Vankileirien saaristo

Wikipedia

Loikkaa: valikkoon, hakuun

Vankileirien saaristo (ven. Архипелаг ГУЛАГ, Arhipelag GULAG) on neuvostoliittolaisen Aleksandr Solženitsynin kirjoittama kolmiosainen teos Neuvostoliiton vankileirijärjestelmästä Gulagista. Se perustuu Solženitsynin omiin kokemuksiin, 227 vangin todistuksiin ja Solženitsynin omiin tutkimuksiin rankaisujärjestelmän historiasta. Siinä pohditaan järjestelmän alkuperää kommunistihallinnon perustamisesta asti, josta Lenin itse otti vastuun. Se kuvaa kuulusteluja, vankien kuljetuksia, vankilakulttuuria, vankien vastarintaa ja kapinointia, sekä sisäisen karkotuksen harjoittamista.

Solženitsyn arvioi, että Neuvostoliiton työleirijärjestelmässä oli ollut 1900-luvun kuluessa noin 60 miljoonaa ihmistä. [1]

Sisällysluettelo

[muokkaa] Synty

Solženitsyn kirjoitti teoksen jo 1960-luvun alkuvuosina, viitisen vuotta vankilasta ja karkotuksesta vapautumisensa jälkeen. Vapauduttuaan karkotuksesta 1960-luvun alussa Solženitsyn lähti pian Viroon keräämään vankitovereiltaan muistelmia Vankileirien saaristoa varten.

Teoksessaan Puskipa vasikka tammea kirjailija antaa vihjeitä kirjoituspaikastaan. Hän puhuu hiljaisesta turvapaikasta ja korvesta, josta hän löysi rauhan. Tuo rauhallinen ja syrjäisä paikka sijaitsi Etelä-Virossa, Arnold Suden ja hänen perheensä maatilalla. Arnold Susi ja Solženitsyn olivat tutustuneet Lubjankan vankilassa. Sudet järjestivät kirjailijalle rauhallisen työtilan etelävirolaisesta maatalosta, jossa he olivat asuneet palattuaan Siperiasta. Solženitsyn asui siellä talvet 1965-66 ja 1966-67 ja kirjoitti Vankileirien saaristonsa. [2]

Tekeillä oleva kirja oli vaarallinen sekä tekijälle itselleen että Neuvostoliiton hallitukselle. Sen vuoksi Solženitsyn yritti elää Virossa mahdollisimman huomaamattomana. Sudet kertoivatkin naapurille, että maatalon asukas oli väitöskirjaansa viimeistelevä tutkija, jota ei saanut häiritä. [3]

Solženitsyn tiesi alusta alkaen, että Kremlin reaktio hänen teoksensa johdosta ei tulisi olemaan myönteinen. Turvallisuuspoliisi KGB:n urkkijat saivat vihiä Vankileirin saariston käsikirjoituksen olemassaolosta jo lokakuussa 1965 nauhoittaessaan salaa kirjailijan keskusteluja erään tuttavansa kanssa. Solženitsyn kertoi kirjoittavansa teostaan suuren tunnekuohun vallassa: "...on kuin laava virtaisi kun kirjoitan 'Saaristoa', on mahdotonta keskeyttää." Käsikirjoituksesta oli kirjailijan mukaan tässä vaiheessa valmiina jo 240 liuskaa. Hän kaavaili "päästävänsä maanvyöryn liikkeelle" vuosien 1972−1975 tienoilla. Teoksen vaikutuksen Kremlin johtajiin kirjailija tiesi: "Saaristo murhaa heidät. Se tulee olemaan tuhoisa." Tästä tietoisena Solženitsyn salasi käsikirjoituksen muilta kuin lähimmiltä ystäviltään ja avustajiltaan. Hän päätti säilyttää sen eräänlaisena henkivakuutuksena siltä varalta, että hänet vangittaisiin tai murhattaisiin. [4]

[muokkaa] Julkaisu länsimaissa

Solženitsynille myönnettiin kirjallisuuden Nobel-palkinto 1970, mutta hän ei uskaltanut lähteä noutamaan sitä Tukholmasta, koska se olisi merkinnyt maanpakoa. Kustantamoille Pariisissa ja New Yorkissa toimitettiin salaa mikrofilmit Vankileirien saaristosta. Salaisessa välitystyössä oli mukana ruotsalainen Moskovan ulkomaankirjeenvaihtaja Stig Fredrikson.

Solženitsyn halusi aluksi kirjan ilmestyvän Neuvostoliitossa ja hän pyysi viivyttämään sen julkaisua lännessä. Syyskuussa 1973 Solženitsyn muutti mielensä julkaisemisesta, koska hänelle selvisi, että Neuvostoliiton turvallisuuspoliisi KGB oli löytänyt kopion hänen kirjastaan kuulusteltuaan hänen konekirjoittajaansa, joka oli hirttänyt itsensä pian sen jälkeen. [5]

Vankileirien saaristo julkaistiin Pariisissa heti joulun 1973 jälkeen venäjäksi, jonka jälkeen neuvostoviranomaiset aloittivat Solženitsynin kovennetun painostuksen. 13. helmikuuta 1974 hänet karkotettiin Neuvostoliitosta ja hän menetti kansalaisuutensa.

Kirjan julkaisemisen vaikutusta on verrattu pommiin. Se ei ainoastaan paljastanut vankileirien Gulagia, Neuvostoliiton rangaistus- ja ihmisten säilytysjärjestelmän laajuutta ja laatua, vaan myös kyseenalaisti neuvostojärjestelmän perustan. [6]

[muokkaa] Julkaisu Suomessa

Solženitsynin kirjoja aikaisemmin julkaissut kustantamo Tammi torjui kohutun Vankileirien saariston julkaisemisen ulkopoliittisista syistä. [7] Tammessa tiedettiin kirjan olevan poliittista räjähdysainetta heti, kun oli tutustuttu sen englannin- ja ruotsinkielisiin käännöksiin. [8] Kirjan pelättiin vahingoittavan Suomen virallista neuvostoystävällistä ulkopolitiikkaa vuonna 1974. Tällöin elettiin kaikkein voimakkainta suomettuneisuuden aikaa ja lehdistö sekä myös kirjakustantamot taipuivat itsesensuuriin aiheissa, joiden oletettiin olevan Neuvostoliitolle kiusallisia.

Kustantaja joutui painostuksen alaiseksi ja luopui hankkeesta. [9] Ensimmäisen niteen suomeksi julkaisi Esa Adrianin käännöksenä Tukholmassa Wahlström & Widstrand -kustantamo, joka oli kustantanut myös Hans Björkegrenin ruotsinnokset. Niteeseen sisältyi myös runsaasti Björkegrenin keräämää tausta- ja selitysmateriaalia, kuten henkilöhakemisto. Vaikka kirja oli myyntimenestys Suomessa, eivät ruotsalaiset jatkaneet kustannustoimintaa, vaan loput osat ilmestyivät aikoinaan Kustannuspiste -nimisellä pienkustantamolla. Oikeistolaiseksi leimautunut kustantamo oli tunnettu neuvostovastaisista ja antikommunistisista teoksistaan: se julkaisi erityisesti Viron ja Baltian miehitysaikaa koskevia kirjoja, mikä vahvisti taistolaisten kylvämiä epäluuloja Solženitsynia kohtaan.

Kustantamon aiemmin julkaisema Solženitsynin Kirje Neuvostoliiton johtajille oli myös välikielen kautta tehty, kieliasultaan kehno käännös. Vankileirien saariston suomennos on kuitenkin kauttaaltaan Esa Adrianin ilmeikästä ja onnistunutta kieltä. Kuitenkaan kirjaa ei myöhemmin haluttu usein hankkia kunnallisiin kirjastoihin.

[muokkaa] Suomalaiset laitokset

  • Vankileirien saaristo (Arhipelag GULAG) 1918–1956: Taiteellisen tutkimuksen kokeilu. (Arhipelag GULAG, 1973.) Selkänimike: Vankileirien saaristo 1–2. Kannessa: Vankeusteollisuus, Ikuinen liike. Suomentanut Esa Adrian. Tukholma: Wahlström & Widstrand, 1974. ISBN 91-46-12142-0.
  • Vankileirien saaristo (Arhipelag GULAG) 1918–1956: Taiteellisen tutkimuksen kokeilu. 3–4: Tappotyöleirit, Sielu ja piikkilanka. (Arhipelag GULAG, 1973.) Suomentanut Esa Adrian. Tampere: Kustannuspiste, 1976. ISBN 951-95191-5-7.
  • Vankileirien saaristo (Arhipelag GULAG) 1918–1956: Taiteellisen tutkimuksen kokeilu. 5–7: Pakkotyö, Karkotus, Stalinia ei enää ole. (Arhipelag GULAG, 1973.) Suomentanut Esa Adrian. Tampere: Kustannuspiste, 1978. ISBN 951-95192-7-0.

[muokkaa] Lähteet

  1. ↑ Michael T. Kaufman, Solzhenitsyn, Literary Giant Who Defied Soviets, Dies at 89, The New York Times 4.8.2008. Viitattu 6.8.2008.
  2. ↑ Boris Smoll (Novosti); Solženitsyn löysi työrauhan Virosta. Vankileirien saaristo syntyi Suden maatilalla. Julkaistu Helsingin Sanomat 11.9.1991
  3. ↑ Boris Smoll (Novosti); Solženitsyn löysi työrauhan Virosta. Vankileirien saaristo syntyi Suden maatilalla. Julkaistu Helsingin Sanomat 11.9.1991
  4. ↑ Jarl Hellemann, artikkeli Tapaus Solženitsyn kirjassa Johan Bäckman (toim.) Entäs kun tulee se yhdestoista? — suomettumisen uusi historia, WSOY, Porvoo 2001, s. 189-206.
  5. ↑ Michael T. Kaufman, Solzhenitsyn, Literary Giant Who Defied Soviets, Dies at 89, The New York Times 4.8.2008. Viitattu 4.8.2008.
  6. ↑ Ralph Dutli, Der Prophet im Rad der Geschichte, FAZnet, Frankfurter Allgemeine Zeitung 4.8.2008. Viitattu 4.8.2008.
  7. ↑ Aki Petteri Lehtinen, Toisinajattelija oli aina Venäjän puolella, Helsingin Sanomat 5.8.2008.
  8. ↑ Hellemann 2001.
  9. ↑ Hellemann 2001.

[muokkaa] Katso myös

Haettu osoitteesta http://fi.wikipedia.org/wiki/Vankileirien_saaristo
Henkilökohtaiset työkalut