Neuvostovastaisuus

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Neuvostovastaisuus tarkoittaa neuvostovaltaa kohtaan vihamieliseksi tulkittua toimintaa. Myöhemmin käsite levisi tarkoittamaan ulkomailla tapahtuvaa Neuvostoliitolle vihamieliseksi toiminnaksi tulkittua toimintaa, johin Neuvostoliitto pyrki vaikuttamaan. Kylmän sodan aikana neuvosto­vastaisena pidettiin Yhdysvaltain ulkopolitiikkaa. Venäjän vallan­kumouksen aikana toimintaa bolševikkipuoluetta vastaan pidettiin neuvostovastaisena.

Oman maan toisinajattelijat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvostoliitossa omien kansalaisten neuvostovastaisiksi (antisovjetskij) luokitellut toimet olivat laissa (artikla 58) kielletty rikos, ja termiä käytettiin vasta­vallan­kumouksellisten toimien synonyyminä. Neuvosto­vastaisina pidetyistä henkilöistä käytettiin myös nimitystä kansanvihollinen. Neuvostoliitossa poliittisesti toisin­ajattelevia syyytettiin neuvostovastaisuudesta. Toisinajattelijoita olivat muun muassa monet kirjailijat ja tiedemiehet, esim. Andrei Saharov. Neuvostovastaisesta toiminnasta tuomittiin toisinajattelijoita vankiloihin ja rankaisevan psykiatrian keinoin mielisairaaloihin.

Neuvostoliitosta neuvostovastaisuustabun käyttöala laajeni Neuvostoliiton liittolaismaihin Itä-Euroopassa, ja sitä ryhdyttiin käyttämään Neuvostoliiton ulkopolitiikan välineenä lähinnä Varsovan liiton maissa.

Sanan käyttö Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sana tulee kielenkäyttöön Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa "neuvostovastaisuus" nousi poliittiseen kielenkäyttöön maan johdon omaksuttua toisen maailmansodan jälkeen uuden ulkopoliittisen suuntauksen, kun Suomi oli tehnyt Neuvostoliiton kanssa Moskovan välirauhansopimuksen 1944, Pariisin rauhansopimuksen 1947 sekä YYA-sopimuksen 1948. Maan politiikka sopimusperustaltaan oli puolueetonta, mutta myös periaatteessa ystävällistä Neuvostoliiton suuntaan. Antifasistista teemaa politiikassa ylläpiti lähinnä kansandemokraattinen liike. Myöhemmin kun ulkopolitiikka osoittautui Neuvosto­liiton kanssa käydyn bilateriaalikaupan poliittiseksi edellytykseksi, alkoi Paasikiven–Kekkosen linjan mukaisen ulkopoliittisen suunnan vuoksi neuvostovastaisuuden kieltämiseen liittyvän poliittisen korrektiuden vaatimukset laajeta.

Kun 1960-luvulla ulkopolitiikka alkoi saada maan teollistamiseksi ja työllisyysongelmien hoitamiseksi myös kauppapoliittista luonnetta, neuvostovastaisuuskieltoon liittyvän poliittisen korrektiuden vaatimuksella pyrittiin tukemaan myös bilateraalikaupan suotuista kehitystä. Sisäisesti Suomen vakautettiin vuodesta 1968 alkaen tulopoliittisin kokonaisratkaisuin.

Neulanpistopolitiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvostovastaisuustabu merkitsi Suomessa pidättyvyyttä Neuvostoliiton olojen arvostelussa yleensä silloinkin, kun siinä olisi voitu vedota muihin tieto­lähteisiin. Tekniikka, missä neuvostoliittolaisia lähteitä käytettiin Neuvostoliiton arvostelemiseen Suomessa, kutsuttiin neulanpistopolitiikaksi. Käytännössä tämä tarkoitti esimerkiksi Uuden Suomen artikkeleissa sitä, että siellä siteerattiin Literaturnaja gazetassa olleita kriittisiä kirjoituksia neuvostotaloudesta tai neuvostoliittolaisesta yhteiskuntaelämästä, mikä oli poliittisesti korrekti tapa, koska kirjoitukset oli hyväksytty julkaistavaksi Neuvostoliitossa ja jo julkaistu. Myös Suomen kuvalehti oli mielipideartikkeleissaan neuvostoskeptinen.

Neuvostovastaisuudesta tuli tässä ilmapiirissä negatiivisesti latautunut käsite, jota kukaan ei halunnut ottaa harteilleen. Neuvostovastaisen leiman saaminen ei edistänyt poliittisten pyrkimysten toteuttamismahdollisuuksia. Ilmiötä alettiin paheksua varsinkin Saksan liitto­tasa­vallan kristillis­demokraattisessa lehdistössä, joka teki tunntuksi termin suomettuminen. Pisimmälle kehitys meni 1970-luvulla ja 1980-luvun alkupuolella.

Kohteena kaikki paitsi taistolaiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvostovastaisuudesta puhuttiin aluksi varsinkin laitavasemmiston piirissä, mutta ajan kuluessa kaikki joutuivat ottamaan kantaa asiaan. Suomen kommunistinen puolue (SKP) koki olevansa ainoa todellinen neuvostoystävä muiden, kuten sosiaalidemokraattien, ollessa avoimesti tai ainakin objektiivisesti neuvostovastaisia. Käytännössä SKDL:llä ja SKP:n enemmistöllä ilmeni ajoittain vaikeuksia suhteutumisessaan Neuvostoliittoon SKP:n vähemmistön suosituimmuusaseman vuoksi.

SKP:n sisäisissä kiistoissa oppositio, taistolaiset, alkoi nähdä neuvostovastaisuutta myös SKP:ssa ja Suomen Kansan Demokraattisessa Liitossa (SKDL). Taistolaiset löysivät tehokkaasti neuvostovastaisuutta kaikkialta yhteiskunnasta ja vaativat jopa neuvostovastaisuuden jonkunasteista kriminalisointia. Neuvostovastaisia kommunisteja olivat ainakin maolaiset (Marxilais-leniniläiset ryhmät) ja Suomen harvalukuiset trotskilaiset.

Neuvostovastaisuudeksi saatettiin katsoa mikä tahansa Neuvostoliittoa vähänkin arvosteleva lausunto tai vain sellaiseksi tulkittu. Muihinkin poliittisiin ryhmiin muodostui jakoja suhtautumisessa Neuvostoliittoon ja neuvostosuhteisiin.

Koska presidentti Urho Kekkonen oli ulkopoliittisen linjan takaaja, vähitellen neuvostokriittinen suhtautuminen käsitettiin myös kekkosvastaisuudeksi.

Suomettumisesta on kirjoitettu verrattain paljon myöhempien presidenttien aikana. Näkökulma on yleensä vain ulko- ja puolustuspoliittinen. Kauppapoliittinen näkökulma on jäänyt vähemmälle huomiolle vaikka Neuvostoliitto osti bilateraalikaupalla jopa viidenneksen Suomen viennin arvosta. Varsovan liiton ja SEV:n ulkopuolisten maiden kanssa Neuvostoliitolla oli bilateraalikauppaa vain Intian kanssa, jota yritettiin järjestää puitetaloudeksi 1970-luvun alussa Indira Gandhin kaudella. Bilateraalikaupan vuoksi Neuvostoliiton läntisistä kauppakumppaneista Suomi oli monena vuonna toisena heti Saksan liittotasavallan jälkeen. Neuvostoliitto osti Suomelta puolueettomuutta tekemällä länteen hitaasti integroituvan Suomen kanssa itselleen kansantaloudellisesti ajoittain epäedullista kauppaa sen kanssa. Ulkopoliittisesti kuitenkin Suomi oli Neuvostoliitolle malliesimerkki erilaisten poliittisten järjestelmien rauhanomaisesta rinnakkainolosta.