Vladimir Lenin

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun


Vladimir Lenin
Lenin.jpg
Neuvostoliiton Kansankomissaarien neuvoston johtaja
30. joulukuuta 1922 – 21. tammikuuta 1924
Seuraaja Aleksei Rykov
Tiedot
Syntynyt 22. huhtikuuta (J: 10. huhtikuuta) 1870
Simbirsk, Venäjän keisarikunta
Kuollut 21. tammikuuta 1924 (53 vuotta)
Gorki, Neuvostoliitto
Puolue Neuvostoliiton kommunistinen puolue
Puoliso Nadežda Krupskaja
Ammatti lakimies
Allekirjoitus Unterschrift Lenins.svg

Vladimir Iljitš Lenin (ven. Влади́мир Ильи́ч Ле́нин; yleensä V. I. Lenin) alkuperäiseltä nimeltään Vladimir Iljitš Uljanov (ven. Влади́мир Ильи́ч Улья́нов Loudspeaker.svg kuuntele ääntämys?) (22. huhtikuuta (J: 10. huhtikuuta) 1870 Simbirsk21. tammikuuta 1924 Gorki) oli venäläinen vallankumouksellinen, bolševikkipuolueen johtaja ja leninistisen ideologian perustaja.

Nimi Lenin oli alkujaan yksi Vladimir Uljanovin vallankumouksellisista salanimistä[1], joka on erään selityksen mukaan muunnos Siperian Lena-joesta[2].

Varhaisvuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lenin noin vuonna 1887
Lenin, kuva pidätysajalta. Joulukuu 1895.

Leninin isä Ilja Nikolajevitš Uljanov (1831–1886) oli venäläinen virkamies. Ajatusmaailmaltaan hän oli vapaamielinen ja toimi tavoitteenaan demokratian edistäminen Venäjällä ja esimerkiksi ilmainen yleinen koulutus. Suku oli alun perin nimeltään Uljanin ja taustaltaan joidenkin lähteiden mukaan mordvalainen[3][4], joidenkin lähteiden mukaan tšuvassi[5]. Myös Leninin äiti, Maria Aleksandrovna Blank (1835–1916), tunnettiin vapaamielisenä. Äidin kautta Leninin esivanhemmista löytyy äidin äidinisän puolelta saksalaista verenperintöä, äidinisä puolestaan oli kristinuskoon kääntynyt juutalainen Alexander Blank. Lisäksi Leninillä sanotaan olleen isänäidin puolelta kalmukkilaistalaista tai kirgiisiläistä sukutaustaa ja hänen äitinsä äidinäiti oli Pietariin muuttanutta ruotsalaista sukua.[5][4]

Lenin kastettiin Venäjän ortodoksiseen kirkkoon. Hän kääntyi 16-vuotiaana kuitenkin ateistiksi tutustuttuaan 1700-luvun valistusfilosofiaan. Leninin kiinnostus valistusajan tietoteoriaan näkyi hänen myöhemmissä teoksissaan.[6]

Opinnot ja poliittinen herääminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toukokuussa 1887 Leninin vanhin veli, narodnikkiliikkeessä mukana ollut Aleksandr hirtettiin osallistumisesta keisari Aleksanteri III:n salamurhayritykseen. Tämä sai Leninin radikalisoitumaan, ja osallistuttuaan opiskelijamielenosoituksiin hänet pidätettiin ja erotettiin vielä samana vuonna Kazanin yliopistosta. Lenin jatkoi opiskeluaan itsenäisesti ja opetteli muun muassa viisi vierasta kieltä, latinan, kreikan, saksan, ranskan ja englannin.[7] Vuonna 1891 hän sai oikeuden toimia lakimiehenä.

Lenin ei kuitenkaan jäänyt lakimiesuralle, vaan liittyi vallankumoukselliseen toimintaan ja johti marxilaisia opintokerhoja keskittäen toimintansa suurimmaksi osaksi Pietariin. Vallankumouksellisen toimintansa johdosta hänet pidätettiin 7. joulukuuta 1895, ja viranomaiset pitivät häntä vangittuna vuoden ajan. Tämän jälkeen hänet karkotettiin kolmeksi vuodeksi Siperiaan (Jeniseiskin kuvernementin Šušenskojen kylään). Siellä karkotettujen annettiin melko rauhassa jatkaa kirjallisia töitään ja solmia yhteistyösuhteita keskenään.[8] Karkotusaikanaan vuoden 1898 heinäkuun 10. päivänä Lenin meni naimisiin sosialistiaktivisti Nadežda Krupskajan kanssa.[9] Vuonna 1899 hän julkaisi teoksen Kapitalismin kehitys Venäjällä. Kirja julkaistiin salanimellä Vladimir Iljin. Teos käsitteli kattavasti keisarikunnan kansantaloutta, pääosin venäläisen marxismin perustajan Georgi Plehanovin näkemyksien pohjalta.[10]

Vuonna 1900 Leninin karkotustuomio päättyi. Hän matkusteli Venäjällä ja matkusti sitten Sveitsin Zürichiin, jossa hän tapasi Georgi Plehanovin. Tämän ja Aleksandr Potresovin kanssa hän suunnitteli Iskra-lehden perustamista. Lehden perustamisen jälkeen Lenin matkusti Saksan Nürnbergiin neuvottelemaan Saksan sosiaalidemokraattisen puolueeseen kuuluvien ystäviensä kanssa. Seuraavan syksyn hän vietti Münchenissä toimittaen Iskra-lehteä, jonka ensimmäiset painokset olivat pieniä, muutaman sadan kappaleen suuruisia. Iskra-lehdet salakuljetettiin Saksan, Itävallan ja Turkin rajojen ylitse Venäjälle.[11][12] Leninin vaimo Nadežda Krupskaja saapui Müncheniin 1. huhtikuuta 1901 ja Nadeždan äiti Jelizaveta Vasiljevna toukokuussa 1901. Nadežda huolehti Iskran kirjeenvaihdosta ja Jelizaveta Vasiljevna avusti salakielisten kirjeiden kirjoittamisesta.[13]

Lenin siirsi 1902 Iskra-lehden toimituksen Münchenistä Lontooseen huomattuaan Baijerin poliisin tarkkailevan heidän toimiaan.[14] Syksyllä 1902 Siperiasta paennut Lev Trotski tapasi Leninin Lontoossa ja Lenin ehdotti häntä Iskra-lehden toimitusneuvoston jäseneksi Georgi Plehanovin vastustaessa tätä.[15] Iskra-lehden toimitusneuvoston jäsen Juli Martov ehdotti toisessa edustajakokouksessa lehden toimituksen siirtämistä Sveitsiin Geneveen Georgi Plehanovin vuoksi. Lenin äänesti tätä ehdotusta vastaan kaikkien muiden jäsenten kannattaessa sitä. Huhtikuussa 1903 Iskra-lehden toimitus siirtyi Geneveen.

Bolševikkipuolueen synty[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lenin nousi Venäjän sosiaalidemokraattisessa työväenpuolueessa vaikutusvaltaiseen asemaan.

Lenin kirjoitti vuosien 1901–1902 välisenä aikana Mitä on tehtävä -nimisen kirjan, joka käsitteli puhdasoppista marxilaista näkemystä puolueen organisaatio-ongelmista. Tämän kirjan hän kirjoitti salanimellä N. Lenin, jolla hänet tunnettiin siitä lähtien. Kirja sai osakseen erittäin ristiriitaisen vastaanoton marxilaisissa piireissä. Kirjasta tuli 1900-luvun poliittinen klassikko ja sen on sanottu johtaneen kiistaan, jonka ansiosta kommunistinen puolue syntyi.[16][17]

Maaliskuussa 1902 perustettu edustajakokouksen järjestelykomitea päätti, Leninin ollessa yhtenä päättämässä, mitkä ryhmät Euroopassa ja Venäjällä saivat osallistua Belgian Brysselissä pidettävään edustajakokoukseen. Lenin oli järjestänyt Iskran edustajille edustajakokoukseen enemmistön.[18] Edustajakokous aloitettiin 17. heinäkuuta 1902, mutta Belgian poliisin aiheuttamien hankaluuksien vuoksi, kokous siirrettiin Englantiin, Lontooseen, jossa kokousta pidettiin Veljeyden kirkossa 29. heinäkuuta 1902 ja jatkettiin vielä English Clubissa Charlotte Streetillä. Kokouksessa käsiteltiin puolueen ohjelmaa, agraarikysymystä ja puolueen sääntöjä. Puolueen johtamisesta käydyt keskustelut päättyivät Leninin ja Plehanovin näkemyksen voittoon, jolloin Bundin ja muiden ryhmittymien edustajat marssivat kokouksesta ulos. Lenin nimitti voittoa saanutta ryhmäänsä enemmistöläisiksi eli bolševikeiksi ja hävinnyttä Juli Martovin ryhmää vähemmistöläisiksi eli menševikeiksi.[19]

Tässä kokouksessa perustettiin Venäjän sosiaalidemokraattinen työväenpuolue, puolueen keskuskomitean jäseniksi valittiin Gleb Krzizanovski, F. V. Lengnik ja V. A. Noskov. Iskra-lehden toimitusneuvostossa oli nyt entisen seitsemän jäsenen sijaan vain Juli Martov, Lenin ja Georgi Plehanov.

Genevessä lokakuussa 1903 pidetyssä Venäläisten sosialistien ulkomaisenliiton edustajakokouksessa Juli Mortov hyökkäsi Leniniä vastaan, Georgi Plehanov siirtyi Juli Mortovin ja menševikkien puolelle. Axelrod ja Mortov syyttivät Leniniä siitä, että hän pyrki tekemään puolueesta kenraalijoukon ilman armeijaa.[20] Bolševikeista tuli nyt vähemmistö, Lenin erosi Iskrasta ja puolueneuvostosta.[21]

Lenin perusti Vperjod-lehden (Eteenpäin), yhdessä Anatoli Lunatsarskin ja Bogdanovin kanssa. 22. joulukuuta 1904 lehti aloitti ilmestymisensä.[22] Vuonna 1903 Lenin johti bolševikkiosaa sen erottua menševikkeistä.[23]

Tämä jako johtui suureksi osaksi Leninin pamfletista Mitä on tehtävä?. Puolue tulisi rajata yksinomaan ammattivallankumouksellisille, Lenin halusi muut työläiset ja sympatisoivat idealistit pois puolueesta. Puolueesta pitäisi myös tehdä tiukan keskusjohtoinen, jotta se pystyisi vallankumoukseen.[24][25]

Lenin oli huomannut, että työläisillä itsellään ei ollut vallankumouksen vaatimaa yhteistä tahtoa, koska kapitalismin aikana heidän olonsa olivat parantuneet hieman. Lenin ei myöntänyt tämän johtuvan kapitalismista vaan siirtomaista (imperialismista) ja sanoi olojen parantumisen olevan eräänlaista työläisten lahjontaa. Myöhemmin Lenin sai myös Lev Trotskin vakuutettua siitä, että työläisten sijaan kumous onnistuisi vain ammattivallankumouksellisilta, minkä seurauksena menševikkeihin jäänyt Trotski lopulta vaihtoi puolta.[26]

Menševikit toimivat enemmän Länsi-Euroopan puolueiden lailla, kun taas bolševikit olivat taistelujärjestö, joka pyrki kaatamaan tsaarinvallan muun muassa terrorilla. Menševikkien merkittävimpinä johtajana olivat Juli Martov, Georgi Plehanov ja Vera Zasulitš. Bolševikkeihin liittyivät myöhemmin monet entisistä menševikeistä muun muassa Lev Trotski, jonka taidot osaltaan auttoivat lokakuun vallankumouksen onnistumisessa, ja Aleksandra Kollontai.[27] Menševikit pitivät puoluejäsenyyden avoimena ja tekivät yhteistyötä myös muiden puolueiden kanssa ja sen jäseniä päätyi myöhemmin jopa toiseen Aleksandr Kerenskin johtamaan väliaikaiseen hallitukseen.[28]

Lenin oli Genvessä vuoden 1904 lopusta vuoden 1905 alkuun.[29] Venäjä oli aloittanut sodan Japania vastaan vuonna 1904 ja sota oli kääntynyt vuoden lopulla tappiolliseksi. Eserrie oli murhannut sisäministeri V. K. Plehwen kesällä 1904.[30]

9. tammikuuta 1905 Pietarin työläiset marssivat pappi Georgi Gaponin johdolla viemään anomusta Talvipalatsiin keisari Nikolai II:lle lakiasäätävän kokouksen koollekutsumiseksi. Anomuksessa esitettiin muun muassa progressiivisen tuloveron ja työsuojelulain säädännön aikaan saamista ja Venäjän–Japanin sodan lopettamista. Marssijoiden edessä marssi ortodoksikirkon pappi Georgi Gapon. Talvipalatsin lähelle päästyään, heitä kehotettiin hajaantumaan, mutta he jatkoivat marssimistaan, sotilaat avasivat tulen, surmaten kymmeniä ihmisiä. Joka puolella Venäjää alettiin lakkoilemaan ja syntyi mellakoita.[31]

Bolsevikkien keskuskomitea kutsui kolmannen edustajakokouksen koolle vuonna 1905. Menševikit; Plehanov, Juri Martov ja muut Iskralaiset, jotka eivät suostuneet osallistumaan Lontoon kokoukseen, kokoontuivat Genevessä. Lontoon kokoukseen osallistuivat bolševikit ja muutamat menševikkiedustajat. Kokous aloitettiin 12. huhtikuuta 1905 salaisessa istuntosalissa, jonka paikkaa ei tiedetä, Lenin esitti kokouksissa jyrkkiä mielipiteitä, joiden johdosta menševikit sanoivat Leninin pettäneen marxismin. Lenin vaati, että puolueen pitää käyttää hyväkseen syntynyt vallankumouksellinen tilanne ja puolueen on tämän tähden muutettava toimintatapojaan.[32]

Lenin matkusti Nadežda Krupskajan kanssa Genevestä Saksan kautta Tukholmaan, josta he matkustivat höyrylaivalla Helsinkiin, saapuen junalla Pietariin 8. marraskuuta 1905. Pietarissa ollessaan Lenin kirjoitti lehtiartikkeleita ja piti yhteyksiä puoluetovereihinsa, kävi puhumassa puolueen tilaisuuksissa ja kansankokouksissa. Lenin kehotti bolševikkiosastoja aktiiviseen toimintaan. [33]

Venäjän vuoden 1905 vallankumouksen jälkeen joulukuussa Moskovassa bolševikkien aseellinen vallankaappausyritys epäonnistui ja Lenin joutui lähtemään turvallisuussyistä maanpakoon Suomeen vuonna 1907. Lenin asui sen jälkeen useita kertoja Suomessa ja matkusteli Euroopassa osallistuen erilaisiin sosialistisiin kokouksiin ja muuhun toimintaan.[34]

Lenin aloitti yhteistyön menševikkien kanssa. Menševikit vastustivat monia Leninin näkemyksiä, mutta Lenin kannatti heidän ehdotustaan osallistua vaalikampanjaan Kaukasiassa. Puolueen keskuskomiteaan kuului nyt seitsemän menševikkiä ja kolme bolševikkiä, mutta Lenin ei ollut heidän joukossaan. Bolševikkiryhmä perusti salaisen bolševikkikeskuksen, jonka jäseniksi valittiin Lenin, Bogdanov ja Leonid Krasinin.[35] Bolševikkiryhmä perusti Suomen puolelle Kuokkalaan isoon kaksikerroksiseen huvilaan tukikohtansa, jossa Lenin ja muutamat muut bolševikit työskentelivät 15 kuukauden ajan. Kuokkalasta Lenin matkusti tärkeisiin kokouksiin, joita pidettiin Suomessa ja Lontoossa sekä Stuttgartissa, Venäjälle Lenin ei enää matkustanut ennen vuotta 1917.[36][37]

Lenin oli saavuttanut menševikeille asettamansa poliittiset tavoitteensa ja lopetti yhteistyön vuonna 1907.[38] Kuokkalasta Lenin ja muut bolševikit joutuivat lähtemään kesäkuussa 1907, uusi bolševikkikeskus perustettiin Pariisiin.[39]

Helmikuun vallankumous[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Helmikuun vallankumous

Ensimmäisen maailmansodan nöyryytykset ja pula veivät tsaarinvallan suosion pohjalukemiin. Silti vielä tammikuussa 1917 Lenin arvioi, että tsaarinvalta ei kukistuisi hänen elinaikanaan.[40][41] Helmikuun vallankumouksessa 1917 duuma otti vallan käsiinsä ja asetti väliaikaisen hallituksen. Sen johtoon tuli liberaalidemokraattisen kadettipuolueen ruhtinas Georgi Lvov ja yhdeksän muuta kadettipuolueen ministeriä duuman liberaalienemmistön vuoksi.[42]

Koska Petrogradin neuvosto oli jo yhtä merkittävä, tai merkittävämpi valtakeskus kuin hallitus, hallitukseen otettiin mukaan ainoana sosialistina neuvoston kakkosmies, sosialistivallankumouksellisten Aleksandr Kerenski. Väliaikainen hallitus antoi kansalle ihmisoikeudet, lakkautti sensuurin ja kuolemantuomion sekä vapautti poliittiset vangit muttei taipunut Saksan rauhanehtoihin, missä kaikki puolueet sosialistisia myöten tukivat sitä. Kansa kuitenkin oli yhä erittäin tyytymätön jatkuvaan sotaan, mikä kuukausien mittaan vei hallituksen suosiota.[43]

Takaisin Venäjälle 1917[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksan hallitus näki tilaisuutensa ja lähetytti Leninin Suomen kautta Venäjälle tekemään vallankumouksen, jotta maa irtautuisi sodasta. Saksan hallituksen luvalla Lenin pääsi matkustamaan Sveitsistä ”sinetöidyssä junassa” Saksan läpi Ruotsiin ja sieltä edelleen Suomeen.[44] ”Sinetöinnistä” huolimatta heinäkuussa pääministerin paikan liberaaleilta saanut SR:n Kerenski väitti myöhemmin Leniniä saksalaisten agentiksi.[45][46]

16. huhtikuuta 1917 Lenin saapui Pietariin (siihen aikaan Petrograd) Suomen asemalle ja otti bolševikkiliikkeen komentoonsa ja haukkui väliaikaista hallitusta tukeneet Pravdan toimittajat Lev Kamenevin ja Josif Stalinin. Lenin asettui Huhtikuun teeseissä tukemaan neuvostovaltaa, vaikka bolševikeilla ei ollut vielä merkittävää valtaa neuvostoissa.[47]

»Ei parlamentaarinen tasavalta – palaaminen siihen työläisten edustajien neuvostoista olisi askel taaksepäin, – vaan työläisten, batrakkien ja talonpoikien edustajain Neuvostojen tasavalta koko maassa, alhaalta ylös asti --[48]»

Lokakuun vallankumous[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Lokakuun vallankumous

Bolševikit yrittivät jo heinäkuussa vallankaappausta Trotskin johdolla Leninin suunnitelmien mukaan, mutta yritys epäonnistui. Tuolloin bolševikkejä tukevassa konekiväärikomppaniassa levitettiin huhuja, että yksikkö siirrettäisiin rintamalla Saksaa vastaan. Rykmentinkokous kehotti sotilaita kapinaan ja matruusit siirtyivät laivoihin ja lähtivät ottamaan Pietaria haltuunsa. Joukko suuntasi bolševikkien päämajaan Krzezińskan palatsille, jossa Leniniä vaadittiin ottamaan johto. Matkalla Taurian palatsiin vaatimaan neuvostoa ottamaan vallan käsiinsä, tavattiin SR:n johtaja Viktor Tšernov, jota oltiin viemässä ammuttavaksi, mutta Trotski sai hänet pelastettua. Lopulta rintamalta tulleet joukot piirittivät Krzezińskan palatsin ja väliaikainen hallitus määräsi bolševikkijohtajat Leninin, Trotskin, Zinovjevin, Kamenevin ja Lunatšarskin pidätettäväksi.[49]

Liberaalit vetäytyivät pian hallituksesta ja se jäi sosialisteille Kerenskin johdossa. Kerenskin suunnitteleman hyökkäyksen epäonnistuttua ja armeijan menetettyä satatuhatta miestä väliaikaisen hallituksen asema heikkeni entisestään. Kerenski pelkäsi että syytökset bolševikkejä vastaan vahvistaisivat oikeistoa ja bolševikkien lehdet saivat jatkaa ilmestymistään, eikä punakaartia riisuttu aseista.[50]

Ylipäällikkö Lavr Kornilov vaati täysiä valtuuksia järjestyksen palauttamiseksi ja estämään bolševikkikaappauksen ja lähetti Krymovin ratsuväkiarmeijakunnan Pietariin. Väliaikainen hallitus tulkitsi tämän kapinaksi ja Kerenski pyysi apua ”kaikilta demokraattisilta voimilta”, myös bolševikeilta. Bolševikit saivat aseistaa punakaartinsa ja panssariristeilijä Auroran matruusit kutsuttiin puolustamaan Talvipalatsia. Kornilovin kapinan jälkeen bolševikkeja alettiin vapauttaa vankiloista ja johtajat palasivat, paitsi Lenin, joka piileskeli Suomessa.[51]

Syyskuussa Lenin lähetti kirjeet, joissa ilmoitti kansannousun hetken koittaneen. Väliaikainen hallitus koki viimeiset tappionsa kun saksalaiset valtasivat Itämeren saaria, ja Kronstadt ja Pietari valmistautuivat hyökkäykseen ja kaupungin evakuointia valmisteltiin. Suuriruhtinaiden palatseja alettiin ryöstellä ja kapinasta puhuttiin jo yleisesti. Trotski nimettiin Pietarin neuvoston puheenjohtajaksi. Varuskunnan ja hallituksen välille syntyi aseellinen yhteenotto, kun hallitus pyrki siirtämään epäluotettavat joukot rintamalle.[52]

Bolševikit aloittivat kapinan Trotskin johdolla. Sen keskuksena oli Smolnan entinen aatelisneitojen instituutti. Kaappaus eteni huomaamattomasti, eikä kohdannut minkäänlaista vastarintaa. Tekijäjoukko oli melko pieni, muun muassa joitain tuhansia varuskunnan sotilaita ja joitain satoja bolševikkeja, mutta Kerenskin hallitus oli käynyt niin heikoksi, että vastustus oli olematonta ja kumous oikeastaan veretön. Yöllä Lenin kutsui koolle keskuskomitean muodostamaan hallitusta. Ministerejä nimitettiin kansankomissaareiksi Ranskan suuren vallankumouksen malliin. Lenin ehdotti Trotskia kansankomissaarien neuvoston puheenjohtajaksi, mutta tämä kieltäytyi muun muassa juutalaisuutensa vuoksi ja Lenin otti tehtävän. Trotskille tulivat ulkomaanasiat.[53]

Seuraavana päivänä alkoi Pietarin neuvoston ylimääräinen kokous Smolnan juhlasalissa. Trotski julisti väliaikaisen hallituksen lakanneen olemasta ja Lenin työläisten ja talonpoikien vallankumouksen voittaneen. Tällä välin väliaikainen hallitus istui yhä Talvipalatsissa, josta Kerenski pakeni rintamalle etsimään lisäjoukkoja. Talvipalatsin puolustajat lähtivät hiljakseen pois, ja viimein Auroran tykillä ammuttiin yksi laukaus ja Talvipalatsi vallattiin ja ministerit kiikutettiin Pietari–Paavalin linnoitukseen.[45][54]

Neuvosto-Venäjän johtoon[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lenin työhuoneessaan Kremlissä 1918.

Bolševikkipuolue siunasi monien kyläyhteisöjen jo kesällä 1917 tekemät maanjaot, mutta parissa kuukaudessa se riisti vallan neuvostoilta, ammattiliitoilta, sosialistisilta puolueilta, korttelikomiteoilta ym., jotka olivat itsenäisesti taistelleet vanhaa valtaa vastaan. Joulukuussa tästä seurasi laajoja lakkoja bolševikkeja vastaan. Lenin perusti salaisen poliisin Tšekan 20. joulukuuta 1917 jahtaamaan ”vallankumouksen vastustajia”.[55]

8. marraskuuta 1917 Lenin valittiin kansankomissaarien neuvoston puhemieheksi eli neuvosto-Venäjän johtajaksi. Lenin halusi tehdä välittömästi rauhan saksalaisten kanssa, kun taas moni muu bolševikki arvioi sodan johtavan vallankumoukseen Saksassakin, eikä Lenin saanut hyväksyntää Saksan tiukoille rauhanehdoille ennen kuin Saksa valtasi Baltian ja läheni Pietaria. Brest-Litovskin rauhansopimuksessa 3. maaliskuuta 1918 neuvosto-Venäjä luopui Baltian maista, alueistaan Puolassa, Ukrainasta ja Suomesta.[56][57]

Lenin kieltää muut puolueet ja hänet yritetään murhata[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

12. marraskuuta 1917 pidetyissä perustuslakia säätävän kansalliskokouksen vaaleissa bolševikit saivat vain 25 % äänistä. Suurimmaksi puolueeksi nousi Sosialistivallankumouksellinen puolue (SR), joka sai noin 40 % äänistä. SR-puolueen vasemmistosiipi oli kuitenkin liittoutunut bolševikkien kanssa ja Lenin lähetti bolševikkeja tukevat matruusit sulkemaan perustuslakia säätävän kokouksen 19. tammikuuta 1918.[58]

Perustuslakikokouksen sijaan bolševikit julistivat hallituksensa olevan vastuussa neuvostoille (”sovjet”), joiden edustajakokoukseen bolševikit ja vasemmisto-SR:läiset saivat yli 90 %:n enemmistön. Bolševikit muodostivat hallituksen yhdessä heitä tukevan SR-puolueen vasemmistosiiven kanssa, mutta sittemmin rauhansopimukseen (3. maaliskuuta 1918) tyytymättömät vasemmisto-SR:läisetkin alkoivat vastustaa bolševikkeja.[59]

Kaikkien ei-bolševikkisten ryhmien (sosialististen ja ei-sosialististen) pyrkiessä torjumaan bolševikkien valtapyrkimyksiä Lenin vangitsi tai ammutti niiden jäseniä sekä lakkautti järjestöjä. Vasemmisto-SR:läinen Jakov Blum murhasi heinäkuussa Saksan lähettilään, kreivi von Mirbachin, tarkoituksenaan aloittaa uudelleen sota Saksaa vastaan. Puolue järjesti kapinoita muun muassa Moskovassa, jonne hallitus oli siirtynyt. 30. elokuuta SR:läiset murhasivat bolševikkijohtajat Moisei Uritskin ja V. Volodarskin.[60]

Samoin 30. elokuuta Faina Kaplan ampui Leniniä kolmesti; tämä haavoittui mutta parani. Tapaus saattoi silti edesauttaa Leninin terveyden myöhempää heikkenemistä.[61] Vasemmisto-SR:läisiin kuulunut Kaplan oli ollut elinkautisessa vankeudessa 1906–1917 tsaarin virkamiehen murhayrityksestä. Hän kannatti perustuslakikokousta ja piti Leniniä vallankumouksen petturina. Arvioiden mukaan Kaplan toimi oma-aloitteisesti.[62]

Tšekan kuulusteluissakaan Kaplan ei suostunut paljastamaan rikostovereitaan, joten hänet ammuttiin 3. syyskuuta 1918. Samana päivänä Izvestija-lehdessä bolševikit vaativat ”murskaamaan vastavallankumouksen hydran massiivisella terrorilla”, ja 5. syyskuuta puolalaisen Feliks Dzeržinskin johtama Tšeka antoi määräyksen ”punaisesta terrorista.” Seuraavina kuukausina myös teloitettiin 800 SR-läistä ja muuta vastustajaa oikeudenkäynneittä. Ajan mittaan luvut vain nousivat, jopa viralliset luvut puhuivat tuhansista, eräät arviot 200 000:sta uhrista. Sosialistivallankumouksellinen puolue kiellettiin. Menševikkien sallittiin aloittaa marraskuussa uudelleen toimintansa, kun he lupasivat pysyä lojaalisti oppositiossa.[63]

Sisällissota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Venäjän sisällissota

Venäjän sisällissota puhkesi tavallaan touko–kesäkuussa 1918, puolisen vuotta vallankumouksen jälkeen, aluksi kaupungeissa Volgan varrella bolševikkeja tukevien neuvostojen ja itävalta-unkarilaisista sotavangeista kootun, ympärysvaltojen välillä taistelleen tšekkoslovakilegioonan välillä. Taistelut rohkaisivat SR:n opposition perustamaan Samarassa komitean perustuslakikokouksen pelastamisen puolesta (Комуч). Tämä sai bolševikit karkottamaan SR:t ja menševikit paikallisista neuvostoista. Kadettipuolue puolestaan kokoontui heinäkuussa 1918 Omskiin perustaen Siperian väliaikaisen hallituksen. Nämä osapuolet jopa liittoutuivat Ufassa syyskuussa, mutta amiraali Koltšak julisti itsensä ylimmäksi johtajaksi ja karkotti sosialistit.[64]

Varsinaisesti sisällissodan katsotaan puhjenneen maaliskuussa 1919. Sekalaisista ryhmistä (muun muassa tsaarinvaltaa tukevat, kasakat) koostuvat valkoiset armeijat taistelivat puna-armeijaa vastaan, länsivaltojen tukemina. Valkokaarti saavutti aluksi merkittävää menestystä, mutta vuoden 1920 alkuun mennessä puna-armeija oli käytännössä kukistanut valkoiset ja sota oli pääosin ohi, joskin Krimillä olleiden Pjotr Wrangelin joukkojen kimppuun puna-armeija ehti vasta vuoden lopulla. Vuoden 1919 voitot sisällissodassa olivat saaneet puna-armeijan hyökkäämään Ukrainan valloittanutta Puolaa vastaan tarkoituksenaan päästä Saksaan asti. Entinen keisari Nikolai II teloitettiin perheineen heinäkuussa 1918 Jekaterinburgissa Leninin ollessa varmasti tietoinen käskystä.[65]

Lenin väitti kapitalismin olevan yhteydessä imperialismiin ja julisti vuonna 1917 kaikille kansoille ja vähemmistöille rajoittamattoman itsemääräämisoikeuden. Kuitenkin, kun sisällissodan jälkeen hänellä oli voimaa rajoittaa sitä, hän myös teki niin ja valloitti itsenäistyneet Armenian, Georgian ja Azerbaidžanin.[66]

Radikaali sosialismiin siirtyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tsaarien hirmuvalta oli teloittanut virallisesti 3 932 ihmistä vuosina 1825–1917 laillisin oikeudenkäynnein, joissa ”puolustusasianajajilla oli ainakin saman verran puhevaltaa kuin syyttäjilläkin”. Leninin johdolla bolševikit ylittivät tämän määrän neljässä kuukaudessa (maaliskuuhun 1918 mennessä).[67] Tosin on huomattava se seikka, että suurin osa tsaarien tapattamista ihmisistä ei koskaan tullut viralliseen tietoon.[66] Bolševikit hyökkäsivät rajusti oppositiota vastaan, eikä Lenin estänyt lukuisten teloituksien toimeenpanoa.[68]

Liberaalien väliaikainen hallitus oli helmikuun vallankumouksen jälkeen lakkauttanut kuolemanrangaistuksen, vapauttanut poliittiset vangit ja julistanut sanan-, paino- ja kokoontumisvapaudet. Nämä vapaudet eivät kuitenkaan olleet kansalle hyödyksi kurjissa oloissa, jonka pitkittynyt sota ja nälänhätä loivat. Vallankumouksen jälkeen Lenin ei nähnyt syytä palauttaa näitä oikeuksia, koska se olisi voinut vahingoittaa nuorta kommunistihallintoa. Hänen kerrotaan aikoneen palauttaa nämä oikeudet myöhemmin, kun olot ovat tasaantuneet ja sosialismi toteutunut halutulla tavalla.[69]

Venäjä oli tsaarin johdolla käynyt edeltävien kolmen vuoden aikana sotaa, jossa oli kaatunut yli miljoona venäläistä. Suurin osa kuolleista oli pakkovärvättyjä rivimiehiä, joita käytettiin ensimmäisen maailmansodan taisteluissa lähinnä tykinruokana. Sodan suoraan ja välillisesti aiheuttamat siviilitappiot, joita ei ole tilastoitu luotettavasti, eivät myöskään jääneet vähäisiksi. Huolimatta liberaalista sisäpoliittisesta linjastaan väliaikainen hallitus pyrki jatkamaan vuoden 1917 aikana tätä samaa sotaponnistusta. Viimeinen naula tähän arkkuun oli kesällä 1917 surkeasti epäonnistunut ja jopa 400 000 venäläisen hengen vaatinut Kerenskin hyökkäys, jonka seurauksena Venäjän armeija käytännössä romahti. Sodan vastustaminen oli Leninin päätavoitteita, ja hän halusi lopettaa sen mahdollisimman pian.[70]

Lenin oli hyvin ankara vastustajilleen. Jo ennen vallankumousta pitämissään puheissa hän oli vannonut tuhoavansa porvariston luokan kokonaan. Tästä syystä hän puuttui pikkutarkasti lukemattomiin vainojen yksityiskohtiin, mistä todisteena ovat säilyneet hänen lukuisat kirjeensä. Esimerkiksi kirjeessään 10. elokuuta 1918 Lenin kirjoitti:

»Toverit! Kulakkien kapina teidän viidessä piirikunnassanne on murskattava säälimättä. – – On luotava esimerkkitapaus. 1) Hirtettävä (ja sanon hirtettävä sillä tavalla, että ihmiset näkevät sen) ainakin sata kulakkia, porhoa, tunnettua verenimijää. 2) Julkaistava heidän nimensä. 3) Otettava heiltä kaikki vilja. 4) Nimettävä panttivangit, kuten ilmoitimme eilisessä sähkeessämme. Tehkää tämä sillä tavalla, että ihmiset satojen virstojen säteellä näkevät sen, vapisevat, ottavat opikseen ja toteavat: ne tappavat verta janoavat kulakit nyt ja tulevaisuudessakin. – –»

Tämän tueksi Lenin käski sulkea ”kulakit” (talonpojat), papit ja porvarit keskitysleireihin yhteiskuntaluokan tai ammatin perusteella riippumatta heidän teoistaan.[71]

Eräs Tšekan ohje 1. marraskuuta 1918 kuului:

»Me emme käy sotaa yksittäisiä henkilöitä vastaan. Me hävitämme porvariston luokkana. Älkää tutkinnassa etsikö asiakirjoja älkääkä todisteita siitä, mitä syytetty on tehnyt tai sanonut neuvostovaltaa vastaan. Ensimmäinen kysymys, joka teidän on hänelle esitettävä, koskee sitä, mihin luokkaan hän kuuluu, millainen on hänen alkuperänsä, kasvatuksensa, koulutuksensa, mikä hänen ammattinsa.[72]»

Lenin kirjoitti vuonna 1917:

»Köyhälistön etujoukon täytyy käyttää valtiota keskitetyn väkivallan ja pakon elimenä yhtä paljon riistäjien vastarinnan murtamiseksi kuin kansanjoukkojen pitämiseksi valvontansa alaisina.[73]»

Tyytymättömyys johtaa kapinoihin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvosto-Venäjän johto aloitti radikaalin sosialismiin siirtymisen 13. toukokuuta 1918 muodostamalla valtavia komennuskuntia takavarikoimaan talonpoikien ylimääräiset elintarvikkeet. Komennuskuntien jäsenet saivat palkkioksi osan itselleen ja lisäksi rahaa. Näin talonpojilta otettiin pois kannustimet. Tämä ei osoittautunut hyväksi ratkaisuksi, sillä ruoantuotanto romahti ja ruokapula paheni entisestään.[74]

Kansan keskuudessa ei oltu tyytyväisiä sosialismin toteutustapaan. Pula, talousromahdus ja nälkä saivat aikaan lukemattomia talonpoikien, merimiesten ja jopa työläisten kapinoita ympäri maata, toisinaan heinähangoin ja keihäin tykkejä ja konekiväärejä vastaan.[75] Kansannousut tukahdutettiin muun muassa ampumalla mielenosoittajia, julistamalla työsulkuja lakkoilevia työläisiä vastaan sekä pidättämällä heitä ja opposition aktivisteja, pommittamalla ja polttamalla kyliä, käyttämällä kemiallisia aseita ja hirttämällä epäiltyjä sekä sulkemalla kymmeniä tuhansia kapinallisten perheenjäseniä panttivangeiksi keskitysleireille (lähinnä naisia, lapsia ja vanhuksia).[76] Lenin itse kertoi syyttömien kaltoin kohtelun häirinneen häntä, mutta ei puuttunut näihin asioihin. Hänelle oli tärkeintä päämäärä ja hän antoi erikseen käskyjä tuhota opposition mielenosoituksia. Esimerkiksi talonpoikien tunnetuimmasta eli Tambovin kapinasta (jossa oli vaadittu takavarikointien ja Tshekan lakkauttamista, vapaita vaaleja ja kaupan vapautta) Lenin kirjoitti Tšekalle: Tämä liike on ehdottomasti murskattava mitä pikimmin ja sellaisella tavalla, että esimerkki on mahdollisimman selvä.[77] Tämä Kapinaan osallistuneet olivat selvästi sosialismin rakentamiselle haitallisia ja opposition edustajia. Kenraali Mihail Tuhatševskin johtamalla yli 30 000 miehen armeijalla meni kaksi vuotta (1919–21) tuhota vastarinta ylivoimaisesta aseistuksesta ja raaoista otteista huolimatta. Tambovin kapinan keskitysleireillä oli 50 000 ”panttivankia” ym. ja kuolleisuus oli 15–20 % kuukaudessa. Vaikka myös Tambovin kapina oli syntynyt spontaanisti, muista kansannousuista poiketen sen organisoi järjestelmälliseksi SR:n entinen aktiivi Aleksandr Antonov.[78]

Nälänhätä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Radikaali sosialismiin siirtyminen romutti maan talouden, ja vuonna 1921 syntyi suuri nälänhätä. Länsimaiden ruokalähetyksistä huolimatta ainakin viisi miljoonaa ihmistä menehtyi nälkään 1921–22. Aikaisemmassa nälänhädässä 1891 Lenin oli itse asunut nälänhätäalueella mutta vastustanut ruoka-avun antamista. Hänen ystävänsä A. Beljakov muisteli kirjassaan ”Tiennäyttäjän nuoruus”:[79]

»[Leninillä] oli rohkeutta sanoa suoraan, että nälänhädällä oli useita myönteisiä vaikutuksia, nimittäin teollisuusproletariaatin – – ilmaantuminen. – – Kun nälänhätä tuhoaa takapajuisen talonpoikaistalouden, lähestymme – niin hän selitti – objektiivisesti lopullista tavoitettamme, sosialismia, vaihetta joka seuraa heti kapitalismin jälkeen. Lisäksi nälänhätä tuhoaa uskon tsaariin että jopa Jumalaan.[80]»

Politbyroon jäsenille 19. maaliskuuta 1922 osoittamassaan kirjeessä hän selitti luonteenomaisella kyynisellä tavallaan, miten nälänhätää voitaisiin käyttää hyväksi

Uusi talouspolitiikka (NEP)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

»tappavan iskun antamiseksi vihollisen kalloon. – – Kun nämä nälkiintyneet nyt syövät ihmislihaa, kun teiden varsilla makaa satoja ja tuhansia ruumiita, meillä on juuri nyt ja vain juuri nyt tilaisuus (ja meidän siis pitää) takavarikoida kirkon omaisuus raivokkaalla tarmolla, säälimättömästi. – – Voimme siis nyt hankkia käsiimme satojenmiljoonien kultaruplien aarteen. – – koska vain nälän synnyttämä epätoivo voi saada massat suhtautumaan toimiimme myötämielisesti tai ainakin puolueettomasti – – Olen hahmotellut toimintasuunnitelmamme tällaiseksi: julkisuudessa toimenpiteistä määrää toveri Kalinin (presidentti) yksin. – – pidättää Shujassa mahdollisimman runsaasti pappeja, pikkuporvareita ja porvareita, vähintäänkin muutama tusina, ja heitä on syytettävä suorasta tai välillisestä osallistumisesta kirkon omaisuuden takavarikoinnista annetun määräyksen väkivaltaiseen vastustamiseen. – – Mitä suurempi joukko taantumuksellisen papiston ja taantumuksellisen porvariston edustajia teloitetaan, sen parempi meille. Meidän on heti annettava kaikille näille ihmisille sellainen opetus, etteivät he enää uneksikaan minkäänlaisesta vastarinnasta vuosikymmeniin.[81]»

Sosialismi ei toteutunut Venäjällä läheskään yhtä helposti kuin Lenin oli ehkä kuvitellut.[82] Talonpojat eivät halunneet antaa viljojaan koko kansan hyväksi, koska ruokaa oli muutenkin vähän. Työläiset taas eivät halunneet tehdä töitä pienellä tai kokonaan puuttuvalla palkalla. Sosialistista yhteiskuntaa ei voinut rakentaa ilman varoja. Tämän vuoksi Lenin käynnisti uuden talouspolitiikan, NEP:n, jossa hän palautti osittaisen yksityisomistuksen siinä toivossa, että maa vaurastuisi ja voisi sitten siirtyä sosialistiseen yhteiskuntamalliin. Tehtaita palautettiin yksityisten haltuun ja talonpojille taattiin omistus- ja myyntioikeus omiin tuotteisiinsa.[58]

Vuonna 1928 Neuvostoliiton talous saavutti maailmansotaa edeltäneen tason, mutta tuolloin Stalin lakkautti NEP:n puolueen vähemmistön vastustuksesta huolimatta. Väitetään, että Lenin oli tarkoittanut NEP:n pidempiaikaiseksi. Sitä tosin esitti jo vuonna 1920 Lev Trotski (joka myöhemmin kannatti sen lakkauttamista), mutta tuolloin esitys hylättiin. Kirjoissaan Lenin on kuitenkin antanut ymmärtää, että NEPin oli tarkoituskin olla lyhytikäinen.[83]

Leninin kuolema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toukokuussa 1922 Lenin sai ensimmäisen sydänkohtauksensa, joulukuun kohtauksen jälkeen hän jätti aktiivipolitiikan. Toukokuussa 1923 Lenin siirtyi lääkärin neuvojen mukaan huvilalle Gorkiin lähellä Moskovaa. Kremlissä hän kävi vain muutaman kerran ennen kuolemaansa tammikuussa 1924. Kuolinsyynä oli ilmeisesti aivoverisuonten kovettuma, ateroskleroosi, ja osasyynä siihen oli hänen niskassaan säilynyt Kaplanin luoti.[61]

”Testamentissaan” Lenin kritisoi kaikkia keskuskomitean johtohenkilöitä, mutta se luettiin puoluekokouksessa. Stalin sai pitää vuonna 1922 myönnetyn pääsihteerin paikkansa ja selvisi voittajana väittelyissä ja valtataistelussa.[84] Kuoleman jälkeen Leninin ruumis palsamoitiin ja asetettiin näytille Punaisen torin laidalle rakennettuun mausoleumiin.[85] Leninin palsamointi oli pääasiassa Leniniä ihailleen Stalinin idea, sillä Stalin piti Leniniä jumalallisena opettajana. Lenin itse olisi halunnut tulla haudatuksi kaikessa hiljaisuudessa.lähde?

Lenin ja Suomi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lenin toimi maastakarkotuksensa aikana usein Suomesta käsin. Suomessa Leninillä oli tukijoita ja myös ystäviä. Lenin esitti ensimmäistä kertaa myötämielisyytensä Suomen itsenäisyydelle Tampereella 1905 ja 1906 pidetyissä kokouksissa. Kokoukset pidettiin samassa talossa, jossa Lenin ensimmäistä kertaa tapasi tulevan seuraajansa Josif Stalinin. Nykyään tuossa talossa on länsimaalaisittain ainutlaatuinen Lenin-museo. Museota on ehdotettu muutettavaksi totalitarismin uhrien museoksi. [86]

Vallankumouksen jälkeen Lenin yllytti kirjeissään Suomen SDP:tä tekemään aseellisen vallankumouksen Suomessa ja lähetti Stalinin puoluekokoukseen tukemaan vaatimuksiaan. SDP:n puoluekokous kuitenkin äänesti tätä vastaan 26. marraskuuta 1917 äänin 59–43;[87] vastaavan päätöksen Työväen Vallankumouksellinen Keskusneuvosto teki jo 10.11. äänin 18–8).

Suomen eduskunnan julistettua Suomen yksipuolisesti itsenäiseksi porvarienemmistöllä 6. joulukuuta. Lenin tunnusti Suomen itsenäisyyden 31. joulukuuta 1917. On esitetty erilaisia arvioita siitä, miksi Lenin hyväksyi porvarillisen Suomen itsenäisyyden. Selvimpänä ovat nähtävissä Leninin puolueohjelmaankin kirjatut ideologiset syyt, joiden johdosta myös joukko muita valtioita – muun muassa Viro ja Ukraina – pääsi itsenäistymään neuvosto-Venäjästä. Leninin on esitetty toivoneen Suomessa puhkeavan vallankumouksen, joka palauttaisi Suomen jälleen neuvosto-Venäjän yhteyteen. Myös Suomen SDP:n pyyntö on saattanut vaikuttaa asiaan.

Suomessa Leninin asemaa itsenäisyyden tunnustajana ovat korostaneet ennen kaikkea vasemmistolaiset. Ideologisesti toisella kannalla olevat pitävät sitä historian väärentämisenä.[88] Suomen itsenäisyyden tunnustaminen ei ollut Lenille itsetarkoitus, vaan se oli ensisijaisesti keino sosialistisen vallankumouksen toteuttamisen helpottamiseksi Suomessa.[89]

Toisen maailmansodan jälkeen suomalaiset tunnustukseen vedoten sanoivat ”Leninin antaneen Suomelle itsenäisyyden”, jotta tämän seuraajat eivät kehtaisi ”ottaa sitä pois”.

Leninin luonne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Leninin kannattajat ovat esittäneet Leninin humaanina ja lempeänä neuvostojohtajana.[83] Lenin ei juurikaan ollut kansallismielinen, vaan Marxin oppien mukaisesti kannatti kansainvälisyyttä. Lenin ajatteli Neuvosto-Venäjän olevan ensimmäinen pala kommunistista ihannemaailmaa.[83] Hän katsoi rakentavansa sitä parhaiten tuhoamalla estävät tekijät eli porvariston, papiston ja yläluokan. Hän hyväksyi väkivallan näitä ”työkansan vihollisia” vastaan. Tämä on ristiriidassa Leninistä annetun pasifistisen ja lempeän kuvan kanssa, mutta Lenin katsoi ajattelevansa ensisijaisesti Venäjän valtaväestön etua. Toisaalta myös Suomessa on ilmestynyt tutkimuksia, joissa Lenin kuvataan luonteeltaan lähinnä pikkurikolliseksi ja perin juurin anarkistiseksi "ammattivallankumoukselliseksi". Tähän liittyy myös sen korostaminen, että Leninin toiminnan alkuperäinen ja liikkeellepaneva voima oli henkilökohtainen katkeruus ja suoranainen antagonismi vallitsevaa järjestelmää kohtaan.[90]

Lenin ja Stalin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Stalin ja Lenin vuonna 1919.

Lenin tapasi Josif Stalinin ensi kertaa vuonna 1905 Tampereella pidetyssä bolševikkien konferenssissa.[91] Vuonna 1913 Stalin kirjoitti mainetta tuoneen teoksensa Marxismi ja kansallisuuskysymys, jota Lenin piti niin loistavana, että tahtoi julkaista sen puolueen virallisena poliittisena ohjelmana.[92] Leninin ja Stalinin välillä ei ollut juuri poliittisia erimielisyyksiä, ja Stalin pitikin itseään Leninin oppilaana. Puolueen väittelyissä Stalin liittyi lähes poikkeuksetta Leninin puolelle vastustamaan muun muassa entistä menševikkiä Trotskia ja muita oppositiolaisia. Vuonna 1922 Stalin nimitettiin puolueen pääsihteeriksi Leninin ehdotuksesta.[93]

Lenin sairastuttua lääkärit kielsivät häneltä poliittisen toiminnan, ja puolueen politbyroo nimitti Stalinin tiedonvälittäjäksi. Tänä aikana Stalin riiteli Leninin puolison Nadežda Krupskajan kanssa. Kuultuaan riidasta Lenin loukkaantui ja saneli ”testamenttinsa”, jossa hän arvosteli Stalinin käytöstapoja ja arvosteli muitakin puolueen johtohenkilöitä. Leninin kuoleman jälkeen "testamentti" luettiin bolševikkien 13. puoluekokouksessa ja valtuutetut tahtoivat Stalinin jatkavan puolueen pääsihteerinä.[94] Edes Trotski ei vastustanut Stalinin johtajuuden jatkamista.[95]

Maailmankuva ja politiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Leninin maailmankuva oli muotoutunut 1800-luvun viimeisinä vuosikymmeninä, ja sittemmin hän arvioi, ettei 1900-luvulla ollut hänelle enää paljonkaan älyllistä tai tiedollista annettavaa.[96] Sen sijaan hän keskittyi Karl Marxiin, Friedrich Engelsiin, Georgi Plehanoviin ja Karl Kautskyyn, joista kahdelle viimeiselle hän myöhemmin käänsi selkänsä. Lenin kuitenkin ihaili Niccolò Machiavellia ja Charles Darwinia (hänen työhuoneessaan Kremlissä oli pieni apinan muotoinen pöytäkoriste, jossa luki Darwinin nimi), palasi myöhemmin myös Aristoteleen pariin ja löysi ensimmäisen maailmansodan aikana G. W. F. Hegelin ja saksalaisen sotateoreetikon Carl von Clausewitzin, jotka jättivät Leninin ajatteluun omat jälkensä. Ehdottomina esikuvinaan hän piti Karl Marxia ja Friedrich Engelsiä, ja itseään ainoana oikeana ja korvaamattomana Marxin tulkitsijana.[96] Suhde Friedrich Nietzschen moraalifilosofiaan oli ambivalentti[97]

Viimeinen kuva Leninistä ennen kuolemaa vuodelta 1923.

Lenin oli pohjimmiltaan teoreetikko ja inhosi politiikan tunteellisuutta. Siksi hän myös painotti älymystön johtavaa asemaa politiikassa pitäen vieraana ajatusta, että työläiset itse hallitsisivat itseään. Hän ei ollut varsinaisesti kosketuksissa köyhälistöön, vaan piti tilastotietoja ja tutkimuksia henkilökohtaisia kokemuksia todempana kuvauksena Venäjän kansan elinoloista.[96] Näiden tilastojen ja tutkimusten pohjalta hän muun muassa esitti, että Venäjä oli jo 1860-luvulla kapitalistinen maa. Leninin luonteenpiirteisiin kuului myös vahva luottamus siihen, että hän oli aina oikeassa. Hän luotti itseensä, ja näin hän päätyi vallankumouksen johtoon.[98]

Lenin arveli, että hänen vaatimansa ”proletariaatin demokraattinen diktatuuri” (ks. proletariaatin diktatuuri) vetoaisi erityisesti alempaan yhteiskuntaluokkaan. Hänen mielestään se olisi samalla myös tehokkain tapa yleisten kansalaisvapauksien ja taloudellisen kehityksen turvaamiseksi. Lenin kannatti alun perin Venäjän marxistien yleisesti esittämää kaksivaiheisen vallankumouksen mallia: ensin demokraattinen ja kapitalistinen valtio, jota seuraisi sosialistinen vallankumous ja lopulta kommunismi. Vallankumouksen edetessä hän ei kuitenkaan sitoutunut tähän, vaan siirtyi nopeasti toteuttamaan Venäjällä omaa sosialismin malliaan.[99]

Bolševikit pyrkivät saamaan puolueelleen kansansuosiota osallistumalla yleiseen propagandaan sekä valtakunnanduumaan toimintaan ja muuhun yleiseen päätöksentekoon. Eräiden väitteiden mukaan myös Venäjän salainen poliisi Ohrana tarjosi Leninille otollisen tilaisuuden. Ohrana oli jokseenkin hyvin perillä sosialistivallankumouksellisten keskinäisistä kiistoista ja pyrki lietsomaan polemiikkia, joka repi puoluetta. Ohrana tuki bolševikkien asemaa Venäjällä myös vangitsemalla menševikkejä ja muita Leninin vastustajia.[100]

Ensimmäisen maailmansodan aikana Lenin omaksui kannan, jonka mukaan sosialistien tulisi vastustaa kaikkia sotaa käyviä hallituksia ja jokaisen maan työläisten tuli vastustaa oman maansa sotaponnistuksia. Lenin korosti Marxin oppia, ettei proletaareilla ole kotimaata: niinpä Venäjän työläisten ensisijaisen myötätunnon ja avunannon olisi pitänyt kohdistua muita työläisiä – myös vihollismaiden työläisiä – kohtaan, eikä oman maan porvaristoon. Leninin kansainvälisyyttä korosti myös Neuvostoliiton kansallislauluksi valittu Kansainvälinen. Lenin uskoi Venäjän vallankumouksen laajenevan hyvinkin nopeasti maailmanlaajuiseksi sosialistiseksi vallankumoukseksi.[101]

Leninin kuolema ja perintö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Leninin kuoleman viisivuotispäivänä julkaistu juliste.

Lenin halvaantui oikealta puoleltaan toukokuussa 1922 ja vetäytyi lopullisesti poliittisesta elämästä jo saman vuoden joulukuussa. Leninin kuoltua tammikuussa 1924 hänen ruumiinsa palsamoitiin ja se on edelleen näytteillä mausoleumissaan Moskovan Punaisella torilla. Petrograd (Pietari) nimettiin Leningradiksi Leninin mukaan. Nimi vaihdettiin takaisin vasta Neuvostoliiton hajottua. Leninisminä tunnettu oppijärjestelmä muotoiltiin hänen teostensa pohjalta ja siitä tehtiin myöhemmin eräänlainen valtionuskonto. Kaikki tämä tapahtui Leninin omien toiveiden vastaisesti.[102]

Hänen käsityksensä kansanvallasta oli kuitenkin erilainen kuin esimerkiksi länsimaisessa demokratiassa tai sosiaalidemokraattisessa järjestelmässä. Lenin vastusti ruohonjuuritason demokratiaa ja monipuoluejärjestelmää.[103] Hän vastusti vuoden 1917 ajatusta demokraattisten, kansan valitsemien neuvostojen hallitsemasta maasta, ja kannatti ”proletariaatin diktatuuria”, jossa kaikki valta olisi keskitetty bolševikkipuolueelle. Vuoden 1917 ajatusten hylkääminen johti muun muassa hänen uskollisimpien sotilaidensa, Kronstadtin matruusien, kapinaan 1921 Leninin käsitystä kansanvallasta kuvasi hyvin vastaus, jonka hän antoi Trotskille tämän kysyttyä Leninin mielipidettä matruusien vaatimuksiin: ”Parlamentaarinen ja demokraattinen järjestelmä on askel taaksepäin, bolševikkien yksinvaltaisesti johtama proletariaatin diktatuuri on askel eteenpäin vallankumouksen tiellä”.

Neuvostoliiton päämiehistä Lenin on aina ollut suosituin henkilökulttinsa ansiosta. Johtajien henkilöihin ja toimiin jälkikäteen kohdistettu arvostelu ei juuri koskaan ulottunut Leniniin asti. Lisäksi esimerkiksi Meksikon vallankumouksen innoittamissa seinämaalauksissa Lenin maalattiin usein paikallisten vallankumousjohtajien, kuten Emiliano Zapatan viereen.[104]

Henkilökultti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Leninin ympärille muodostui Neuvostoliiton ensimmäinen henkilökultti. Hänen askeettinen, ahkera ja järjestäytynyt luonteensa erotti hänet monista muista kommunistisen puolueen johtajista. Osittain oman tahtonsa vastaisesti häntä alettiin pian pitää ”hyvänä tsaarina”, joka oli vaatimaton ja kansanläheinen, mutta samalla uuden oikeudenmukaisen järjestelmän luoja. Vuodesta 1918 lähtien häntä alettiin nimittää voždiksi eli johtajaksi. 1920-luvulla termi laajeni koko kommunistisen puolueen johtajistoon.

Venäjän sisällissodan aikana puolue alkoi jo tietoisesti käyttää hyväkseen ja levittää tätä näkemystä Leninistä, kun vallankumouksen uskonnollissävytteisten tulkintojen kautta sisällissotaa alettiin pitää hyvän ja pahan, vallankumouksellisten pyhimysten ja vastavallankumouksellisten pahojen henkien välisenä taisteluna. Leninistä muodostui vallankumouksen pääpyhä, Työn pyhän Raamatun kirjoittaja, kuten runoilija Demjan Bednyi häntä kuvasi vuonna 1918 runossa "Johtajalle".

Kuolemaansa asti Lenin pystyi estämään tämän kansan keskuudessa syntyneen kultin päätymisen osaksi virallista puolueen propagandaa. Kuitenkin välittömästi hänen kuoltuaan otettiin tämä kristuksenkaltainen pelastaja-Lenin osaksi virallista puolueen Lenin-kulttia, vaikka monet puolueen johtajat, mukaan lukien Leninin leski Nadežda Krupskaja vastustivatkin sitä.[105][83]

Leninin patsaat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa on kolme Leninin patsasta, useita muistolaattoja ja muita hänelle omistettuja muistomerkkejä. Neuvostoliiton kaaduttua vuonna 1991 alkoi Itä-Euroopan maissa ja Venäjällä suuri Lenin-patsaiden tuhoaminen. Melkein kaikki Itä-Euroopan valtioiden puolella olevat Lenin-patsaat on tuhottu tai siirretty museoihin. Venäjän puolella Lenin-patsaita on säilynyt paljon enemmän. Maapallon eteläisin patsas sijaitsee Etelämantereen luoksepääsemättömyyden navalla.

Muutamia säilyneitä Lenin-patsaita:

Leninin teoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Joitakin Leninin kirjoituksia on julkaistu Marxist Internet Archiven suomenkielisessä osassa http://www.marxists.org/suomi/lenin/index.htm

Suomennoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Materialismi ja empiriokritisismi. (Materializm i empiriokritisizm, 1909). Moskova: Edistys, 1975.
  • Valitut teokset (10 osaa). Moskova: Edistys, 1976–1977.
  • Teokset (45 osaa). Petroskoi & Moskova: Karjalais-suomalaisen SNT:n valtion kustannusliike & Edistys, 1953–1970.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Courtois, Stéphane ym.: Kommunismin musta kirja: Rikokset, terrori, sorto. Suomentajat: Kaarina Turtia, Matti Brotherus ja Heikki Eskelinen. Helsinki: WSOY, 2000. ISBN 951-0-25073-2.
  • Marek, Franz & Fischer, Ernst: Mitä Lenin todella sanoi. (Was Lenin wirklich sagte, 1969.) Suomentanut Erkki Murto. 2. painos (1. painos 1970). Taskutieto 57. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1980. ISBN 951-0-02557-7.
  • Service, Robert: Lenin: Elämäkerta. (Lenin: A biography, 2001.) Suomentanut Arto Häilä. Helsinki: WSOY, 2001. ISBN 951-0-26280-3.
  • Polvinen, Tuomo: Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa 1. Helsinki: WSOY, 1967.
  • Karlgren, Anton: Punainen diktaattori: Stalin ja bolševismin kehitys leninismistä stalinismiin. Suom. J. W. Tuura. Helsinki: K. J. Gummerus Osakeyhtiön kirjapaino, 1942.
  • Montefiore, Simon Sebag: Stalin: Punaisen tsaarin hovissa. (Stalin: The court of the red tsar, 2004.) Suomentanut Kari Klemelä. Helsinki: WSOY, 2004. ISBN 951-0-29502-7.
  • Service, Robert: Stalin: A Biography. Harvard University Press, 2005. ISBN 978-0-330-41913-0.
  • Massie, Robert K.: Nikolai ja Aleksandra. (Nicholas and Alexandra: An intimate account of the last of the Romanovs and the fall of imperial Russia, 1967.) Suomentanut Mirja Rutanen. 2. painos (1. painos 1968). Helsinki: Tammi, 1987. ISBN 951-30-6733-5.
  • Kochan, Lionel: Vallankumouksen Venäjä 1890-1918. Helsinki: Tammi, 1966.
  • Jussila, Osmo: Neuvostoliiton tragedia. Helsinki: Otava, 2012. ISBN 978-951-1-26521-4.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Mitä Lenin todella sanoi, s. 9
  2. Venäjän historia
  3. http://www.lenin.fi/uusi/uk/lenin.htm
  4. a b Service, Robert: Lenin. A biography, s. 15-30. . Kirja Google Booksissa (viitattu 22.2.2014).
  5. a b [1]
  6. Mitä Lenin todella sanoi, s. 14-16
  7. Mitä Lenin todella sanoi, s. 15.
  8. Mitä Lenin todella sanoi, s. 15–16.
  9. Service, Lenin, s. 142.
  10. Service, Lenin, s. 143-144, 170.
  11. Service, Lenin, s. 155, 160-161.
  12. Mitä Lenin todella sanoi, s. 8–9.
  13. Service, Lenin, s. 161-162.
  14. Service, Lenin, s. 176
  15. Service, Lenin, s. 177
  16. Service, Lenin, s. 169, 164-165
  17. Kochan, Vallankumouksen Venäjä, s. 83
  18. Service, Lenin, s. 179
  19. Service, Lenin, s. 181-185
  20. Kochan, Vallankumouksen Venäjä, s. 84-85
  21. Service, Lenin, s. 185-186
  22. Service, Lenin, s. 195
  23. Service, Lenin, s. 195
  24. Mitä Lenin todella sanoi, s. 29–30
  25. Kochan, Vallankumouksen Venäjä, s. 84-85
  26. Mitä Lenin todella sanoi, s. 35–37
  27. Mitä Lenin todella sanoi, s. 37
  28. Mitä Lenin todella sanoi, s. 40
  29. Kochan, Vallankumouksen Venäjä, s. 97
  30. Service, Lenin, s. 197
  31. Service, Lenin, s. 198-199
  32. Service, Lenin, s. 202-204
  33. Service, Lenin, s. 209-210
  34. Mitä Lenin todella sanoi, s. 41
  35. Service, Lenin, s. 212-214
  36. Service, Lenin, s. 215-216
  37. Mitä Lenin todella sanoi, s. 41
  38. Service, Lenin, s. 215-216
  39. Service, Lenin, s. 215-216
  40. Mitä Lenin todella sanoi, s. 51
  41. Massie, Nikolai ja Aleksandra, s. 388-389
  42. Mitä Lenin todella sanoi, s. 51–53
  43. Mitä Lenin todella sanoi, s. 60–62
  44. Massie, Nikolai ja Aleksandra, s. 389
  45. a b Mitä Lenin todella sanoi, s. 68
  46. Massie, Nikolai ja Aleksandra, s. 391
  47. Massie, Nikolai ja Aleksandra, s. 389
  48. V. I. Lenin. Teokset, XXIV osa, 1953, s. 5
  49. Mitä Lenin todella sanoi, s. 71–72
  50. Mitä Lenin todella sanoi, s. 73
  51. Mitä Lenin todella sanoi, s. 75
  52. Mitä Lenin todella sanoi, s. 78
  53. Mitä Lenin todella sanoi, s. 62
  54. Massie, Nikolai ja Aleksandra, s. 401
  55. Mitä Lenin todella sanoi, s. 71
  56. Mitä Lenin todella sanoi, s. 74
  57. Massie, Nikolai ja Aleksandra, s. 412-413
  58. a b Mitä Lenin todella sanoi, s. 87
  59. Mitä Lenin todella sanoi, s. 88
  60. Mitä Lenin todella sanoi, s. 91
  61. a b Mitä Lenin todella sanoi, s. 118
  62. Mitä Lenin todella sanoi, s. 120
  63. Mitä Lenin todella sanoi, s. 123
  64. Mitä Lenin todella sanoi, s. 126
  65. Mitä Lenin todella sanoi, s. 127
  66. a b Mitä Lenin todella sanoi, s. 134
  67. Kommunismin musta kirja, s. 32
  68. Mitä Lenin todella sanoi, s. 135
  69. Mitä Lenin todella sanoi, s. 136
  70. Mitä Lenin todella sanoi, s. 140
  71. Kommunismin musta kirja, s. 95
  72. Kommunismin musta kirja, s. 26–27
  73. Karlgren, s. 249-250
  74. Mitä Lenin todella sanoi, s. 135
  75. Karlgren, s. 255, 277, 321
  76. Karlgren, s. 278-279
  77. Kommunismin musta kirja
  78. Mitä Lenin todella sanoi, s. 142
  79. Moskova 1960, s. 80–82
  80. Mitä Lenin todella sanoi, s. 146
  81. Kommunismin musta kirja, s. 151–152
  82. Mitä Lenin todella sanoi, s. 86
  83. a b c d Mitä Lenin todella sanoi, s. 150
  84. Talbott, s. 447
  85. Mitä Lenin todella sanoi, s. 12
  86. HS: Ehdotus: Lenin-museosta Totalitarismin uhrien museo [2]
  87. Suomi 80: viikko 48/1917
  88. Halsti, Wolf H.: Me, Venäjä ja muut, s. 160. Helsinki: Otava, 1969.
  89. Venäjän vallankumous ja Suomi. Osa 1, s. 191-194.
  90. Jussila, s. 65-108.
  91. Montefiore, s.153
  92. Nuori Stalin, s. 262.
  93. Grey, Ian: Stalin: Man of History, s. 159. New York: Doubleday & Co, 1979. ISBN 0-349-11548-6.
  94. Talbott, s. 447.
  95. Robert Service: "Stalin: A Biography, s. 223.
  96. a b c Mitä Lenin todella sanoi, s. 153
  97. Rosenthal, Bernice Glatzer: New Myth, New World: From Nietzsche To Stalinism. Penn State Press, 2004. ISBN 978-0-330-41913-0. (englanniksi)
  98. Mitä Lenin todella sanoi, s. 155.
  99. Mitä Lenin todella sanoi, s. 14.
  100. Mitä Lenin todella sanoi, s. 92.
  101. Mitä Lenin todella sanoi, s. 41–42.
  102. Mitä Lenin todella sanoi, s. 160.
  103. Service, Lenin, s. 166.
  104. Mitä Lenin todella sanoi, s. 159.
  105. Service, Lenin, s. 568
  106. http://www.marxists.org/suomi/lenin/mita_tehtava/index.htm
  107. http://sosialismi.net/kirjasto/lenin/Sosialismi%20ja%20sota.pdf
  108. http://www.marxists.org/suomi/lenin/1917/valtio-ja-vallankumous.htm
  109. http://sosialismi.net/blog/2010/04/19/vladimir-lenin-imperialismi-kapitalismin-korkeimpana-vaiheena/

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Vladimir Iljitš Lenin.