi harmaan.[15] Kirjoissaan molemmat tunnustavat olleensa väärässä, mutta eri lähtökohdista. Entiset taistolaiset voidaankin jakaa niihin, jotka haluavat tehdä täydellisen pesäeron aatteeseen vaatien muiltakin ripittäytymistä, ja niihin, joiden mielestä taistolaisuudessakin oli hyvät puolensa. Taistolaisuuden merkityksen hämärtyessä 1990- ja 2000-luvuilla jotkut ovat alkaneet nähdä taistolaisuutta kaikissa 1970-luvun poliitikoissa, jotka olivat jollain tavalla vasemmistolaisia tai Neuvostoliittoa myötäileviä. Käsite on kuitenkin syytä varata siihen spesifimpään tarkoitukseen, jota varten se aikoinaan on syntynyt ja jossa merkityksessä sitä taistolaisen liikkeen olemassaolon aikana käytettiin.

Kirjailija Tommi Uschanov kritisoi ajatusta, että koko 1970-luku olisi ollut taistolaisuuden leimaamaa aikaa, "jossa punaliput liehuivat taukoamatta kaiken yllä". Hän painottaa, että taistolaisilla oli vaaleissa vain 5-6 prosentin kannatus ja enimmillään 13 kansanedustajaa. Taistolaisuuden käyttäminen vasemmistolaisuuden synonyyminä on myös harhauttavaa, koska taistolaiset olivat monista asioista jyrkästi eri mieltä muun vasemmiston kanssa. Muu vasemmisto pyrki voimakkaasti torjumaan taistolaisten vaikutuksen ja järjestöjensä valtausyritykset.[16]

Vasemmistoliitossa on esiintynyt syytteitä taistolaisuudesta ja stalinismista tasaisin väliajoin. SKDL:n entinen puheenjohtaja Ele Alenius on edelleen sitä mieltä, ettei taistolaisia olisi pitänyt ottaa mukaan Vasemmistoliittoon. Erotessaan puheenjohtajan tehtävistä 2006 Suvi-Anne Siimes syytti puolueensa entisiä taistolaisia (mm. Laakso, Tennilä ja Tiusanen) uudistusten jarruttajiksi. Hän ei halunnut edesauttaa näiden valitsemista eduskuntaan.[17] Taistolaisuus on säilyttänyt käyttökelpoisuutensa poliittisena aseena, vaikka sen ideologinen vetovoima on kadonnut. Entisiä taistolaisia vaikuttaa Vasemmistoliiton lisäksi "uudessa" SKP:ssä ja KTP:ssa. Ehkä merkittävimpään asemaan entisistä taistolaisista on kuitenkin päässyt Satu Hassi, joka toimi Vihreän liiton puheenjohtajana vuosina 1997–2001. 1980-luvulla syntyneeseen vihreään liikkeeseen meni mukaan monia kansandemokraatteihin kyllästyneitä entisiä taistolaisia ja enemmistöläisiä.lähde?

Tutkimus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taistolaisuus on kiinnostanut median lisäksi tutkijoita. SKP:n puolueriidan syntyä 1960-luvulla on tutkinut perusteellisesti esimerkiksi Veli-Pekka Leppänen kirjassaan Kivääri vai äänestyslippu. Jukka Paastelan The Finnish Communist Party in the Finnish Political System 1963–1982 käy yksityiskohtaisesti läpi puoluehajaannuksen aikaa. 1960-luvun nuorisoliikehdinnän muuttumista taistolaisuudeksi on tutkinut muun muassa Kimmo Rentola, jolta julkaistiin alkuvuodesta 2005 myös Vallankumouksen aave: Vasemmisto, Beljakov, Kekkonen 1970. Kehitystä pidemmällä aikavälillä seuraavat muun muassa Tapani Suominen (Ehkä teloitamme jonkun) ja Laura Kolbe (Eliitti, traditio, murros). Nuortaistolaista SOL:lia on kahdessa kirjassaan (Alussa oli liike ja Viimeiset taistot) tutkinut Matti Hyvärinen. Taistolaisuuden psykohistoriaa on jo vuosia tutkinut Jukka Relander. Anna Kontula on tutkinut opiskelijataistolaisuuden sosiaalisia juuria ja taistolaisuuden muistamista. Saksaksi on julkaistu Andreas Dörnerin yhdessä Hyvärisen ja Kari Palosen kanssa kirjoittama Hermannschlacht, Taistoismus und unpolitischer Finne.

Muistelmat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

SKP:n sisäistä riitelyä käsitellään monissa puolueen johtavien henkilöiden muistelmissa. Negatiivisesti sävyttyneitä kokemuksia taistolaisista voi lukea esimerkiksi enemmistöjohdon Saarisen, Aallon tai Aleniuksen (SKDL) muistelmista. Taistolaiset itse ovat olleet nihkeämpiä muistelmien kirjoittamisessa. Sinisalon muistelmat ilmestyivät jo 1978. Esko-Juhani Tennilän 2004 julkaistu Svejkin poika on yksi esimerkki taistolaisjohdon tekemistä muistelmista.

Tunnettuja taistolaisia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Kimmo Rentola: Vallankumouksen aave. Vasemmisto, Beljakov ja Kekkonen 1970 (Otava 2005), s. 410.
  2. Taavetti: Peli ja pelisäännöt (Kansan Uutiset 88/1971), s. 4.
  3. Aarno Laitinen pitää käsitteen luojana toimittajakollegaansa Seppo Sännälää; Laitinen puolestaan käytti sitä ensimmäisenä julkisesti, kun hän kirjoitti sen seuraavan päivän lehteen. Laitinen muotoili ilmaisun "kommunistien vähemmistö eli taistolaiset, kuten heitä on nykyisin tapana kutsua". Taistolaiset: Iltalehden historialehti, huhtikuu 2013, s. 4–5.
  4. Jukka Relander: Taistolaisuuden psykohistoriaa. Teoksessa Tunteiden sosiologiaa II. Historiaa ja säätelyä. (toim. Sari Näre) (SKS 1999), s. 190-191.
  5. Oittinen, Vesa: Mitä taistolaiset oikeasti ajattelivat? 20.9.2011. Sosialismi.net. Viitattu 13.6.2014.
  6. Jukka Paastela: The Finnish Communist Party on the Finnish Political System 1963-1982. Tampereen yliopisto, Politiikan tutkimuksen laitos, Tutkimuksia 111 (1991), s. 186-190.
  7. Jukka Paastela: The Finnish Communist Party on the Finnish Political System 1963-1982. Tampereen yliopisto, Politiikan tutkimuksen laitos, Tutkimuksia 111 (1991), s. 199-209.
  8. Paastela 1991, 215-216.
  9. Antti Blåfield ja Pekka Vuoristo: Kun valta vaihtui: mitä todella tapahtui presidentinvaalissa 1982, s. 91. Helsinki: Kirjayhtymä, 1982.
  10. http://agricola.utu.fi/nyt/arvos/arvostelut.php?hakukohde=&jarjestys=&haku=&sivu=47&vps=25&arvostelu=1279
  11. "Verikoirat, Arvi-setä ja Gunnar Björling", Anssi Sinnemäki, Kanava 3/2010, sivu 16
  12. Jukka Paastela: The Finnish Communist Party on the Finnish Political System 1963-1982. Tampereen yliopisto, Politiikan tutkimuksen laitos, Tutkimuksia 111 (1991), sivut 182–183.
  13. SKP:n järjestöjen edustajien kokous 26.-27.4.1986 Tampere (SKP:n järjestöjen keskuskomitea 1986).
  14. Kiistelty taistolaisuuskirja julki. Yle 8.12.2004. linkki
  15. Kuhanen, Tomi: Ihana mörkö kummittelee taas Aviisi. 11/2004. Viitattu 4.6.2011.
  16. Uschanov, Tommi: Miksi Suomi on Suomi, s. 211-214. Teos, 2012. ISBN 978-951-851-426-1.
  17. Siimes eroaa puolueensa johdosta. Yle 2.3.2006. linkki
  18. Zyskowicz arvostelee Matti Rossin kirjallisuuden valtionpalkintoa Helsingin Sanomat.
  19. a b c d Taistolaiset katoavat poliittiselta kartalta Helsingin Sanomat.
  20. Vasemmiston vappupuheet Elävä arkisto. Yleisradio.
  21. Ei Laaksoa, ei Kuoppaa Kaleva.
  22. Keskustan europaniikki Suomen Kuvalehti.
  23. Chydenius Nybergin vieraana Elävä arkisto. YLE.
  24. Persona non grata: Kristiina Halkola Elävä arkisto. YLE.
  25. Heikki Kinnunen,elämäkerta,elovuvia ja uutisia Elokuvat Kiao.
  26. Kaksi elämää yksissä kansissa Kaisa Korhonen kirjoittaa siitä, mitä Minä ajattelen siitä, mitä Minä teen Helsingin Sanomat.
  27. Pirkko Saisio Punaisessa langassa Elävä arkisto. Yleisradio.
  28. 1960-luku ei ollut ainoa vuosikymmen Helsingin Sanomat.
  29. Kommunisti-ikoni Jaakko Laakso jättää eduskunnan Suome Kuvalehti.
  30. Tentaattorina Leif Salmén Elävä arkisto. YLE.
  31. Kontula, Anna: Kuollut muttei kuopattu: Taistolaisuus ja miten sitä muistetaan (doc) (Pro gradu -tutkielma) 2002. Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteellinen tiedekunta. Viitattu 10.2.2009.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kylävaara, Ilkka: Taistolaisuuden musta kirja. Tammi, 2004. ISBN 9513130363.
  • Mäki-Kulmala, Heikki: Taistolaisuuden harmaa kirja. Tampere: Pilot-kustannus, 2004. ISBN 952-464-183-6.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]