Aleksandr Solženitsyn

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Aleksandr Isajevitš Solženitsyn Nobel-palkinto
Aleksandr Solženitsyn 1998
Aleksandr Solženitsyn 1998
Syntynyt 11. joulukuuta 1918
Kislovodsk, Neuvosto-Venäjä
Kuollut 3. elokuuta 2008 (89 vuotta)
Moskova, Venäjä
Ammatit kirjailija, historioitsija
Kansallisuus venäläinen
Nuvola apps bookcase.svg
Löydä lisää kirjailijoitaKirjallisuuden teemasivulta

Aleksandr Isajevitš Solženitsyn (ven. Алекса́ндр Иса́евич Солжени́цын; 11. joulukuuta 1918 Kislovodsk3. elokuuta 2008 Moskova) oli venäläinen kirjailija ja historioitsija. Erityisesti hänet tunnetaan Neuvostoliiton vankileirijärjestelmästä kertovista teoksistaan, joihin kuuluvat muiden muassa Ivan Denisovitšin päivä (1962), Syöpäosasto (1968), Ensimmäinen piiri ja Vankileirien saaristo (1973–1976). Lähes puolen vuosisadan aikana maailmassa on myyty yli 30 miljoonaa hänen kirjoittamaansa kirjaa. Niitä on käännetty noin 40 eri kielelle.[1] Solženitsynille myönnettiin Nobelin kirjallisuuspalkinto vuonna 1970.

Luultavasti kukaan yksityinen ihminen ei edistänyt yhtä paljon neuvostojärjestelmän hajoamista kuin kirjailija Aleksandr Solženitsyn.

Jukka Mallinen [2]

Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Solženitsyn syntyi intellektuaaliseen kasakkaperheeseen Kislovodskissa, Stavropolin aluepiirissä, Pohjois-Kaukasuksella. Hänen keisarillisessa armeijassa palvellut isänsä kuoli tapaturmassa ennen pojan syntymää. Äiti kasvatti hänet Rostov-na-Donussa (Donin Rostovissa). Hän opiskeli matematiikkaa Rostovin valtionyliopistossa ja samanaikaisesti filosofiaa, kirjallisuutta ja historiaa Moskovan filosofisen instituutin kirjekursseilla. Loppututkinnon hän suoritti matematiikassa.[3]

Nuorena Solženitsyn oli neuvostojärjestelmän kannattaja. Opiskelijana hän toimitti Komsomolin lehteä saaden Stalinin stipendin koulumenestyksestään.[4] Yliopistossa hän alkoi kirjoittaa novelleja suunnitellen valtavan tolstoilaisen romaanin kirjoittamista lokakuun vallankumouksesta.[4]

Sota ja vangitseminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Solženitsyn taisteli puna-armeijassa toisen maailmansodan aikana. Hän yleni kapteeniksi ennen kuin hänet pidätettiin helmikuussa 1945 syytettynä neuvostovastaisesta agitaatiosta ja neuvostovastaisen järjestön perustamisen yrityksestä, Wormdittissa Itä-Preussissa (nykyisin Orneta, Puola). Häntä vastaan esitetty todiste oli Solženitsynin koulutoverilleen lähettämä kirje, jossa hän kirjoitti viranomaisten mukaan epäkunnioittavasti Stalinista: "mies, jolla on viikset". Solženitsyn lähetettiin kahdeksaksi vuodeksi työleirille.[1][5]

Kirjailija vankivaatteissa

Rangaistuksen aluksi Solženitsyn oli kahdessa vankilassa Moskovassa. Sitten hänet siirrettiin lähiseudulla olevalle vankileirille, jossa hän kuljetti puutavaraa ja seuraavaksi toiselle, jota kutsuttiin "Uudeksi Jerusalemiksi", jossa hän kaivoi savea. Sieltä hänet vietiin leirille, jota kutsuttiin "Galogan portiksi", jossa hän koki moraalisen ja henkisen murtumisen yrittäessään vältellä vartijan vaatimuksia raportoida vankitovereistaan. Hän ei antanut tietoja, mutta viittasi noihin yhdeksään kuukauteen elämänsä alhaisimpina aikoina.

Oltuaan vankina useissa muissa instituutioissa Solženitsyn siirrettiin erikoisvankila "Numero kuuteentoista" Moskovan ulkopuolella heinäkuussa 1947. Tämä oli niin sanottu šaraška, laitos korkeasti koulutetuille vangeille, tiedemiehille joiden pakkotyöhön kuului pitkälle viety tieteellinen tutkimus. Hänet sijoitettiin sinne matemaattisen lahjakkuutensa takia, jonka ansiosta hän arveli henkensä pelastuneen. Päivisin Solženitsyn työskenteli elektronisen äänentunnistusprojektin kanssa, jonka eräs sovellus oli viestien koodaus. Vapaa-aikanaan hän alkoi kirjoittaa itsekseen runoja, luonnostelmia ja kirjojen hahmotelmia. Kokemukset "Numero kuudessatoista" olivat perusta romaanille Ensimmäinen piiri, joka julkaistiin Neuvostoliitossa vuonna 1968. Solženitsynillä oli taipumusta suorasanaisuuteen ja se koitui hänen kohtalokseen. Pilkattuaan laitoksen johtajaeverstin tieteellistä työtä Solženitsyn karkotettiin kolmeksi vuodeksi [3] kaukaiselle vankileirille nimeltä Ekibastuz Kazakstanissa. Sieltä tuli kimmoke romaanille Ivan Denisovitšin päivä.[1], joka on kuvaus elämästä työleirissä.

Palveluaika vankileireissä päättyi helmikuussa 1953, jonka jälkeen hän asui Kazakstanissa, jossa työskenteli muun muassa opettajana. Karkotuksessa hän sairastui syöpään, josta sai aineistoa teokseensa Syöpäosasto. Vuonna 1955 hänet rehabilitoitiin [3] ja hän pääsi 1956 takaisin Venäjälle Rjazaniin.

Moskovaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Karkotuksen jälkeen Solženitsynin onnistui hiljakseen hankkiutua takaisin Moskovaan ja päästä lopulta Kopelevin ansiosta kosketuksiin kirjallisten piirien, erityisesti Novyi mir -kirjallisuuslehteä päätoimittaneen rintamarunoilija Aleksandr Tvardovskin kanssa. Tvardovski oli kiltti maalaismies ja ihanteellinen kommunisti, joka tuki Nikita Hruštšovin uudistuslinjaa kaikesta sydämestään uskoen auttavansa uudistuksia julkaisemalla Solženitsynin ensimmäisen leiriaiheisen kertomuksen Ivan Denisovitšin päivä. Julkaisuluvan antoi itse Hruštšov. 1960-luvun alussa ja erityisesti 22. puoluekokouksen jälkeen jatkuva Stalin-kritiikki tulkittiin olojen vapautumiseksi ja Ivan Denisovitšin päivän julkaisemista pidettiin lopullisena liberalismin voittona.[6]

Tavatessaan myöhemmin kirjailijoita Hruštšov kertoi maaliskuussa 1963 kustantajien saaneen Solženitsynin kirjan julkaisemisen jälkeen tuhansittain samantyyppisiä leirikuvauksia. Mutta tässä vaiheessa oli otetta taas kiristetty eikä teoksia kustannettu.[7]

Hruštšov pakotettiin luopumaan vallasta 1964. Tämän jälkeen Solženitsyn joutui yhä enenevän arvostelun kohteeksi, koska hän vastusti hallituksen sortopolitiikkaa. Leonid Brežnevin tultua Neuvostoliiton johtoon 1964 maan virallinen taho alkoi suhtautua Solženitsyniin aiempaa kielteisemmin. Viranomaiset pyrkivät ohjaamaan ”toverillisessa hengessä” kirjailijaa ”oikealle tielle”, koska he olivat ”syvästi huolestuneita Solženitsynin tulevaisuudesta kirjailijana”. Kun Solženitsyn kuitenkin pysyi vankkumatta omaksumallaan linjalla, hänet erotettiin ”neuvostovastaisen toiminnan” vuoksi Neuvostoliiton kirjailijaliitosta marraskuussa 1969. Tämä merkitsi sitä, ettei Solženitsynin kirjoja saanut julkaista Neuvostoliitossa. Kaksi hänen 1960-luvun lopulla kirjoittamaansa romaania, Syöpäosasto (1968) ja Ensimmäinen piiri (1969) julkaistiin ulkomailla, ja ne saivat välittömästi suurta huomiota. Neuvostoliitossa ne kuitenkin kiellettiin ja ne saivat lukijoita vain samizdat-kirjallisuutena.[3]

Kun Neuvostoliiton kirjailijaliitto piti vuonna 1967 kongressin vallankumouksen 50-vuotispäivän yhteydessä, ei Solženitsyn saanut tilaisuutta esittää siellä ajatuksiaan. Sen sijaan hän lähetti kongressille kirjeen, jossa hän arvosteli sensuuria sekä turvallisuuspoliisin toimia häntä ja kollegoitaan vastaan. Kongressille lähettämässään kirjeessä Solženitsyn luetteli ne teokset, jotka hänellä olivat valmiina, mutta joita hän ei saanut julkaista Neuvostoliitossa.[8]

Myöhemmin kirjailijaliiton johto painosti Solženitsyniä katumaan julkisesti lähettämäänsä kirjettä vuoden 1967 kirjailijakongressille, jossa hän oli vaatinut sensuurin lopettamista ja joka tunnettiin hyvin lännessä. Julkinen anteeksipyyntö oli ehtona Syöpäosaston ja muiden teosten julkaisemiselle Neuvostoliitossa. Aleksandr Tvardovski oli sinnikkäästi yrittänyt julkaista Syöpäosaston Novyi Mir -lehdessä.[8] Neuvostoliitosta karkotuksensa jälkeen Solženitsyn kertoi länsimaisille lehtimiehille antamassaan haastattelussa huolehditun siitä, että jos hänet olisi vangittu tai surmattu, niin hänen julkaisemattomat teoksensa olisivat kyllä päässeet julkisuuteen.[8]

Taistelu Solženitsynistä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Solženitsyn onnistui salakuljetuttamaan kiellettyjen kirjojensa käsikirjoituksia Neuvostoliitosta kirjoittaen pyyntöjä ja avoimia kirjeitä valtion elimille, kokoamaan tuekseen ystäviä ja taiteilijoita, sekä käymään kirjeenvaihtoa ulkomailla asuvien kanssa. Solženitsyniin kohdistetun vainon pääarkkitehti ja karkotuskäskyn antaja oli turvallisuuspoliisi KGB:n päällikkö, myöhemmin NKP:n pääsihteeri ja Neuvostoliiton presidentti Juri Andropov.[9][10]

Sadat tunnetut intellektuellit kirjoittivat anomuksia hänen hiljentämistään vastaan, joista vasemmistoon suuntautuneilla henkilöillä, kuten Jean-Paul Sartrella oli erityistä vaikutusta Moskovassa. Muita tukijoita olivat muun muassa Graham Greene, Muriel Spark, W. H. Auden, Günter Grass, Heinrich Böll, Yukio Mishima, Carlos Fuentes, Arthur Miller, John Updike, Truman Capote ja Kurt Vonnegut.[1]

Solženitsynille myönnettiin Nobelin kirjallisuuspalkinto 1970, mutta hän ei uskaltanut lähteä noutamaan sitä Tukholmasta, koska se olisi merkinnyt maanpakoa. Kustantamoille Pariisissa ja New Yorkissa toimitettiin salaa mikrofilmit Vankileirien saaristosta, mutta Solženitsyn halusi aluksi sen ilmestyvän Neuvostoliitossa pyytäen viivyttämään sen julkaisua lännessä. Syyskuussa 1973 Solženitsyn muutti mielensä julkaisemisesta, koska hänelle selvisi, että Neuvostoliiton turvallisuuspoliisi KGB oli löytänyt kopion hänen kirjastaan kuulusteltuaan hänen konekirjoittajaansa, joka oli hirttänyt itsensä pian sen jälkeen.[1]

Kuten Boris Pasternakin tapauksessa Neuvostoliiton hallitus tuomitsi Solženitsynin Nobel-palkinnon poliittisesti vihamieliseksi teoksi. "Jos Solženitsyn jatkaa asumistaan maassa saatuaan Nobel-palkinnon, se vahvistaa hänen asemaansa ja sallii hänen levittää propagandaa näkemyksistään aktiivisemmin", kirjoitti Juri Andropov eräässä salaisessa muistiossa.[11]

Solženitsynin maastakarkotus oli ollut Andropovin toimesta esillä NKP:n politbyroossa ensimmäisen kerran marraskuussa 1970, mutta neuvostobyrokratian kankeus ja päätöksenteon hitaus viivyttivät asian etenemistä. Jarl Hellemann arvelee, että nämä suojelivat Solženitsyniä tehokkaammin kuin ulkomainen painostus.[12]

Pääministeri Teuvo Aura suututti Neuvostoliiton Helsingin-suurlähettilään Aleksei Beljakovin ilmaisemalla tälle tuoreeltaan lokakuussa 1970 ilonsa suuren neuvostokirjailijan Nobel-palkinnosta. Historioitsija Jukka Tarkan mukaan Aura oli esittänyt onnittelunsa vilpittömässä mielessä tietämättä, millaisesta kirjailijasta oli Neuvostoliiton johdon kannalta kysymys. Auralle itselleen tästä ei koitunut erityisempiä seurauksia, koska Beljakov kutsuttiin kotiin alkuvuodesta 1971.[13]

Julkaisu ja karkotus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vankileirien saaristo julkaistiin Pariisissa heti joulun 1973 jälkeen venäjäksi, jonka jälkeen neuvostoviranomaiset aloittivat Solženitsynin kovennetun painostuksen. 13. helmikuuta 1974 hänet karkotettiin Neuvostoliitosta Frankfurtiin Länsi-Saksaan, ja hän menetti kansalaisuutensa. Solženitsyn asui aluksi Kölnissa kirjailija Heinrich Böllin luona. Kirjan julkaisemisen vaikutusta on verrattu pommiin. Se ei ainoastaan paljastanut vankileirien Gulagia, Neuvostoliiton rangaistus- ja ihmisten säilytysjärjestelmän laajuutta ja laatua, vaan myös kyseenalaisti neuvostojärjestelmän perustan.[14]

Vankileirien saaristo on kolmiosainen teos Neuvostoliiton vankileirijärjestelmästä. Se perustuu Solženitsynin omiin kokemuksiin, 227 vangin todistuksiin ja Solženitsynin omiin tutkimuksiin rankaisujärjestelmän historiasta. Siinä pohditaan järjestelmän alkuperää kommunistihallinnon perustamisesta asti, josta Lenin itse otti vastuun, se kuvaa kuulusteluja, vankien kuljetuksia, vankilakulttuuria, vankien vastarintaa ja kapinointia, sekä sisäisen karkotuksen harjoittamista. Kirjan julkaisu toi sanan "Gulag" länsimaiden poliittiseen sanastoon ja takasi pikaisen rangaistuksen neuvostoviranomaisten taholta.

Solženitsyn vangittiin ja karkotettiin vuonna 1974 Neuvostoliitosta. Hän asettui aluksi Zürichiin Sveitsiin ja sitten Vermontiin Yhdysvaltoihin. Vasta 1980-luvun lopulla Solženitsynin kirjat vapautettiin Neuvostoliitossa pannasta ja vuonna 1989 Moskovan kirjamessuilla Neuvostoliitto otti uuden kannan Solženitsynin tuotantoon, ja seitsemän lehteä alkoi julkaista hänen teoksiaan. Vankileirien saaristo julkaistiin Neuvostoliitossa syksyllä 1989, ja seuraavana vuonna se sai Venäjän kirjallisuuden valtionpalkinnon. Vuonna 1990 Solženitsyn sai takaisin Neuvostoliiton kansalaisuuden ja hän palasi vuonna 1994 Venäjälle.

Kirjassaan Puskipa vasikka tammeen (suom. 1976) Solženitsyn kertoo, että hänen kirjoittamisensa tärkein vaikutin oli tuoda esiin vankileirien asukkien kurja asema. Sensuurin välttääkseen hän puki sanottavansa romaaneiksi. Solženitsyn itse piti pääteoksenaan vuosina 1983–1991 julkaistua romaanisarjaa Krasnoje koleso, joka kuvaa Venäjän keisarikunnan ajautumista vuoden 1917 vallankumoukseen ja sen seurauksia. Sarjan osat (eli solmut, uzly) ovat Avgust 1914, Oktjabr 1916, Mart 1917 ja Aprel 1917. Näistä toisen kirjan ensimmäinen osa on suomennettu nimellä Punainen pyörä. Toinen solmu: Lokakuu 16 (Tammi 1985).

Huolimatta vahvasta kommunisminvastaisuudestaan Solženitsyn arvosteli myös länsimaiden kulttuurin rappiota päätyen Yhdysvalloissa sanasotaan muiden toisinajattelijoiden kanssa, minkä jälkeen hän vetäytyi eristyksiin Vermontiin työstämään Punaista pyöräänsä. Hänen uskonnollisella nationalismillaan on kuvattu olleen eniten yhteistä 1800-luvun slavofiilien kanssa.

Takaisin Venäjälle[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Solženitsyn katsoo ulos junasta Vladivostokissa kesällä 1994 palattuaan Venäjälle lähes 20 vuotta kestäneen karkotuksen jälkeen.

Solženitsyn kieltäytyi ottamasta vastaan Gorbatšovin ja Neuvostoliiton hallituksen hänelle 1990 ehdottamaa palkintoa Vankileirien saaristosta, koska ei halunnut palkintoa "miljoonien verellä kirjoitetusta kirjasta." [15] Myöhemmin Solženitsyn kieltäytyi myös Jeltsinin hänelle myöntämästä valtionpalkinnosta, koska ei halunnut palkintoa hallitukselta, joka oli johtanut Venäjän romahduksen tilaan.[15] Sen sijaan hän kirjoitti kirjan Venäjä romahduksessa.

Solženitsyn palasi Venäjälle 1994. Hänellä oli oma puheohjelma tv:ssä, joka usein ajautui kirjailijan pitkiin yksinpuheluihin. Ohjelma lopetettiin myöhemmin pienten katsojalukujen takia. Venäjän virallisen tiedotustoimiston Anatoli Korolevin mukaan hänellä ei paluunsa jälkeen ollut merkittävää roolia Venäjän poliittisessa dialogissa.[16]

Toukokuussa 1997 Solženitsyn valittiin Venäjän tiedeakatemian akateemikoksi. Hän perusti myös oman kirjallisuuspalkintonsa. Vuonna 2007 Solženitsyn sai valtionpalkinnon humanitaarisesta työstään. Palkinnon luovutti presidentti Vladimir Putin Solženitsynin kotona Moskovassa.

Vuonna 2004 Solženitsyn julkaisi teoksen 200 vuotta yhdessä, joka käsitteli juutalaisten asemaa Venäjällä ja osallisuutta lokakuun vallankumouksen. Nimi viittaa vuoden 1772 Puolan jakoon, jossa Venäjään liitettiin suuri osa Itä-Puolaa ja se sai suuren juutalaisvähemmistön. Aihetta juutalaisten osallisuudesta vallankumoukseen pidetään tabuna ja Solženitsyniä syytettiin antisemitismistä.[17]

Solženitsynin Ensimmäinen piiri kuvattiin Venäjällä 2006 osana lähinnä neuvostoaikoina kiellettyjen teosten sarjaa.[16]

Viimeiset vuotensa Solženitsyn vietti datšallaan Länsi-Moskovassa, jossa hän jatkoi työskentelyä heikosta terveydentilastaan huolimatta toimittaen 30-osaista koottuja teoksiaan.[18] Hänet haudattiin Donskoin luostariin Moskovassa.

Vastaanotto Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elokuvan esityskielto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jörn Donner yritti 1970-luvun alussa tuoda Suomeen esitettäväksi suomalaissyntyisen Casper Wreden ohjaamaa Solženitsyn-elokuvaa Ivan Denisovitsin päivä[19][20]. Elokuvatarkastamo kielsi filmin 1972 kokonaan ja Donnerin valitettua asiasta korkein hallinto-oikeus vahvisti kiellon. Kun Ruotsin televisio esitti elokuvan vuosina 1972 ja 1974, Suomen viranomaiset sulkivat Ahvenanmaan lähettimen, jotta esitystä ei voisi katsella Suomessa. Elokuvatarkastamon esityskielto loppui 1994 ja se esitettiin TV1:ssä vuonna 1996.

Kustannuskielto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Solženitsynin kirjoja julkaissut kustantamo Tammi torjui kohutun Vankileirien saariston julkaisemisen ulkopoliittisista syistä.[21] Kirjan pelättiin vahingoittavan Suomen virallista neuvostoystävällistä ulkopolitiikkaa vuonna 1974. Silloin elettiin kaikkein voimakkainta suomettuneisuuden aikaa lehdistön ja myös kirjakustantamojen taipuessa itsesensuuriin aiheissa, joiden oletettiin olevan Neuvostoliitolle kiusallisia. Esimerkiksi Yleisradion Moskovan kirjeenvaihtaja puntaroi Solženitsynin asemaa hänen karkotuspäivänään seuraavasti:

»Niin ikään on ilmeistä, että hänen suosionsa kirjailijana on Neuvostoliitossa laskenut romahdusmaisesti sitten hänen esikoisteoksensa Päivä Ivan Denisovitšin elämässä ilmestymisen jälkeen. Kuva, joka suuren yleisön piirissä on muotoutunut hänestä, on jatkuvasti saanut yhä kielteisempiä piirteitä. Dramatiikalla, joka ympäröi hänen henkilöään ulkomailla, ei ole kaikupohjaa Neuvostoliitossa. Näin ollen on todennäköistä, että valtaosa neuvostoyleisöstä hyväksyy karkotuspäätöksen, joka epäilemättä vastaa suuren enemmistön oikeuskäsityksiä»

[22]

Kirjailijan teoksia aikaisemmin julkaissut kustantaja Tammi joutui painostuksen alla luopumaan hankkeesta. Tapahtumien polttopisteeseen tahtomattaan joutunut ja sen vuoksi suomettajaksi leimattu Tammen silloinen toimitusjohtaja Jarl Hellemann kertoi myöhemmin, että toivomus kirjan julkaisematta jättämisestä tuli presidentti Urho Kekkoselta pääministeri Kalevi Sorsan välittämänä. Ei tiedetä, toimiko Kekkonen oma-aloitteisesti vai painostiko Neuvostoliitto häntä. Professori Juhani Suomen mukaan Neuvostoliiton Helsingin-suurlähetystössä lähetystösihteerinä työskennellyt Juri Derjabin oli ottanut asiassa yhteyttä Tammeen ja Suomen Sosialidemokraattiseen Puolueeseen, mutta ei Suomen ulkoministeriöön eikä tasavallan presidenttiin. Hellemanniin itseensä Neuvostoliiton lähetystöstä ei kuitenkaan oltu yhteydessä.[9]

Suomen Kuvalehden kirjoitettua, että Suomen ulkopoliittinen johto ei pitänyt Vankileirien saariston julkaisemista suotavana, Kokoomuksen kansanedustaja Tuure Junnila teki asiasta eduskuntakyselyn. Ulkoministeri Ahti Karjalainen kiisti kaiken koti- ja ulkomaisen painostuksen ja vakuutti, että kirjan hylkäämisestä oli päättänyt kokonaan kustantaja. Tämä säilyikin pitkään virallisena totuutena, kunnes Kalevi Sorsa myönsi haastattelussaan vuonna 1991 sekä hallituksen että Neuvostoliiton kehottaneen Tammea luopumaan Vankileirien saariston julkaisemisesta.[23]

Juhani Suomen toimittamissa Urho Kekkosen päiväkirjoissa Aleksandr Solženitsynin tapaus esiintyy vain kerran; kyseessä on Helsingin Sanomista leikattu uutinen, jonka aiheena on Tuure Junnilan Vankileirien saariston pohjalta tekemä eduskuntakysely. Presidentin omaa kommenttia asiasta ei ole. [24]

Ensimmäinen nide Ruotsissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäisen niteen suomeksi julkaisi Esa Adrianin käännöksenä Tukholmassa Wahlström & Widstrand -kustantamo, joka oli kustantanut myös Hans Björkegrenin ruotsinnokset. Niteeseen sisältyi myös runsaasti Björkegrenin keräämää tausta- ja selitysmateriaalia, kuten henkilöhakemisto. Vaikka kirja oli myyntimenestys Suomessa, eivät ruotsalaiset jatkaneet kustannustoimintaa, vaan loput osat julkaisi myöhemmin Kustannuspiste -niminen pienkustantamo. Oikeistolaiseksi leimautunut kustantamo tunnettiin neuvostovastaisista ja antikommunistisista teoksistaan: se julkaisi erityisesti Viron ja Baltian miehitysaikaa koskevia kirjoja, mikä vahvisti taistolaisten kylvämiä epäluuloja Solženitsynia kohtaan.

Kustantamon aiemmin julkaisema Solženitsynin Kirje Neuvostoliiton johtajille käännettiin myös välikielen kautta, ja oli kieliasultaan kehno käännös.lähde? Vankileirien saariston suomennos on kuitenkin kauttaaltaan Esa Adrianin ilmeikästä ja onnistunutta kieltä.

Keskustelua Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvostoliiton lehdistö oli jo vuonna 1970 arvostellut SKDL:n pää-äänenkannattajaa Kansan Uutisia, koska lehti oli kirjoittanut Nobelin palkinnon saaneesta Solženitsynista ja hänen tuotannostaan myönteiseen sävyyn. Vankileirien saaristo -kohun esinäytös oli Suomi-Neuvostoliitto-Seuran yritys estää Elokuu neljätoista -romaanin julkaiseminen Suomessa syksyllä 1972. Vähemmistökommunistien Tiedonantaja puolestaan ilmaisi ilonsa siitä, ettei Tammi "eksynyt valheiden saaristoon" pidättäydyttyään julkaisemasta Vankileirien saaristoa. Useimmat porvarilliset ja sosiaalidemokraattiset sanomalehdet eivät halunneet kommentoida asiaa sen ulkopoliittisen arkaluonteisuuden vuoksi, vaan julkaisivat ainoastaan STT:n uutisen sellaisenaan. Poikkeuksellisen voimakkaasti reagoi Ilta-Sanomat, jonka mielestä Tammi oli siirtynyt "tiedonvälittäjästä tiedon kieltäjäksi". Kritiikkiä Vankileirien saariston tapauksen johdosta alkoi ilmetä laajemminkin Carl-Gustav Liliuksen viitattua siihen alkuvuonna 1975 Kanava-lehteen kirjoittamassaan kirpeässä artikkelissa suomalaisesta itsesensuurista.[23]

Ruotsin sanomalehdet, muun muassa Dagens Nyheter ja Expressen, tulkitsivat tapauksen, samoin kuin suomalaisten sanomalehtien yleisen haluttomuuden kommentoida sitä vakavaksi oireeksi itsesensuurista ja suomettumisesta. Expressen totesi pääkirjoituksessaan 5. maaliskuuta 1974: "Jo itsesensuurina päätös on vakava. Mutta vielä paljon masentavampaa on kuulla, että päätös tehtiin hallituksen poliittisen painostuksen jälkeen. Suomella on katkeria kokemuksia Stalinin hyökkäävästä ulkopolitiikasta. Silloin pantiin vastaan. Mutta nyt estetään Stalinin hirmuvallan selostus väärästä hienotunteisuudesta Neuvostoliiton yksinvaltiaan seuraajia kohtaan." [25] Silloinen Elinkeinoelämän valtuuskunnan toimitusjohtaja Max Jakobson katsoi vuonna 1992 julkaistuissa muistelmissaan tapauksen aiheuttaneen arvaamattoman paljon vahinkoa Suomen kansainväliselle maineelle. Hänen mukaansa Vankileirien saariston julkaiseminen myöhemmin myös Suomessa ei enää ylittänyt uutiskynnystä maailmalla.[26]

Suomennettu tuotanto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Gulag. Vankileirien saaristo, Silberfeldt, 2012 ISBN 978-952-67534-2-3
  • Ivan Denisovitšin päivä. (Odin den’ Ivana Denisoviča, 1962.) Suom. Markku Lahtela. Keltainen kirjasto 50. Tammi, 1963.
  • Tapahtui Kretšetovkan asemalla. (Slutsai na stantsii Kretsetovka, 1963.) Suom. Markku Lahtela. Tammi, 1963.
  • Matrjonan talo. (Matrenin dvor, 1963.) Suom. Markku Lahtela. Tammi, 1963.
  • Asian etu ja muita novelleja. (Dlja polzy dela, 1964; Pravaja kist, 1968; Zahar Kalitá, 1966; Pashalnyi krestnyi hod; Krohotnyje rasskazy, 1964.) Keltainen kirjasto 117. Tammi, 1974. ISBN 951-30-2174-2.
  • Ensimmäinen piiri. (V pervom krugu, 1968.) Suom. Esa Adrian. Keltainen kirjasto 100. Tammi, 1970.
  • Syöpäosasto. (Rakovyi korpus, 1968–69.) Suom. Esa Adrian. Kaksi osaa. Keltainen kirjasto 86, 88. Tammi, 1968.
  • Elokuu neljätoista. (Avgust tšetyrnadtsago, 1971.) Suom. Esa Adrian. Keltainen kirjasto 109. Tammi, 1972. ISBN 951-30-2155-6.
  • Vankileirien saaristo 1918–1956: Taiteellisen tutkimuksen kokeilu. (Arhipelag GULAG, 1973.) Vankeusteollisuus, Ikuinen liike. Suom. Esa Adrian. Wahlström & Widstrand, 1974. ISBN 91-46-12142-0.
  • Vankileirien saaristo 1918–1956: Taiteellisen tutkimuksen kokeilu. 3–4: Tappotyöleirit, Sielu ja piikkilanka. (Arhipelag GULAG, 1973.) Suom. Esa Adrian. Kustannuspiste, 1976. ISBN 951-95191-5-7.
  • Vankileirien saaristo 1918–1956: Taiteellisen tutkimuksen kokeilu. 5–7: Pakkotyö, Karkotus, Stalinia ei enää ole. (Arhipelag GULAG, 1973.) Suom. Esa Adrian. Kustannuspiste, 1978. ISBN 951-95192-7-0.
  • Kirje Neuvostoliiton johtajille ja muita kirjoituksia (Kustannuspiste 1975)
  • Lenin Zürichissä. (Lenin v Tsjurihe, 1975.) Suom. Esa Adrian. Kustannuspiste, 1976. ISBN 951-95191-8-1.
  • Puskipa vasikka tammeen: Tutkielma kirjallisesta elämästä. (Bodalsja telenok s dubom, 1975.) Suom. Esa Adrian. Kustannuspiste, 1976. ISBN 951-95191-7-3.
  • Punainen pyörä. Toinen solmu, Lokakuu 16: Ensimmäinen osa. (Oktjabr šestnadtsatogo, 1975.) Suom. Esa Adrian. Tammi, 1985. ISBN 951-30-6001-2.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Beesley, Simon & Joughin, Sheena: 1900-luvun kirjallisuus. (History of 20th century literature, 2001.) Suom. Päivi Paappanen. Jyväskylä Helsinki: Gummerus, 2001. ISBN 951-20-5838-3.
  • Solženitsyn, Aleksandr: Vankileirien saaristo:(Arhipelag GULAG) 1918-1956 Taiteellisen tutkimuksen kokeilu. Tukholma: Wahlsröm & Widstrand, 1974. ISBN 91-46-12142-0.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e Michael T. Kaufman: Solzhenitsyn, Literary Giant Who Defied Soviets, Dies at 89 The New York Times. 4.8.2008. Viitattu 6.8.2008. (englanniksi)
  2. Jukka Mallinen: Kukaan ei ole profeetta omalla maallaan – Solzhenitsyn: Neuvostoliitto sana sanalta (Punainen heinäkuu -ohjelma) 25.7.2005. Yle Radio 1. Viitattu 5.8.2008.
  3. a b c d Beesley & Joughin, 1900-luvun kirjallisuus s. 94.
  4. a b Damien Francis: Solzhenitsyn, Soviet dissident writer, dies at 89 Guardian. 4.8.2008. Viitattu 7.8.2008. (englanniksi)
  5. Solženitsyn, Aleksandr: Vankileirien saaristo:(Arhipelag GULAG) 1918-1956 Taiteellisen tutkimuksen kokeilu. Tukholma: Wahlsröm & Widstrand, 1974. ISBN 91-46-12142-0.
  6. Sune Jungarin artikkeli kirjassa Heikki Kirkinen (päätoimittaja), Venäjän historia, 2000, s. 475.
  7. Sune Jungarin artikkeli kirjassa Heikki Kirkinen (päätoimittaja), Venäjän historia, 2000, s. 476.
  8. a b c Solženitsynin uusi realismi kirjassa Lauri Viljanen (suomalaisen laitoksen toimittaja) Kansojen kirjallisuus, osa 12. Sodanjälkeinen aika 1945–1970, WSOY, Helsinki 1979. s. 220.
  9. a b Jarl Hellemann, artikkeli Tapaus Solzhenitsyn kirjassa Johan Bäckman (toim.) Entäs kun tulee se yhdestoista? – suomettumisen uusi historia, WSOY, Porvoo 2001, s. 189–206.
  10. Ulrich Schmid: Die begrenzte Macht des Wortes Tagblatt. 5.8.2008. Viitattu 6.8.2008. (saksaksi)
  11. Petri Liukkonen, Aleksandr Solzhenitsyn (1918–2008), Books and Writers. Viitattu 8.8.2008.
  12. Hellemann 2001, s. 200-201.
  13. Jukka Tarkka: Karhun kainalossa: Suomen kylmä sota 1947–1990, s. 270. Helsinki: Otava, 2012. ISBN 978-951-1-25796-7.
  14. Ralph Dutli: Der Prophet im Rad der Geschichte Frankfurter Allgemeine Zeitung. 4.8.2008. FAZnet. Viitattu 4.8.2008. (saksaksi)
  15. a b Christian Neef ja Matthias Schepp,'I Am Not Afraid of Death' haastattelu Der Spiegel. 23.7.2007. Spiegel Online International. Viitattu 7.8.2008. (englanniksi)
  16. a b Steven Lee Myers: Solzhenitsyn returns, on Russian TV International Herald Tribune. 9.2.2006. Viitattu 7.8.2008. (englanniksi)
  17. Nick Paton Walsh: Solzhenitsyn breaks last taboo of the revolution The Guardian. 25.1. 2003. Viitattu 7.8.2008. (englanniksi)
  18. Solzhenitsyn battles illness to complete final volumes The Observer. 6.4.2008. Viitattu 7.8.2008. (englanniksi)
  19. Ivan Denisovitshin päivä Internet Movie Databasessa (IMDb.com) (englanniksi)
  20. Release Info
  21. Aki Petteri Lehtinen, Toisinajattelija oli aina Venäjän puolella, Helsingin Sanomat 5.8.2008.
  22. Solženitsyn karkotettu Neuvostoliitosta Elävä arkisto. Yle.
  23. a b Hellemann 2001.
  24. Juhani Suomi (toim.): Urho Kekkosen päiväkirjat 3 (1969–1974), s. 396. Helsinki: Otava, 2003.
  25. Andres Küng: Mitä Suomessa tapahtuu, s. 225. Helsinki: Kirjayhtymä, 1976.
  26. Max Jakobson, Vallanvaihto – Havaintoja ja muistiinpanoja vuosilta 1974–92. Otava, Helsinki 1992, s. 141.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Leo Lindeberg: Suurta linjaa. Parnasso 8/1968.
  • Marja-Leena Mikkola: Tyrannit, kavaltajat, vangit. Parnasso 5/1971.
  • Esa Adrian: Elokuu -14. Parnasso 4/1972.
  • Osmo Jussila: Solzenitsyn ja historian pelko. Kanava 1/1977.
  • Lea Toivola: Dudintsevin Valkeat vaatteet Solženitsynin Ensimmäisen piirin vastateoksena. Kanava 7/1997
  • Juhani Sipilä: Menneisyyden vanki vai elävä klassikko? Parnasso 2/2012.
  • Vettenniemi, Erkki: Toinen hallitus: Aleksandr Solženitsyn, venäläinen kirjailija. Helsinki: Taifuuni, 1994. ISBN 951-581-031-0.
  • Vettenniemi, Erkki: Solzenitsyn: Paluu leirille. Helsinki: Teos, 2013. ISBN 978-951-851-517-6.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Aleksandr Solženitsyn.
Wikiquote-logo-en.svg
Wikisitaateissa on kokoelma Aleksandr Solženitsyn -sitaatteja.