Aleksandr Solženitsyn

Wikipedia

Loikkaa: valikkoon, hakuun
Aleksandr Solženitsyn
Syntynyt 11. joulukuuta 1918
Kislovodsk, Neuvosto-Venäjä
Kuollut 3. elokuuta 2008 (89 vuotta)
Moskova, Venäjä
Ammatit kirjailija, historioitsija
Kansallisuus Venäjä

Aleksandr Isajevitš Solženitsyn (ven. Алекса́ндр Иса́евич Солжени́цын) (11. joulukuuta 1918 Kislovodsk – 3. elokuuta 2008 Moskova) oli venäläinen kirjailija ja historioitsija. Erityisesti hänet tunnetaan Neuvostoliiton vankileirijärjestelmästä kertovista teoksistaan, joihin kuuluvat muiden muassa Ivan Denisovitšin päivä (1962), Syöpäosasto (1968), Ensimmäinen piiri ja Vankileirien saaristo (1973–1976).

Lähes puolen vuosisadan aikana maailmassa on myyty yli 30 miljoonaa hänen kirjoittamaansa kirjaa. Niitä on käännetty noin 40 eri kielelle.[1]

»Luultavasti kukaan yksityinen ihminen ei edistänyt yhtä paljon neuvostojärjestelmän hajoamista kuin kirjailija Aleksandr Solženitsyn. »
( Jukka Mallinen[2] )

Sisällysluettelo

[muokkaa] Elämä

Solženitsyn syntyi Kislovodskissa, Stavropolin aluepiirissä, Pohjois-Kaukasuksella. Hänen keisarillisessa armeijassa palvellut isänsä kuoli tapaturmassa ennen pojan syntymää ja äiti kasvatti hänet Rostov-na-Donussa (Donin Rostovissa). Hän opiskeli matematiikkaa Rostovin valtionyliopistossa ja samanaikaisesti filosofiaa, kirjallisuutta ja historiaa Moskovan filosofisen instituutin kirjekursseilla.

Nuorena Solženitsyn oli neuvostojärjestelmän kannattaja. Opiskelijana hän toimitti Komsomolin lehteä ja sai Stalinin stipendin koulumenestyksestään.[3] Yliopistossa hän alkoi kirjoittaa novelleja ja suunnitteli valtavan tolstoilaisen romaanin kirjoittamista lokakuun vallankumouksesta.[3]

[muokkaa] Sota ja vangitseminen

Solženitsyn taisteli puna-armeijassa toisen maailmansodan aikana. Hän yleni kapteeniksi ennen kuin hänet pidätettiin helmikuussa 1945 syytettynä neuvostovastaisesta agitaatiosta Wormdittissa Itä-Preussissa (nykyisin Orneta, Puola). Häntä vastaan esitetty todiste oli Solženitsynin koulutoverilleen lähettämä kirje, jossa hän kirjoitti viranomaisten mukaan epäkunnioittavasti Stalinista: "mies, jolla on viikset". Vaikka hän oli lojaali kommunisti, Solženitsyn lähetettiin kahdeksaksi vuodeksi työleirille.[1]

Rangaistuksen aluksi Solženitsyn oli kahdessa vankilassa Moskovassa. Sitten hänet siirrettiin lähiseudulla olevalle vankileirille, jossa hän kuljetti puutavaraa ja seuraavaksi toiselle, jota kutsuttiin "Uudeksi Jerusalemiksi", jossa hän kaivoi savea. Sieltä hänet vietiin leirille, jota kutsuttiin "Galogan portiksi", jossa hän koki moraalisen ja henkisen murtumisen yrittäessään vältellä vartijan vaatimuksia raportoida vankitovereistaan. Hän ei antanut tietoja, mutta viittasi noihin yhdeksään kuukauteen elämänsä alhaisimpina aikoina.

Oltuaan vankina useissa muissa instituutioissa Solženitsyn siirrettiin erikoisvankila "Numero kuuteentoista" Moskovan ulkopuolella heinäkuussa 1947. Tämä oli niin sanottu šaraška, laitos korkeasti koulutetuille vangeille, tiedemiehille joiden pakkotyöhön kuului pitkälle viety tieteellinen tutkimus. Hänet sijoitettiin sinne matemaattisen lahjakkuutensa takia, jonka ansiosta hän arveli henkensä pelastuneen. Päivisin Solženitsyn työskenteli elektronisen äänentunnistusprojektin kanssa, jossa eräs sovellus oli viestien koodaus. Vapaa-aikanaan hän alkoi kirjoittaa itsekseen runoja, luonnostelmia ja kirjojen hahmotelmia. Kokemukset "Numero kuudessatoista" olivat perusta romaanille Ensimmäinen piiri, joka julkaistiin Neuvostoliitossa vuonna 1968. Solženitsynillä oli taipumusta suorasanaisuuteen ja se koitui hänen kohtalokseen. Pilkattuaan laitoksen johtajaeverstin tieteellistä työtä Solženitsyn karkotettiin kaukaiselle vankileirille nimeltä Ekibastuz Kazakstanissa. Sieltä tuli kimmoke romaanille Ivan Denisovitšin päivä.[1]

Palveluaika vankileireissä päättyi helmikuussa 1953, jonka jälkeen hän asui Kazakstanissa, jossa työskenteli muun muassa opettajana. Hän pääsi 1956 Venäjälle Rjazaniin. Karkotuksessa hän sairastui syöpään, josta sai aineistoa teokseensa Syöpäosasto.

[muokkaa] Moskovaan

Karkotuksen jälkeen hän onnistui hiljakseen hankkiutumaan takaisin Moskovaan ja pääsi aikanaan Kopelevin ansiosta kosketuksiin kirjallisten piirien, erityisesti Novyi mir -kirjallisuuslehteä päätoimittaneen rintamarunoilija Aleksandr Tvardovskin kanssa. Tvardovski oli kiltti maalaismies ja ihanteellinen kommunisti, joka tuki Nikita Hruštšovin uudistuslinjaa kaikesta sydämestään ja uskoi auttavansa uudistuksia julkaisemalla Solženitsynin ensimmäisen leiriaiheisen kertomuksen Ivan Denisovitšin päivä. Julkaisulupa oli itsensä Hruštšovin antama. 1960-luvun alussa ja erityisesti 22. puoluekokouksen jälkeen jatkuva Stalin-kritiikki tulkittiin olojen vapautumiseksi ja Ivan Denisovitšin päivän julkaisemista pidettiin lopullisena liberalismin voittona.[4]

Myöhemmin tavatessaan kirjailijoita maaliskuussa 1963 Hruštšov kertoi kustantajien saaneen Solženitsynin kirjan julkaisemisen jälkeen tuhansittain samantyyppisiä leirikuvauksia. Mutta tässä vaiheessa oli otetta taas kiristetty eikä teoksia kustannettu.[5]

Leonid Brežnevin tultua Neuvostoliiton johtoon 1964 maan virallinen taho alkoi suhtautua Solženitsyniin aiempaa kielteisemmin. Viranomaiset pyrkivät ”toverillisessa hengessä” ohjaamaan kirjailijaa ”oikealle tielle”, koska he olivat ”syvästi huolestuneita Solženitsynin tulevaisuudesta kirjailijana”. Kun Solženitsyn kuitenkin pysyi vankkumatta omaksumallaan linjalla hänet erotettiin ”neuvostovastaisen toiminnan” vuoksi Neuvostoliiton kirjailijaliitosta marraskuussa 1969. Tämä merkitsi sitä, ettei Solženitsynin kirjoja saanut julkaista Neuvostoliitossa.

Kun Neuvostoliiton kirjailijaliitto piti vuonna 1967 kongressin vallankumouksen 50-vuotispäivän yhteydessä, ei Solženitsyn saanut tilaisuutta esittää siellä ajatuksiaan. Sen sijaan hän lähetti kongressille kirjeen, jossa hän arvosteli sensuuria ja turvallisuuspoliisin toimia häntä ja kollegoitaan vastaan. Kongressille lähettämässään kirjeessä Solženitsyn luetteli teokset, jotka hänellä olivat valmiina, mutta joita hän ei voinut saada julkaistuiksi Neuvostoliitossa.[6]

Myöhemmin kirjailijaliiton johto painosti Solženitsyniä julkisesti katumaan lähettämäänsä kirjettä vuoden 1967 kirjailijakongressille, jossa hän oli vaatinut sensuurin lopettamista ja joka tunnettiin hyvin lännessä. Julkinen anteeksipyyntö oli ehtona Syöpäosaston ja muiden teosten julkaisemiselle. Aleksandr Tvardovski oli sinnikkäästi yrittänyt julkaista Syöpäosaston Novyi Mir -lehdessä.[6] Neuvostoliitosta karkotuksensa jälkeen Solženitsyn kertoi länsimaisille lehtimiehille antamassaan haastattelussa huolehditun siitä, että jos hänet olisi vangittu tai surmattu, niin hänen julkaisemattomat teoksensa olisivat kyllä päässeet julkisuuteen.[6]

[muokkaa] Taistelu Solženitsynistä

Hän onnistui salakuljetuttamaan kiellettyjen kirjojensa käsikirjoituksia Neuvostoliitosta kirjoittaen pyyntöjä ja avoimia kirjeitä valtion elimille, kokoamaan tuekseen ystäviä ja taiteilijoita sekä käymään kirjeenvaihtoa ulkomailla asuvien kanssa. Solženitsyniin kohdistetun vainon pääarkkitehti ja karkotuskäskyn antaja oli turvallisuuspoliisi KGB:n päällikkö, myöhemmin NKP:n pääsihteeri ja Neuvostoliiton presidentti Juri Andropov.[7][8]

Sadat tunnetut intellektuellit kirjoittivat anomuksia hänen hiljentämistään vastaan, vasemmistoon suuntautuneilla henkilöillä, kuten Jean-Paul Sartrella oli erityistä vaikutusta Moskovassa. Muita tukijoita olivat muun muassa Graham Greene, Muriel Spark, W. H. Auden, Günter Grass, Heinrich Böll, Yukio Mishima, Carlos Fuentes ja Yhdysvalloista Arthur Miller, John Updike, Truman Capote ja Kurt Vonnegut.[1]

Solženitsynille myönnettiin kirjallisuuden Nobel-palkinto 1970, mutta hän ei uskaltanut lähteä noutamaan sitä Tukholmasta, koska se olisi merkinnyt maanpakoa. Kustantamoille Pariisissa ja New Yorkissa toimitettiin salaa mikrofilmit Vankileirien saaristosta, mutta Solženitsyn halusi aluksi kirjan ilmestyvän Neuvostoliitossa ja hän pyysi viivyttämään sen julkaisua lännessä. Syyskuussa 1973 Solženitsyn muutti mielensä julkaisemisesta, koska hänelle selvisi, että Neuvostoliiton turvallisuuspoliisi KGB oli löytänyt kopion hänen kirjastaan kuulusteltuaan hänen konekirjoittajaansa, joka oli hirttänyt itsensä pian sen jälkeen.[1]

Kuten Boris Pasternakin tapauksessa, Neuvostoliiton hallitus tuomitsi Solženitsynin Nobel-palkinnon poliittisesti vihamieliseksi teoksi. "Jos Solženitsyn jatkaa asumistaan maassa saatuaan Nobel-palkinnon, se vahvistaa hänen asemaansa ja sallii hänen levittävän propagandaa näkemyksistään aktiivisemmin", kirjoitti Juri Andropov eräässä salaisessa muistossa.[9]

Solženitsynin maastakarkotus oli ollut Andropovin toimesta esillä NKP:n politbyroossa ensimmäisen kerran marraskuussa 1970, mutta neuvostobyrokratian kankeus ja päätöksenteon hitaus viivyttivät asian etenemistä. Jarl Hellemann arvelee, että nämä suojelivat Solženitsyniä tehokkaammin kuin ulkomainen painostus.[10]

[muokkaa] Julkaisu ja karkotus

Vankileirien saaristo julkaistiin Pariisissa heti joulun 1973 jälkeen venäjäksi, jonka jälkeen neuvostoviranomaiset aloittivat Solženitsynin kovennetun painostuksen. 13. helmikuuta 1974 hänet karkotettiin Neuvostoliitosta Frankfurtiin Länsi-Saksaan, ja hän menetti kansalaisuutensa. Solženitsyn asui aluksi Kölnissa kirjailija Heinrich Böllin luona. Kirjan julkaisemisen vaikutusta on verrattu pommiin. Se ei ainoastaan paljastanut vankileirien Gulagia, Neuvostoliiton rangaistus- ja ihmisten säilytysjärjestelmän laajuutta ja laatua, vaan myös kyseenalaisti neuvostojärjestelmän perustan.[11]

Vankileirien saaristo on kolmiosainen teos Neuvostoliiton vankileirijärjestelmästä. Se perustuu Solženitsynin omiin kokemuksiin, 227 vangin todistuksiin ja Solženitsynin omiin tutkimuksiin rankaisujärjestelmän historiasta. Siinä pohditaan järjestelmän alkuperää kommunistihallinnon perustamisesta asti, josta Lenin itse otti vastuun, se kuvaa kuulusteluja, vankien kuljetuksia, vankilakulttuuria, vankien vastarintaa ja kapinointia, sekä sisäisen karkotuksen harjoittamista. Kirjan julkaisu toi sanan "Gulag" länsimaiden poliittiseen sanastoon ja takasi pikaisen rangaistuksen neuvostoviranomaisten taholta.

Vuonna 1974 karkoituksen jälkeen Solženitsyn asettui aluksi Zürichiin Sveitsiin ja sitten Vermontiin Yhdysvaltoihin. Vuonna 1989 Moskovan kirjamessuilla Neuvostoliitto otti uuden kannan Solženitsynin tuotantoon, ja seitsemän lehteä alkoi julkaista hänen teoksiaan. Vankileirien saaristo julkaistiin Neuvostoliitossa syksyllä 1989, ja seuraavana vuonna se sai Venäjän kirjallisuuden valtionpalkinnon. Vuonna 1990 Solženitsyn sai jälleen Neuvostoliiton kansalaisuuden ja palasi 1994 Venäjälle.

Kirjassaan Puskipa vasikka tammeen (suom. 1976) Solženitsyn kertoo, että hänen kirjoittamisensa tärkein vaikutin oli tuoda esiin vankileirien asukkien kurja asema. Sensuurin välttääkseen hän puki sanottavansa romaaneiksi. Solženitsyn itse piti pääteoksenaan vuosina 1983–1991 julkaistua romaanisarjaa Krasnoje koleso, joka kuvaa Venäjän keisarikunnan ajautumista vuoden 1917 vallankumoukseen ja sen seurauksia. Sarjan osat (eli solmut, uzly) ovat Avgust 1914, Oktjabr 1916, Mart 1917 ja Aprel 1917. Näistä toisen kirjan ensimmäinen osa on suomennettu nimellä Punainen pyörä. Toinen solmu: Lokakuu 16 (Tammi 1985).

Huolimatta vahvasta kommunisminvastaisuudestaan Solženitsyn arvosteli myös länsimaiden kulttuurin rappiota ja päätyi Yhdysvalloissa sanasotaan muiden toisinajattelijoiden kanssa, minkä jälkeen hän vetäytyi eristyksiin Vermontiin työstämään Punaista pyöräänsä. Hänen uskonnollisella nationalismillaan on kuvattu olleen eniten yhteistä 1800-luvun slavofiilien kanssa.

[muokkaa] Takaisin Venäjälle

Solženitsyn katsoo ulos junasta Vladivostokissa kesällä 1994 palattuaan Venäjälle lähes 20 vuotta kestäneen karkoituksen jälkeen.

Solženitsyn kieltäytyi ottamasta vastaan Gorbatšovin ja Neuvostoliiton hallituksen hänelle 1990 ehdottamaa palkintoa Vankileirien saaristosta, koska ei halunnut palkintoa "miljoonien verellä kirjoitetusta kirjasta." [12] Myöhemmin Solženitsyn kieltäytyi myös Jeltsinin hänelle myöntämästä valtionpalkinnosta, koska ei halunnut palkintoa hallitukselta, joka oli johtanut Venäjän romahduksen tilaan.[12] Sen sijaan hän kirjoitti kirjan Venäjä romahduksessa.

Solženitsyn palasi Venäjälle 1994. Hänellä oli oma puheohjelma tv:ssä, joka usein ajautui kirjailijan pitkiin yksinpuheluihin. Ohjelma lopetettiin myöhemmin alhaisten katsojalukujen takia. Venäjän virallisen tiedotustoimiston Anatoli Korolevin mukaan hänellä ei paluunsa jälkeen ollut merkittävää roolia Venäjän poliittisessa dialogissa.[13]

Toukokuussa 1997 Solženitsyn valittiin Venäjän tiedeakatemian akateemikoksi. Hän perusti myös oman kirjallisuuspalkintonsa. Vuonna 2007 Solženitsyn sai valtionpalkinnon humanitaarisesta työstään. Palkinnon luovutti presidentti Vladimir Putin Solženitsynin kotona Moskovassa.

Vuonna 2004 Solženitsyn julkaisi teoksen 200 vuotta yhdessä, joka käsitteli juutalaisten asemaa Venäjällä ja osallisuutta lokakuun vallankumouksen. Nimi viittaa vuoden 1772 Puolan jakoon, jossa Venäjään liitettiin suuri osa Itä-Puolaa ja se sai suuren juutalaisvähemmistön. Aihetta juutalaisten osallisuudesta vallankumoukseen pidetään tabuna ja Solženitsyniä syytettiin antisemitismistä.[14]

Solženitsynin Ensimmäinen piiri kuvattiin Venäjällä 2006 osana lähinnä neuvostoaikoina kiellettyjen teosten sarjaa.[13]

Viimeiset vuotensa Solženitsyn vietti datšallaan Länsi-Moskovassa, jossa hän jatkoi työskentelyä heikosta terveydentilastaan huolimatta toimittaen 30-osaista koottuja teoksiaan.[15] Hänet haudattiin Donskoi luostariin Moskovassa.

[muokkaa] Vastaanotto Suomessa

[muokkaa] Elokuvan esityskielto

Jörn Donner yritti 1970-luvun alussa tuoda Suomeen esitettäväksi suomalaissyntyisen Casper Wreden ohjaamaa Solženitsyn-elokuvaa Ivan Denisovitsin päivä[16][17]. Elokuvatarkastamo kielsi filmin 1972 kokonaan ja Donnerin valitettua asiasta korkein hallinto-oikeus vahvisti kiellon. Kun Ruotsin televisio esitti elokuvan vuosina 1972 ja 1974, Suomen viranomaiset sulkivat Ahvenanmaan lähettimen, jotta esitystä ei voisi katsella Suomessa. Elokuvatarkastamon esityskielto loppui 1994 ja se esitettiin TV1:ssä vuonna 1996.

[muokkaa] Kustannuskielto

Solženitsynin kirjoja julkaissut kustantamo Tammi torjui kohutun Vankileirien saariston julkaisemisen ulkopoliittisista syistä.[18] Kirjan pelättiin vahingoittavan Suomen virallista neuvostoystävällistä ulkopolitiikkaa vuonna 1974. Tällöin elettiin kaikkein voimakkainta suomettuneisuuden aikaa ja lehdistö sekä myös kirjakustantamot taipuivat itsesensuuriin aiheissa, joiden oletettiin olevan Neuvostoliitolle kiusallisia. Esimerkiksi Yleisradion Moskovan kirjeenvaihtaja puntaroi Solženitsynin asemaa hänen karkotuspäivänään seuraavasti:

»Niinikään on ilmeistä, että hänen suosionsa kirjailijana on Neuvostoliitossa laskenut romahdusmaisesti sitten hänen esikoisteoksensa Päivä Ivan Denisovitšin elämässä ilmestymisen jälkeen. Kuva, joka suuren yleisön piirissä on muotoutunut hänestä, on jatkuvasti saanut yhä kielteisempiä piirteitä. Dramatiikalla, joka ympäröi hänen henkilöään ulkomailla ei ole kaikupohjaa Neuvostoliitossa. Näin ollen on todennäköistä, että valtaosa Neuvostoyleisöstä hyväksyy karkotuspäätöksen, joka epäilemättä vastaa suuren enemmistön oikeuskäsityksiä.[19] »

Kirjailijan teoksia aikaisemmin julkaissut kustantaja joutui painostuksen alaiseksi ja luopui hankkeesta. Tapahtumien polttopisteeseen tahtomattaan joutunut ja sen vuoksi suomettajaksi leimattu Tammen silloinen toimitusjohtaja Jarl Hellemann on myöhemmin kertonut, että toivomus kirjan julkaisematta jättämisestä tuli presidentti Urho Kekkoselta pääministeri Kalevi Sorsan välittämänä. Ei tiedetä, toimiko Kekkonen omaehtoisesti, vai painostiko Neuvostoliitto häntä.[20]

Kun Suomen Kuvalehti oli kirjoittanut, että Suomen ulkopoliittinen johto ei pitänyt Vankileirien saariston julkaisemista suotavana, kansanedustaja Tuure Junnila teki asiasta eduskuntakyselyn. Ulkoministeri Ahti Karjalainen kiisti kaiken koti- ja ulkomaisen painostuksen ja vakuutti, että päätös kirjan hylkäämisestä oli ollut kokonaan kustantajan oma. Tämä säilyikin pitkään virallisena totuutena, kunnes Kalevi Sorsa myönsi vuonna 1991 antamassaan haastattelussa, että sekä hallitus että Neuvostoliitto olivat kehottaneet Tammea luopumaan Vankileirien saariston julkaisemisesta.[21]

[muokkaa] Ensimmäinen nide Ruotsissa

Ensimmäisen niteen suomeksi julkaisi Esa Adrianin käännöksenä Tukholmassa Wahlström & Widstrand -kustantamo, joka oli kustantanut myös Hans Björkegrenin ruotsinnokset. Niteeseen sisältyi myös runsaasti Björkegrenin keräämää tausta- ja selitysmateriaalia, kuten henkilöhakemisto. Vaikka kirja oli myyntimenestys Suomessa, eivät ruotsalaiset jatkaneet kustannustoimintaa, vaan loput osat ilmestyivät aikoinaan Kustannuspiste -nimisellä pienkustantamolla. Oikeistolaiseksi leimautunut kustantamo oli tunnettu neuvostovastaisista ja antikommunistisista teoksistaan: se julkaisi erityisesti Viron ja Baltian miehitysaikaa koskevia kirjoja, mikä vahvisti taistolaisten kylvämiä epäluuloja Solženitsynia kohtaan.

Kustantamon aiemmin julkaisema Solženitsynin Kirje Neuvostoliiton johtajille oli myös välikielen kautta tehty, kieliasultaan kehno käännös. Vankileirien saariston suomennos on kuitenkin kauttaaltaan Esa Adrianin ilmeikästä ja onnistunutta kieltä. Kuitenkaan kirjaa ei myöhemmin haluttu usein hankkia kunnallisiin kirjastoihin.

[muokkaa] Keskustelua Suomessa

Neuvostoliiton lehdistö oli jo vuonna 1970 arvostellut SKDL:n pää-äänenkannattajaa Kansan Uutisia, koska lehti oli kirjoittanut Nobelin palkinnon saaneesta Solženitsynista ja hänen tuotannostaan myönteiseen sävyyn. Vähemmistökommunistien Tiedonantaja puolestaan ilmaisi ilonsa siitä, ettei Tammi "eksynyt valheiden saaristoon" pidättäydyttyään julkaisemasta Vankileirien saaristoa. Useimmat porvarilliset ja sosiaalidemokraattiset sanomalehdet eivät halunneet kommentoida asiaa sen ulkopoliittisen arkaluonteisuuden vuoksi, vaan julkaisivat ainoastaan STT:n antaman tiedotteen. Poikkeuksellisen voimakkaasti reagoi Ilta-Sanomat leimaamalla Tammen "tiedonvälittäjästä tiedon kieltäjäksi". Kritiikkiä Vankileirien saariston tapauksen johdosta alkoi ilmetä laajemminkin, kun Carl-Gustaf Lilius viittasi siihen alkuvuonna 1975 Kanava-lehteen kirjoittamassaan kirpeässä artikkelissa suomalaisesta itsesensuurista.[21]

Ruotsin sanomalehdet, muun muassa Dagens Nyheter ja Expressen, tulkitsivat tapauksen, samoin kuin sanomalehtien yleisen haluttomuuden kommentoida sitä, vakavaksi oireeksi itsesensuurista ja suomettumisesta. Silloinen Elinkeinoelämän valtuuskunnan toimitusjohtaja Max Jakobson on katsonut tapauksen aiheuttaneen arvaamattoman paljon vahinkoa Suomen kansainväliselle maineelle, eikä se, että Vankileirien saaristo kuitenkin myöhemmin julkaistiin Suomessakin, enää ylittänyt uutiskynnystä maailmalla.[22]

[muokkaa] Suomennettu tuotanto

  • Ivan Denisovitšin päivä (Tammi 1963)
  • Syöpäosasto (Tammi 1968)
  • Ensimmäinen piiri (Tammi 1970)
  • Elokuu neljätoista (Tammi 1972)
  • Asian etu ja muita novelleja (Tammi 1974)
  • Vankileirien saaristo I–II 1918–1956: taiteellisen tutkimuksen kokeilu; Vankeusteollisuus, Ikuinen liike, Arhipelag Gulag (Tukholma: Wahlström & Widstrand 1974)
  • Kirje Neuvostoliiton johtajille ja muita kirjoituksia (Kustannuspiste 1975)
  • Lenin Zürichissä (Kustannuspiste 1976)
  • Puskipa vasikka tammeen: tutkielma kirjallisesta elämästä (Kustannuspiste 1976)
  • Vankileirien saaristo III–IV 1918–1956: taiteellisen tutkimuksen kokeilu; Tappotyöleirit, Sielu ja piikkilanka (Kustannuspiste 1976)
  • Vankileirien saaristo V–VII 1918–1956: taiteellisen tutkimuksen kokeilu; Pakkotyö; Karkotus; Stalinia ei enää ole (Kustannuspiste 1978)
  • Punainen pyörä. Toinen solmu: Lokakuu 16 (Tammi 1985)

[muokkaa] Lähteet

  1. ↑ 1,0 1,1 1,2 1,3 1,4 Michael T. Kaufman: Solzhenitsyn, Literary Giant Who Defied Soviets, Dies at 89 The New York Times. 4.8.2008.. Viitattu 6.8.2008. (englanniksi)
  2. ↑ Jukka Mallinen: Kukaan ei ole profeetta omalla maallaan – Solzhenitsyn: Neuvostoliitto sana sanalta (Punainen heinäkuu -ohjelma) 25.7.2005. YLE Radio 1. Viitattu 5.8.2008.
  3. ↑ 3,0 3,1 Damien Francis: Solzhenitsyn, Soviet dissident writer, dies at 89 Guardian. 4.8.2008. Viitattu 7.8.2008. (englanniksi) Viitattu 7.8.2008.
  4. ↑ Sune Jungarin artikkeli kirjassa Heikki Kirkinen (päätoimittaja), Venäjän historia, 2000, s. 475.
  5. ↑ Sune Jungarin artikkeli kirjassa Heikki Kirkinen (päätoimittaja), Venäjän historia, 2000, s. 476.
  6. ↑ 6,0 6,1 6,2 Solženitsynin uusi realismi kirjassa Lauri Viljanen (suomalaisen laitoksen toimittaja) Kansojen kirjallisuus, osa 12. Sodanjälkeinen aika 1945–1970, WSOY, Helsinki 1979. s. 220.
  7. ↑ Jarl Hellemann, artikkeli Tapaus Solzhenitsyn kirjassa Johan Bäckman (toim.) Entäs kun tulee se yhdestoista? – suomettumisen uusi historia, WSOY, Porvoo 2001, s. 189–206.
  8. ↑ Ulrich Schmid: Die begrenzte Macht des Wortes Tagblatt. 5.8.2008. Viitattu 6.8.2008. (saksaksi)
  9. ↑ Petri Liukkonen, Aleksandr Solzhenitsyn (1918–2008), Books and Writers. Viitattu 8.8.2008.
  10. ↑ Hellemann 2001, s. 200-201.
  11. ↑ Ralph Dutli: Der Prophet im Rad der Geschichte Frankfurter Allgemeine Zeitung. 4.8.2008. FAZnet Viitattu 4.8.2008. (saksaksi)
  12. ↑ 12,0 12,1 Christian Neef ja Matthias Schepp,'I Am Not Afraid of Death' haastattelu 23.7.2007. Spiegel Online International. Viitattu 7.8.2008. (englanniksi)
  13. ↑ 13,0 13,1 Steven Lee Myers: Solzhenitsyn returns, on Russian TV International Herald Tribune. 9.2.2006. Viitattu 7.8.2008. (englanniksi)
  14. ↑ Nick Paton Walsh: Solzhenitsyn breaks last taboo of the revolution The Guardian. 25.1. 2003. Viitattu 7.8.2008. (englanniksi)
  15. ↑ Solzhenitsyn battles illness to complete final volumes The Observer. 6.4.2008. Viitattu 7.8.2008. (englanniksi)
  16. ↑ Aleksandr Solženitsyn Internet Movie Databasessa (IMDb.com) (englanniksi)
  17. ↑ Release Info
  18. ↑ Aki Petteri Lehtinen, Toisinajattelija oli aina Venäjän puolella, Helsingin Sanomat 5.8.2008.
  19. ↑ Solženitsyn karkotettu Neuvostoliitosta, Yleisradion Moskovan kirjeenvaihtaja 13.2.1974, Ylen Elävä arkisto. Viitattu 5.8.2008.
  20. ↑ Jarl Hellemann, artikkeli "Tapaus Solzhenitsyn" kirjassa Johan Bäckman (toim.) Entäs kun tulee se yhdestoista? – suomettumisen uusi historia, WSOY, Porvoo 2001, s. 189–206.
  21. ↑ 21,0 21,1 Hellemann 2001.
  22. ↑ Max Jakobson, Vallanvaihto – Havaintoja ja muistiinpanoja vuosilta 1974–92. Otava, Helsinki 1992, s. 141.

[muokkaa] Aiheesta muualla

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Aleksandr Solženitsyn.
Wikisitaateissa on kokoelma Aleksandr Solženitsyn -sitaatteja.

Haettu osoitteesta http://fi.wikipedia.org/wiki/Aleksandr_Sol%C5%BEenitsyn
Henkilökohtaiset työkalut