Taisto Sinisalo

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Taisto Jalo Sinisalo (29. kesäkuuta 1926 Kotka26. maaliskuuta 2002 Kotka)[1] oli suomalainen poliitikko. Sinisalo toimi SKDL:n kansanedustajana 1962–1979 ja SKP:n varapuheenjohtajana 1970–1982. Sinisalo johti 1970- ja 1980-luvuilla SKP:n sisäistä oppositiota, joka nimettiin hänen mukaansa taistolaisiksi.

Elämä ja ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lapsuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taisto Sinisalo syntyi Kotkassa Jaada Sinisalon aviottomana lapsena. Äiti Sinisalo ja avopuolisonsa Karl Lindstedt olivat aktiivisesti mukana kommunistien salaisessa toiminnassa. Lindstedt oli kaupungin johtavia vasemmistolaisia ja hän istui vuosia vankilassa. Nuori Taisto varttui kotkalaisten kommunistien keskuudessa ja hän oppi politikoinnin aakkoset.[2] Perhe asui aluksi työväentalon vieressä, sitten Katariinan kaupunginosassa.[3]

Sinisalo harrasti lapsena jalkapalloa ja muita lajeja Kotkan Reippaassa. Hän kävi kannattamassa kaupungin työläisseuroja kuten KTP:tä porvareita vastaan.[4]

Talvisodan alettua poliisi teki kotietsinnän Sinisalon perheen asuntoon. Ratsian yhteydessä tutkittiin tarkoin myös 13-vuotiaan Taiston päiväkirja.[2][5] Perhe lähti kodistaan sotaa pakoon ja oleskeli Metsolassa ja Anjalassa.[5] Välirauhan aikana Sinisalo levitti vasemmistolaista Vapaa Sana -lehteä kotkalaisiin koteihin.[6]

Jatkosodan alkuaikoina Sinisalo työskenteli liike- ja varastoalalla[1]Gutzeitin laatikkotehtaalla ja Karjakunnassa[7] – kunnes hänet kutsuttiin puolustusvoimien palvelukseen. Sinisalon ikäluokka oli viimeinen sodan aikana armeijaan joutunut ja Sinisalon komennus rannikkotykistössä jäi varsin lyhyeksi. Hän osallistui varsinaiseen sodankäyntiin vain 2–3 päivän ajan häätäessään saksalaisia Suursaaresta.[8]

Nuori aktivisti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1943 Sinisalo liittyi vanhempiensa kehotuksesta Kotkan sosialidemokraattisiin nuoriin ja hänet valittiin pian järjestön johtokuntaan. Puhetaitoa Sinisalolle opetti osastossa Meeri Kalavainen. Jatkosodan päätyttyä Sinisalo tovereineen lähti SDP:n järjestöstä ja 7. marraskuuta 1944 hän oli perustamassa Kotkan kansandemokraattista nuoriso-osastoa. Uusi yhdistys oli mukana muodostamassa Suomen demokraattista nuorisoliittoa (SDNL) myöhemmin samana vuonna.[2][4] Sinisalo organisoi SDNL:n osastoja ja järjesti iltamia ympäri maakuntaa. Hän piti ensimmäisen isomman puheensa vappuna 1945 Sippolan Järventaustan työväentalolla.[9]

Sinisalo hyväksyttiin Suomen kommunistisen puolueen jäseneksi Kotkan osaston ensimmäisessä julkisessa kokouksessa.[10] Sinisalo pääsi Helsinkiin perustettuun kommunistien Sirola-opistoon ensimmäisten joukossa syksyllä 1946. Hän suoritti opinnot mallikkaasti ja keräsi kehuja sekä tutustui lähemmin tulevaan puolisoonsa.[2] Sinisalo arvosti suuresti Sirolasta saamiaan teoreettisia valmiuksia. Häntä opettivat muun muassa Antti Hyvönen, Akseli Mod, Eino Gustafsson ja Eino Nevalainen. Valmistuttuaan Sinisalo palkattiin SDNL:n Kymen piirisihteeriksi.[11]

Kunnallisvaaleissa 1950 Sinisalo valittiin Kotkan kaupunginvaltuustoon. Jo tätä ennen hän oli toiminut nuorisolautakunnan puheenjohtajana. Sinisalo istui valtuustossa vuoteen 1972 asti toimien osan ajasta valtuustoryhmänsä puheenjohtajana.[12]

Sinisalo siirtyi SDNL:stä SKDL:n leipiin valistussihteeriksi. Vuonna 1954 Sinisalo sairastui – ilmeisesti ylirasituksen vuoksi. Toivuttuaan hän lähti kesäkuussa 1955 opiskelemaan Moskovan Yhteiskuntatieteiden akatemiaan.[2] Pari vuotta kestäneiden yhteiskuntatieteiden, filosofian, historian ja taloustieteen opintojen aikana ongelmia tuotti esimerkiksi venäjän kieli, jota Sinisalo ei osannut sanaakaan Neuvostoliittoon lähtiessään.[13]

SKP:n luottomies[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Palattuaan Suomeen Sinisalo palkattiin helmikuussa 1957 SKP:n Kymen piirisihteeriksi, kun Kauko Sahari luopui toimesta tämän hyväksi.[2] Sinisaloa oli harkittu tehtävään jo vuodesta 1950. Sinisalon tehtäväksi tuli piirin pitäminen luokkakantaisissa käsissä opportunististien ulottumattomissa.

Vuonna 1959 SKDL:n kansanedustaja Toivo Kujala kuoli ja hänen tilalleen nousi Veikko Kansikas. Kansikas esiintyi itsenäisesti ja hän joutui pian piirijärjestönsä epäsuosioon. Piiri halusi tilalle luotettavampana pidetyn Sinisalon. Vuoden 1962 vaaleissa Kansikas syrjäytettiin mainonnassa ja Sinisalosta tehtiin SKP:n pääehdokas. Sinisalo nousi eduskuntaan. Hän uusi paikkansa seuraavissa vaaleissa 6 537 äänellä.[2] Sinisalo valittiin myös presidentin valitsijamieheksi vaaleissa 1962, 1968 ja 1978.[1]

Sinisalo osallistui vuoden 1962 nuorisofestivaalien järjestelyihin Helsingissä. Hänen vastuullaan oli pohjoiskorealaisen delegaation ylläpito.[14]

Sinisalo valittiin SKP:n keskuskomitean varajäseneksi 12. edustajakokouksessa 1960. Maaliskuussa 1965 hän nousi poliittisen toimikuntaan[15]. Alkuvuonna 1966 pidetyssä 14. edustajakokouksesaa Sinisalo oli vähällä tippua keskuskomiteasta. Hänen avukseen tuli kuitenkin Etelä-Karjalan piiri, joka luopui edustajastaan, ja Sinisalo valittiin jatkokaudelle tiukan äänestyksen jälkeen.[16]

Oppositiokommunisti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sinisalo ei kuulunut SKP:n opposition näkyvämpiin nimiin 1960-luvun puolivälissä, kun puolue hajosi. Hän oli lähempänä puolueen ”keskustalaisia” kuin ”jyrkkiä” turkulaisia.[2] Tämä näkyi esimerkiksi vuonna 1967, kun Sinisalo suhtautui hallitusyhteistyöhön Aaltosen kannattajia myönteisemmin. Sinisalon kriittisyys kuitenkin lisääntyi. Maaliskuussa 1968 hän vastusti keskuskomiteassa hallitukseen osallistumista ja tulopoliittisia sopimuksia.[17] Vuonna 1968 Tšekkoslovakian tapahtumat pakottivat valitsemaan puolen lopullisesti. SKP:n Kymen piirikomitea puolusti Varsovan liiton toimenpiteitä varauksetta ja niin teki myös Sinisalo.[2] Hän vastusti poliittisessa toimikunnassa lausumaa, jossa SKP tuomitsi operaation. Sinisalon mielestä Tšekkoslovakian tilanne oli mennyt pisteeseen, jossa muuta mahdollisuutta ei ollut.[18][19] Hän piti erityisen huolestuttavana sitä, että neuvostovastaisia asenteita levisi myös kommunistien keskuuteen.[20]

SKP:n vähemmistö marssi ulos SKP:n 15. edustajakokouksesta huhtikuun 1969 alussa. Myöhemmin samassa kuussa oppositio muodosti Kommunistien maatakäsittävän neuvottelukunnan, jonka työvaliokunnan puheenjohtajaksi valittiin Sinisalo.[21] Sinisalo kuului kommunistien kuusihenkiseen ydinryhmään, joka neuvotteli puoluehajaannuksen lopettamisesta Suomessa ja Moskovassa loppuvuonna 1969. Helmikuussa 1970 SKP piti ylimääräisen edustajakokouksen, jossa solmittiin niin sanottu osapuolisopimus. Se takasi oppositiolle edustuksen puoluejohdossa, ja Sinisalosta tehtiin puolueen toinen varapuheenjohtaja.[22]

Sinisalo oli opposition pääpropagandisti. Hän osasi puhua, kun Markus Kainulainen puolestaan hallitsi organisatorisen puolen ja Urho Jokinen kirjallisen agitaation.[2] Sinisalon kasvot tulivat 1970-luvulla tutuiksi kaikille suomalaisille. Kolmesti kommunistijohtajaa pyydettiin hallituksiin ministeriksi, mutta hän kieltäytyi todetessaan vaikutusmahdollisuudet olemattomiksi.

Sinisaloa arvostettiin myös kansainvälisissä kommunistisissa piireissä. Hän kävi usein kommunistien kansainvälisissä tapaamisissa, jolloin hän tapasi käytännössä kaikki aikansa tunnetut kommunistijohtajat. Sinisalo täytti 50 vuotta ollessaan Berliinissä Euroopan kommunististen ja työväenpuolueiden kokouksessa vuonna 1976. Häntä onnittelivat henkilökohtaisesti muun muassa Erich Honecker ja Leonid Brežnev, jolta päivänsankari sai lahjaksi pikariston.[23]

Vuoden 1975 eduskuntavaaleissa SKDL:n enemmistön Terho Pursiainen vaihtoi Kymen vaalipiiriin tarkoituksenaan tiputtaa Sinisalo. SKDL:n kannatus riitti alueella vain yhteen paikkaan, joten osapuolet keskittivät äänensä kahdelle pääehdokkaalle. Sinisalo vei paikan kymmenellä äänellä. Neljä vuotta myöhemmin asemat vaihtuivat. Pursiainen nousi kansanedustajaksi selvällä erolla,[24] vaikka Sinisalo teki uuden ääniennätyksensä. Tippuminen oli Sinisalolle karvas pettymys.

1980-luvun taitteessa vaatimukset SKP:n johdon uudistamisesta alkoivat voimistua sekä enemmistön että opposition piirissä. Sinisalo sai pitää paikkansa puheenjohtaja Aarne Saarisen tavoin vielä 19. edustajakokouksessa 1981, mutta vuotta myöhemmin molemmat saivat lähteä kolmaslinjalaisten tukeman Jouko Kajanojan noustua puolueen johtoon. Oppositio teki Sinisalon ulosjättämisestä periaatekysymyksen ja se jättäytyi hetkeksi pois SKP:n päättävien elinten toiminnasta. Sinisalo ja oppositio kuitenkin palasivat toimien puolueessa vuoteen 1984 asti.

SKPy ja viimeiset vuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1984 SKP valitsi puheenjohtajaksi Arvo Aallon, joka erotti kapinoivan vähemmistön vuosina 1985–1987. Sinisalon johtama oppositio järjestäytyi nimellä SKP:n järjestöjen toimikunta, jonka johtajaksi tuli Sinisalo. Hän jatkoi tehtävässä, kun toimikunta vuonna 1986 muodosti Suomen kommunistisen puolueen (yhtenäisyys) (SKPy).

Vuonna 1982 Sinisalo peri Ville Pessiltä aseman NKP:ltä SKP:lle tulleiden taloudellisten avustusten vastaanottajana. Sinisalon kautta oppositiokommunistit saivat 1984–1988 vuosittain 5,6–12 miljoonaa markkaa. Asia paljastui vuonna 1992, kun NKP:n kansainvälisen osaston sihteeristöä johtanut Anatoli Smirnov kertoi siitä ja NKP:n arkistot avautuivat.[25] Sinisalo kielsi ottaneensa rahaa.[26] Sinisalo oli 1980-luvulla talouasasioiden merkeissä yhteyksissä myös Saksan sosialistisen yhtenäisyyspuolueen tovereihin.[27]

Sinisalo johti SKPy:tä kaksi vuotta. Elokuun 1988 puoluekonferenssissa hän jätti paikkansa, ja tilalle valittiin Kajanoja. Puoluesihteeriksi nousi Yrjö Hakanen, Sinisalon aiempi poliittinen sihteeri. Sinisalo jäi edelleen poliittiseen toimikuntaan.[28]

Sinisalo osallistui Vasemmistoliiton perustavaan kokoukseen.[29] Syksyn 1992 kunnallisvaaleissa Sinisaloa ei päästetty Vasemmistoliiton ehdokkaaksi. Hänet poistettiin listalta puoluesihteeri Matti Viialaisen määräyksestä.[30]

Sinisalo jatkoi aktiivista politikointia 1990-luvun loppupuolelle saakka. Hän oli kuolemaansa asti SKPy:tä seuranneen uudelleen perustetun SKP:n kannattaja. 1990-luvulla Sinisalo kirjoitti myös elämäkerran työväenliikkeen kotkalaisveteraani Väinö Meltistä.

Taistolaisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Taistolaisuus

Taisto Sinisalo on yksi harvoista suomalaisista, joiden mukaan on nimetty poliittinen suuntaus tai liike. Sinisalo itse ei kuitenkaan ollut otettu Helsingin Sanomien 1971 keksimästä lisänimestä taistolaisuus. Käsite koettiin opposition piirissä halventavaksi ja henkilöpalvontaan viittaavaksi. Käsite syntyi kuvaamaan SKP:n opposition ympärille ryhmittynyttä liikettä, johon tulivat näkyvästi mukaan nuoret, opiskelijat ja kulttuurityöläiset. Viittaus liikkeen taistelevaan luonteeseen osoittautui suosituksi ja taistolaisuudesta tuli pysyvä osa poliittista sanastoa. Taistolaisuudesta syytteleminen on edelleen yleistä sekä oikeiston että vasemmiston keskuudessa.

Sinisalo ei ollut yhteyksissä nuoriin radikaaleihin 1960-luvun loppupuolella. Uusvasemmistolaisuus jätti hänet kylmäksi. Suhteet kehittyivät läheisiksi vasta, kun nuoret 1970-luvun alussa, niin sanotun proletaarisen käänteen myötä, ryhtyivät tukemaan SKP:tä.[31] Sinisalo tunsi hyvin poliittisen laululiikkeen taistolaiset esiintyjät, ja hän puhui usein tilaisuuksissa, joissa taiteilijat esiintyivät.[32]

Sinisaloa kutsuttiin usein stalinistiksi. Hän ei pitänyt nimitystä oikeutettuna. Sinisalo tunnusti Stalinin saavutukset sosialismin kehitystyössä ja fasismin kukistamisessa, mutta hän tuomitsi yksilöpalvonnan virheet NKP:n ja SKP:n linjausten tavoin.[33]

SKP:n enemmistö käytti joskus taistolaisuudesta synonyymiä sinisalolaisuus.

Aate[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sinisalo oli aina marxilais-leniniläisen oikeaoppisuuden ja luokkakantaisuuden vaalija. Hän vastusti kaikenlaisia reformistisia ja revisionistisia poikkeamisia oikealta linjalta. Hän ei kuitenkaan edustanut SKP:n opposition jyrkintä suuntausta.[2]

Sinisalolla oli lämpimät välit Neuvostoliiton kommunistiseen puolueeseen eikä hän empinyt käyttää neuvostoliittolaisten vaikutusvaltaa politiikassa. Sinisalo käsitteli usein SKP:n ristiriitoja avoimesti NKP:n edessä,[2] mitä enemmistöjohto piti nolona. Sinisalo kuului Suomi–Neuvostoliitto-Seuran keskushallitukseen, ja hän vastusti tarmokkaasti kaikkea neuvostovastaisuudeksi tulkitsemaansa. Vuonna 1971 Sinisalo teki eduskuntakyselyn neuvostovastaiseksi ja äärioikeistolaiseksi tulkitsemastaan maantiedon oppikirjasta, joka vedettiin sittemmin markkinoilta.[34] Sinisalo kuului myös Suomen Rauhanpuolustajien keskustoimikuntaan.[1]

1980-luvun lopulla Sinisalon aate koki muutoksia NKP:ssä tapahtuneiden uudistusten seurauksena. Gorbatšovin perestroika-politiikka sai Sinisalosta uskollisen tukijan. Sinisalo säilytti kommunistisen vakaumuksensa Neuvostoliiton romahdettua.

Perhe[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1948 Sinisalo avioitui Saara Turkian kanssa. Pari sai 1950-luvun alussa kolme lasta.[1] Sinisalon tapaan myös Turkia oli tunnetusta vasemmistolaisesta suvusta.[35]

Sinisalon eno oli SDP:n kansanedustaja Väinö Sinisalo. Näyttelijä Veikko Sinisalo (Väinön poika) oli Taiston serkku.[36][37]

Sinisalo ei koskaan kuulunut kirkkoon.[38]

Teoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kommunistin puheenvuoro. Vallankumouksellisen työväenliikkeen kehityksestä ja näköaloista sekä tavoista ja tavoitteista (1975)
  • Niin muuttuu maailma – Muistikuvia ja mielipiteitä (Tammi 1978)
  • Vastaus on vasemmistopolitiikka (1980) (Juhani Ruotsalon kirjoittama)
  • Päälinjalla. Puheita ja kirjoituksia (1986)
  • Sinisalo, Taisto & Korjus, Olli: Väinö Meltti (1898–1964): Ajankuvia itsenäisyytemme ensimmäisiltä vuosikymmeniltä: ”Olen marxilainen demokraatti päämääränä sosialistinen yhteiskunta”: Tutkielma tutkijasta, politiikosta, kansanedustajasta ja poliittisesta vangista, Kotkan työväenopiston johtajasta, SKDL:n perustajasta ja maaherrasta. Kotka / Helsinki: Kotkan työväenyhdistys / Demokraattinen sivistysliitto, 1998. ISBN 951-97831-0-5.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Veli-Pekka Leppänen: Kivääri vai äänestyslippu. Suomen kommunistisen puolueen hajaannus 1964–1970. Edita, 1999. ISBN 951 37 2785 8.
  • Taisto Sinisalo: Niin muuttuu maailma – muistikuvia ja mielipiteitä. Tammi, 1978. ISBN 951 30 4461 0.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e Taisto Sinisalo Suomen kansanedustajat. Eduskunta.
  2. a b c d e f g h i j k l Leppänen 1999, s. 210–216.
  3. Sinisalo 1978, s. 12–16.
  4. a b Sinisalo 1978, s. 28–29.
  5. a b Sinisalo 1978, s. 23.
  6. Sinisalo 1978, s. 24–25.
  7. Sinisalo 1978, s. 31.
  8. Sinisalo 1978, s. 25–26.
  9. Sinisalo 1978, s. 34–35.
  10. Sinisalo 1978, s. 32–33.
  11. Sinisalo 1978, s. 37–40.
  12. Sinisalo 1978, s. 48–40.
  13. Sinisalo 1978, s. 41–44.
  14. Sinisalo 1978, s. 100–102.
  15. Leppänen 1999, s. 51–52.
  16. Leppänen 1999, s. 69–70.
  17. Leppänen 1999, s. 120–121, 132–134, 137.
  18. Leppänen 1999, s. 242–248.
  19. Sinisalo 1978, s. 74–81.
  20. Sinisalo 1978, s. 82.
  21. Leppänen 1999, s. 322.
  22. Leppänen 1999, s. 347–362.
  23. Sinisalo 1978, s. 173.
  24. Juha Sihvola: Terho Pursiainen Kansallisbiografia 2010
  25. Kyösti Karvonen: Taistolaisille NKP:ltä rahaa yli 80 miljoonaa vuosina 1978-90 Helsingin Sanomat 12.2.1992
  26. Krp selvittää kommunistien neuvostoavun epäillyt valuutta- ja kirjanpitorikkeet Helsingin Sanomat 13.2.1992
  27. SKP Berliinin tiellä Helsingin Sanomat 4.12.1994; Tukirahaa Skp:n molemmille osapuolille Helsingin Sanomat 11.12.1994
  28. Taistoites Elect New Chairman, Secretary Helsingin Sanomat 27.8.1988 teoksessa JPRS report West Europe Foreign Broadcast Information Service 28.10.1988
  29. Sinisalon perintö sai tukevan jalansijan Helsingin Sanomat 30.4.1990
  30. Puolueiden ehdokasmäärät laskevat tuntuvasti Helsingin Sanomat 2.9.1992
  31. Sinisalo 1978, s. 70–73.
  32. Sinisalo 1978, s. 56–58.
  33. Sinisalo 1978, s. 92–93.
  34. Taisto Sinisalon kirjallinen kysymys n:o 186 oppikirjoiksi sisällöltään sopimattomien julkaisujen poistamisesta, ja opetusministeri Jaakko Itälän vastaus. Valtiopäivät 1971, Asiakirjat V.
  35. Sinisalo 1978, s. 24, 27.
  36. Leppänen 1999, s. 416.
  37. Sinisalo 1978, s. 13.
  38. Sinisalo 1978, s. 14.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wikiquote-logo-en.svg
Wikisitaateissa on kokoelma Taisto Sinisalo -sitaatteja.