Kalmukit

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Хальмгуд
Halm'gud
Kalmukit
Selbst10.jpgArgunov Annushka.jpgKirsan Ilyumzhinov 2010 Moscow.jpg
Feodor Kalmück • Kalmukkityttö Ivan Argunovin maalauksessa • Kirsan Iljumžinov
Merkittävät asuinalueet
Venäjän lippu Venäjä 173 996 [1]
Kirgisia
Kazakstan
Yhdysvaltain lippu Yhdysvallat
Ranskan lippu Ranska
Kielet kalmukki, venäjä
Uskonnot tiibetinbuddhalaisuus, ortodoksisuus

Kalmukit ovat keskiaasialaista alkuperää oleva kansa, joka elää Venäjän Kalmukiassa Kaspianmeren länsirannalla. He polveutuvat alueelle 1600-luvulla muuttaneista oirateista eli länsimongoleista. Kalmukit muodostavat Euroopan ainoan buddhalaisen kansan. He puhuvat mongolikieliin kuuluvaa kalmukin kieltä. Kalmukkien nimitys juontuu venäläisten alunperin kaikista oirateista käyttämästä nimestä, joka puolestaan tuli turkkilaisten oirateille antamasta nimityksestä qalmaq. Kalmukit itse alkoivat käyttää nimitystä 1800-luvulla.[2] Venäjän vuoden 2002 väestönlaskennan mukaan maassa asui 173 996 kalmukkia.[1]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhaiset vaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valokuva perinteisestä kalmukkien leiristä.

Astrahanin kukistuttua venäläisten hyökättyä vuonna 1554 Kaspianmeren tasankoa hallitsivat turkkilaissukuiset nogait. Vuonna 1608 oirattien koshud-heimo alkoi järjestää hyökkäyksiä nogaiden maille. Vuonna 1630 Khoo-Örlögin ja hänen poikansa johdolla oiratit valloittivat alueen kokonaan. Myöhemmin alueelle muutti koshudien lisäksi dörböd- ja thorgud-heimojen jäseniä. Tulijat taistelivat keskenään kunnes Ayuuki Khan yhdisti heidät valtansa alle. Kalmukit liittoutuivat venäläisten kanssa ja taistelivat näiden puolella nogaita, kapinoivia kasakoita ja tataareja vastaan. Vuonna 1718 Pietari Suuri rakensi linnoituksia Donilta Volgalle ja perusti Astrahanin provinssin. Tämä lisäsi Venäjän valtaa alueella, mutta kalmukit säilyttivät osittaisen itsenäisyytensä vuoteen 1771 saakka.[2] Vielä 1800-luvun alussa pääosa kalmukeista oli paimentolaisia, mutta sittemmin heitä pyrittiin saamaan omaksumaan viljely, minkä lisäksi monet heistä päätyivät palvelemaan Venäjän armeijassa. Monet armeijassa palvelleet omaksuivat sittemmin eurooppalaiset elämäntavat.[3]

Osana Venäjää[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Napoleonin sodissa palvelleiden kalmukkiratsuväen sotilaiden kunniaksi rakennettu Khoshutovsky Khurul.

1800-luvun lopussa lopetettiin vielä jäljelle jääneet kalmukkien erityisoikeudet Astrahanin provinssissa. Samalla laajennettiin koulujärjestelmää, jonka myötä muodostui pieni kalmukkien oppineiden luokka.[3] Tsaarin kukistuttua vuonna 1917 kalmukkien taholta esitettiin ehdotuksia autonomiasta tai heidän liittämisestään Donin kasakoihin. Venäjän sisällissodassa he olivat valkoisten puolella helmikuuhun 1918 asti, jolloin bolševikit valloittivat Asthrekhanin. Noin 1 500 kalmukkia pakeni muualle Eurooppaan ja monet saivat surmansa verilöylyissä sekä palvellessaan armeijassa kasakoiden kanssa. Kalmukkien määrä putosi vuoden 1897 lukemasta 190 600 133 500:n vuonna 1928. He asuivat edelleen pääasiassa maaseudulla ja kaupunkiväestö muodosti vain 1,3 % kaikista kalmukeista. Vuonna 1920 perustettiin Kalmukien autonominen alue. Sen pääkaupunki oli vuoteen 1927 saakka viereisen Astrahanin alueen pääkaupunki Astrahanissa, jolloin se siirrettiin Elistaan. Vuonna 1935 alueesta tuli Kalmukian sosialistinen tasavalta. Neuvostokauden alussa kalmukkien määrä pysyi suhteellisen tasaisena, mutta heidän osuutensa koko väestöstä laski 48,6 % vuonna 1939 vuoden 1926 lukemasta 75,6 %. 1930-luvulla alkoi myös buddhalaisten luostarien vaino, joiden lisäksi vainottiin myös esimerkiksi paikallisia kommunistejakin.[4]

Toinen maailmansota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toisessa maailmansodassa kalmukkeja palveli armeijassa omissa yksiköissään. Neuvostojoukkojen vetäydyttyä suuresta osasta Kalmukiaa vallan ottivat palveluksesta karanneet aseistetut kalmukkijoukot, kunnes saksalaiset tulivat alueelle 1942. Kuten monilla muillakin alueilla, heidät nähtiin vapauttajina. Kun saksalaiset perääntyivät alueelta vuonna 1943 yli 3 000 heihin liittynyttä kalmukkia seurasi heitä länteen ja osallistuivat myöhemmin taisteluihin esimerkiksi Puolassa. Noin 250 heistä selvisi sodasta ja muutti Yhdysvaltoihin ja Ranskaan. Kostotoimenpiteenä Kalmukian tasavalta lakkautettiin ja kalmukit siirrettiin Siperiaan, Keski-Aasiaan ja Sahalinin saarelle vuonna 1943. Armeijassa palvelleet kalmukit siirrettiin työjoukkoihin sodan loppuajaksi.[4] Siirtojen seurauksena kuoli arviolta 16 000 kalmukkia ja heidän kokonaismääränsä vuonna 1959 oli vain 103 000.[5]

Nykypäivä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Destalinisaation aikana vuonna 1957 kalmukkien sallittiin palata kotiseuduilleen ja Kalmukian autonominen alue palautettiin alkuperäisine rajoineen ja seuraavana vuonna Kalmukiasta tuli jälleen neuvostotasavalta. Kalmukit eivät kuitenkaan saaneet takaisin menetettyä omaisuuttaan. Paluun jälkeen kalmukkien määrä lähti jälleen nousuun ja vuonna 1989 heitä oli jo 174 000. Neuvostokauden lopulla myös yhteydet diasporaan lisääntyivät ja Kalmukiassa kävi diasporan jäseniä Ranskasta ja Yhdysvalloista. Neuvostojärjestelmän romahdettua Kalmukia julistautui itsenäiseksi tasavallaksi, vaikkakaan itsenäisyyttä ei alettu sen enempää ajaa vakavasti. Kalmukiasta tuli osa Venäjän federaatiota vuonna 1994.[5]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Christopher P. Atwood: Encyclopedia of Mongolia and the Mongol Empire. Facts On File, 2004. ISBN 0-8160-4671-9. (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Vserossijskaja perepis naselenija 2002 goda. 4.1. Natsionalnyi sostav naselenija. Viitattu 21.8.2011. (venäjäksi)
  2. a b Atwood 2004, s. 288
  3. a b Atwood 2004, s. 290
  4. a b Atwood 2004, s. 291
  5. a b Atwood 2004, s. 292