Georgi Gapon

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Georgi Gapon
Father Georgi Apollonievich Gapon3.jpg
Syntynyt 17.2.1870
Belikin kylä
Kuollut 10.4.1906
Ozirki
Kansallisuus venäläinen
Ammatti pappi

Georgi Apollonovitš Gapon (ven. Гео́ргий Аполло́нович Гапо́н, 17. helmikuuta (J: 5. helmikuuta) 1870 Pultavan läänin Belikin kylä – 10. huhtikuuta (J: 28. maaliskuuta) 1906 Ozerki Pietarin lähellä) oli venäläinen ortodoksipappi, kristillisen Sobranije russkih fabritšno-zavodskih rabotših Sankt-Peterburga -ammattiliiton johtaja ja Pietarin verisunnuntaina tunnetun mielenosoituksen järjestäjä tammikuussa 1905.

Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nuoruus ja papinura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Georgi Gapon syntyi talonpojan perheeseen. Sukunimi Gapon perustuu ristimänimen Agathon ukrainalaiseen muunnokseen.[1] Perimätiedon mukaan suvun esi-isät olivat Zaporožjen kasakoita. Perheen isä työskenteli kirjurina. Lapsena Georgi oli hyvin uskonnollinen ja taipuvainen mystiikkaan.[2] Vanhemmat antoivat Georgin Pultavan hengelliseen opistoon, jossa häntä pidettiin yhtenä parhaimmista oppilaista. Koulun opettaja Ivan Tregubov, joka oli tunnettu tolstoilainen, antoi Georgille luettavaksi Leo Tolstoin kiellettyjä teoksia, jotka tekivät tähän suuren vaikutuksen.[3] Opistosta valmistuttuaan Gapon opiskeli Pultavan hengellisessä seminaarissa, jossa häneen vaikutti toinen tolstoilainen Isaak Feinerman. Vuonna 1893 Gapon valmistui seminaarista, mutta sen johdon kanssa syntyneen riidan takia hän ei saanut ensimmäisen asteen diplomia, joka olisi antanut mahdollisuuden päästä yliopistoon. Jonkin aikaa hän työskenteli zemstvon tilastohallinnossa ja ansaitsi lisätuloja antamalla yksityistunteja.[4]

Vuonna 1894 Gapon nai kauppiaan tyttären, jonka vaatimuksesta hän päätti ryhtyä papiksi. Samana vuonna hän sai papin viran Pultavan Kaikkien pyhien -hautausmaakirkosta.[5] Gaponin saarnat houkuttelivat kirkkoon paljon uskovaisia, minkä johdosta hän joutui riitoihin lähiseudun muiden kirkkojen pappien kanssa. Vaimon kuoltua vuonna 1898 Gapon muutti Pietariin pyrkiäkseen Pietarin hengelliseen akatemiaan. Pultavan piispan Ilarionin suosituskirje mukanaan hän otti yhteyttä pyhän synodin yliprokuraattoriin Konstantin Pobedonostsevin, jonka ansioista hänet otettiin akatemian ensimmäiselle vuosikurssille. Pian Gapon kuitenkin menetti kiinnostuksen opiskeluun ja matkusti Krimille hoitamaan terveyttään. Siellä hän tutustui taiteilija Vasili Vereštšaginiin, joka neuvoi häntä luopumaan pappeudesta ja palvelemaan kansaa.[6]

Palattuaan Pietariin Gapon alkoi osallistua hyväntekeväisyystapahtumiin ja saarnata kristinuskoa työläisille ja köyhälistölle. Vuonna 1900 hänet nimitettiin pyhän Olgan orpokodin esimieheksi ja Sinisen ristin orpokodin uskonnon opettaaksi. Vuonna 1902 Gapon laati keisarinnalle ehdotuksen hyväntekeväisyyslaitosten perustamiseksi. Ehdotus sai kaupunginpäällikkö Nikolai Kleigelsin hyväksynnän, mutta ei johtanut konkreettisiin tuloksiin.[7] Samaan aikaan Gapon sai mainetta Pietarin hovissa ja hänet kutsuttiin suorittamaan juhlajumalanpalveluksia yhdessä Johannes Kronstadtilaisen kanssa.[8] Vuoden 1902 kesällä hänet kuitenkin erotettiin Sinisen ristin orpokodin esimiehen tehtävästä johtokunnan kanssa syntyneen riidan takia.[9] Lähtiessään orpokodista Gapon otti mukaansa sen kasvatin Aleksandra Uzdaljovan, josta tuli hänen avovaimonsa. Samana vuonna Gapon erotettiin hengellisen akatemian kolmannelta kurssilta välikokeiden suorittamatta jättämisen takia,[5] mutta otettiin takaisin metropoliitta Antonin suosituksesta. Vuonna 1903 hän valmistui akatemiasta ja sai papin viran Mikael Tšernigovilaisen vankilakirkosta.[5]

Ammattiliiton johtajana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1902 Pietarin poliisin erikoisosaston johtaja Sergei Zubatov kiinnostui Gaponin toiminnasta.[10] Zubatov oli perustamassa poliisin valvomia työläisten ammattiliittoja ja ehdotti Gaponille tähän toimintaan liittymistä. Jonkin aikaa emmittyään Gapon suostui ehdotukseen, mutta vaati ettei poliisi osallistuisi ammattiliittojen työhön.[11] Zubatov piti tällaista näkemystä vaarallisena.[11] Vuonna 1903 Zubatov erotettiin yllättäen tehtävistään, ja hänen perustamansa Pietarin työläisten ammattiliitto jäi käytännössä Gaponin käsiin. Tilannetta hyväkseen käyttäen hän erotti Zubatovin suosikit ja nimitti johtotehtäviin omat miehensä.[12] Helmikuussa 1904 sisäministeri Vjatšeslav von Plehwe vahvisti Gaponin laatimat, Sobranije russkih fabritšno-zavodskih rabotših Sankt-Peterburga (”Pietarin venäläisten tehdastyöläisten kokous”) -ammattiliiton säännöt. Järjestön perustamisseremoniaan osallistui sen toimintaa tukenut kaupunginpäällikkö Ivan Fullon.

Ammattiliiton johtajana Gapon ryhtyi toimimaan aktiivisesti. Virallisesti järjestön toimenkuvaan kuului keskinäinen apu ja valistustyö, mutta Gapon antoi sen toiminnalle toisen suunnan.[13] Hän perusti järjestön sisälle salaisen kerhon, joka käsitteli sosiaalireformeja ja poliittisia kysymyksiä.[14] Gaponin luona pidetyissä kerhon kokouksissa suunniteltiin työläisten avointa kamppailua oikeuksiensa puolesta.[15] Gaponin avustajat levittivät näitä ajatuksia työläisten keskuuteen. Järjestön jäsenmäärä alkoi kasvaa nopeasti. Joulukuussa 1904 jäseniä oli jo 9 000 ja tammikuussa 1905 luku oli noussut 20 000:een.[16] Järjestön osastoja perustettiin Pietarin kaikkiin suuriin tehtaisiin ja niitä alkoi syntyä myös muualle Venäjälle. Moskovassa ja Kiovassa paikallinen hallinto esti Gaponin yritykset toiminnan laajentamiseksi.[17] Marraskuussa 1904 Gaponin avustajat alkoivat levittää työläisten keskuuteen ajatusta taloudellisia vaatimuksia sisältävän anomuksen esittämisestä viranomaisille.[18] Gaponin kerhon laatima anomus sisälti myös poliittisia vaatimuksia.[19]

Neljän työläisen erottaminen Putilovin tehtaalta joulukuussa 1904 johti laajoihin levottomuuksiin. Gapon ilmoitti, että erottamisen syynä oli työläisten kuuluminen ammattiliittoon, ja vaati tehtaan johtoa ottamaan heidät uudelleen töihin. Kielteisen vastauksen saatuaan Gapon kehotti työläisiä yleislakkoon. Tammikuun 7. päivään mennessä Pietarin kaikki tehtaat olivat lakossa. Samaan aikaan laadittiin tsaarille osoitettu anomuskirjelmä, jonka allekirjoittivat kymmenet tuhannet työläiset.[20] Anomusta käsiteltiin ammattiliiton kaikissa osastoissa, joissa tärkeimpänä pidettiin vaatimusta parlamentin perustamisesta.[21] Gapon ehdotti, että työläiset lähtisivät joukolla viemään anomusta tsaarille.[22] Mielenosoitusta edeltävänä päivänä Gapon lähetti sisäministeri Pjotr Svjatopolk-Mirskille[23] ja tsaari Nikolai II:lle kirjeen, jossa hän vetosi verenvuodatuksen välttämisen puolesta.[24] Samana päivänä hän ilmestyi oikeusnimisteri Nikolai Muravjovin luokse ja pyysi turhaan tätä vaikuttamaan tsaariin.[25] Tammikuun 9. päivänä (juliaanisen kalenterin mukaan) Gaponin johtama monituhatpäinen työläisten mielenosoitus lähti kulkemaan kohti Talvipalatsia.[26] Palatsin lähistöllä vastassa olleet sotilaat ampuivat mielenosoittajia. Tapahtuma on jäänyt historiaan Verisunnuntain nimellä.

Verisunnuntain jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ampumisen jälkeen sosialistivallankumouksellinen Pjotr Rutenberg piilotti Gaponin kirjailija Maksim Gorkin asuntoon.[27] Siellä Gapon saneli julistuksen, jossa hän kehotti Pietarin työläisiä ryhtymään aseelliseen taisteluun yksinvaltiutta vastaan.[28] Jonkin ajan kuluttua hän matkusti sosialistivallankumouksellisten avulla pois Pietarista ja ylitti salaa Venäjän ja Saksan välisen rajan. Ulkomailla Gapon tutustui Georgi Plehanoviin, Leniniin, Viktor Tšernoviin, Boris Savinkoviin, Jean Jaurèsiin, Georges Clemenceau’hon ja muihiin tunnetuihin vallankumouksellisiin. Helmikuussa 1905 hän esitti aloitteen Venäjän kaikkien vallankumouksellisten puolueiden yhdistymisestä aseellista kapinaa varten.[29] Huhtikuussa 1905 hän kutsui koolle Venäjän vallankumouksellsiten puolueiden yhteisen Geneven konferenssin, jonka puheenjohtajaksi hänet valittiin.[30] Konferenssissa saavutettiin yhteisymmärrys kapinan valmistelua johtavan yhteisen taistelukomitean perustamisesta. Gaponin lisäksi komitean jäseniksi valittiin Jekaterina Breško-Breškovskaja ja Dmitri Hilkov.[31] Toukokuussa 1905 Gapon liittyi vähäksi aikaa Sosialistivallankumoukselliseen puolueeseen, mutta kunnianhimonsa takia riitautui pian sen johdon kanssa.[32] Elokuussa 1905 hän valmisteli bolševikkien, sosialistivallankumouksellisten ja suomalaisten aktivistien kanssa aseellista kapinaa Pietarissa.[33] Aseiden salakuljetus Pietariin epäonnistui John Grafton -laivan ajettua karille.

Riitaannuttuaan vallankumouksellisten puolueiden johtajien kanssa Gapon päätti perustaa oman järjestön ja värvätä siihen jäseniä pietarilaisista työläisistä ja muiden puolueiden jäsenistä. Elokuussa 1905 hänen aloitteestaan perustettiin ”Venäjän työväenliitto”, jonka tarkoitus oli yhdistää koko Venäjän työläisiä. Helsingissä syyskuussa 1905 järjestetyssä kokouksessa valittiin liiton keskuskomitea ja päätettiin ryhtyä julkaisemaan omaa lehteä.[34] Gaponin mukaan Maksim Gorki lupasi lahjoittaa työväenliitolle sata tuhatta ruplaa.[35], mutta luopui ajatuksesta bolševikkien neuvosta. Lontoossa Gapon tapasi Pjotr Kropotkinin, joka näki hänessä ”suuren vallankumouksellisen voiman”.[36] Kropotkinin vaikutuksesta Gapon kiinnostui anarkosyndikalismista. Ulkomailla hän kirjoitti useita vallankumouksellisia julistuksia ja juutalaisvainoja vastaan suunnatun lehtisen, joita toimitettiin salaa Venäjälle.[37] Journalisti David Soskisin avulla Gapon laati omaelämänkerran, joka ilmestyi englanniksi nimellä The story of my life (”Elämäntarinani”). Teoksesta ansaitsemansa rahat hän lahjoitti työväenliikkeelle.[38]

Lokakuun manifestin jälkeen Gapon palasi salaa Venäjälle ja ryhtyi neuvottelemaan kreivi Sergei Witten kanssa ”Pietarin venäläisten tehdastyöläisten kokouksen” uudelleen perustamisesta. Witten kanssa tehdyn sopimuksen mukaisesti hän kirjoitti julistuksen, jossa kehotti työläisiä luopumaan aseellisesta taistelusta ja lujittamaan saavutetut asemat.[39] Järjestön osastoja alettiin perustaa marraskuussa, mutta Gapon itse joutui Witten vaatimuksesta siirtymään ulkomaille.[40] Samalla Gaponin avustajat saivat Witten hallitukselta 30 000 ruplaa järjestön toimintaa varten. Pian kävi ilmi, että järjestön sihteeri oli kavaltanut nämä rahat, ja tiedot ”Witten rahoista” tulivat julkisuuteen.[41] Palattuaan Venäjälle Gapon yritti tuloksetta järjestää itselleen armahdusta. Vuoden 1906 alussa sisäministeri Pjotr Durnovo kirjoitti keisarille raportin, jossa kerrottiin Witten ja Gaponin yhteyksistä ja varoitettiin laillisen työväenliikkeen sallimisen vaaroista.[42] Tämän seurauksena Gaponin yhteydet Witteen katkesivat ja helmikuussa 1906 järjestön osastot lakkautettiin lopullisesti. Saman aikaisesti lehdistössä aloitettiin Gaponin vastainen parjauskampanja.[43].

Gaponin murha[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tammikuussa 1906 sisäministeri Durnovo ehdotti Gaponille tapaamista poliisin varajohtajan Pjotr Ratškovskin kanssa.[44] Ratškovski vaati Gaponilta todisteita vallankumouksellisesta toiminnasta luopumisesta ja pyysi tätä paljastamaan sosialistivallankumouksellisten taistelujärjestön. Vastineeksi Gaponille luvattiin täydellinen armahdus ja 100 000 ruplan rahasumma. Tarkoituksena oli, että Gapon esittelee Ratškovskille taistelujärjestön johtajana pidetyn Pjotr Rutenbergin.[45] Suostuttuaan kauppaan Gapon alkoi järjestää Rutenbergin ja Ratškovskin tapaamista. Rutenbergin mukaan Gapon ehdotti hänelle salaa muodollista suostumista yhteistyöhön poliisin kanssa ja saatujen rahojen käyttämistä uuden aseellisen kapinan ja terroritekojen valmistelua varten.[46]

Rutenberg ilmoitti ehdotuksesta sosialistivallankumouksellisten keskuskomitealle, jonka jäsenet Jevno Azef, Viktor Tšernov ja Boris Savinkov päättivät tappaa Gaponin vallankumouksen petturina.[47] Päätöksen toimeenpano uskottiin Rutenbergille, jonka oli määrä surmata Gapon ja Ratškovski heidän yhteisen tapaamisensa aikana. Ratškovski lakkasi kuitenkin pian tapaamasta Gaponia, jolloin Azef omissa nimissään antoi Rutenbergin tehtäväksi Gaponin tappamisen.[48] Rutenberg houkutteli Gaponin Ozerkissa sijaitsevaan tyhjään huvilaan, jossa tätä odotti joukko sosialistivallankumouksellisten taistelujärjestön jäseniä.[49] Rutenbergin komennosta he tulivat esiin piiloistaan ja tappoivat Gaponin kuristamalla tämän takaapäin köydellä. Gaponin ruumis ripustettiin seinään lyötyyn koukkuun, mistä poliisi löysi se vasta kuukauden kuluttua.[50] Murhan osallistujat pakenivat ulkomaille eikä ketään heistä saatu kiinni. Poliisin agenttina toimineen Azefin avainrooli murhassa on saanut eräät historioitsijat olettamaan, että hän suoritti Ratškovskin antamaa tehtävää.[51] Suoria todisteita tästä ei kuitenkaan ole olemassa.

Gapon haudattiin 3. toukokuuta 1906 Pietarin pohjoiselle hautausmaalle suuren väkijoukon läsnäollessa. Hautajaisten jälkeen pidetyssä työläisten joukkokouksessa pidettiin puheita, vaadittiin kostoa ja laulettiin vallankumouksellisia lauluja.[52] Haudalle pystytettiin puinen risti, jossa oli teksti ”Vuoden 1905 tammikuun 9. päivän sankari Georgi Gapon”. Myöhemmin haudalle asetettiin muistomerkki, johon oli kirjoitettu ”Nuku rauhassa, kavalien ystävien tappama ja huijaama. Vuosien päästä kansa ymmärtää ansiosi ja maineesi tulee olemaan ikuinen”.[53] Gaponin kannattajista kukaan ei uskonut hänen olevan petturi. Useimmat olivat vakuuttuneita, että murhan takana oli tsaarin salainen poliisi.[54] Gaponia lähellä olleet työläiset kertoivat muistelmissaan, että hän valmisteli viimeisen elinkuukautensa aikana uutta aseellista kapinaa[55] ja kokosi taisteluryhmää Witten ja Ratškovskin murhaa varten.[56]

Teoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muistelmia

Artikkeleita ja tutkimuksia

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Тайны и истории фамилий: Гапонов.
  2. Георгий Гапон. История моей жизни. М., 1990 г. Глава 2. Мой родной дом.
  3. И. М. Трегубов. Георгий Гапон и всеобщая стачка / «Освобождение», 1905, № 66.
  4. Георгий Гапон. История моей жизни. М., 1990 г. Глава 3. Я становлюсь священником.
  5. a b c Гапон в духовной академии. По неизданным материалам / «Былое», № 1, 1925 г.
  6. Георгий Гапон. История моей жизни. М., 1990 г. Глава 5. Ложные пастыри.
  7. Георгий Гапон. История моей жизни. М., 1990 г. Глава 6. Между босяками и рабочими.
  8. Георгий Гапон. История моей жизни. М., 1990 г. Глава 9. Собрание русских фабрично-заводских рабочих г. Петербурга.
  9. Н. А. Бухбиндер. Из жизни Г. Гапона / «Красная летопись», № 1, 1922 г.
  10. Георгий Гапон. История моей жизни. М., 1990 г. Глава 7. Я знакомлюсь с Зубатовым.
  11. a b С. В. Зубатов. Зубатовщина / «Былое», № 4, 1917 г.
  12. Н. М. Варнашёв. От начала до конца с гапоновской организацией / «Историко-революционный сборник». Л., № 1, 1924 г.
  13. Л. Я. Гуревич. Народное движение в Петербурге 9 января 1905 г. / «Былое», № 1, Петербург, 1906 г.
  14. Н. М. Варнашёв. От начала до конца с гапоновской организацией / «Историко-революционный сборник». Л., № 1, 1924 г.
  15. А. Е. Карелин. Девятое января и Гапон. Воспоминания / «Красная летопись», № 1, 1922 г.
  16. И. И. Павлов. Из воспоминаний о «Рабочем Союзе» и священнике Гапоне / «Минувшие годы», № 3-4, 1908 г. Глава 4.
  17. К истории «Собрания русских фабрично-заводских рабочих С.-Петербурга». Архивные документы / «Красная летопись», № 1, 1922 г.
  18. А. Е. Карелин. Девятое января и Гапон. Воспоминания / «Красная летопись», № 1, 1922 г.
  19. А. А. Шилов. К документальной истории петиции 9 января 1905 г. / «Красная летопись», № 2, 1925 г.
  20. Н. Симбирский. Правда о Гапоне и 9-м января. СПб., 1906 г.
  21. Первая русская революция в Петербурге. 1905 г. Под редакцией Ц. Зеликсон-Бобровской. Л.-М., 1925 г. Сборник I. (Воспоминания рабочих).
  22. Н. М. Варнашёв. От начала до конца с гапоновской организацией / Историко-революционный сборник. Л., № 1, 1924 г.
  23. Георгий Гапон. Письмо к министру внутренних дел П. Д. Святополк-Мирскому. 8 января 1905 г.
  24. Георгий Гапон. Письмо к царю Николаю II. 8 января 1905 г.
  25. Георгий Гапон. История моей жизни. М., 1990 г. Глава 13. В министерстве юстиции.
  26. Георгий Гапон. История моей жизни. М., 1990 г. Глава 16. Бойня у Нарвской заставы.
  27. Максим Горький. Письмо Е. П. Пешковой 9 января 1905 г.
  28. Георгий Гапон. Третье послание к рабочим. 9 января 1905 г.
  29. Георгий Гапон. Открытое письмо к социалистическим партиям России. 7 февраля 1905 г.
  30. С. А. Ан-ский. Мое знакомство с Г. Гапоном / Собрание сочинений, 1911-13 гг., том 5.
  31. Письма Азефа, 1893-1917 / Сост. Д. Б. Павлов, З. И. Перегудова. М., Изд. центр «Терра», 1994 г.
  32. В. М. Чернов. Личные воспоминания о Г. Гапоне. Берлин, 1910 г.
  33. Н. К. Крупская. Воспоминания о Ленине / Воспоминания о В. И. Ленине, М., 1979 г., т.1.
  34. В. А. Поссе. Мой жизненный путь. М., 1929 г. Гл. 24. В тенетах лжи (1905 г.).
  35. В. А. Поссе. Мой жизненный путь. М., 1929 г. Гл. 24. В тенетах лжи (1905 г.).
  36. В. А. Поссе. Мой жизненный путь. М., 1929 г. Гл. 24. В тенетах лжи (1905 г.).
  37. С. А. Ан-ский. Мое знакомство с Г. Гапоном / Собрание сочинений, 1911-13 гг., том 5.
  38. С. И. Потолов. Загадка «Д. С.». История одного поиска / История глазами историков. Межвузовский сборник. Спб., 2000 г.
  39. Н. Петров. Гапон и граф Витте / «Былое», № 1, 1925 г.
  40. Н. Симбирский. Правда о Гапоне и 9-м января. СПб., 1906 г.
  41. A. M. Матюшенский. За кулисами гапоновщины / «Красное знамя». Париж, № 2, 1906 г.
  42. Н. Петров. Гапон и граф Витте / «Былое», № 1, 1925 г.
  43. Н. Симбирский. Правда о Гапоне и 9-м января. СПб., 1906 г.
  44. Н. Петров. Гапон и граф Витте / «Былое», № 1, 1925 г.
  45. А. В. Герасимов. На лезвии с террористами. М., 1991 г.
  46. П. М. Рутенберг. Убийство Гапона. Ленинград, 1925 г.
  47. Б. В. Савинков. Воспоминания террориста. Харьков, 1928 г. Часть II, глава I, XI.
  48. П. М. Рутенберг. Убийство Гапона. Ленинград, 1925 г.
  49. С. Мстиславский. Из истории военного движения. «Офицерский» и «Боевой» союзы 1906-1908 гг. / «Каторга и ссылка», № 6, 1929 г.
  50. Газетные старости. Новое время. 14 (01) мая 1906 года.
  51. И. Н. Ксенофонтов. Георгий Гапон: вымысел и правда. М., 1996 г.
  52. Рапорт Спб. уездного исправника о похоронах Георгия Гапона 3-го мая 1906 года / «Былое», № 1, 1925 г.
  53. И. П. Ювачёв. Могила Гапона / «Исторический вестник», октябрь 1909 г.
  54. И. Н. Ксенофонтов. Георгий Гапон: вымысел и правда. М., 1996 г.
  55. Л. Я. Гуревич. Девятое января. Харьков, 1926 г. (Примечания в конце книги).
  56. А. Е. Карелин. Девятое января и Гапон. Воспоминания / «Красная летопись», № 1, 1922 г.