Puolan–Neuvosto-Venäjän sota

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Puolan–Neuvosto-Venäjän sota
Rajat sodan syttyessä
Rajat sodan syttyessä
Päivämäärä:

19191921

Paikka:

Itä-Eurooppa

Lopputulos:

Riian rauha

Osapuolet

Flag of Poland.svgPuola
Flag of Ukraine.svgUkrainan kansantasavalta

Flag of Russian SFSR (1918-1937).svgNeuvosto-Venäjä
Flag of Ukrainian SSR.svgUkrainan sosialistinen neuvostotasavalta

Komentajat

Flag of Poland.svgJózef Piłsudski
Flag of Poland.svgEdward Rydz-Śmigły
Flag of Ukraine.svgSymon Petljura

Flag of the Soviet Union.svg Lev Trotski
Flag of the Soviet Union.svg Mihail Tuhatševski
Flag of the Soviet Union.svgAleksandr Jegorov
Flag of the Soviet Union.svgSemjon Budjonnyi

Vahvuudet

738 000

800 000

Puolan–Neuvosto-Venäjän sota (helmikuu 1919 − maaliskuu 1921) oli aseellinen konflikti yhtäältä Neuvosto-Venäjän ja Neuvosto-Ukrainan ja toisaalta Puolan ja Ukrainan kansantasavallan välillä. Sodan syyt olivat ekspansionismissa. Kysymys siitä, missä vasta itsenäistyneen Puolan itärajan tulisi kulkea, herätti paljon kiistoja. Ison-Britannian ulkoasiansihteeri George N. Curzon ehdotti jo vuonna 1918 suunnilleen nykyistä rajalinjaa, Curzonin linjaa. Puola kuitenkin halusi vallata takaisin alueet, jotka se oli menettänyt Puolan jaoissa 1700-luvulla, kun taas Neuvosto-Venäjä pyrki valtaamaan takaisin Venäjän ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa menettämät alueet. [1]

Yleistilanteeseen eli venäläisten, ukrainalaisten ja puolalaisten suhteisiin vaikutti vielä Länsi-Ukrainan kansantasavalta, joka oli sotinut sekä puolalaisia vastaan Galitsiassa että romanialaisia vastaan Pohjois-Bukovinassa. Länsi-Ukrainan kansantasavalta haki suojaa Ukrainan kansantasavallalta liittyen siihen, mutta hintana sille, että Puola olisi tukenut Ukrainan kansantasavaltaa Neuvosto-Venäjää vastaan oli se, että sen alue sovittiin luovutettavaksi Puolalle.lähde?

Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Euroopan kartta muuttui dramaattisesti. Venäjän keisarikunta romahti ja ajautui sisällissotaan. Monet Venäjän vallan alla olleet maat hyödynsivät tilannetta ja itsenäistyivät. Puola sai itsenäisyytensä 11. marraskuuta 1918. Puolan länsiraja muodostui entisillä Saksaan kuuluneilla alueilla tapahtuneen onnistuneen kapinan jälkeen 1918. Ensimmäisen maailmansodan jälkeiset rajat osoittautuivat erittäin epävakaiksi ja lähes kaikki uudet valtiot ajautuivat rajaselkkauksiin toistensa kanssa. Puola joutui ongelmiin Saksan ja Tšekkoslovakian kanssa, lisäksi Länsi-Ukraina kapinoi Puolaa vastaan.lähde? Puolan itärajaa ei sovittu Versailles’n rauhassa. Ententen valtiot eivät uskoneet että neuvostovalta Venäjällä olisi pysyvä, vaan raja sovittaisiin valkoisten noustua jälleen valtaan. Saksan joukot vetäytyivät Itä-Euroopasta 11. marraskuuta 1918 solmitun aselevon jälkeen.[2] Tässä uskossa myös valtionhoitaja Mannerheim halusi, että Suomi olisi osallistunut Judenitsin hyökkäykseen Virosta Petrogradia vastaan 1919, mihin ei presidentiksi valittu K. J. Ståhlberg eikä eduskunta suostunut lähinnä Edistyspuolueen ja Maalaisliiton vaikutuksesta.lähde?

Vielä alkuvuodesta 1919 neuvostovallan merkittävin uhka oli kenraali Anton Denikin. Denikin oli kuitenkin venäläinen nationalisti ja piti Itä-Galitsiaa osana Venäjän valtiota.[2] Anton Denikinin luovuttua Etelä-Venäjän armeijan johdosta, hänen seuraajakseen tuli Pjotr Wrangel samankaltaisella ohjelmalla.lähde? Puolan johtaja Józef Piłsudski ei suostunut liittoutumaan länsivaltojen kanssa näiden tehtyä interventionsa Venäjällä. Britit ja ranskalaiset osallistuivat taisteluihin kaukana Galitsian itäpuolella Ukrainassa, Gruusiassa ja Azerbaidžanissa, jolloin puolalaisten sitoutuminen poliittisin päämäärin ententeen liittolaisina olisi voinut rajoittaa puolalaisten omia vapaita käsiä Galitsian suhteen. Yleinen periaate Venäjän väliaikaisen hallituksen korvanneella Venäjän valkoisilla armeijoilla oli se, että Venäjän keisarikunta pidetään yhtenäisenä. Monarkistiset kenraalit saattoivat kannattaa keisarin palauttamista, kun taas valkoista armeijaa kannattaneilla oikeistolaisilla liberaaleilla oli ajatuksena se, että sisällissodan ja ententen sekä muiden maiden, mm. Yhdysvaltain ja Japanin intervention päätyttyä Venäjän valtiorakenne ratkaistaisiin perustuslakia säätävässä kansalliskokouksessa. Neuvosto-Venäjä sen sijaan edellisen viivyttelyn vastustamiseksi myönsi bolševikkien kansallisuuspolitiikan mukaisesti itsenäisyyksiä reunavaltioille, mutta huolehti myös siitä, että porvarillisille ja sosialidemokraattisille itsenäisille valtiolle oli olemassa Neuvosto-Venäjälle ystävällismielinen samaa valtioaluetta tarkoittava neuvostohallitus, joka voisi vallankumouksen tultua tapahtuneeksi liittyä vapaaehtoisesti jälleen Venäjään, Neuvosto-Venäjään.

Sota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puolan hyökkäys alkoi huhtikuussa 1919, ja Piłsudskin joukot valtasivat Vilnan 21. huhtikuuta ja Minskin elokuussa. Latvialaisten joukkojen kanssa puolalaiset valtasivat Daugavpilsin tammikuussa 1920 ja se palautettiin Latvialle. Ukrainan kansallisen tasavallan Symon Petljura liittoutui Puolan kanssa huhtikuussa 1920 ja yhdessä liittolaiset valtasivat Kiovan 7. toukokuuta 1920, mutta joutuivat pian peräytymään Tuhatševskin ja Budennyin ylivoimaisten joukkojen edessä. Heinäkuussa Iso-Britannia ehdotti aselepoa ja Puolan itärajan Curzonin linjaa, joka olisi jättänyt Ukrainan ja Valko-Venäjän puna-armeijalle. Ehdot eivät miellyttäneet Puolaa. Moskovan vastaus kyseenalaisti itsenäisen Puolan olemassaolon, kun puna-armeija saartoi elokuussa Varsovan.[2]

Piłsudski suunnitteli kuitenkin uskaliaan vastahyökkäyksen, joka pysäytti puna-armeijan Veikseljoella. Varsovan taistelussa puolalaiset iskivät neuvostovenäläisten joukkojen keskustaan. Neuvostoarmeijan organisaatio romahti ja venäläiset lähtivät perääntymään. Sota ei tämän jälkeen jatkunut, vaan se päättyi Puolalle edullisen rauhansopimuksen. Neuvosto-Venäjän ja Puolan raja sovittiin Riian rauhassa 18. maaliskuuta 1921, jossa suuri osa Ukrainaan jäi Venäjän yhteyteen[2]. Tämä johtui paljolti siitä että Lenin uskoi sosialistisen vallankumouksen ajavan Puolan joka tapauksessa Neuvostoliiton haltuunlähde?.

Lopputulos[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sodan lopputuloksesta ei olla yksimielisiä. Sekä puolalaiset että venäläiset väittävät voittaneensa sodan. Puolalaisten mielestä sota oli vastasaavutetun itsenäisyyden onnistunut puolustaminen, venäläisten mielestä taas ulkomaisen intervention onnistunut torjuminen.lähde?

Puolalaisten lähteiden mukaan puolalaisilla leireillä oli vuonna 1920 80 000–85 000 venäläistä sotavankia, joista kuoli leireillä 16 000–17 000.[3] Irina Mihutina arvioi 1995 vankeja olleen 165 550, joista 70 000 olisi saanut surmansa.[4] Suurempiakin lukuja on esitetty.[5]

Sotatoimet päättyivät aselepoon lokakuussa 1920, ja muodollisesti rauha solmittiin maaliskuussa 1921 Riian rauhassa. Nykyisten Valko-Venäjän ja Ukrainan länsiosat joutuivat tällöin Puolalle. Bolševikeille jääneelle puolelle perustettiin autonomisia piirikuntia puolalaisille. Sota vaikutti myös Neuvosto-Venäjän ja Liettuan suhteisiin, kun ne tunnustivat toisensa Moskovan rauhassa 12. heinäkuuta 1920 ja sopivat rajansa. Elokuussa 1920 puolalaiset hyökkäsivät Liettuaan ja miehittivät Puolan-Liettuan sodassa Vilnan alueen, jonka perääntyvät venäläiset olivat luovuttaneet Liettualle. Vilnassa muodostettiin puolalaisten hallussa ollut Keski-Liettuan komitea (Komisja Rządząca Litwy Środkowej), joka järjesti kansanäänestyksen ja äänesti helmikuussa 1922 liittymisestä Puolaan. Toisaalta puolalaiset eivät onnistuneet luomaan Piłsudskin haaveilemaa niin sanottua Międzymorzen liittovaltiota. Toisessa maailmansodassa vaikuttaneet kenraalit Charles de Gaulle ja Władysław Sikorski ottivat molemmat osaa sotaan, de Gaulle toimi Puolan armeijan neuvonantajana ja Sikorski upseerina.lähde?

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Puolan–Neuvosto-Venäjän sota.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Gale, Encyclopedia of Russian History, s. 1436–1437

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]