Boris Savinkov

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Boris Viktorovitš Savinkov
Boris Viktorovich Savinkov.jpg
Venäjän väliaikaisen hallituksen komissaari ja varaministeri
huhtikuu 1917 – marraskuu 1917
Tiedot
Syntynyt 31. tammikuuta 1879
Harkova
Kuollut 7. toukokuuta 1925
Moskova
Puolue Sosialistivallankumouksellinen puolue
Ammatti vallankumouksellinen, kirjailija, poliittinen johtaja

Boris Viktorovitš Savinkov (ven. Бори́с Ви́кторович Са́винков, kirjallinen salanimi V. Ropšin, В. Ро́пшин; 31. tammikuuta (J: 19. tammikuuta) 1879 Harkova7. toukokuuta 1925 Moskova) oli venäläinen sosialistivallankumouksellinen, kirjailija, väliaikaisen hallituksen jäsen sekä yksi bolševikkien vastaisen taistelun ja valkoisten emigranttien johtajista.

Perhe[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Boris Savinkovin isä oli liberaalien näkemystensä takia erotettu varsovalainen tuomari.[1] Äiti oli taidemaalari Nikolai Jarošenkon sisar ja toimi myöhemmin kirjailijana.[2] Vanhin veli oli sosiaalidemokraatti, joka kuoli karkotettuna Jakutiassa.[1]

Vallankumouksellisen toiminnan alku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Savinkov opiskeli Varsovassa lukiossa, jossa hän tutustui Ivan Kaljajeviin. Vuonna 1897 hän pääsi Pietarin yliopiston oikeustieteelliseen tiedekuntaan.[2] Vuonna 1898 hän kuului sosiaalidemokraattisiin ryhmiin. Vuonna 1899 hänet pidätettiin, mutta päästettiin pian vapaaksi.[1] Samana vuonna hänet erotettiin Pietarin yliopistosta opiskelijalevottomuuksiin osallistumisen takia. Vuosina 1899–1900 hän jatkoi opintojaan Berliinin ja Heidelbergin yliopistoissa.[2] Vuonna 1901 Savinkov toimi marksilaisen Taisteluliitto työväenluokan vapauttamiseksi -järjestön propagandistina Pietarissa. Vuonna 1902 hänet pidätettiin ja karkotettiin Vologdaan.[1]

Pidätyksensä ja karkotuksensa aikana Savinkov alkoi kirjoittaa runoja ja kertomuksia, joista ensimmäinen julkaistiin moskovalaisessa Kurjer-lehdessä vuonna 1903. Vologdassa hän tutustui Nikolai Berdjajeviin, Aleksei Remizoviin ja tanskalaiseen kirjailijaan Aage Madelungiin.[3] Vaimonsa, kirjailija Gleb Uspenskin tyttären välityksellä hän oli yhteydessä narodnikkeihin. Karkotettuna hän tutustui myös entiseen narodnikkiin ja sosialistivallankumouksellisten johtajaan Jekaterina Breško-Breškovskajaan.[1]

Terroristi ja kirjailija[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1903 Savinkov pakeni Geneveen, jossa hän liittyi sosialistivallankumouksellisten taistelujärjestöön. Sen johtajan Jevno Azefin sijaisena hän toteutti muun muassa sisäministeri Vjatšeslav von Plehwen ja suuriruhtinas Sergei Aleksandrovitšin murhat sekä osallistui kenraalikuvernööri Fjodor Dubasovin, sisäministeri Pjotr Durnovon, amiraali Grigori Tšuhninin, ministerineuvoston puheenjohtajan Pjotr Stolypinin sekä keisari Nikolai II:n murhayritysten valmisteluun. Vuodesta 1904 lähtien hän toimi myös sosiaalivallakumouksellisen puolueen keskuskomitean jäsenenä.[1] Vuonna 1906 Savinkov pidätettiin ja tuomittiin kuolemaan Sevastopolissa,[4] mutta hän onnistui pakenemaan Romanian kautta Ranskaan. Azefin paljastuttua ilmiantajaksi Savinkov johti sosialistivallankumouksellisten taistelujärjestöä aina sen lakkauttamiseen saakka vuonna 1911.[1]

Teoksessaan Vospominanija terrorista (”Terroristin muistelmia”, 1908–1909) Savinkov kertoo sosialistivallankumouksellisten terroritoiminnasta.[1][5] Salanimellä V. Ropšin kirjoitettu pienoisromaani Kon blednyi (”Tuhkanharmaa hevonen”, 1909) sisältää uskonnollissävytteisiä pohdintoja terrorismin oikeutuksesta. Vuodesta 1911 lähtien Savinkov keskittyi kirjalliseen toimintaansa asuen Ranskassa ja Italiassa. Vuosina 1912–1913 ilmestynyt romaani To, tšego ne bylo (”Se mitä ei ollut”) kertoo vuosien 1905–1907 vallankumouksesta. Ensimmäisen maailmansodan aikana Savinkov työskenteli pietarilaisten lehtien kirjeenvaihtajana vaatien sotaponnisteluja häiritsevän vallankumouksellisen toiminnan keskeyttämistä.[6]

Väliaikaisen hallituksen jäsen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Savinkov palasi Venäjälle helmikuun vallankumouksen jälkeen huhtikuussa 1917. Aluksi hän toimi väliaikaisen hallituksen komissaarina 8. armeijakunnassa ja lounaisrintamalla. Kenraali Lavr Kornilovin kannattajana hän vaati sodankäynnin jatkamista. Kesäkuussa Savinkov nimitettiin Aleksandr Kerenskin varamieheksi ja sotaministeriön johtajaksi. Kornilovin kapinayrityksen aikana elokuussa 1917 hän toimi myös Pietarin sotakuvernöörinä ja sotilaspiirin komentajana. Kapinan kukistuttua hän erosi kaikista tehtävistään. Hallitusta puolustanut, mutta Kornilovin vaatimuksia periaatteessa kannattanut Savinkov erotettiin sosialistivallankumouksellisesta puolueesta lokakuussa 1917. Niin sanottuun esiparlamenttiin hänet valittiin Kubanin alueen edustajana.[4]

Bolševikkien vastainen toiminta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lokakuun vallankumouksen jälkeen Savinkov osallistui aktiivisesti bolševikkien vastaiseen taisteluun. Kerenskin ja Pjotr Krasnovin johtaman vastavallankumouksen epäonnistuttua Savinkov pakeni Donille, jossa hän oli muodostamassa kenraali Mihail Aleksejevin johtamaa vapaaehtoisarmeijaa. Helmikuussa 1918 hän perusti Moskovassa kaartinupseereista koostuneen Isänmaan ja vapauden puolustusliiton, jonka tavoitteena oli neuvostovallan kaataminen, sotilasdiktatuurin pystyttäminen ja Saksan-vastaisen sodankäynnin jatkaminen. Kapinayritysten kukistuttua Nikolai Avksentjevin johtama Ufan hallitus lähetti hänet sotilasasiamieheksi Ranskaan.[4]

Lännessä Savinkovista tuli yksi venäläisten emigranttien johtajista. Hän toimi yhteistyössä Aleksandr Koltšakin ja Anton Denikinin kanssa, etsi tukea länsiliittoutuneilta sekä osallistui vapaaehtoisarmeijan järjestämiseen Puolan ja Neuvosto-Venäjän välisen sodan aikana vuonna 1920.[4] Puolassa Savinkov toimi Venäjän poliittisen komitean johtajana ja julkaisi Za svobodu (”Vapauden puolesta”) -nimistä sanomalehteä.[7] Vuosina 1921–1923 Savinkov johti Isänmaan ja vapauden puolustuksen kansanliiton Neuvosto-Venäjää vastaan suunnattua terroritoimintaa. Venäjän kansalaissodan aiheuttamaa pettymystä hän purki Pariisissa vuonna 1923 ilmestyneessä pienoisromaanissa Kon voronoi (”Musta hevonen”).[1]

Vangitseminen ja kuolema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elokuussa 1924 Savinkov matkusti Pariisista Varsovaan, ylitti salaa Neuvostoliiton rajan ja joutui pidätetyksi Minskissä. Erään version mukaan hän meni Feliks Dzeržinskin asettamaan OGPU:n ansaan, toisen mukaan hän halusi itse solmia sopimuksen bolševikkien kanssa. Neuvostoliiton korkeimman oikeuden sotakollegio tuomitsi Savinkovin ammuttavaksi, mutta hänen kaduttuaan ja tunnustettuaan neuvostovastaisen toiminnan toivottomuuden tuomio muutettiin kymmenen vuoden vankeudeksi.[1]

Virallisen ilmoituksen mukaan Savinkov teki itsemurhan heittäytymällä ulos vankilan ikkunasta.[1][4] Tapahtumasta on esitetty muitakin versioita. Myös monet muut Savinkovin toimintaan ja maailmankatsomukseen liittyvät seikat ovat jääneet hämäriksi.[1] Neuvostoliittolaisen tulkinnan mukaan hänen luonteenomaisia piirteitään olivat ”seikkailunhalu, kyynisyys ja julmuus, jotka ovat näkyvissä myös hänen kirjallisessa tuotannossaan”.[8]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Russkije pisateli, XX vek. Biobibliografitšeski slovar. Tšast 2. Moskva: Prosveštšenije, 1998. ISBN 5-09-006995-6. (venäjäksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i j k l Entsiklopedija ”Krugosvet” Viitattu 30.1.2011. (venäjäksi)
  2. a b c Russkije pisateli s. 298
  3. Russkije pisateli s. 298-299
  4. a b c d e Biografitšeski slovar ”Polititšeskije dejateli Rossii. 1917” Viitattu 30.1.2011. (venäjäksi)
  5. Russkije pisateli s. 299
  6. Russkije pisateli s. 300-301
  7. Russkije pisateli s. 302
  8. Neuvostoliitto: aakkosellinen tietokirja neuvostoliittolaisten asiantuntijoiden kuvaamana, s. 558. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 1967.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]