Aleksandr Koltšak

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tsaarinaikainen venäläinen amiraali Koltšak, joka johti valkoista armeijaa bolševikkeja vastaan.

Aleksandr Vasiljevitš Koltšak (ven. Александр Васильевич Колчак, 16. marraskuuta (J: 4. marraskuuta) 1874 Pietari7. helmikuuta 1920 Irkutsk) oli venäläinen laivaston amiraali ja arktisten alueiden tutkija, ja vastavallankumouksellinen valkoinen sotilasjohtaja Venäjän sisällissodassa 1918–1920 itäisellä rintamalla.

Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Koltšak oli laivaston upseerin poika ja valmistui laivaston akatemiasta 1894. Hän palveli mm. Vladivostokissa itä-Siperiassa ja Kronstadtissa Pietarin lähellä. Koltšak oli mukana Eduard von Tollin naparetkellä 1900, jolla Toll katosi, mutta Koltšak palasi 1902. Koltšak otti osaa myöhemmin kolmeen naparetkeen ja sai sen takia kutsumanimen Koltšak-Poljarnyi (Napa-Koltšak).

Vuonna 1905 Koltšak oli japanilaisten saartamassa Port Arthurissa Venäjän-Japanin sodassa, haavoittui ja jäi sotavangiksi. Sodan jälkeen hänet nimitettiin kapteeniksi Venäjän Itämeren laivastoon. Ensimmäisessä maailmansodassa Koltšak palveli laivastossa Itämerellä ja vuonna 1916 hänet ylennettiin vara-amiraaliksi ja Mustanmeren laivaston komentajaksi Andrei Eberhardtin seuraajaksi.

Vuoden 1917 helmikuun vallankumouksen jälkeen Koltšak säilytti komentajuutensa, mutta kesällä matruusien neuvosto erotti hänet. Kerenskin nk. väliaikainen hallitus nimitti Koltšakin Venäjän Yhdysvaltain laivastoasiamieheksi.

Koltšak matkusti Britanniaan ja Yhdysvaltoihin, Japaniin ja Mantšuriaan. Liittoutuneet päättivät lähettää ensin Koltšakin Mesopotamiaan, mutta ajattelivat sitten että Koltšakista olisi enemmän hyötyä bolševikkien kukistajina, ja saivat Koltšakin suostumaan palaamaan Venäjälle.

Valkoisten joukkojen johtaja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lokakuun vallankumouksen jälkeen Koltšak palasi Vladivostokin kautta Siperiaan taistelemaan bolševikkeja vastaan. Paikallisella vastavallankumouksella Siperian väliaikaisella hallituksella oli hallussaan lähes koko Siperia, mutta se oli hyvin epäsuosittu. Koltšak nousi paikallisen sosialistivallankumoukselliset kaataneessa atamaani Krasilnikovin johtamassa, kasakoiden tekemässä vallankaappauksessa alueen johtoon. Sosialistivallankumoukselliset pidätettiin, ja jäljelle jääneet kabinetin jäsenet valitsivat marraskuussa Omskin valkoisen hallituksen puolustusministeriksi ja valtionhoitajaksi, käytännössä diktaattoriksi.

Amiraaliksi itseään kutsuneen Koltšakin virallinen titteli oli ylin johtaja, Verhovnyi Pravitel. Sosialistivallankumoukselliset pakenivat kauas Siperiaan tai Eurooppaan, ja jäljelle jääneet uhkasivat tappaa Koltšakin. He saivatkin aikaan pienen kapinan Omskissa 22. joulukuuta, jonka kasakat ja tšekkiläislegioona kukistivat teloittaen noin 500 kapinallista.

Sosiaalivallankumoukselliset alkoivat neuvotella puna-armeijan kanssa ja niinpä puna-armeija ja sosialistivallankumouksellisten joukot yhdistyivät tammikuussa 1919. Koltšak loi korruptoituneen sotilasdiktatuurin ja vangitutti poliittiset vastustajansa. Koltšak hyökkäsi noin 110 000 miehen voimalla 95 000 bolševikkisotilasta vastaan.

Vuoden 1919 maaliskuussa hän ylitti Uralin ja eteni Moskovan suuntaan. Valkoiset Koltšakin johtamat sotilaat valtasivat Ufan maaliskuussa 1919. Heikko punainen armeija oli haluton taistelemaan ja vetäytyi. Bolševikkejä vastaan syntyneet kapinat Simbirskissä, Kazanissa, Vjatkassa ja Samarassa olivat Koltšakin joukoille avuksi. Kevään tullen maa muuttui mutaiseksi, joukot eivät saaneet sen takia huoltoa ja uupuivat. Koltšak oli jo 1918 menettänyt puolalaisen armeijan ja Tšekkoslovakian legioonan tuen, koska ne epäilivät Koltšakin tukevan brittejä ja sosialistivallankumouksellisia. Maassa olevien Yhdysvaltain 7 000 miehen vahvuisten joukkojen komentaja William S. Graves ei pitänyt Koltšakista, jota piti kuningasmielisenä ja autokraattisena. Bolševikit hyökkäsivät huhtikuussa 1919 kohti Ufaa, ja molemmat osapuolet taistelivat ankarasti.

Tuhatševskin johtamat punakaartilaiset saavuttivat Ufan 9. päivä kesäkuuta, kuukautta myöhemmin ylittivät Uralin vuoret, ja saapuivat Tšeljabinskiin 25. heinäkuuta ajaen valkoiset kahteen suuntaan, sekä pohjoiseen että etelään yhdistymään lopuksi samoille alueille. Valkoiset pitivät nyt Tobol- ja Išim-jokien suuntaista puolustuslinjaa pyrkien pysäyttämään punaiset.

Linja piti lokakuun puoliväliin 1919 asti, mutta taistelut kuluttivat valkoisten joukkoja nopeammin kuin mitä he kykenivät täydentämään. Lokakuun puolivälissä punaisten hyökkäys mursi Tobol-joen linjan, ja marraskuussa valkoiset vetäytyivät järjestymättömänä joukkona kohti Omskia.

Joukko riitautuu ja kukistuu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Samoihin aikoihin Koltšakin alueella syntyi paikallista oppositiotoimintaa, ja kansainvälinen tuki heikkeni brittien alkaessa tukea enemmän valkoista kenraalia Denikiniä. Radola Gajdan johtama Tšekkoslovakian legioona kapinoi nyt avoimesti Koltšakia vastaan. Punaiset valtasivat Omskin marraskuun 14. päivänä ilman mainittavaa vastarintaa, ja vangitsivat 50 000 sotilasta ja 10 kenraalia, sekä saivat haltuunsa suuret määrät ampumatarvikkeita.

Koltšak pakeni marraskuun 13. päivänä junalla kohti itää, mutta kapinalliset junaa hallitsevat tšekkoslovakialaiset pysäyttivät junan Nižneudinskissa. Myöhään joulukuussa Irkutsk joutui kapinoivan sosialistivallankumousryhmän haltuun. Kapinalliset erottivat Koltšakin alueen johdosta.

Niinpä Koltšak irtisanoutui 4. tammikuuta 1920 valtionhoitajuudesta kapinoinnin vuoksi, luovuttaen johtajuutensa Denikinille ja siirtäen Irkutskin joukkojen johdon atamaani G. M. Semjonoville. Luultavimmin tšekkoslovakialaiset lupasivat Koltšakille Vladivostokin kautta turvallisen poistumisen maasta, mutta paikalliset punaiset pidättivät hänen 14. tammikuuta 1920. Koltšak joutui punaisten vangiksi ja teloitettiin ampumalla Irkutskissa 6. helmikuuta pääministerinsä V. Pepelajevin kanssa.