Neuvostoliiton historia

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Neuvostoliiton historia käsittää vuodet 1922−1991. Neuvostoliitto syntyi 30. joulukuuta 1922 Venäjän, Ukrainan, Valko-Venäjän ja Transkaukasian yhdistyessä.

Aika ennen Neuvostoliittoa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäjän viimeinen keisari Nikolai II kruunusta luopumisen jälkeen.
Pääartikkeli: Venäjän historia

Sosiaaliset levottomuudet, kyllästyneisyys itsevaltaiseen keisarin hallintoon, ensimmäisen maailmansodan aiheuttama taisteluväsymys ja jo pitkään kytenyt vallankumouksellisuus johti viimein 1917 Venäjän keisarikunnan luhistumiseen. Vallan otti ensin lähinnä duuman johtama väliaikaishallitus, joka kuitenkin kaatui vuoden sisällä bolševistisen puolueen ottaessa hallitsevan aseman johtajansa Vladimir Leninin johdolla. 7. marraskuuta 1917 vallankaappauksella alkanut lokakuun vallankumouksen nimellä tunnettu tapahtumasarja johti sisällissotaan, jossa vastakkaisina pääosapuolina olivat sosialistiset punaiset ja (vastavallankumoukselliset), ulkovaltojen tukemat valkoiset. Bolševikit tunnustivat pian valtaannousunsa jälkeen Suomelle itsenäisyyden Venäjän keisarikunnasta.[1]

Venäjän hajotessa erillisiksi sotilashallitusten johtamiksi valkoisiksi armeijoiksi jakautuneet valkoiset ja heidän tapaansa Venäjän yhtenäisyydestä periaatteessa kiinni pitävät punaiset taistelivat lisäksi itsenäistymään pyrkivien Venäjän keisarikunnan entisten osien kansallismielisiä vastaan. Esimerkiksi Ukrainassa oli viisi sotivaa osapuolta: Ukrainan kansantasavalta liitossa Puolan kanssa, Länsi-Ukrainan kansantasavalta Puolaakin vastaan pyrkien liittoutumaan Ukrainan kansantasavallan kanssa, Harkovan punainen moskovalaismielinen hallitus sekä valkoinen Venäjän yhtenäisyydestä ja jakamattomuudesta monarkistiseen tapaan kiinni pitävä ranskalaisten ja brittiläisten tukema Etelä-Venäjän armeija sekä Nestor Mahnon anarkistit. Suomessa vallasta taistelivat punaisten Suomen kansanvaltuuskunta ja valkoisten Suomen senaatti.[2]

Tämä lisäksi sisällissotaa sekaantuivat keisarillisen Venäjän liittolaiset ensimmäisessä maailmansodassa, Yhdistynyt kuningaskunta, Yhdysvallat ja Japani, jotka tukivat valkoisia vastavallankumouksellisia. Suuri osa entistä Venäjän imperiumia lännessä oli saksalaisjoukkojen käsissä. Ulkovaltojen sekaantuminen maan asioihin hallitsi alkuvuosikymmenet Neuvosto-Venäjän ulkopolitiikkaa, joka suhtautui epäluuloisesti ja vihamielisesti maata miehittäneisiin ulkovaltoihin.[3]

Sisällissota päättyi työväen ja talonpoikien puna-armeijan voittoon. Vuoden 1917 tapahtumien yhteydessä ja niiden jälkeen Puola, Suomi, Viro, Latvia, Liettua ja Ukraina itsenäistyivät Venäjän tasavallasta. Kansankomissaarit tunnustivat Saksan, Itävalta-Unkarin ja Bulgarian kanssa 3. maaliskuuta 1918 tehdyllä Brest-Litovskin rauhansopimuksella Ukrainan itsenäisyyden.[4]

Vallankumouksen jälkeen Neuvosto-Venäjänä hallitsivat sosialistit, bolševikkipuolue joka muutti nimensä kommunistiseksi maaliskuussa 1918 ja sosiaalivallankumoukselliset. Bolševikit kielsivät myöhemmin muut puolueet.[5]

Neuvostoliiton perustaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvostoliiton rajat perustamishetkellä.

Venäjä, Ukraina, Valko-Venäjä ja Transkaukasian neuvostotasavallat yhdistyivät 30. joulukuuta 1922 Neuvostoliitoksi, josta tuli ensimmäinen sosialistinen valtio.selvennä Vuonna 1925 mukaan liittyivät Turkmenistan ja Uzbekistan, josta vuonna 1929 erotettiin Tadžikistan. Myöhemmin Venäjästä irtautui Kazakstan ja Kirgisia, joista tehtiin omat neuvostotasavallat. Transkaukasia jaettiin vuonna 1936 Armenian, Azerbaidžanin ja Gruusian kesken.[6]

Samana vuonna valmistui myös Josif Stalinin hoviohjaaja Sergei Eisensteinin ohjaama, Neuvostoliiton kansalliselokuva, tositapahtumiin perustuva Panssarilaiva Potemkin. Elokuvalla oli suuri merkitys osittain lukutaidottomassa maassa. Vladimir Leninin mukaan elokuva oli neuvostoyhteiskunnan tärkein taidemuoto.

Sisällissodan aikaisen sotakommunismin jälkeen hallitus alkoi sallia yksityisyritteliäisyyttä kansallistetun teollisuuden rinnalla. Satojen takavarikointi maaseuduilla korvattiin verolla. Uuden talouspolitiikan (NEP) aikana Neuvostoliitto nousi maailman suurimmaksi viljan tuottajaksi. Teollisuustuotannon kehittymättömyys johti kuitenkin vakavaan inflaatioon ja markkinaspekulointiin, josta seurasi ruuan puutetta kaupungeissa.[6]

Alkuaikoinaan Neuvostoliitto oli sotilaallisesti huomattavasti keisarikuntaa heikompi ja pyrki välttämään konflikteja. Nuoren valtion voimavaroja oli vienyt myös kolme vuotta kestänyt sisällissota ja sen jälkeisten kapinoiden tukahduttaminen. Neuvostoliiton sotilaallinen ja taloudellinen kasvu alkoi 1930-luvulla Stalinin hallinnon aikana.[7]

Valtataistelu ja Stalinin hallinto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Leninin kuoleman jälkeen 1924 puolueessa käytiin valtataistelu Lev Trotskin, Nikolai Buharinin ja Josif Stalinin välillä. Trotskin vasemmisto-opposition kanta oli internationalistisempi ja tähtäsi jatkuvan vallankumouksen periaatteen mukaisesti keskeytymättömään vallankumousten sarjaan muissa maissa, kun taas Stalin oli valmiimpi etenemään Buharinin ”Sosialismia yhdessä maassa” -periaatteen mukaan, mikä sisälsi käytännössä stalinistisen raskaan teollistamisohjelman sekä sen rahoittamiseksi maatalouden kollektivisoinnin sovhooseiksi ja kolhooseiksi.

Vasemmisto-oppositio oli vastustanut NEPiä ideologisista ja käytännön syistä, kun taas Buharinin maltillisemmat tukivat NEPiä. Stalin liittoutui alussa Buharinin kannattajien kanssa ja voitti Trotskin, hänen karkotuksensa jälkeen hän kääntyi kuitenkin maltillisia vastaan ottaakseen vallan puolueessa ja hallinnossa. Buharin teloitettiin osana Stalinin puhdistuksia vuonna 1938. Trotski pakeni maasta aluksi Turkkiin, ja sitten Meksikoon, jossa hänet murhattiin vuonna 1940.[8]

Stalinin johdolla teollisesti kehittämätöntä Neuvostoliittoa lähdettiin modernisoimaan stalinismin kautta. Vaurastunut talonpoikaluokka, kulakit saivat kokea vainon. Taloudessa markkinat korvattiin keskusjohtoisella kansantalouden viisivuotissuunnittelulla.[9]

Yksityiset viljelijät pakotettiin takavarikoivilla veroilla ja fyysisellä painostamisella kolhooseihin tai jopa sovhooseihin ja näin maatalous kollektivisoitiin. Drastiset uudistustoimet maataloudessa ja teollisuudessa vauhdittivat teollistumista ja sen edellyttämää kaupungistumista, mutta samalla ne aiheuttivat suuria nälänhätiä etenkin Keski-Venäjällä ja Ukrainassa.

Stalin voimisti Neuvostoliiton totalitarismia voimistamalla valtiollista poliisia (GPU, OGPU ja NKVD). 1930-luvulla Stalin toteutti puhdistukset, joissa lähes koko entinen johtajakaarti syrjäytettiin ja teloitettiin. Tästä lähtenyt terrori johti laajoihin vangitsemisiin, joiden aikana miljoonia, joidenkin lukujen mukaan kymmeniä miljoonia ihmisiä lähetettiin vankileirien saaristoon (GULAG), murhattiin tai yksinkertaisesti katosi. Huolimatta tästä, Neuvostoliitto kehittyi sotaa edeltävinä vuosina voimakkaaksi teollisuusmahdiksi.[10]

Neuvostoliitto toisessa maailmansodassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvostoliitto soti toisessa maailmansodassa pääasiassa Adolf Hitlerin johtamaa natsi-Saksaa vastaan. Sotavuosien aikana Neuvostoliitto kehittyi sotilaallisesti maailman vahvimmaksi valtioksi ja vuonna 1945 sota päättyi Saksan tappioon.[11]

Ennen suurta isänmaallista sotaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvostoliiton ja Japanin välillä jännitykset säilyivät korkeina, ja vuosina 1937 ja 1939 käytiin useita aseellisia taisteluita Neuvostoliiton ja Japanin miehittämän Mantšurian rajalla. Huhtikuussa 1941 solmittiin hyökkäämättömyyssopimus, joka piti aina toisen maailmansodan loppuvaiheisiin saakka.[12]

Neuvostoliiton ja Puolan välit olivat aina olleet huonot, sitten Puolan–Neuvosto-Venäjän sodan jälkeen, jossa Puola menetti mahdollisuuden vanhan Puola-Liettuan aikaisen Suur-Puolan luomiseen. Satoja tuhansia valkovenäläisiä ja ukrainalaisia jäi Neuvostoliittoa halveksivan ja venäläisiä vihaavan marsalkka Józef Piłsudskin diktaattorina 1926–1935 hallitsemaan Puolaan. Piłsudskin kuoleman jälkeen Puolaa hallitsi sotilasjuntta, joka lähestyi natsi-Saksaa. Kun Saksa hyökkäsi Puolaan syyskuussa 1939, Neuvostoliitto miehitti maan itäiset osat Molotov–Ribbentrop-sopimuksen mukaisesti.[12]

Neuvostoliitto teki vuonna 1939 Suomelle tarjouksia aluevaihdosta turvatakseen Leningradin Saksan hyökkäystä vastaan. Neuvottelut epäonnistuivat, jolloin Neuvostoliitto käytti ns. Mainilan laukauksia syynä sotaan ryhtymiseen. Talvisota käytiin 30. marraskuuta 1939 – 13. maaliskuuta 1940. Sodan päätteeksi solmitussa Moskovan rauhansopimuksessa Neuvostoliitto sai läpi kaikki alue- ja tukikohtavaateensa ja Suomi menetti kymmenen prosenttia maa-alueistaan ja toiseksi suurimman kaupunkinsa Viipurin Neuvostoliitolle. Sota on tunnettu erityisen kylmistä talviolosuhteista, jotka johtivat puna-armeijan valtaviin miestappioihin, ja suomalaisten mottitaktiikasta. Maailman lehdistö seurasi sotaa tarkasti, ja sen sympatia oli Suomen puolella.[12]

Taistelut Saksaa vastaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksa aloitti hyökkäyksen Neuvostoliittoon 22. kesäkuuta 1941. Saksan liittolaisina sotaa kävivät Romania, Unkari, Italia ja Suomi. Tarkoituksena oli vallata Neuvostoliiton Euroopan puoleinen osa AstrahanArkangeli-linjalle asti. Hyökkäyksen alkuvaihe sujui hyvin ja paljon puna-armeijan joukkoja vangittiin. Saksan joukot piirittivät Leningradin ja etenivät lähelle Moskovaa, mutta eivät pystyneet valloittamaan kaupunkia ja talven 1941–1942 aikana puna-armeija pystyi lukuisiin vastahyökkäyksiin.[13]

Länsivaltojen sotamateriaaliapu auttoi Neuvostoliittoa kestämään pahimman pulan yli. Kesällä 1942 Saksan hyökkäyksen painopiste siirtyi etelään kohti Kaukasuksen öljykenttiä. Syksyllä eteneminen päättyi veriseen kolmen kuukauden taisteluun Stalingradin kaupungista Volgan varrella. Kun Saksa aloitti suurhyökkäyksensä Neuvostoliittoon kesäkuussa 1941, sen päätavoitteena oli Leningradin, Moskovan ja Ukrainan valloitus yli kolmen miljoonan sotilaan voimin. Alun perin Stalingrad ei ollut tärkeä kohde Hitlerin sotasuunnitelmassa, mutta kun puna-armeija onnistui torjumaan Saksan hyökkäyksen joulukuussa 1941, suunnitelmat muuttuivat. Seuraavana kesänä Hitler päätti aloittaa suurhyökkäyksen etelässä ja idässä tavoitteenaan vallata Kaukasuksen öljykentät ja vehnävarat ja katkaista Volgan liikennereitit. Huhtikuussa 1942 Hitler määräsi, että Stalingrad oli joko vallattava tai eristettävä tämän suurhyökkäyksen yhteydessä. Tästä kolme kuukautta myöhemmin kaupunki oli jo Saksan tärkein valloituskohde. Tappio Stalingradin taistelussa oli käännekohta Saksan sodankäynnille.[14]

Keväällä 1943 saksalaiset hyökkäsivät jälleen ja valtasivat takaisin Harkovan kaupungin. Heinäkuussa 1943 Kurskin kaupungin lähellä käytiin historian suurin panssaritaistelu saksalaisten hyökätessä Neuvostoliiton linnoitettua rintamaa vastaan. Maihinnousu Italiaan ja Neuvostoliiton vastahyökkäys pakottivat saksalaiset keskeyttämään hyökkäyksen saavuttamatta tavoitteitaan. Aloite itärintamalla siirtyi lopullisesti Neuvostoliitolle. Vuoden lopulla puna-armeija oli jo edennyt Smolenskiin ja Kiovaan.[15]

Vuoden 1944 alussa Neuvostoliiton joukot saavuttivat jo Puolan rajan ja päättivät Leningradin piirityksen. Kesäkuussa alkoi hyökkäys Karjalankannaksella joka sai lopulta Suomen solmimaan erillisrauhan Neuvostoliiton kanssa syyskuussa. 22. kesäkuuta alkoi Neuvostoliiton operaatio Bagration; 2,5 miljoonan sotilaan ja 6 000 panssarivaunun hyökkäys 1 000 kilometrin pituisella rintamalinjalla. Saksan 500 000 sotilaan Keskustan armeijaryhmä tuhottiin täysin ja 350 000 sotilasta jäi vangeiksi. Romania antautui elokuussa ja akselivaltoihin kuulunut Bulgaria syyskuussa. Saksalaiset vetäytyivät Balkanilta ja onnistuivat säilyttämään asemansa Unkarissa helmikuuhun 1945 asti.[16]

Saksan miehitysvyöhykkeet.

14. huhtikuuta 1945 neuvostojoukot valtasivat Wienin. Lopullinen hyökkäys Berliiniin alkoi 16. huhtikuuta päättyen Berliinin valtaukseen 2. toukokuuta 1945.[16]

Toisen maailmansodan loppu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sodan jälkeen joutuivat karkotetuiksi muun muassa Volgan saksalaiset, tšetšeenit ja useat muut kansallisuudet, joita syytettiin yhteistyöstä saksalaisten kanssa. Maailmansodan ja erityisesti ydinaseen kehittämisen jälkeen (1949) Neuvostoliitto oli kohonnut toiseksi maailman supervalloista. Toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliiton aluettakin oli laajennettu huomattavasti liittämällä siihen liitettiin Baltian maat, Puolan entisen alueen itäosa Curzonin jo vuonna 1919 ehdottamalle rajalinjalle saakka, puolet Saksalle kuuluneesta Itä-Preussista sekä eräitä Suomelle, Tšekkoslovakialle, Romanialle ja Japanille kuuluneita alueita. Sitä paitsi Itä-Euroopan maat olivat nyt Neuvostoliiton valtapiirissä, ja niihin luotiin sosialistinen järjestelmä. Myös Kiina oli Neuvostoliiton läheinen liittolainen ennen maiden välirikkoa.[17]

Sodan jälkeen Saksa jaettiin neljään miehitysvyöhykkeeseen, jotka kuuluivat Neuvostoliitolle, Yhdysvalloille, Ranskalle ja Yhdistyneelle kuningaskunnalle. Jokainen valtio käytti valtaa omalla alueellaan ja harjoitti erilaista hallintoa ihmisten ja paikallishallinnon suhteen. Alkuperäinen suunnitelma hallita Saksaa yhdessä romuttui vuosina 1946–1947, kun idän ja lännen välit kiristyivät.[17]

Yhdistyneen kuningaskunnan, Ranskan ja Yhdysvaltain miehitysvyöhykkeistä muodostettiin toukokuussa 1949 Saksan liittotasavalta (epävirallisesti Länsi-Saksa eli BRD), joka julistautui täysin itsenäiseksi vuonna 1955. Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeelle perustettiin Saksan demokraattinen tasavalta (epävirallisesti Itä-Saksa eli DDR) lokakuussa 1949. DDR oli koko olemassaolonsa ajan Neuvostoliiton valvonnassa. Saksa oli jaettuna vuoteen 1990 asti, jolloin lakkautetun DDR:n alue liitettiin viideksi osavaltioksi (saks. Bundesländer) pilkottuna Saksan liittotasavaltaan.[17]

Stalinin kuolema ja valtataistelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Josif Stalin kuoli 5. maaliskuuta 1953 74 vuoden iässä. Hänen hautajaisensa järjestettiin saman kuukauden aikana. Stalinin hautajaiset oli merkittävä tapahtuma, johon osallistui tuhansia. Stalinin palsamoitu ruumis haudattiin Leninin mausoleumiin, josta se myöhemmin vuonna 1961 siirrettiin Kremlin muuriin.[18]

Stalinin kuoltua seuranneen valtataistelun voittajaksi nousi Georgi Malenkov. Hän toimi Neuvostoliiton johtajana vain kaksi vuotta, sillä Malenkov pakotettiin eroamaan pääministerin ja kommunistipuolueen pääsihterin (johtajan) virasta helmikuussa 1955. Malenkovin uudistusten hitaus ja aiempi yhteistyö Lavrenti Berijan kanssa katsottiin syiksi erottamiselle ja myös neuvostoarmeijan upseeriston tyytymättömyys tuleviin muutoksiin, armeijan miesmäärän supistamiseen.[18]

Malenkovin jälkeen Neuvostoliiton johtajaksi nousi Nikita Hruštšov, jonka aikana Stalinin henkilökultti purettiin ja valtion lakeja uudistettiin. Hruštšov tuki puolueen jäsenistöön ja XX puoluekokous kutsuttiin koolle helmikuussa 1956. Puolueen keskuskomitean jäsenistöstä vaihdettiin puolet. Puoluekokouksessa Hruštšov kritisoi voimakkaasti Stalinia nelituntisessa ”salaisena puheena” tunnetussa puheessa ”henkilökultista ja sen seurauksista”. Lehdistö ei julkaissut puhetta, mutta sen sisältö levisi pian kansan tietoon. Samalla hän suurensi omaa valtaansa. Vuoden 1956 kuluessa vapautumisesta kuitenkin seurasi reaktioita, kuten Unkarin kansannousu (”Imperialististen fasistien organisoima vastavallankumousyritys”).[19]

Hruštšovin ja Nikolai Bulganinin palattua Suomesta kesäkuussa 1957 heidät yritettiin syrjäyttää. Presidiumi vaati ensimmäisen puoluesihteerin, Hruštšovin vaihtamista. Hän kutsui nopeasti koolle koko keskuskomitean ja teki yrityksen tyhjäksi. Malenkov, Lazar Kaganovitš ja Dmitri Šepilov menettivät ministerin paikkansa. Heidän tilalleen keskuskomiteaan nousivat Leonid Brežnev ja ehdokasjäsen Aleksei Kosygin. Stalinin kuoltua kenraali Žukov oli noussut apulaispuolustusministeriksi (1953) ja sitten puolustusministeriksi (1955). Hän tuki Hruštšovia ”puolueen vastaisen ryhmän” hyökkäystä vastaan. Kesäkuussa 1957 Žukovista tuli kommunistisen puolueen keskuskomitean täysjäsen. Lokakuussa 1957 Hruštšov kuitenkin vapautti hänet ministerin tehtävistä ja erotti keskuskomiteasta. Kun Hruštšov siirrettiin, Žukov palasi julkisuuteen (1964).[19]

Hruštšov otti maaliskuussa 1957 myös ministerineuvoston puheenjohtajuuden Bulganinilta, jolloin hänellä oli sama valta-asema kuin Stalinilla sekä puolueen että valtion johdossa. Hänet syrjäytettiin vallasta keskuskomitean tapaamisessa 14. lokakuuta 1966, jonka jälkeen valtion johtoon nousi Leonid Brežnev.[19]

Kylmä sota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliitto ja Yhdysvallat kamppailivat hegemonia-asemasta kylmän sodan aikana. Taistelua käytiin useiden ns. proxy-sotien välityksellä, eli osapuolten kanssa liittoutuneet tahot kävivät sotaa keskenään, suurvaltojen tukiessa kumpikin omaa leiriään. Suoraa sotaa ei kuitenkaan koskaan käyty.[20]

Neuvostoliitto harjoitti valvontapolitiikkaa Itä-Euroopan maiden kohdalla, jossa mahdolliset kansannousut tai poikkeamat Kremlin linjasta tukahdutettiin nopeasti. Tunnetuimpia näistä olivat Unkarin kansannousun kukistaminen ja Prahan kevään lopettanut Tšekkoslovakian miehitys.[20]

Jimmy Carter ja Leonid Brežnev allekirjoittavat SALT II -sopimuksen Wienissä 18. kesäkuuta 1979

Brežnevin kausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös: Leonid Brežnev

Brežnevin aikaa Neuvostoliiton johtajana on sanottu ”pysähtyneisyyden ajaksi”. Pysähtyneisyys tarkoittaa kuitenkin Brežnevin pääsihteerikauden loppukautta. Hänen pääsihteerikautensa alku 1960-luvun puolivälistä 1970-luvun alkupuolelle olivat erittäin nopean taloudellisen kehityksen aikaa muun muassa koneenrakennuksen alalla. 1970-luvun ensimmäinen ja toinen öljykriisi kohonneine öljynhintoineen kuitenkin vievät neuvostotaloutta eteenpäin vielä 1980-luvun alkupuolelle asti, minkä jälkeen kritiikkiä alkoi esiintyä, yleensä kuitenkin pääasiassa virallisesti vain maataloudesta.[20]

Brežnevin aikaan liittyy myös määrätietoinen sotilaspolitiikka, Brežnevin oppi, kuten interventio Tšekkoslovakiaan vuonna 1968 ja Afganistaniin 1979.

Hruštšovin aikana Brežnev oli tukenut Hruštšovin aloittamaa Stalinin henkilökultin purkua, mutta astuttuaan valtaan aloitti puolestaan Stalinin rehabilitoinnin. Toukokuussa 1965 hän mainitsi puheessaan ensimmäisen kerran Stalinin positiivisessa sävyssä. Hän otti itselleen Stalin tittelin, ja toisinajattelevien kirjailijoiden oikeudenkäynnit 1966 lopettivat kulttuurin vapautumisen. Juri Andropovin johtama KGB sai jälleen valtaa, jota se oli menettänyt Stalinin kuoleman jälkeen.[20]

Ensimmäinen Brežnevin ajan kriisi alkoi 1968, Alexander Dubčekin Tšekkoslovakian kommunistijohdon aloitettua uudistuksen (Prahan kevät). Heinäkuussa Brežnev arvosteli Tšekkoslovakian johtoa revisionistiseksi ja neuvostovastaiseksi, ja elokuussa Varsovan liiton joukot saapuivat Tšekkiin syrjäyttämään Dubčekin. Brežnev vastasi vastalauseisiin sanomalla, että Neuvostoliitolla oli oikeus puuttua muiden maiden asioihin suojellakseen sosialistisia järjestelmiä. Kanta tuli tunnetuksi Brežnevin oppina, vaikka jo Hruštšov oli harjoittanut samaa politiikkaa Unkaria kohtaan 1956.[20]

Brežnevin aikana Neuvostoliiton suhteet Kiinaan rapistuivat edelleen 1960-luvun alun välirikon jälkeen. Vallassa pysyäkseen kulttuurivallankumouksen aloittanut Mao Zedong piti Yhdysvaltoja paperitiikerinä sekä piti Neuvostoliittoa sosialismista luopuneena revisionistina. 1960-luvun lopulla neuvostoliittolaiset ja kiinalaiset rajavartijat ajautuivat taisteluihin Kaakkois-Aasiassa Ussur-joella, minkä seurauksena Neuvostoliiton ja Kiinan kansantasavallan välit kiristyivät äärimmilleen. Kiina sai taisteltua itselleen kaksi vähämerkityksistä pientä saarta joelta, joiden omistuksesta sovittiin lopullisesti vasta Vladimir Putinin presidenttikaudella. Neuvostoliittolaisten ongelmana oli mahdollisen laajemman hyökkäyksen varalta raskaan aseistuksen puute.[20]

1971 Neuvostoliitto tiedusteli Yhdysvaltain kantaa Neuvostoliiton Kiinan kansantasavaltaa vastaan suunnitteleman ennalta ehkäisevän ydiniskun suhteen, mitä Nixonin hallinnon ulkoasiainministeri Henry Kissinger ei kannattanut. Pekingssä puolestaan tehtiin miljoonille ihmisille sopivia pommisuojia Neuvostoliiton ydinhyökkäyksen varalta.[20]

Vuonna 1965 Kiinan pääministeri Zhou Enlai oli vieraillut Moskovassa, mutta ratkaisuihin maiden 1958-1959 alkaneessa välirikossa ei päästy. 1969 Neuvostoliiton ja Kiinan rajajoukot kahinoivat useaan kertaan Ussurijoella. Brežnev jatkoi myös Pohjois-Vietnamin tukemista Vietnamin sodassa.

Brežnev vierailulla Yhdysvalloissa vuonna 1973

Kiinan–Yhdysvaltain suhteiden parannuttua vuodesta 1971 lähtien Brežnevin oli avattava uusi neuvottelukierros Yhdysvaltain kanssa estääkseen neuvostovastaisen liiton syntymisen. Toukokuussa 1972 Yhdysvaltain Richard Nixon vieraili Moskovassa, ja johtajat solmivat ydinaseita rajoittavan SALT I -sopimuksen (Strategic Arms Limitation Treaty). Vietnamin sodan päätyttyä este Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain suhteiden kehittymiselle poistui, ja Brežnev vieraili toukokuussa 1973 Saksan liittotasavallassa ja kesäkuussa Yhdysvalloissa.[20]

Helsinki-sopimus 1975 tunnusti toisen maailmansodan jälkeiset etupiirit, ja siten Neuvostoliiton hegemonian Itä-Euroopassa. Vastavuoroisesti Neuvostoliitto tunnusti tietyt periaatteelliset ihmisoikeudet, tosin sopimuksen noudattamisen laajuus jäi kyseenalaiseksi.

1970-luvun puoliväli oli Neuvostoliiton kulta-aikaa ulkopoliittisesti. Samaan aikaan Brežnev pönkitti sisäpoliittista asemaansa määräämällä Podgornyn eläkkeelle, ja ottamalla puhemiehen paikan korkeimmassa neuvostossa. Toukokuussa 1976 hänestä tuli ensimmäinen Neuvostoliiton marsalkka poliittisin perustein sitten Stalinin ajan. Brežnevin nimitys herätti närää upseeriston keskuudessa, koska hän ei ollut ikinä toiminut joukkojen komentajana, mutta kylmän sodan vastakkainasettelun korostama armeijan asema piti kenraalit tyytyväisinä.[20]

Neuvostoliitto 1980-luvulla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvostoliiton rajat ennen hajoamista.

1980-luvun alussa iäkkäät puoluejohtajat vaihtuivat toinen toisensa jälkeen. Leonid Brežneviä seurasivat Juri Andropov ja Konstantin Tšernenko. Maaliskuussa 1985 Mihail Gorbatšovista tuli Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeri, mikä oli maan merkittävin tehtävä, koska maata johti käytännössä puolueen poliittinen toimikunta, politbyro. Muodollisesti Neuvostoliiton valtionpäämies oli korkeimman neuvoston puhemiehistön puheenjohtaja eli neuvostokansanedustuslaitoksen puhemies. Kansanedustuslaitoksella ei ollut itsenäistä tehtävää, koska puolue laati hyväksyttävät esitykset yksipuoluejärjestelmässä. Myös ministerineuvoston puheenjohtajalla, pääministerillä, oli parlamentarismia vähäisempi merkitys.[21]

Yhdysvaltain presidentti Ronald Reagan esitti vuonna 1986 hyvin suuren, yli 320 miljardin dollarin puolustusbudjetin, jolla USA pyrki luomaan ydinaseiden torjuntajärjestelmän ja saamaan sotilaallisesti etulyöntiaseman Neuvostoliittoon nähden. Tämä heilautti kylmän sodan tasapainoa.[21]

Samanaikaisesti Gorbatšov aloitti uudistuspolitiikan, joka tuli tunnetuksi nimillä ”perestroika” (uudistuspolitiikka) ja ”glasnost” (avoimuus). Neuvostoliiton poliittinen ilmapiiri vapautui ja talouselämän Brežnevin kaudella harjoitettua tiukkaa talouden suunnitelmallisuutta höllennettiin. Sen sijaan, että uudistukset olisivat parantaneet romahduspisteeseen asti rasitettua tilannetta, ne vain lisäsivät järjestelmän epävakautta. Vanhoilliset ja uudistusmieliset piirit ottivat rajusti yhteen, ja ääripäiden välillä tasapainoillut Gorbatšov joutui vaikeuksiin yrittäessään hallita liikkeellelaittamaansa prosessia.[21]

Vuonna 1988 Gorbatšov julisti Neuvostoliiton hylkäävän Brežnevin opin, ja sallivan demokraattiset uudistukset Itä-Euroopassa. Näiden tarkoituksena oli vahvistaa Neuvostoliittoa, joka oli alkanut uhkaavasti natista liitoksistaan, mutta valtion rahkeet eivät kestäneet uudistuksia. Tämä johti sarjaan vallanvaihdoksia Itä-Euroopassa 1989 alkaen ja kommunismin romahtamiseen. Romaniaa lukuun ottamatta vallanvaihdokset olivat rauhanomaisia, ja kylmä sota Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton välillä päättyi. Gorbatšov sai Nobelin rauhapalkinnon 1990.

Berliinin muuri murtumisen jälkeen marraskuussa 1989.

Vuonna 1989 uudistuksia vaativat poliitikot voittivat kansanedustajien vaaleissa. Kaivostyöläiset menivät lakkoon. Eri puolilla Neuvostoliittoa syntyi kansallisuuksien välisiä kiistoja. Suhteettoman suuren sotilassektorin rasittama, suunnitelmallisuudesta osittain vapautettu talous ajautui syvään kriisiin. Marraskuussa Berliinin muuri murtui, joka johti myöhemmin Neuvostoliiton valvonnassa olleen Saksan demokraattisen tasavallan lakkauttamiseen ja kommunismin sortumiseen Euroopassa.[21]

Neuvostoliiton hajoaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

IVY:n lippu

Vuonna 1990 Moskovassa 200 000 ihmistä osoitti mieltään uudistusten puolesta. Liettuan, Latvian ja Viron parlamentit äänestivät itsenäisiksi julistautumisen puolesta.

Heinäkuussa 1991 Boris Jeltsin valittiin Venäjän presidentiksi. Elokuussa vanhoilliset yrittivät kaapata vallan, mutta yritys epäonnistui ja paransi Jeltsinin valtaa entisestään. Lokakuussa Venäjän, Valko-Venäjän ja Ukrainan johtajat päättivät Neuvostoliiton lakkauttamisesta. Tilalle perustettiin löyhä liitto nimeltään Itsenäisten valtioiden yhteisö (IVY). Neuvostoliitto oli olemassa muodollisesti joulukuuhun 1991 saakka. Neuvostoliiton paikka YK:n turvallisuusneuvostossa siirtyi Venäjälle 24. joulukuuta. Seuraavana päivänä Gorbatšov erosi presidentin virasta ja 26. joulukuuta Neuvostoliitto virallisesti lakkasi olemasta.[22]

Neuvostoliiton hajoamisen syistä on useita mielipiteitä. Hajoamisen syynä pidetään useimmiten Gorbatšovin taloudellisia ja poliittisia uudistuksia, jotka johtivat lopulta kommunismin sortumiseen Neuvostoliitossa ja muissa sosialistisissa maissa Euroopassa. Gorbatšovin tavoitteina olivat muun muassa kommunistisen puolueen vallan pienentäminen ja siirtyminen monipuoluejärjestelmään sekä itäblokin valtioiden valvonnan lievittäminen. Tavoitteissa onnistuttiin osittain, mutta uudistukset johtivat lopulta valtion järjestelmän sortumiseen.[22]

Yleisemmin Neuvostoliiton hajoamisen syinä on pidetty reaalisosialismin epäonnistumista: kansa pysyi köyhänä koko Neuvostoliiton ajan, suurta talouskasvua ei enää ollut 1980-luvulla jolloin alkoi laskukausi. Talous oli painotettu väärin tuottamaan aseita. Neuvostoliitossa oli omat ongelmansa, uutta sosialistista, työlle omistautunutta ihmistä ei kyetty luomaan. Valtiollisesti Neuvostoliiton hajottivat kansalliset ristiriidat.[22]

Hajoamisen jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itsenäistyneet valtiot[23]
Lippu Nimi Pääkaupunki
Flag of Armenia.svg Armenia Jerevan
Flag of Azerbaijan.svg Azerbaidžan Baku
Flag of Georgia.svg Georgia Tbilisi
Flag of Kazakhstan.svg Kazakstan Astana
Flag of Kyrgyzstan.svg Kirgisia Biškek
Flag of Latvia.svg Latvia Riika
Flag of Lithuania.svg Liettua Vilna
Flag of Moldova.svg Moldova Chișinău
Flag of Tajikistan.svg Tadžikistan Dušanbe
Flag of Turkmenistan.svg Turkmenistan Ašgabat
Flag of Ukraine.svg Ukraina Kiova
Flag of Uzbekistan.svg Uzbekistan Taškent
Flag of Belarus.svg Valko-Venäjä Minsk
Flag of Russia.svg Venäjä Moskova
Flag of Estonia.svg Viro Tallinna

Neuvostoliiton kaikki neuvostotasavallat itsenäistyivät vuosien 19901991 aikana. Hajoamisen jälkeen kaikki neuvostotasavallat ovat kehittyneet omiin suuntiinsa itsenäisinä valtioina. Osa entisistä neuvostotasavalloista liittyi vuonna 2004 NATO-sotilasjärjestöön ja Euroopan unioniin. [22]

Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Kylmän sodan aikainen vastustaja, Yhdysvallat on kehittynyt maailman tärkeimmäksi vaikuttajaksi. Yhdysvallat on tullut taloudellisesti, poliittisesti, sotilaallisesti, tieteellisesti, teknologisesti ja kulttuurisesti maailman tärkeimmäksi vaikuttajaksi.[22]

Neuvostoliiton perintö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Monet Venäjän köyhälistöön kuuluvista toivovat uuden Neuvostoliiton perustamista ja sosialismin paluuta.lähde? Neuvostoliitto on myös edelleen ajankohtainen puheenaihe maailmanpolitiikassa, vaikkei valtiota ole ollut olemassa sitten vuoden 1991.lähde? Myös kommunismissa Neuvostoliitto on edelleen vahvasti esillä.

Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen maailman sosialismi on heikentynyt; ennen Neuvostoliiton hajoamista, vuonna 1989 Berliinin muuri purettiin ja vuonna 1990 Saksan demokraattinen tasavalta liitettiin Saksan liittotasavaltaan. Jugoslavia hajosi vuonna 1991. Nykyisin maailman merkittävin sosialistinen valtio on Kiinan kansantasavalta, joka on osin luopunut siitä avattuaan markkinoitaan yhä enemmän. Muita tunnettuja sosialistisia valtioita ovat muun muassa Pohjois-Korea ja Kuuba.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Immanuel Birnhaum: Neuvostoliiton historia, s. 7–16. Suomennos Markku Mannila. Gummerus, 1966.
  2. Lauri Haataja & Paavo Friman: Presidenttikirja, s. 8. Helsinki: Gummerus, 2001.
  3. Immanuel Birnhaum: Neuvostoliiton historia, s. 12. Suomennos Markku Mannila. Gummerus, 1966.
  4. Immanuel Birnhaum: Neuvostoliiton historia, s. 26. Suomennos Markku Mannila. Gummerus, 1966.
  5. Immanuel Birnhaum: Neuvostoliiton historia, s. 155. Suomennos Markku Mannila. Gummerus, 1966.
  6. a b M. Vuorikoski: Venäjän historia – Neuvostojen maan ensiaskeleet Viitattu 26.10.2007. (suomeksi)
  7. M. Vuorikoski: Venäjän historia – Neuvostojen maa sekasorrossa Viitattu 26.10.2007. (suomeksi)
  8. M. Vuorikoski: Venäjän historia – Uusi talouspolitiikka - NEP Viitattu 26.10.2007. (suomeksi)
  9. M. Vuorikoski: Venäjän historia – Stalinistinen vallankumous Viitattu 26.10.2007. (suomeksi)
  10. M. Vuorikoski: Venäjän historia – Stalinin puhdistukset Viitattu 26.10.2007. (suomeksi)
  11. M. Vuorikoski: Venäjän historia – Neuvostoliitto ja toinen maailmansota Viitattu 26.10.2007. (suomeksi)
  12. a b c M. Vuorikoski: Venäjän historia – Sodan alku Viitattu 26.10.2007. (suomeksi)
  13. M. Vuorikoski: Venäjän historia – Taistelu Moskovasta Viitattu 26.10.2007. (suomeksi)
  14. M. Vuorikoski: Venäjän historia – Stalingrad Viitattu 26.10.2007. (suomeksi)
  15. M. Vuorikoski: Venäjän historia – Kursk Viitattu 26.10.2007. (suomeksi)
  16. a b M. Vuorikoski: Venäjän historia – Lopullinen voitto Viitattu 26.10.2007. (suomeksi)
  17. a b c M. Vuorikoski: Venäjän historia – Sodan jälkeen Viitattu 26.10.2007. (suomeksi)
  18. a b M. Vuorikoski: Venäjän historia – Stalinin jälkeen Viitattu 26.10.2007. (suomeksi)
  19. a b c M. Vuorikoski: Venäjän historia – Hrutštšovin aika Viitattu 26.10.2007. (suomeksi)
  20. a b c d e f g h i M. Vuorikoski: Venäjän historia – Brežnevin vuodet Viitattu 26.10.2007. (suomeksi)
  21. a b c d M. Vuorikoski: Venäjän historia – Perestroika & Gorbatšov Viitattu 26.10.2007. (suomeksi)
  22. a b c d e M. Vuorikoski: Venäjän historia – Neuvostojen maan loppu Viitattu 26.10.2007. (suomeksi)
  23. Geographica - Suuri maailmankartasto - Maanosat, maat, kansat (2003, Könemann)

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Butler, Rupert: Neuvosto-Venäjän mustat vuodet: Salainen poliisi tsaarinajoista nykypäivään. (Stalin’s instruments of terror: Cheka, OGPU, NKVD, KGB from 1917 to 1991, 2006.) Suomentanut Päivi Paju. Helsinki Jyväskylä: Minerva, 2008. ISBN 978-952-492-147-3.
  • Karlsson, Klas-Göran: Vaino ja vaikeneminen: Neuvostohallinnon sota omia kansalaisiaan vastaan. (Terror och tystnad: Sovjetregimens krig mot den egna befolkningen, 2003.) Suomennos: Petri Stenman. Pystykorvakirja. Helsinki: Like: Suomen rauhanpuolustajat, 2005. ISBN 952-471-427-2.
  • Lewin, Moshe: Neuvostoliiton vuosisata. (The Soviet century, 2005.) Suomennos: Petri Stenman. Pystykorvakirja. Helsinki: Like: Suomen rauhanpuolustajat, 2006. ISBN 952-471-808-1.
  • Luukkanen, Arto: Neuvostojen maa: Neuvostoliiton historia 1917–1991. Kleio-sarja. Helsinki: Edita, 2004. ISBN 951-37-3889-2.
  • Luukkanen, Arto: Muutosten Venäjä: Venäjän historia 862–2009. Pohjautuu tekijän teoksiin Hajoaako Venäjä? ja Neuvostojen maa. Kleio. Helsinki: Edita, 2009. ISBN 978-951-37-5438-9.